maanantaina, maaliskuuta 03, 2008

Menneen maailman omistajat

Historiasta jaksetaan väitellä. Usein, kuten nyt esimerkiksi Uralin perhonen -animaatiosta heränneessä väittelyssä, tunteet puolesta ja vastaan vellovat hyvin kuumina. Viime kädessä näissä väittelyissä taistellaan historian omistamisesta, eksklusiivisesta monopolioikeudesta määritellä oikeiden historiantulkintojen kohteet ja sisältö. Vaikka keskustelu näennäisesti koskee menneisyydessä tapahtuneita ja jo päättyneitä prosesseja, se tapahtuu nykyajassa ja sillä pyritään saamaan aikaan asioita nimen omaan tässä hetkessä.

Historia on resurssi, jota voidaan hyödyntää monenlaiseen. Se on vallankäytön apuväline sekä poliittisen retoriikan ja analogioiden ehtymätön lähde. Historiaa käytetään nykypäivän määrittelyyn ja asioiden arvottamiseen. Sen lisäksi, että historia kertoo meille, mistä ja millaista reittiä pitkin me olemme nykyiseen pisteeseen tulleet, se näyttää meille myös tietä eteenpäin, siis puheissa. Tosiasiassahan historia itsessään on mykkä, ja se herkeää puhumaan, kertomaan asioita ja antamaan toimintaohjeita vasta kun sitä ryhdytään tulkitsemaan.

Juuri tästä syystä historiaväittelyt ovat lähes aina varsinaisen aiheensa lisäksi myös väittelyjä siitä, kuka ylipäätään saa puhua historiasta. Hallitseva tulkinta saattaa olla saavuttanut asemansa siksi, että se on tutkimuksen keinoin vahvistettu vaihtoehtoisia näkemyksiä vankemmaksi, mutta usein on enemmän kuin historiatieteellisestä pätevyydestä kysymys siitä, että tämä tulkinta on oikeaoppinen, eli nykyhetkessä vaikuttavien hallitsevien arvojen ja ideologioiden mukainen. Hallitsevan tulkinnan haastaminen on vaikeaa ja saattaa käydä tekijälleen jopa kalliiksi.

Hyvä esimerkin Suomen historiankirjoituksen hallitsevan konsensuksen haastamisesta tarjoaa amerikkalaisprofessori Charles Leonard Lundin, joka vuonna 1957 julkaistussa teoksessaan Finland In the Second World War (suom. Suomi toisessa maailmansodassa, 1960) haastoi suomalaistutkijoiden esittämät näkemykset siitä, että maa ajautui jatkosotaan Saksan rinnalle vastoin omaa tahtoaan. Suomalaiset tutkijat leimasivat Lundinin poliittisesti motivoituneeksi harrastelijaksi, jolla ei ollut sen paremmin riittävää lähdepohjaa kuin tarvittavaa ymmärrystäkään käsittelemiensä asioiden pätevään analyysiin. Lundinin esitellessä teostaan Helsingin yliopistossa suorittivat vielä elossa olleet sotasyylliset näyttävän ulosmarssin Edwin Linkomiehen johdolla.

Amerikkalaisprofessorin päälle heitettiin kuraa kaksin käsin myös kirja-arvosteluissa. Kun kirjaa lukee nyt puoli vuosisataa sen ilmestymisen jälkeen, voi todeta, että Lundin oli vajavaisista lähteistään ja ulkopuolisuudestaan huolimatta (tai oikeammin varmastikin sen vuoksi) varsin hyvin hajulla Suomen ulkopolitiikan perusratkaisuista ja motiiveista. Suomessa koettiin kuitenkin jotenkin erityisen ärsyttäväksi ja loukkaavaksi se, että ulkomaalainen tuli esittämään kriittisiä näkemyksiä maan historiasta. Samanlaisen ryöpyn silmilleen saivat myöhemmin myös samaan ajopuukeskusteluun osallistuneet Hans Peter Krosby ja Anthony Upton.

Lähihistoriaa koskevissa debateissa esiintyy lähes aina myös pyrkimystä rajata keskusteluoikeus koskemaan vain niitä, jotka ovat itse osallistuneet kuvattaviin tapahtumiin tai joilla vähintään on käsiteltävää ajanjaksoa koskevia omakohtaisia muistikuvia. Itse olen toista maailmansotaa käsitteleviä luentoja ja esitelmiä pitäessäni saanut ties kuinka monta kertaa kuulla siitä, ettei minulla sodan jälkeen syntyneenä ole kerta kaikkiaan edellytyksiä ymmärtää tuolloista elämää ja arvomaailmaa. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen suomalaisissa sotakeskusteluissa on ollut vahvaa pyrkimystä nostaa sotaveteraanit jonkinlaisiksi sota-ajan yleistietäjiksi, joiden näkemys mistä tahansa sota-aikana tapahtuneesta on lähtökohtaisesti pätevämpi kuin myöhempien sukupolvien edustajien.

Lasse Lehtinen puhui taannoisessa väitöskirjassaan osallistuja-havainnoitsija-metodista eli siitä, kuinka itse tapahtumiin osallistunut on väistämättä pätevämpi arvioimaan niitä kuin asiaa myöhemmin lähteiden kautta lähestyvä tutkija. Ajatuksella on vahvaa kannatusta. Olen itse tavannut monia sellaisia henkilöitä, joista asepalvelus rintamalla on tehnyt Suomen sodanaikaisen ulkopolitiikan ja sodanjohdon asiantuntijoita. Vastaavasti suomettumiskeskustelussa on kriittisiä äänenpainoja käyttäneitä syytetty usein siitä, ettei heillä ole ymmärrystä tuon ajankohdan erikoislaatuisista vaatimuksista.

Väitöskirjaani syytettiin jälkiviisaudesta. Kriitikkojen mukaan oli kohtuutonta todeta, ettei Rytin-Ribbentropin -sopimuksella saatu aseapu ehtinyt vaikuttaa suurhyökkäyksen torjuntaan, koska Ryti ei sitä voinut sopimusta allekirjoittaessaan tietää. Tällaisen kritiikin mukaan tehtyjen päätösten seurausten selvittäminen ei siis kuulu historiantutkimukselle, vaan on orjallisesti pidättäydyttävä vain siinä tietämyksessä, mikä oli ajankohdan toimijoiden ulottuvilla. Vaatimus on absurdi ja tekee koko menneisyyden tutkimisesta pelkkää kronikointia.

Historiakeskustelun kenttää pyritään rajaamaan myös tunteiden voimakkuuden perusteella, ts. sallimaan puheenvuorojen esittäminen vain niille, joilla on voimakkaita käsiteltävää asiaa koskevia tunteita. Nettikeskusteluissa lukemattomia kertoja esitetty ajatus siitä, kuinka Mannerheimin homona esittäminen loukkaa "isänmaallisten piirien" tunteita, on hyvä esimerkki tästä. Taustalla on ajatus siitä, että jos jokin menneisyyden henkilö tai tapahtuma on jollekin ihmisryhmälle erityisen tärkeä, ei muilla ole oikeutta sen kriittiseen tarkasteluun. Kysymys on juuri samasta "pyhien asioiden" loukkaamattomuudesta, josta Muhammed-pilakuvien myötä on niin paljon puhuttu.

Tunteiden voimakkuuden mittaaminen, todistaminen tai kiistäminen on tietysti mahdotonta. Oman tunteen voimakkuuden alleviivaaminen on klassinen retorinen keino, jolla pyritään sekä lisäämään omien mielipiteiden kaikupohjaa että viemään uskottavuus sellaisilta, joilla ei yhtä vahvoja tunteita ole. Jälleen on kysymys pyrkimyksestä rajata keskusteluoikeutta, eli "ulkopuolisia" kehotetaan olemaan työntämättä nokkaansa sellaisiin asioihin, jotka eivät heille kuulu. Kun keskustelussa on kaksi omasta mielestään voimakkaasti tuntevaa osapuolta, loppuu järkevä dialogi nopeasti ja aletaan huutaa kilpaa. Koska tunteiden voimakkuutta ei voi mitata, voidaan niiden nimissä väittää kaikennäköistä. Yleisön huomiota tavoitellaan pyrkimällä luomaan mahdollisimman tunteisiin vetoavia mielikuvia, "sotaveteraanit kääntyisivät haudoissaan", "uhrit kokivat tulleensa häpäistyiksi" jne.

Historian omiminen on, kuten todettua, vallan käytön muoto. Menneisyys määrittää ja ehdollistaa nykypäivää, ja siksi on merkityksellistä, kuka ja miten tuosta menneisyydestä saa puhua. Historiaa käytetään myös oman kansakunta-, ryhmä- tai yksilökohtaisen imagon ja aseman pönkittämiseen. Perinteisestä historiaa kirjoittivat eliitin miehet eliitin miehistä sulkien muut ryhmät ei-tärkeinä tarinansa ulkopuolelle, nyt taas näiden kritiikkinä syntyneet radikaalifeministiset tulkinnat kyseenalaistavat miesten kyvyn lainkaan havaita ja ymmärtää historian taustalta löytyviä syvempiä sukupuolittuneita valtarakenteita. Patriootit pitäisivät historiakeskustelun mieluiten samanmielisten hurskaana hymistelynä, monet uhreiksi itsensä mieltävät ryhmät taas haluaisivat kokemiensa koettelemusten kovuuden vuoksi omia jälkimaailman myötätunnon vain itselleen.

Akateeminen tutkijayhteisö ei mitenkään ole tämän suuntauksen yläpuolella, päinvastoin. Tutkijayhteisön konsensusta haastavia näkemyksiä esittävät ulkopuoliset leimataan kerkeästi ammattitaidottomiksi harrastelijoiksi ja poliittisesti motivoituneiksi missiodiletanteiksi, joiden tulkinnoille nenänvartta pitkin katsellen tuhahdellaan. Historiasta kiinnostuneelle yleisölle varataan pelkän vastaanottajan ja kuuntelijan rooli. Osansa asiassa on tietysti akateemisilla meriittikriteereillä, jotka eivät kannusta tutkijoita osallistumaan yleistajuisiin historiakeskusteluihin. Historian kaltaisessa aiheessa, jossa "tieteellisyys" ja "objektiivisuus" ovat alati taivaanrannan taakse pakenevia ideaaleja, tällainen elitismi kielii vääristyneestä itseymmärryksestä.

Historia halutaan omistaa, koska se määrittelee kulttuuria ja rajaa siihen osallistumaan oikeutetun yhteisön. Historiatulkintojen oikeaoppisuutta vahditaan, koska historialla on kaiken muun ohella myös merkittävä yhteisössä tärkeitä arvoja uusintava rituaalinen merkityksensä. Oikeaoppissa historiassa, on se sitten puolueen, valistuneen eliitin tai patrioottien määrittelemää, on kyse performanssista, jossa "tärkeät" asiat muistetaan "oikein". Historiantulkintojen esittämisestä muodostuu tulevaisuuden haltuunottoon tähtäävä dialoginen näytelmä, jossa nykyisyydellä ja menneisyydellä on omat selkeät roolinsa. Riittävän pitkälle vietynä oikeaoppinen historia kanonisoituu eräänlaiseksi uskonnon muodoksi.

21 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Minusta teet pohdinnassasi perusvirheen. Se on homo-Mannerheimin lanseeraajien nostaminen historiasta käytävän debatin osallisiksi.
Lillqvistilla ja Salamalla ei ole ollut faktaa väitteensä tueksi. Heidän väitteensä on vain poliittinen, katkera kuulopuhe. Miten voi nostaa tällaisen heiton samaan sarjaan historian tutkimusten kanssa?
Missä on L:n ja S:n ensimmäinen näyttö Marskin homoudesta? En ole nähnyt. Jos näkisin, muuttaisin kantani.
Päinvastaista tietoa Marskin naisseikkailuista on paljonkin, viimeksi vaikka Vlasovin kirjassa.
Jos mediaa ei kiinnosta totuus, vaan vain väite, niin ei kai historioitsijan tule mennä samalle viivalle?
Animaation homoksi myös solvaamaa sotilaspalvelijaa media ei ole esitellyt lainkaan. Hänkin muuten oli ukrainalainen eikä kirgiisi, kuten väittävät.
Niin kauan kuin näyttöä ei ole, on kyse vain poliittisesta herjasta ja varsin ikävästä loukkauksesta. Kun kuolleesta ihmisestä esitetään perättömiä väitteitä oman edun tavoittelun vuoksi, moni tuntee surua ja inhoa, eikä halua siihen mukaan.
Ei tässä myöskään ole ytimeltään kyse sananvapaudesta. Senkin vallitessa on vastuu: loukkauksen esittämisestä tulee seurauksia. Ja yhden seurauksen pitää olla se, että perusteetonta loukkausta sanotaan perusteettomaksi loukkaukseksi, eikä muuksi.

Matti kirjoitti...

Tämä on sinulta taas hiukan jyrkästi sanottu:

"Tällaisen kritiikin mukaan tehtyjen päätösten seurausten selvittäminen ei siis kuulu historiantutkimukselle, vaan on orjallisesti pidättäydyttävä vain siinä tietämyksessä, mikä oli ajankohdan toimijoiden ulottuvilla. Vaatimus on absurdi ja tekee koko menneisyyden tutkimisesta pelkkää kronikointia."

Eikö kuitenkin ole oleellista, että kun historiallista tapahtumakulkua selvitetään, otetaan huomioon se informaatio, jonka varassa ne toimijat ovat toimineet? Ei se ole "pelkkää kronikointia". Väitöskirjaasi en ota kantaa, se on hyvä (tosin vasta puoliväliin luettu täällä).

Anonyymi kirjoitti...

Sinänsä ihan sama minulle, mutta jotain huvittavaa tässä on; Mannerheimin loukkaamisesta nousee jonkinmoinen haloo, mutta kaikki ovat yhdessä rintamassa puolustamassa niitä tanskalaisia pilapiirtäjiä, jotka tarkoitushakuisesti haluavat loukata muslimeja.

Tätä voi jokainen itse ajatella tykönänsä.

Tapsa P kirjoitti...

Minusta tämä oli asiallista puhetta. Sen ymmärtää, kun ajattelee vaikkapa serbialaisia ja Kosovoa.

Tietysti jonkin tapahtuman eläneenä useinkin ärsyttää, kun joku tutkija tai hutkija vetää mutkia suoriksi. Minua henkilökohtaisesti on aina ottanut päähän se, kun Neukkulan romahduksen jälkeen "kaikki" päivittelivät, ettei "kukaan" tiennyt esim. 60-luvulla mikä oli vaikkapa Viron tilanne.

Ehkä näin oli etelän taistolaisalueella, mutta niissä pohjoisen työläispiireissä, joissa itse elin, 95 % tiesi, että Viro on miehitetty maa ja Neukkula on diktatuuri. Siitä ei ollut pienintäkään epäilystä, lukee sen ajan lähteissä mitä tahansa.

KPJ kirjoitti...

”(Charles Leonard) Lundinin esitellessä teostaan Helsingin yliopistossa suorittivat vielä elossa olleet sotasyylliset näyttävän ulosmarssin Edwin Linkomiehen johdolla.” MJ kertoo kuvaavasta 1950-luvun episodista.

Alun toista vuotta sitten minä itse (olen journalisti eli diletantti; läksyni kuitenkin hyvin lukenut ja historiaan erikoistunut) tempauduin mukaan erääseen nettikeskusteluun, jota hallitsi uuttera ”patriootti”-kaksikko.

Palstan aihe oli lähtöisin Henrik Arnstadin suomalaisittain – ja varsinkin ruotsalaisittain – erittäin epäortodoksisista väitteistä koskien ns. jatkosotaamme. (Muistettaneen, että tasavallan hallituskin lähti samaiseen keskusteluun, mielestäni epäpuhtain aikein ja valheellisin viestein.)

Arnstad pitäytyi keskustelun ylläpidossa; ”patrioottikaksikko” uhosi täysin rinnoin. Satunnaiset muut patriootit täydensivät virallista historiografiaa.

Ja sitten siinä olin minä. Argumentoinpa miten tahansa, sain aina kuulla kunniani: olin paitsi isänmaani petturi myös älyllisesti ylimielinen jne. jne.

Kuten MJ äsken palstallaan sanoi: ”Tällaisen kritiikin mukaan tehtyjen päätösten seurausten selvittäminen ei siis kuulu historiantutkimukselle, vaan on orjallisesti pidättäydyttävä vain siinä tietämyksessä, mikä oli ajankohdan toimijoiden ulottuvilla.”

Tosi jäykästi – etten sanoisi katatonisesti – pidettiin kiinni aksioomasta, jonka mukaan historiallista arvoa on vain ja ainoastaan ”aikalaisten todistuksilla”.

Ääni muuttui kellossa heti, kun selostin tri C.O. Frietschin tuolloista merkkiteosta ”Finlands ödesår” (Suomen kohtalonvuodet”), joka ilmestyi heti vuonna 1945 ja perustui parlamentaariselta aitiopaikalta tehtyihin seikkaperäisiin havaintoihin jatkosotaan johtaneesta – sekä jatkosodan pönkittämiseksi jatketusta – poliittisesta pelistä.

Yhtäkkiä aikalainen olikin mitätön!

Frietsch olikin kirjoittanut teoksensa vailla tietoa myöhemmistä dokumenttilöydöistä! Frietsch oli ehkä omasta mielestään patriootti, mutta me nykypatriootit tiedämme miten tyhmä ja epäisänmaallinen hän todellisuudessa oli! (Taisipa haluta jatkosodan jälkeen – muiden pettureiden tapaan – sotasyyllisyyden selvittämistä!) Huh, huh.

”Oikeita aikalaisia” olisivat täten vain presidentit ja pääministerit (ehkä lisäksi ylipäällikkö, jos tämä on muu) sekä tietenkin eloon jääneet, haudan partaalla sotaa ihannoivat muutamat veteraanit.


Mainitsen nämä kokemukseni vaikka ne eivät minua - maallikkoa - suuresti hetkautakaan. Tulivat mieleen MJ:n kiihkottomasta, mutta ankarasta, artikkelista.

Historioitsijan tuleekin ottaa nämä muistiharhajäänteet vakavasti, sillä ne nakertavat ja vääristävät, vielä näin kauan jälkeenpäin, koko itsetuntemustamme.

Sedis kirjoitti...

Hyvin sanottu, Markku. En lukenut niin tarkasti, että voisin sanoa allekirjoittavani joka sanan, mutta hyvältä näytti.

Anonyymi sanoo tuossa ylempänä: "Minusta teet pohdinnassasi perusvirheen. Se on homo-Mannerheimin lanseeraajien nostaminen historiasta käytävän debatin osallisiksi."

Perusvirhe on kyllä anonyymin. Valistan hieman. Jokapäiväisen historian -käsite on ollut viime vuosien uusia lanseerauksia.

Sen perusopetus on se, että tutkijat eivät määrittele mitä, miten ja missä debattia historiasta käydään. Yleisessä sarjassa heillä ei ole paljon vaikutusvaltaa. Esimerkki, joka on jo puoliammattilaissarjan tarinaa. Akateemisen tiedon valuminen kouluopetukseen vie 20 vuotta, ja milläpä koulussa kalloon taottu voitaisiin elinaikana monellakaan muuttaa. (Niitä ja niiden muunnelmia muuten monet netin ammattikeskustelijat villisti toistelevat.)

Historiaa esitetään monin eri tavoin. Tämä homonukkekeskustelu on kaikesta absurdiudestaan huolimatta yksi historian esitys: siitähän todistavat sekä elokuvan tekijä kommentaareineen ja keskustelijat.

Absurdiksi sen tekee mm. se, että meillä ei ole näyttöjä homoudesta eikä sen ominaisuuden puutteestakaan. Liekö edes tarpeen? Mutta yleisen sarjan historiadebatin olennaisimmat osuudet eivät ole "totuus" tai "valhe", niin paljon kuin niiden ympärillä keskustelua käydäänkin ja kuinka paljon niihin vedotaan.

Historioitsijan on otettava tämä debatti vakavasti. Ammattilainen voi toki tarjota perusteltua tietoa aina kun havaitsee, että keskustelu alkaa liukua järjettömäksi. Itse asiassa yksi tärkeä seuraus jokapäiväisen historian teoriasta on, että ammattilaisenkin on osallistuttava näihin yleisen sarjan historiakeskusteluihin, joita ei todellakaan käydä tieteellisin perustein. Jopa virtuaalinorsunluutorni on huono ajatus, vaikka hohhoijattaisikin.

Siksi tämä(kin) Markun kirjoitus on rautaa. Siinähän kerrotaan monista yleisen sarjan keskustelun vaikeuksista ja viitataan ansiokkaasti professionaalisten keskustelijoiden omituisuuksiin, joista ei todellakaan ole pula. Oltiinpa julkisuudessa tai yksityisemmissä kuvioissa. Elämän rikkautta tietysti pohjimmiltaan.

Jussi kirjoitti...

http://www.youtube.com/watch?v=9El3CPUt9Mg

lahtari kirjoitti...

"Nettikeskusteluissa lukemattomia kertoja esitetty ajatus siitä, kuinka Mannerheimin homona esittäminen loukkaa "isänmaallisten piirien" tunteita, on hyvä esimerkki tästä. Taustalla on ajatus siitä, että jos jokin menneisyyden henkilö tai tapahtuma on jollekin ihmisryhmälle erityisen tärkeä, ei muilla ole oikeutta sen kriittiseen tarkasteluun. Kysymys on juuri samasta "pyhien asioiden" loukkaamattomuudesta, josta Muhammed-pilakuvien myötä on niin paljon puhuttu."

Lillqvist ei todellakaan kiistä haluaan loukata "isänmaallisten piirien" tunteita, vaan se on selkeästi animaation tarkoitus. Lillqvist nimenomaan kiisti elokuvan olevan historiallinen dokumentti. Miksi sitten on kauheaa, kun "isänmaalliset piirit" loukkaantuivat? Vittuilu on onnistunut silloin ja vain silloin, kun vittuilun kohde vittuuntuu.

Rinnastus Muhammed-pilakuviin jaksaa hämmästyttää. Pilakuvien johdosta Akkari ja Laban kävivät kiertueella nostattamassa ihmisjoukkoja Tanskaa vastaan, ja siinä sivussa esittelivät sellaisiakin kuvia, joita ei ollut lainkaan julkaistu. Mellakoissa kuoli yli sata ihmistä, useita suurlähetystöjä poltettiin, pilapirtäjille vaadittiin kuolemantuomioita. Jos tämä on todella jotekin rinnastettavissa siihen, että "isänmaalliset piirit" loukkantuivat Lillqvistin animaatiosta, niin ehkä rinnastus kannattaisi viedä sitten loppuun saakka: Historiantutkijat heti Markku Jokisipilän johdolla pohtimaan, oliko Muhammedilla oikeasti pommi turbaanissa.

Anonyymi kirjoitti...

Suhteellisuudentaju on näyttää olevan ainakin ensimmäisten uhrien joukossa, kun totalitaaristen ideologioiden kasvatit tai "tuulen alla olleet" alkavat esittää totuutta koskevia väitteitään.

Toki postmodernin viitekehyksen mukaan jokainen "totuus" on totta ainakin jollekin, mutta eiköhän historiantutkimuksen tai oikean tieteen tulisi olla jotakin muutakin kuin pelkkää käsiterunoutta tai politiikkaa, ainakin Popperilta oli osin hyväksi koeteltuja ajatuksia asioista, vaikkei hänkään toki onnistunut ihan täysin johdonmukainen olemaan.

Suomalaisen kulttuuriväen pääosan ja monien historiaa tai sosiologiaa sivunneiden näkövinkkelistä Hegel, Marx ja Weber ovat luonnollisesti Popperia merkittävimmin totuutta sivunneet (unohtammatta Kantia), vaikka ainakin bloginpitäjä onkin ilmeisesti tuotantonsa perusteella onnistunut hylkäämään myös liiallisen Hegelin vaikutuksen.

Ehkä tästä suomalaisesta kultuuri- ja historiakeskustelusta mahdollisine tietoa koskevine elementteineen tuleekin uuden sukupolven myötä jotakin muuta kuin pelkkä mannermaalaisperäinen cargo-kultti tai itäperäinen värikollaasi jossakin hemmetin syrjäskutsissa.

Voihan myös todella esittää väitteen, että jokainen sukupolvi on ollut tässä maassa edellistä parempi, niin aineellisessa kuin aineettomassa, ainakin tähän asti.

Ehkä viime vuosisadan alkupuolella oli hieman terävämpi kärki joillakin tieteen aloilla (mutta ei ainakaan historiassa), mutta muuten oli tyhjää.

Ja niin "tyhjää" kuin valtaosa sotien jälkeisestä ajasta on ollut "suurien ikäluokkien" käytyä keskustelua aiheesta, ei ole nähtävästi ollut missään vertailukelpoisessa maassa.

Kunnioittavasti
M. Viljakainen

me ollaan koskiveneitä kaikki kirjoitti...

Eräänlainen eksklusiivinen monopolioikeus kai tämäkin:

youtube.com/watch?v=vhmQ1Y0kQ1Y

Anni kirjoitti...

Lillqvist perustaa animaationsa suulliseen kansanperinteeseen, ja siten se perinne on osa historiaa, eikä tarinoiden todenperäisyydellä ole niinkään merkitystä. Mielestäni on itsestäänselvää, että taide voi käsitellä fiktiivisiäkin tarinoita, eikä kaiken tarvitse perustua tutkimustietoon tai todistettuihin faktoihin.

me ollaan koskiveneitä kaikki kirjoitti...

Motörheadin reippaista tahdeista pitävä ihminen osannee arvostaa myös tällaista Mannerheim-aiheista laulelmointia:

www.youtube.com/watch?v=dHUwpV2lFaE

Jussi kirjoitti...

Katariina Lillqvistin Mannerheim-elokuva Uralin perhonen on saanut Tampereen elokuvajuhlilla parhaan animaation palkinnon.

;)

Marjo kirjoitti...

Anni sanoi: "Lillqvist perustaa animaationsa suulliseen kansanperinteeseen, ja siten se perinne on osa historiaa, eikä tarinoiden todenperäisyydellä ole niinkään merkitystä."

Juu, varsinkin kun oivaltaa, että kyse ei ole oikeastaan Mannerheimista vaan "Pispalan punaleskien perinteestä" (tämä käy ilmi L:n kotisivulta), jolla menetyksiä terapoitiin, tosin vastustajaa demonisoimalla ja dehumanisoimalla.

Jos kenraalit evp. tämän olisi oivaltaneet, niin he olisivat voineet alkaa keskustella oikeasta asiasta, eli "ylisukupolvisesta traumasta", jota ymmärtämättömät ja yksipuoliset opettajat ovat vielä lisänneet.

Tosin ihmetyttää, että vielä Minna Sirnö on sellaista kokenut. Muistaakseni oppikirjojen teksti oli 60-luvun lopulla ihan ok - Paavolaisen ym. tutkimustiedot tulivat niihin ennätysnopeasti, ehkä yhteiskunnan yleisen ilmaston muutoksen ansiosta.

Anonyymi kirjoitti...

Minulle ainakin opetettiin vielä 80-luvun lopulla lukiossa, että punaiset olivat jotensakin huonoja ihmisiä. "Miksi heidän piti ryhtyä kapinaan, vaikka Suomessa oli asiat menossa niin hyvään suuntaan?", taivasteli opettaja.

Vastaavaa puolueellisuutta ei ollut minkään muun historian tapahtuman kohdalla, paitsi tietysti talvi- ja jatkosodat selitettiin siten että suomalaiset olivat kaikessa puhtoisia ja venäläiset kaikessa pahoja, mutta sehän ei ole muuttunut kai vielä nykyäänkään.

Yhtenä aamuna oli koulun aamunavaukseen raahattu joku vapaussodan juhlakäpy haukkumaan punaisia maanpettureiksi. Sen päälle sopi veisata virttä. Eräs nuorempi historianopettaja tosin sanoi aamunavauksen jälkeen minulle yksityisesti, että ihan kaikkea ei kannata uskoa, mitä aamun juhlavieras oli sanonut.

Omien kouluaikojeni perusteella puheet suomettuneisuuden ajasta vaikuttavat lähinnä huonolta vitsiltä. Voi olla, että oppikirjoissa oli tekstiä Leninistä enemmän kuin nykyään (tosin sitä ei luettu, opettaja kielsi), mutta opettajien puheissa ja käytöksessä oli kylläkin 30-luvun rotuopit ja natsimeininki huomattavasti läheisempänä teemana kuin mikään NL:n myötäily.

Marjo kirjoitti...

Meillä oli ihan asiallinen opetus jo 60-luvun lopussa. Kirjaankin oli pantu vierekkäin kuvat parista punakaartilaisesta ja suojeluskuntalaisesta kiväärien kera, tarkoituksena osoittaa että ihan samanlaisilta näyttivät.

Sedis kirjoitti...

Viljakaisen kannattaisi muistaa, että nämä historiakeskustelut käydään tässä ja nyt, vuonna 2008.

Turha asettua kepin nokkaan raakkumaan "oikean tiedon" omistajana.

Tapahtuvatko nämä tämän päivän keskustelut hyvällä tiedollisella tasolla vai ei on sinänsä jo kiinnostava kysymys. Samaa pitää kyllä kysyä vanhempienkin keskustelujen kohdalla. Niihin varmaan ohikulkijat eivät V:n kiusaksi osalistuneet...

Se, että vastaus on esimerkiksi ei, ei tee itse asiasta vähemmän kiinnostavaa.

Miksi historioitsijoiden pitäisi jäädä siitä paitsi? Miksi he eivät saisi kiinnostua ja kommentoida ajankohtaisia historiakeskusteluja? Vai pitäisikö heidän kokoontua vain suljettujen ovien takana ja puida asiaa vihkiytyneesti (totuuteen) samanmielisten kanssa?

Voi tietysti pohtia myös, mitä keskustelu merkitsee näkemyksellemme (lue: näkemyksillemme) vuoden 1918 tapahtumista. Erilaisten esitysten myötä jatkuva 1918-keskustelu saa uusia kuuntelijoita ja osanottajia. Siellä pyhäinkuvat tuskin pysyvät pystyssä. Niitäkö historioitsijoiden pitäisi ikonimaalareiden kanssa pystyttää aina uudestaan ja pönkätä ne Popperilla?

Keskustelu osoittaa jo nyt, että tämän uusimman keskustelun lisäksi eri aikaiset ja eri katsantokantojen värittämät historiantulkinnat elävät virkeästi vielä tänäänkin.

Kiva että niitä välillä pöyhäistään.

Koska V. kirjoitti näin: "Suhteellisuudentaju on näyttää olevan ainakin ensimmäisten uhrien joukossa, kun totalitaaristen ideologioiden kasvatit tai "tuulen alla olleet" alkavat esittää totuutta koskevia väitteitään." - lähdenkin etsimään sekä tekijöitä että uhreja. Dziisus.

Anonyymi kirjoitti...

"Meillä oli ihan asiallinen opetus jo 60-luvun lopussa."

60-luvun opettajien puheita en tietenkään voi mennä tarkistamaan, kun ei ole aikakonetta keksitty, mutta sen verran mitä olen vanhoja oppikirjoja selaillut, niin aika ylimalkaista kuvaustahan niissä on. Tosin kouluopetus nyt muutenkin on ajan ja resurssien puutteen vuoksi melkoista pikalukua.

Itselleni esimerkiksi selvisi Tampereen taistelun mittasuhteet ja raakuus vasta kouluaikojen jälkeen 90-luvulla Ylikankaan teoksen myötä. Oppikirjoissa saatikka tunneilla siitä tuskin mainittiin edes yhdellä lauseella. Voihan olla niinkin, ettei opettajakaan tiennyt asiasta mitään ennen 90-lukua.

Marja kirjoitti...

Anonyymi kirjoitti: "Itselleni esimerkiksi selvisi Tampereen taistelun mittasuhteet ja raakuus vasta kouluaikojen jälkeen 90-luvulla Ylikankaan teoksen myötä."

Jos Tampereen taistelun *mittasuhteet* (siis se että kyseessä oli sodan käännekohta ja että Mannerheim nimenomaan halusi voiton omin voimin ennnen saksalaisten tuloa) ovat selvinneet sinulle vasta 90-luvulla, niin joko koulussasi ei ole yleensäkään kinnitetty huomiota taisteluihin tai et ehkä ole ollut siellä kovin tarkkaavainen.

Raakuus toki liitettiin 60-luvun lopussa sellaisiin paikkoihin kuin Kouvola, Hennala (Lahti), Suomenlinna ja Tammisaari.

Anonyymi kirjoitti...

"Jos Tampereen taistelun *mittasuhteet* (siis se että kyseessä oli sodan käännekohta ja että Mannerheim nimenomaan halusi voiton omin voimin ennnen saksalaisten tuloa) ovat selvinneet sinulle vasta 90-luvulla, niin joko koulussasi ei ole yleensäkään kinnitetty huomiota taisteluihin tai et ehkä ole ollut siellä kovin tarkkaavainen."

Asian voisi tietysti tarkistaa senaikaisista oppikirjoista ja katsoa, kuinka yksityiskohtaista selvitystä niissä tehdään. Epäilen, että ei kovinkaan. Siitä olen varma tarkistamattakin, että aseettomien antautuneiden joukkoteloituksia ei todellakaan esitetty niiden koko laajuudessa.

Kirjoitin ällän reaalista vastaamalla lähes pelkkiin historian kysymyksiin, joten jos olen ollut tarkkaamaton, niin ainakaan se ei näköjään YTL:ää haitannut.

Mielenkiintoinen muuten tämä väittämäsi vaihdos "asialliseen" opetukseen 60-luvun lopulla. Vaihtuiko silloin myös opettajakunta? Vai alkoivatko vanhat opettajat muuttaa tapojaan tuolloin? Oma historian opettajani jäi eläkkeelle samana vuonna kuin kirjoitin ylioppilaaksi, joten kuulun siis viimeiseen ikäluokkaan, joka sai nauttia 40-50-luvun vaihteessa linjansa ja asenteensa omaksuneen opettajan annista.

Antero kirjoitti...

Itseasiassa sinulla tuskin onkaan kovin suuria edellytyksiä ymmärtää tuon aikakauden ilmapiiriä, kuten ei ole minullakaan. Mutta koska olet Etelä-Suomesta ja minä pohjoisesta niin luultavasti myös vähän vanhempana ymmärrän pikkuisen paremmin tuon aikakauden ilmapiiriä.

Itseasiassa olen mm. sitä mieltä, että 1920- 1930-luvun suomalaisilla oli sittenkin aika realistinen kuva itänaapuristamme. Sitä samaa ei todellakaan voinut todeta 1970-luvun nuorisosta.

Bodomin oikeudenkäynti muuten osoitti, että poliisien pahin moka oli kuvitella että v.1960 silloisten nuorten seksuaalimoraali olisi ollut sama kuin 40 vuotta myöhemmin. Paha virhe, joka aiheutti sen että uhrista yritettiin tehdä syyllinen.