Valveutunut blogikansalainen Vasarahammer jo oli laittanut kommentteihin pari kirjoitusta sitten havaintonsa siitä, että Jokisipilä aloitti tänään Turun Sanomien kolumnistina. Näin tosiaan on käynyt ja startti oli ihan vauhdikas, kolumni päätyi YLEn Radio 1:n Ykkösaamu-ohjelmassa laajasti siteeratuksi ja kansalaispalautettakin, sekä positiivista että negatiivista, on tullut. Turun Sanomien nettisivuilla kirjoitus on vapaasti ja kuvan kera luettavissa, mutta laitan sen saman tien myös tähän. Kirjoituksessa mainittu Agricola-sivuston keskusteluketju puolestaan löytyy täältä, kiitoksia vaan kaikille keskustelijoille inspiraatiosta.
* * * * *
Sotaveteraanit ja taistolaiset (Turun Sanomat 24.4.2008)
Tulevana sunnuntaina vietetään kansallista veteraanipäivää. Valtiovalta käynnisti perinteen vuonna 1987 lisätäkseen veteraanien julkista arvostusta. Päivää on alusta saakka vietetty nimenomaan sodanvastaisena ja nationalistisesta hurmahengestä vapaana juhlana, jota jo ajankohtakin, toisen maailmansodan Suomen osalta päättymisen muistopäivä, osoittaa.
*
1990-luvulta alkaen on tullut tavaksi esittää, ettei sotaveteraaneja sodanjälkeisessä Suomessa arvostettu, vaan varsinkin vasemmistoradikaaleilla 1960- ja 1970-luvuilla suorastaan jopa pilkattiin. ”Miksi menitte sinne”, väitetään heiltä usein siteeratun kysymyksen mukaisesti tiedustellun.
Olen näitä puheita aina vähän ihmetellyt, sen verran huonosti ne vastaavat omia käsityksiäni. Niinpä seurasin mielenkiinnolla Agricola-historiaverkossa alkuvuodesta käytyä ”Suhtautuminen sotaveteraaneihin” -keskustelua, johon ottivat osaa niin historian harrastajat kuin ammattilaisetkin. Keskustelussa etsittiin mm. todisteita taistolaisten veteraanipilkasta sekä siitä, kuka, missä ja kenelle oli tuon miksi-kysymyksen esittänyt.
Saalis jäi laihaksi. Taistolaiset kyllä rienasivat porvarillisen Suomen historiakuvaa, sotapolitiikkaa ja nationalismia, mutta veteraaneja he eivät niistä syyttäneet. Veteraanien muistoja tutkineen Ville Kivimäen mukaan ajatus heidän laajamittaisesta haukkumisestaan onkin pitkälti myytti.
*
Taistolaisten kovaäänisyys ja näkyvyys on paisuttanut käsityksiä liikkeen todellisesta voimasta. Kaarle Sulamaan kirjoittaman Suomen Sotaveteraaniliiton historiateoksen Veteraania ei jätetä (Edita 2007) perusteella näyttää siltä, että veteraaniliikkeen poliittinen painoarvo oli taistolaisia huomattavasti suurempi. Vuonna 1970 eduskuntaan valittiin peräti 43 veteraaniliiton jäsentä. Monet yya-Suomen poliittisen eliitin raskassarjalaisista olivat veteraaneja, mm. Mauno Koivisto, Päiviö Hetemäki, Ahti Karjalainen ja Aarne Saarinen.
Nykyisin esitetään sotaveteraanit usein presidentti Kekkosen, yya-politiikan ja suomettumisen uhreina ja arvostelijoina. Kuitenkin merkittävä osa heistä kannatti Kekkosta ja äänesti vasemmistoa. Sulamaan mukaan sekä Sotaveteraaniliitto että Rintamaveteraaniliitto pyrkivät luomaan ystävälliset suhteet niin Suomi-Neuvostoliitto -seuraan kuin Rauhanpuolustajiinkin.
*
Sotaveteraanit eivät olleet mikään sorrettu ja vaiennettu paarialuokka, vaan aktiivisia ja aikaansaavia ihmisiä, joista monet olivat omien alojensa vallankahvassa vuosikymmeniä. Enemmän kuin parikymppisten taistolaisten, 1970-luvun Suomi oli heidän käsialaansa.
Puolen miljoonan veteraanin joukkoon mahtui hyvin monenlaisia ihmisiä. Mitään yhtenäistä ”veteraanien arvomaailmaa” tai aateperintöä ei ole olemassa. Sotaveteraanius ei ollut mikään maailmankatsomus, joka olisi vaikuttanut kantajansa ajatteluun esimerkiksi poliittista suuntausta tai ammattia voimakkaammin.
*
1970-luvun radikalismiin liittyi paljon myös tavanomaista sukupolvikamppailua, jossa oli kysymys aivan muista asioista kuin sodan muistamisesta. Kun sodasta puhuttiin, oli hyökkäysten kohteena sotaa idealisoiva kansallisromanttinen patriotismi. Se, ettei nuorisoradikaaleilla lopulta ollut esittää tilalle mitään vähemmän naiivia, on toinen asia.
1990-luvun uusisänmaallisen käänteen myötä alettiin sotavuosien kriittistä tarkastelua pitää jotenkin veteraaneja loukkaavana. Omaa patrioottisuuttaan alleviivaavat jälkipolvien edustajat ryhtyivät käyttämään veteraaneja retorisena keppihevosena tyrkyttäessään arvokonservatismia, oikeaa isänmaallisuutta ja Venäjä-fobioita.
Sodan, sotapolitiikan tai Mannerheiminkaan arvostelu ei ole veteraanien pilkkaamista.
Veteraanipäivää soisi vietettävän samassa hengessä kuin Väinö Linna kirjoitti Tuntemattomansa: ”Tahdoin antaa kaiken arvostukseni ihmisille jotka koko onnettomuuden hartioillaan kantoivat, mutta itse sodalta minä tahdoin ottaa sen pois”.
torstaina, huhtikuuta 24, 2008
Kolumneja
Alkuvuodesta laitoin blogiini syksyn kolumnini Aamuset-kaupunkilehdestä. Tässä jatkoksi kevään pohdintoja tasa-arvokeskustelusta, toisten nimissä esiintymisestä ja suomalaisen johtajuuden muutoksesta. Aamusetilla on myös näköislehti-toiminnalla varustettu nettisivusto, josta Topinojan laskeuma-alueen ulkopuolellakin asuvat voidat käydä katsomassa, mistä Aurajoen rannoilla puhutaan.
Kalapuikot ja telaketjut (Aamuset 6.2.2008)
Eduskunnan seksuaalista häirintää koskevan kyselyn tulosten julkistaminen käynnisti erikoisen näytelmän. Yleensä yksilönsuojaa kunnioittava Helsingin Sanomat julkaisi Arkadianmäen huhujen pohjalta törkeilystä syytettyjen mieskansanedustajien nimet ja kuvat.
Jos kysymyksessä olisi ollut mikä tahansa muu syytös, julkinen poru hyvän lehtimiestavan rikkomisesta olisi ollut valtava. Pedofiilien ja murhaajienkin nimet julkaistaan vasta tuomion tultua. Hesarin nimeämiä ei ollut edes syytetty mistään, tuomitsemisesta puhumattakaan. Rikosilmoituksia ei ollut tehty eikä yhtäkään väitettyä tekoa tutkittu.
Episodi on oireellinen. Tasa-arvosta on tullut pyhä lehmä, jonka nimissä monen hyvän asian ohella edistetään monenmoista. Feminismistä on tullut julkinen rituaali ja liturgiaa. Kyselyn julkistamisen jälkeen monet naisedustajat kiirehtivät keräilemään poliittisia irtopisteitä ilmoittautumalla itsekin häirinnän uhreiksi.
Hesarin toimittajat ovat jatkaneet keskustelua kirjoittamalla mm. ”tunkkaisen macho-Suomen örinästä”, ”kalapuikkoviiksistä”, ”seksististä wannabe-alfauroksista”, ”ajokoirista” ja ”ällöpettereistä”. Voisitteko kuvitella, että naisista kirjoitettaisiin näin? Jos tavoitteena on sukupuoleen ja ulkonäköön liittyvien asiattomuuksien poistaminen, lähtökohdat ovat kummalliset.
Uhrifeminismi on kaapannut tasa-arvokeskustelun itselleen, vain tuhotakseen edellytykset sen järkevään käymiseen. Jos kaikki naiset ovat potentiaalisia uhreja, kuka tahansa mies voi olla tekijä. Mitä tarkoitusta palvelevat vääristeleviin tutkimuksiin perustuvat hokemat joka viidennestä puolisoaan hakkaavasta miehestä ja suomalaisen yhteiskunnan naisvihamielisyydestä?
Hyvä tarkoitus on kääntynyt vauhtisokeudeksi ja ”jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan” –kiihkoiluksi. Nimettömät syytökset ja seksuaalisen häirinnän tulkinnan venyttäminen äärimmilleen luovat vainoharhaista ilmapiiriä, joka ei edistä tasa-arvoa millään tavalla.
* * * * *
Toisten puolesta puhujat (Aamuset 19.3.2008)
Julkisessa keskustelussa on tärkeää tulla kuulluksi. Yksi useimmin käytetyistä retorisista keinoista tämän varmistamiseksi on esiintyä ”suulla suuremmalla” eli jonkun laajemman ihmisryhmän nimissä. Mediasta löytyy päivittäin esimerkkejä siitä, kuinka yksittäiset henkilöt pyrkivät esittämään omat mielipiteensä yleisesti hyväksyttyinä ja laajasti kannatettuina.
Kansanedustaja Bjarne Kallis (kd) tuomitsi ohjaaja Katariina Lillqvistin nukkeanimaation, jossa Mannerheim esitetään homoseksuaalina, koska se hänen mukaansa loukkasi monia suomalaisia. Kertomansa mukaan Kallis oli saanut runsaasti asiaa koskevia paheksuvia yhteydenottoja, jolloin hänen velvollisuutenaan oli tuoda nämä tunteet julki.
Sodanaikaista historiaa käsitteleviä kriittisiä puheenvuoroja pyritään jatkuvasti vaientamaan väittämällä niiden loukkaavan veteraanisukupolvea ja tahraavan heidän kunniaansa. Tasa-arvokeskustelussa erilaiset naisjärjestöt ja yksittäiset feministit esiintyvät muitta mutkitta koko sukupuolensa käsitysten tulkkeina, vaikka heillä ei siihen minkäänlaista mandaattia olekaan.
Työmarkkinasektorilla mielipiteenilmaisun monopolisointiin pyrkii ay-liike, joka mustasukkaisesti ja herkkänahkaisesti vartioi omaa oikeuttaan puhua työssä käyvän väestön suulla. Puolueet taas tyrkyttävät itseään auliisti milloin minkäkin asian äänitorveksi, kenenkään pyytämättä ja keneltäkään kysymättä.
Julkisuudessa asiat henkilöityvät, ja median valtuuttamina palstoilla huseeraa monenlaisia mielipideautomaatteja käsityksiämme tulkitsemassa ja välittämässä. Kriittisen kansalaisen on syytä olla tarkkana, mitä hänen nimissään puuhataan. Ay-liikkeellä ja puolueillakaan ei ole mitään avointa valtakirjaa, vaikka ne usein niin esiintyvätkin.
Skeptisyys on mediakansalaisen paras turva. Kun joku ilmoittaa edustavansa ”laajoja kansalaispiirejä”, on aina syytä epäillä perusteltujen argumenttien puutetta ja oman edun pukemista yleispätevyyden kaapuun.
* * * * *
Eri sarja, samat säännöt (Aamuset 22.4.2008)
Maton alle lakaistujen kabinettisikailujen kekkosslovakia korisee henkitoreissaan. Ilkka Kanervan, Ulkopoliittisen instituutin Raimo Väyrysen ja Merenkulkulaitoksen Paavo Wihurin tapaukset osoittavat, ettei näkyvässä paikassa toimivalla johtajalla ole enää suojanaan mitään henkilökohtaista örvellysreviiriä. Kanerva ja Vihuri ovat jo siirtyneet laulukuoron komistuksiksi, ja Väyrysenkin suhteen syytökset ovat sitä lajia (alkoholismi, ahdistelu), että farmikomennus lienee vain ajan kysymys.
Vaikka kohtelua voi pitää kovana, herrat kaivoivat kuoppansa itse, Ike kännykän näppäimillä ja Wihuri klassisemmin nyrkeillä. Tietyssä kohdassa vallan tikkaita vastuut muuttuvat sen verran painaviksi, että palikoiden on syytä pysyä käsissä, kaikkien ja koko ajan. Maan ulkosuhteista tai merten turvallisuudesta vastaavilta henkilöiltä ei ole kohtuutonta edellyttää kokonaisvaltaista harkintakykyä.
Varsinkin naiskommentaattorit ovat nähneet Kanervan erottamisessa rasvaisen äijäkulttuurin joutsenlaulun. Vuosikymmenten ajan isotkin pojat olivat poikia, joiden mainetta ja aisankannattelijoiden hovia pienet kompastelut vain kasvattivat. Jos tuli hännän alla kävi liian kovaksi, veljien verkosto riensi avuksi. Rivit sulkeutuivat eikä ajoittaisista tyylin notkahduksista, syvistäkään, toreilla tai lehtien palstoilla huudeltu.
Varmasti näinkin, mutta ennen kaikkea on kyse kahden hyvin erilaisen maailman ja kulttuurin törmäyksestä. Nyt radan varteen siirretyt gentlemannit varvasi kierroksella se kilpailukyky-Suomi, jota he itse ovat eliitin edustajina olleet innolla luomassa. Kolmi-nelikymppisten arkipäivää on armoton työelämä, jossa noutaja ei tullessaan paljon ansioiden perään kysele. Säälipisteitä ei ole jaossa.
Enää ei edes isokenkäisten päädyssä voida pelata omilla säännöillä. Eikä taida tarvitakaan. Voisitteko kuvitella esimerkiksi Alexander Stubbin viestittelemässä anatomia-asioita stripparille tai Jyrki Kataisen käsirysyssä vartijan kanssa?
Kalapuikot ja telaketjut (Aamuset 6.2.2008)
Eduskunnan seksuaalista häirintää koskevan kyselyn tulosten julkistaminen käynnisti erikoisen näytelmän. Yleensä yksilönsuojaa kunnioittava Helsingin Sanomat julkaisi Arkadianmäen huhujen pohjalta törkeilystä syytettyjen mieskansanedustajien nimet ja kuvat.
Jos kysymyksessä olisi ollut mikä tahansa muu syytös, julkinen poru hyvän lehtimiestavan rikkomisesta olisi ollut valtava. Pedofiilien ja murhaajienkin nimet julkaistaan vasta tuomion tultua. Hesarin nimeämiä ei ollut edes syytetty mistään, tuomitsemisesta puhumattakaan. Rikosilmoituksia ei ollut tehty eikä yhtäkään väitettyä tekoa tutkittu.
Episodi on oireellinen. Tasa-arvosta on tullut pyhä lehmä, jonka nimissä monen hyvän asian ohella edistetään monenmoista. Feminismistä on tullut julkinen rituaali ja liturgiaa. Kyselyn julkistamisen jälkeen monet naisedustajat kiirehtivät keräilemään poliittisia irtopisteitä ilmoittautumalla itsekin häirinnän uhreiksi.
Hesarin toimittajat ovat jatkaneet keskustelua kirjoittamalla mm. ”tunkkaisen macho-Suomen örinästä”, ”kalapuikkoviiksistä”, ”seksististä wannabe-alfauroksista”, ”ajokoirista” ja ”ällöpettereistä”. Voisitteko kuvitella, että naisista kirjoitettaisiin näin? Jos tavoitteena on sukupuoleen ja ulkonäköön liittyvien asiattomuuksien poistaminen, lähtökohdat ovat kummalliset.
Uhrifeminismi on kaapannut tasa-arvokeskustelun itselleen, vain tuhotakseen edellytykset sen järkevään käymiseen. Jos kaikki naiset ovat potentiaalisia uhreja, kuka tahansa mies voi olla tekijä. Mitä tarkoitusta palvelevat vääristeleviin tutkimuksiin perustuvat hokemat joka viidennestä puolisoaan hakkaavasta miehestä ja suomalaisen yhteiskunnan naisvihamielisyydestä?
Hyvä tarkoitus on kääntynyt vauhtisokeudeksi ja ”jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan” –kiihkoiluksi. Nimettömät syytökset ja seksuaalisen häirinnän tulkinnan venyttäminen äärimmilleen luovat vainoharhaista ilmapiiriä, joka ei edistä tasa-arvoa millään tavalla.
* * * * *
Toisten puolesta puhujat (Aamuset 19.3.2008)
Julkisessa keskustelussa on tärkeää tulla kuulluksi. Yksi useimmin käytetyistä retorisista keinoista tämän varmistamiseksi on esiintyä ”suulla suuremmalla” eli jonkun laajemman ihmisryhmän nimissä. Mediasta löytyy päivittäin esimerkkejä siitä, kuinka yksittäiset henkilöt pyrkivät esittämään omat mielipiteensä yleisesti hyväksyttyinä ja laajasti kannatettuina.
Kansanedustaja Bjarne Kallis (kd) tuomitsi ohjaaja Katariina Lillqvistin nukkeanimaation, jossa Mannerheim esitetään homoseksuaalina, koska se hänen mukaansa loukkasi monia suomalaisia. Kertomansa mukaan Kallis oli saanut runsaasti asiaa koskevia paheksuvia yhteydenottoja, jolloin hänen velvollisuutenaan oli tuoda nämä tunteet julki.
Sodanaikaista historiaa käsitteleviä kriittisiä puheenvuoroja pyritään jatkuvasti vaientamaan väittämällä niiden loukkaavan veteraanisukupolvea ja tahraavan heidän kunniaansa. Tasa-arvokeskustelussa erilaiset naisjärjestöt ja yksittäiset feministit esiintyvät muitta mutkitta koko sukupuolensa käsitysten tulkkeina, vaikka heillä ei siihen minkäänlaista mandaattia olekaan.
Työmarkkinasektorilla mielipiteenilmaisun monopolisointiin pyrkii ay-liike, joka mustasukkaisesti ja herkkänahkaisesti vartioi omaa oikeuttaan puhua työssä käyvän väestön suulla. Puolueet taas tyrkyttävät itseään auliisti milloin minkäkin asian äänitorveksi, kenenkään pyytämättä ja keneltäkään kysymättä.
Julkisuudessa asiat henkilöityvät, ja median valtuuttamina palstoilla huseeraa monenlaisia mielipideautomaatteja käsityksiämme tulkitsemassa ja välittämässä. Kriittisen kansalaisen on syytä olla tarkkana, mitä hänen nimissään puuhataan. Ay-liikkeellä ja puolueillakaan ei ole mitään avointa valtakirjaa, vaikka ne usein niin esiintyvätkin.
Skeptisyys on mediakansalaisen paras turva. Kun joku ilmoittaa edustavansa ”laajoja kansalaispiirejä”, on aina syytä epäillä perusteltujen argumenttien puutetta ja oman edun pukemista yleispätevyyden kaapuun.
* * * * *
Eri sarja, samat säännöt (Aamuset 22.4.2008)
Maton alle lakaistujen kabinettisikailujen kekkosslovakia korisee henkitoreissaan. Ilkka Kanervan, Ulkopoliittisen instituutin Raimo Väyrysen ja Merenkulkulaitoksen Paavo Wihurin tapaukset osoittavat, ettei näkyvässä paikassa toimivalla johtajalla ole enää suojanaan mitään henkilökohtaista örvellysreviiriä. Kanerva ja Vihuri ovat jo siirtyneet laulukuoron komistuksiksi, ja Väyrysenkin suhteen syytökset ovat sitä lajia (alkoholismi, ahdistelu), että farmikomennus lienee vain ajan kysymys.
Vaikka kohtelua voi pitää kovana, herrat kaivoivat kuoppansa itse, Ike kännykän näppäimillä ja Wihuri klassisemmin nyrkeillä. Tietyssä kohdassa vallan tikkaita vastuut muuttuvat sen verran painaviksi, että palikoiden on syytä pysyä käsissä, kaikkien ja koko ajan. Maan ulkosuhteista tai merten turvallisuudesta vastaavilta henkilöiltä ei ole kohtuutonta edellyttää kokonaisvaltaista harkintakykyä.
Varsinkin naiskommentaattorit ovat nähneet Kanervan erottamisessa rasvaisen äijäkulttuurin joutsenlaulun. Vuosikymmenten ajan isotkin pojat olivat poikia, joiden mainetta ja aisankannattelijoiden hovia pienet kompastelut vain kasvattivat. Jos tuli hännän alla kävi liian kovaksi, veljien verkosto riensi avuksi. Rivit sulkeutuivat eikä ajoittaisista tyylin notkahduksista, syvistäkään, toreilla tai lehtien palstoilla huudeltu.
Varmasti näinkin, mutta ennen kaikkea on kyse kahden hyvin erilaisen maailman ja kulttuurin törmäyksestä. Nyt radan varteen siirretyt gentlemannit varvasi kierroksella se kilpailukyky-Suomi, jota he itse ovat eliitin edustajina olleet innolla luomassa. Kolmi-nelikymppisten arkipäivää on armoton työelämä, jossa noutaja ei tullessaan paljon ansioiden perään kysele. Säälipisteitä ei ole jaossa.
Enää ei edes isokenkäisten päädyssä voida pelata omilla säännöillä. Eikä taida tarvitakaan. Voisitteko kuvitella esimerkiksi Alexander Stubbin viestittelemässä anatomia-asioita stripparille tai Jyrki Kataisen käsirysyssä vartijan kanssa?
Hakusanat
henkilökohtaiset,
historia,
julkisuus,
politiikka,
yhteiskunta
keskiviikkona, huhtikuuta 16, 2008
Pornohyökkäys ja sika-apinat
Eduskunnan matkustusohjeita uusivassa työryhmässä on keskustelu ajatuksesta sallia kansanedustajien majoittuminen vain sellaisissa hotelleissa, joiden televisioissa ei näy eroottisia kanavia. Ruotsin ja Ahvenanmaan suunnalta tulevan ajatuksen tarkoituksena on kansanedustuslaitoksen valintojen kautta antaa viestiä siitä, ettei tällaista tarjotaa pidetä hyväksyttävänä. Tällaisen majoittumislinjauksen toivotaan saavan hotellien miettimään omaa suhtautumistaan pornofilmien tarjoamiseen ja mahdollisesti suorastaan luovan kysyntää pornosta vapaille majoitusliikkeille.
Meininki alkaa olla melkoisen uusfundamentalistista, kun tällaisesta vakavasti keskustellaan. Seksuaaliasioissa jyrää nyt sellainen konservatiivisuus, että oksat pois. Julkisuudessa häärää monenmoista moraalipoliisia määrittelemässä, mikä on sopivaa, ja kun lausutaan taikasana "porno", ei mikään kielto- tai rajoitusehdotus ole liian älytön esitettäväksi. Yhteiskuntamme on "pornoistunut", ja kaikkialla vaanii kähmimiskohteita etsiviä kuolaavia ja kiiluvasilmisiä äijiä, rasva kalapuikkoviiksistä tippuen, toinen käsi housuissa ja toinen kännykällä törkyviestejä naputellen. Seksuaalista häirintää ja ahdistelua on kaikkialla ja jatkuvasti.
Hotelliajatuksen logiikan mukaisesti tulisi kansanedustajilta kaiketi kieltää myös pornosta pakahtuvan internetin käyttö, jotta sisällöntuottajille annettaisiin vakava viesti siitä, ettei verkon täyttäminen seksuaalisesti arvellutavilla sivustoilla kerta kaikkiaan ole hyväksyttävää. Eduskunnan lehtihuoneesta tulisi perata pois kaikki arveluttavaa materiaalia sisältävät julkaisut, esim. paljon paheksuttuja alusvaatemainoksia sisältävä Helsingin Sanomat, seksi-ilmoituksia ja Loka-Laitisen naista alentavia ja esineellistäviä pakinoita julkaisevasta Iltalehdestä nyt puhumattakaan. Radiokin olisi syytä kieltää, soitetaanhan siellä musiikkia, joka lyriikkatasolla useimmiten askartelee täysin tuomittavien kysymysten parissa. Onhan pornografia niin vakava asia, ettei sen minkäänlaista tukemista, epäsuoraakaan, voida missään muodossa hyväksyä.
Viinapullojen kylkiin varoitustarroja ei saatu, mutta tätä menoa Arkadianmäellä keskustellaan pian siitä, että murrosikään saapuvien poikalasten peniksen varteen on tatuoitava seksuaalista häiriökäyttäytymistä ennaltaehkäisevä teksti, esim. "Virtsaamista varten. Yhdyntäkäyttö sallittua ainoastaan aviosuhteessa ja lisääntymistarkoityksella" tai "Penis aiheuttaa vakavia vaaroja itsellesi ja lähiympäristöllesi". Asian tärkeyttä ei voi kyllin korostaa, sillä sikojahan miehet pohjimmiltaan ovat, kaikki ja aina.
Meininki alkaa olla melkoisen uusfundamentalistista, kun tällaisesta vakavasti keskustellaan. Seksuaaliasioissa jyrää nyt sellainen konservatiivisuus, että oksat pois. Julkisuudessa häärää monenmoista moraalipoliisia määrittelemässä, mikä on sopivaa, ja kun lausutaan taikasana "porno", ei mikään kielto- tai rajoitusehdotus ole liian älytön esitettäväksi. Yhteiskuntamme on "pornoistunut", ja kaikkialla vaanii kähmimiskohteita etsiviä kuolaavia ja kiiluvasilmisiä äijiä, rasva kalapuikkoviiksistä tippuen, toinen käsi housuissa ja toinen kännykällä törkyviestejä naputellen. Seksuaalista häirintää ja ahdistelua on kaikkialla ja jatkuvasti.
Hotelliajatuksen logiikan mukaisesti tulisi kansanedustajilta kaiketi kieltää myös pornosta pakahtuvan internetin käyttö, jotta sisällöntuottajille annettaisiin vakava viesti siitä, ettei verkon täyttäminen seksuaalisesti arvellutavilla sivustoilla kerta kaikkiaan ole hyväksyttävää. Eduskunnan lehtihuoneesta tulisi perata pois kaikki arveluttavaa materiaalia sisältävät julkaisut, esim. paljon paheksuttuja alusvaatemainoksia sisältävä Helsingin Sanomat, seksi-ilmoituksia ja Loka-Laitisen naista alentavia ja esineellistäviä pakinoita julkaisevasta Iltalehdestä nyt puhumattakaan. Radiokin olisi syytä kieltää, soitetaanhan siellä musiikkia, joka lyriikkatasolla useimmiten askartelee täysin tuomittavien kysymysten parissa. Onhan pornografia niin vakava asia, ettei sen minkäänlaista tukemista, epäsuoraakaan, voida missään muodossa hyväksyä.
Viinapullojen kylkiin varoitustarroja ei saatu, mutta tätä menoa Arkadianmäellä keskustellaan pian siitä, että murrosikään saapuvien poikalasten peniksen varteen on tatuoitava seksuaalista häiriökäyttäytymistä ennaltaehkäisevä teksti, esim. "Virtsaamista varten. Yhdyntäkäyttö sallittua ainoastaan aviosuhteessa ja lisääntymistarkoityksella" tai "Penis aiheuttaa vakavia vaaroja itsellesi ja lähiympäristöllesi". Asian tärkeyttä ei voi kyllin korostaa, sillä sikojahan miehet pohjimmiltaan ovat, kaikki ja aina.
Hakusanat
huumori,
yhteiskunta
torstaina, huhtikuuta 03, 2008
Turkulainen kiekkomestaruus
Eilen TuTo palasi Mestiksen finaaleissa omalle tasolleen ja niisti vieraskentällä Kajaanin Hokin 6-2. Joukkueiden tasoerosta kertoo paljon se, että puoli tusinaa lättyä pamahti pussiin siitäkin huolimatta, että Hokin veskari Ari Reunanen pelasi hyvin ja esitti koko joukon paraatitorjunta, mm. torjuessaan Pasi "Pablo" Järvisen rankkarin. Onnittelut mestareille ja sääli, että mahdollisuus pelata liiganoususta kabinettipelin tuloksena karkasi joukkueen ulottumattomille. Ensi kauden TuTo on eri joukkue, ja tämän tason pitäminen on vaikeaa ellei mahdotonta, jos ja kun pari kentällistä ukkoja lähtee muualle. Varsinkin ykköskentän otteet olivat jotain sellaista, jota varmasti tullaan myöhemmin nostalgisesti muistelemaan. Ajatelkaapa nyt, pudotuspelien pistepörssissä koko viisikko seitsemän parhaan joukossa!
Se, mikä kaikkien aikojen parhaaksi Mestis/divari-joukkueeksikin nyt ylistetyn TuTon suvereeniudessa yllättää, on joukkuen halpuus. Turun Sanomien mukaan palaajabudjetti tälle kaudelle oli 105.000 euroa, Jatkoaika.com taas puhui "parista sadasta tuhannesta eurosta". Näillä pelimerkeillä ei paljon voida ammattilaisuudesta puhua. SM-liigapelaajien keskimääräinen ansio on tällä hetkellä 66.000 euroa, tähtipelaajien huomattavasti enemmän. TuTon pelaajabudjetilla olisi siis saatu kahdesta kolmeen keskitason liigakiekkoilijaa tai yksi ykkösketjun kaveri. Mestikseenkään tuo TuTon roster ei mitenkään ihmeellisen hintava ole, sillä siellä pelaajien keskiansio pyörii 6.500 euron tuntumassa.
Ismo Lehtonen ja kumppanit tekivät eräänlaiset käänteiset New York Rangersit, pelasivat taskurahoilla sellaista kiekkoa, jolla uskoakseni olisi päättymässä olevan kauden liigassa pystytty pistämään kampoihin ainakin Ässille ja Kalpalle, mahdollisesti myös HPK:lle, Saipalle ja Tepsille. Eri sarjatasoja on tietysti mahdotonta verrata, mutta on vaikea uskoa Mestiksen ja SM-liigan tasoeron olevan niin suuri, etteikö alemmalla sarjatasolla tähän tyyliin dominoinut joukkue pystyisi liigan alakastin porukoita ainakin haastamaan. Syväsalmen, Virpiön ja Lindlöfin kohtaloiden ohella on mielenkiintoista seurata sitä, pitävätkö huhut Lehkosen siirtymisestä ensi kaudeksi Jokereihin Glen Hanlonin oikeaksi kädeksi paikkansa.
SM-liigan puolella Jokerien ja Bluesin välieräsarjasta tuli sitten seitsemän pelin todellinen klassikko. Kuudesta ottelusta neljä on ratkennut vasta jatkoerässä. Eilisessä pelissä Bluesin Ben Eaves nöyryytti jokeripuolustusta samalla tavoin kuin narrien Clarke Wilm espoolaisia kolmannessa ottelussa. Molemmat ratkaisivat ottelun jatkoerässä todellisilla tahtomaaleilla vääntäen kiekon itselleen kulmassa ja painuen puolustusmuurin läpi vastustamattomalla tavalla maalille. Joukkueet ovat todella tasaisia, mutta kyllähän omaa Rangers-tyylistä kiroustaan vuosikausia poteneelle Bluesille tuon finaalipaikan jo soisi. Seitsemännen ottelun ratkaisumaalin voisi jatkoerässä lapioida vaikkapa Erkki Rajamäki.
Se, mikä kaikkien aikojen parhaaksi Mestis/divari-joukkueeksikin nyt ylistetyn TuTon suvereeniudessa yllättää, on joukkuen halpuus. Turun Sanomien mukaan palaajabudjetti tälle kaudelle oli 105.000 euroa, Jatkoaika.com taas puhui "parista sadasta tuhannesta eurosta". Näillä pelimerkeillä ei paljon voida ammattilaisuudesta puhua. SM-liigapelaajien keskimääräinen ansio on tällä hetkellä 66.000 euroa, tähtipelaajien huomattavasti enemmän. TuTon pelaajabudjetilla olisi siis saatu kahdesta kolmeen keskitason liigakiekkoilijaa tai yksi ykkösketjun kaveri. Mestikseenkään tuo TuTon roster ei mitenkään ihmeellisen hintava ole, sillä siellä pelaajien keskiansio pyörii 6.500 euron tuntumassa.
Ismo Lehtonen ja kumppanit tekivät eräänlaiset käänteiset New York Rangersit, pelasivat taskurahoilla sellaista kiekkoa, jolla uskoakseni olisi päättymässä olevan kauden liigassa pystytty pistämään kampoihin ainakin Ässille ja Kalpalle, mahdollisesti myös HPK:lle, Saipalle ja Tepsille. Eri sarjatasoja on tietysti mahdotonta verrata, mutta on vaikea uskoa Mestiksen ja SM-liigan tasoeron olevan niin suuri, etteikö alemmalla sarjatasolla tähän tyyliin dominoinut joukkue pystyisi liigan alakastin porukoita ainakin haastamaan. Syväsalmen, Virpiön ja Lindlöfin kohtaloiden ohella on mielenkiintoista seurata sitä, pitävätkö huhut Lehkosen siirtymisestä ensi kaudeksi Jokereihin Glen Hanlonin oikeaksi kädeksi paikkansa.
SM-liigan puolella Jokerien ja Bluesin välieräsarjasta tuli sitten seitsemän pelin todellinen klassikko. Kuudesta ottelusta neljä on ratkennut vasta jatkoerässä. Eilisessä pelissä Bluesin Ben Eaves nöyryytti jokeripuolustusta samalla tavoin kuin narrien Clarke Wilm espoolaisia kolmannessa ottelussa. Molemmat ratkaisivat ottelun jatkoerässä todellisilla tahtomaaleilla vääntäen kiekon itselleen kulmassa ja painuen puolustusmuurin läpi vastustamattomalla tavalla maalille. Joukkueet ovat todella tasaisia, mutta kyllähän omaa Rangers-tyylistä kiroustaan vuosikausia poteneelle Bluesille tuon finaalipaikan jo soisi. Seitsemännen ottelun ratkaisumaalin voisi jatkoerässä lapioida vaikkapa Erkki Rajamäki.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)