Kolumneja

Alkuvuodesta laitoin blogiini syksyn kolumnini Aamuset-kaupunkilehdestä. Tässä jatkoksi kevään pohdintoja tasa-arvokeskustelusta, toisten nimissä esiintymisestä ja suomalaisen johtajuuden muutoksesta. Aamusetilla on myös näköislehti-toiminnalla varustettu nettisivusto, josta Topinojan laskeuma-alueen ulkopuolellakin asuvat voidat käydä katsomassa, mistä Aurajoen rannoilla puhutaan.

Kalapuikot ja telaketjut (Aamuset 6.2.2008)

Eduskunnan seksuaalista häirintää koskevan kyselyn tulosten julkistaminen käynnisti erikoisen näytelmän. Yleensä yksilönsuojaa kunnioittava Helsingin Sanomat julkaisi Arkadianmäen huhujen pohjalta törkeilystä syytettyjen mieskansanedustajien nimet ja kuvat.

Jos kysymyksessä olisi ollut mikä tahansa muu syytös, julkinen poru hyvän lehtimiestavan rikkomisesta olisi ollut valtava. Pedofiilien ja murhaajienkin nimet julkaistaan vasta tuomion tultua. Hesarin nimeämiä ei ollut edes syytetty mistään, tuomitsemisesta puhumattakaan. Rikosilmoituksia ei ollut tehty eikä yhtäkään väitettyä tekoa tutkittu.

Episodi on oireellinen. Tasa-arvosta on tullut pyhä lehmä, jonka nimissä monen hyvän asian ohella edistetään monenmoista. Feminismistä on tullut julkinen rituaali ja liturgiaa. Kyselyn julkistamisen jälkeen monet naisedustajat kiirehtivät keräilemään poliittisia irtopisteitä ilmoittautumalla itsekin häirinnän uhreiksi.

Hesarin toimittajat ovat jatkaneet keskustelua kirjoittamalla mm. ”tunkkaisen macho-Suomen örinästä”, ”kalapuikkoviiksistä”, ”seksististä wannabe-alfauroksista”, ”ajokoirista” ja ”ällöpettereistä”. Voisitteko kuvitella, että naisista kirjoitettaisiin näin? Jos tavoitteena on sukupuoleen ja ulkonäköön liittyvien asiattomuuksien poistaminen, lähtökohdat ovat kummalliset.

Uhrifeminismi on kaapannut tasa-arvokeskustelun itselleen, vain tuhotakseen edellytykset sen järkevään käymiseen. Jos kaikki naiset ovat potentiaalisia uhreja, kuka tahansa mies voi olla tekijä. Mitä tarkoitusta palvelevat vääristeleviin tutkimuksiin perustuvat hokemat joka viidennestä puolisoaan hakkaavasta miehestä ja suomalaisen yhteiskunnan naisvihamielisyydestä?

Hyvä tarkoitus on kääntynyt vauhtisokeudeksi ja ”jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan” –kiihkoiluksi. Nimettömät syytökset ja seksuaalisen häirinnän tulkinnan venyttäminen äärimmilleen luovat vainoharhaista ilmapiiriä, joka ei edistä tasa-arvoa millään tavalla.

* * * * *

Toisten puolesta puhujat (Aamuset 19.3.2008)

Julkisessa keskustelussa on tärkeää tulla kuulluksi. Yksi useimmin käytetyistä retorisista keinoista tämän varmistamiseksi on esiintyä ”suulla suuremmalla” eli jonkun laajemman ihmisryhmän nimissä. Mediasta löytyy päivittäin esimerkkejä siitä, kuinka yksittäiset henkilöt pyrkivät esittämään omat mielipiteensä yleisesti hyväksyttyinä ja laajasti kannatettuina.

Kansanedustaja Bjarne Kallis (kd) tuomitsi ohjaaja Katariina Lillqvistin nukkeanimaation, jossa Mannerheim esitetään homoseksuaalina, koska se hänen mukaansa loukkasi monia suomalaisia. Kertomansa mukaan Kallis oli saanut runsaasti asiaa koskevia paheksuvia yhteydenottoja, jolloin hänen velvollisuutenaan oli tuoda nämä tunteet julki.

Sodanaikaista historiaa käsitteleviä kriittisiä puheenvuoroja pyritään jatkuvasti vaientamaan väittämällä niiden loukkaavan veteraanisukupolvea ja tahraavan heidän kunniaansa. Tasa-arvokeskustelussa erilaiset naisjärjestöt ja yksittäiset feministit esiintyvät muitta mutkitta koko sukupuolensa käsitysten tulkkeina, vaikka heillä ei siihen minkäänlaista mandaattia olekaan.

Työmarkkinasektorilla mielipiteenilmaisun monopolisointiin pyrkii ay-liike, joka mustasukkaisesti ja herkkänahkaisesti vartioi omaa oikeuttaan puhua työssä käyvän väestön suulla. Puolueet taas tyrkyttävät itseään auliisti milloin minkäkin asian äänitorveksi, kenenkään pyytämättä ja keneltäkään kysymättä.

Julkisuudessa asiat henkilöityvät, ja median valtuuttamina palstoilla huseeraa monenlaisia mielipideautomaatteja käsityksiämme tulkitsemassa ja välittämässä. Kriittisen kansalaisen on syytä olla tarkkana, mitä hänen nimissään puuhataan. Ay-liikkeellä ja puolueillakaan ei ole mitään avointa valtakirjaa, vaikka ne usein niin esiintyvätkin.

Skeptisyys on mediakansalaisen paras turva. Kun joku ilmoittaa edustavansa ”laajoja kansalaispiirejä”, on aina syytä epäillä perusteltujen argumenttien puutetta ja oman edun pukemista yleispätevyyden kaapuun.

* * * * *

Eri sarja, samat säännöt (Aamuset 22.4.2008)

Maton alle lakaistujen kabinettisikailujen kekkosslovakia korisee henkitoreissaan. Ilkka Kanervan, Ulkopoliittisen instituutin Raimo Väyrysen ja Merenkulkulaitoksen Paavo Wihurin tapaukset osoittavat, ettei näkyvässä paikassa toimivalla johtajalla ole enää suojanaan mitään henkilökohtaista örvellysreviiriä. Kanerva ja Vihuri ovat jo siirtyneet laulukuoron komistuksiksi, ja Väyrysenkin suhteen syytökset ovat sitä lajia (alkoholismi, ahdistelu), että farmikomennus lienee vain ajan kysymys.

Vaikka kohtelua voi pitää kovana, herrat kaivoivat kuoppansa itse, Ike kännykän näppäimillä ja Wihuri klassisemmin nyrkeillä. Tietyssä kohdassa vallan tikkaita vastuut muuttuvat sen verran painaviksi, että palikoiden on syytä pysyä käsissä, kaikkien ja koko ajan. Maan ulkosuhteista tai merten turvallisuudesta vastaavilta henkilöiltä ei ole kohtuutonta edellyttää kokonaisvaltaista harkintakykyä.

Varsinkin naiskommentaattorit ovat nähneet Kanervan erottamisessa rasvaisen äijäkulttuurin joutsenlaulun. Vuosikymmenten ajan isotkin pojat olivat poikia, joiden mainetta ja aisankannattelijoiden hovia pienet kompastelut vain kasvattivat. Jos tuli hännän alla kävi liian kovaksi, veljien verkosto riensi avuksi. Rivit sulkeutuivat eikä ajoittaisista tyylin notkahduksista, syvistäkään, toreilla tai lehtien palstoilla huudeltu.

Varmasti näinkin, mutta ennen kaikkea on kyse kahden hyvin erilaisen maailman ja kulttuurin törmäyksestä. Nyt radan varteen siirretyt gentlemannit varvasi kierroksella se kilpailukyky-Suomi, jota he itse ovat eliitin edustajina olleet innolla luomassa. Kolmi-nelikymppisten arkipäivää on armoton työelämä, jossa noutaja ei tullessaan paljon ansioiden perään kysele. Säälipisteitä ei ole jaossa.

Enää ei edes isokenkäisten päädyssä voida pelata omilla säännöillä. Eikä taida tarvitakaan. Voisitteko kuvitella esimerkiksi Alexander Stubbin viestittelemässä anatomia-asioita stripparille tai Jyrki Kataisen käsirysyssä vartijan kanssa?