Vuosi sitten YK-yliopiston ja Maastricthin yliopiston yhteinen tutkimuskeskus UNU-MERIT käynnisti online-kyselytutkimuksen selvittääkseen Wikipedian käyttäjärakennetta. Huhtikuussa julkaistiin ensimmäiset, alustavat tulokset kyselystä. Niistä paljastuu monta erittäin mielenkiintoista seikkaa.
Tutkimukseen vastasi kaikkiaan yli 170 000 ihmistä kahdestasadasta eri maasta. Kyselylomake oli saatavilla 20 eri kielellä, mikä tuo tuloksiin globaalia ulottuvuutta. Kolmasosa vastaajista oli englanninkielisen Wikipedian käyttäjiä, toisiksi suurin ryhmä saksankieliset (17.6 %) ja kolmanneksi espanjankieliset (15.4 %). Mikään muu kieliryhmä ei ylittänyt seitsemää prosenttia. Maittain tarkasteltuna vastauksia tuli eniten Saksasta (15.4 %) ja Yhdysvalloista (14.2 %), muiden jäädessä viiden prosentin lukemiin tai alle. Suomesta vastauksia tuli yhteensä 437 eli 0.37 % kokonaismäärästä. Yhteensä maita, joista vastauksia tuli, oli peräti 228.
Tutkimuksen mukaan Wikipedian käyttäjistä 65 prosenttia pelkästään lukee artikkeleita, 35 % editoi tai kirjoittaa artikkeleita itse. Vastaajien keski-ikä oli 25.8 vuotta ja puolet heistä oli alle 22-vuotiaita. Useimmin esiintynyt ikä vastaajien joukossa oli 18 vuotta. Iän suhteen vastaajat jakautuivat neljään yhtä suureen joukkoon: 25 % oli alle 18-vuotiaita, 25 % välillä 18-22, 25 % välillä 23-30 ja 25 % 31-85-vuotiaita.
Wikipediaa pelkästään lukevista henkilöistä 68 % oli miehiä, 32 % naisia. Kontribuuttorien osalta sukupuolivinoutuma oli vielä paljon selvempi, 87 % miehiä ja vain 13 % naisia. Kaikista Wikipedian käyttäjistä miehiä oli 75 %, naisia 25 %. Koulutustaustaltaan tyypillinen Wikipedian käyttäjä on toisen asteen tutkinnon suorittanut eli meillä lukion tai ammattillisen koulutuksen suorittanut (36 %). Maisterin tutkinnon suorittaneita oli joukossa 12 %, tohtoreita 3.1 %. Artikkeleita editoivien ja/tai kirjoittavien joukossa korkeakoulutettuja oli jonkin verran enemmän, maistereita 15 % ja tohtoreita 4.6 %.
Tutkimuksen mukaan tyypillinen Wikipedian käyttäjä on siis parikymppinen toisen asteen koulutuksen suorittanut mies. Wikipedian artikkeleita editoiva henkilö vielä useammin mies, vähän (noin vuoden) vanhempi ja aavistuksen verran mutta ei paljoa koulutetumpi.
On mielenkiintoista seurata tutkimusprojektia ja odottaa tulosten analyyseja. Itselleni suurin yllätys oli tietosanakirjan vahva sukupuolittuneisuus varsinkin sisällön tuottamisen osalta. Tutkimuksessa kysyttiin myös syitä sille, miksi henkilö ei editoi tai kirjoita artikkeleita. Suurimpina syinä mainittiin tiedon puute (52%), pelkän lukemisen riittäminen (48.5 %) ja kiire (31.5 %).
Tuloksilla on totta kai myös vaikutusta siihen, kuinka luotettavana ja pätevänä lähteenä Wikipediaa pidetään. Nyt saatu kuva ei ainakaan paranna vallitsevaa kuvaa asiasta. Vuosien saatossa on mielenkiintoista nähdä, tuleeko Wikipedia "vanhenemaan" käyttäjiensä kanssa, vai säilyttäkö nuori käyttäjäryhmä hallitsevan asemansa. Tulosten tulkittavuuteen tuo oman epävarmuutensa se, että ainakaan minä en onnistunut löytämään tarkkaa määritelmää sille, miten tutkimuksessa esiintyvä rajaus ajoittain (occasionally) ja usein (frequently) kontribuoivien välille oli tehty. Katsoisin jo nyt tietosanakirjan keskimääräisen laadun osoittavan, että paljon editoivien ja kirjoittavien joukossa on runsaasti eri alojen tai ainakin eri kysymysten asiantuntijoita.
perjantaina, toukokuuta 29, 2009
torstaina, toukokuuta 21, 2009
Aufgefahren in den Himmel
Vuosina 1973-1991 helatorstai, 40 päivän kuluttua pääsiäisestä vietettävä Jeesuksen taivaaseen astumisen muistopäivä oli siirrettynä edellisen viikon lauantaihin. Ajantiedon guru Kustaa Vilkuna kuvasi asiantilan syyksi sen, että "olisi saatu teollisuudelle ja liiketaloudelle tarkoituksenmukainen ehyt viisipäiväinen työviikko". 1970 työnantaja- ja työntekijäjärjestöt olivat esittäneet piispainkokoukselle, että helatorstai siirrettäisiin lauantaille. Työntekijäpuolen näkökulmasta hommassa oli järkeä siksi, että vallinneen käytännön mukaan mikäli viikolle osui arkipyhä, oli sen viikon lauantai työpäivä. Näin siis saivat teollisuus viisipäiväsen ehyen työviikkonsa ja työntekijät kaksipäiväisen viikonloppunsa. Piispoissa ratkaisu aiheutti parranpärinää, ja 1982 kirkolliskokous esitti helatorstain palauttamista torstaiksi. Hallituksen käsitellessä asiaa 1985 sosiaalidemokraattiset ministerit vaativat esityksen työmarkkinavaikutusten tarkempaa selvitystä, ja niinpä lain voimaantulo jätettiin auki. Eduskunta hyväksyi esityksen marraskuussa 1985, mutta presidentti Mauno Koivisto siirsi lain voimaantuloa vuodesta 1987 vuoteen 1992.
Kun voimaantulo läheni, työmarkkinaosapuolet pääsivät sopimukseen siitä, että helatorstai siirtyisi torstaille niin, että näin menetetty työaika korvattaisiin joko lauantailla tai tekemällä sen tunnit muutoin sisään niin, ettei kokonaistyöaika lyhenisi. Liittotasolla ratkaisut muodostuivat kirjaviksi, ja osalle työntekijöitä helatorstaista tuli käytännössä palkallinen vapaapäivä. 2002 käytäntö vahvistettiin kaikkia koskevaksi, eli sen jälkeen helatorstai on lyhentänyt työaikaa ansioita alentamatta. Syvä kumarrus ay-liikkeelle (vrt. edellinen kirjoitus)!
[Sivuhuomio: hei miksi istun helatorstaina, palkallisena vapaapäivänä, tietokoneen ääressä? Ai niin, blogin kirjoittaminen ei ole oikeaa työtä, vaikka tässä poliittisen historian ja yliopistojen kolmannen tehtävän liepeillä liikutaankin. Vieläpä oli ajatuksena tehdä jotain muutakin, vaikka kirkollisten piirien mukaan päivä on niin pyhä, ettei silloin ruohokaan kasva. Ja mikä parasta, olen myös sairaana, mikä samalla tietona tuonne soutu- ja melontakeskuksen suuntaan näin ilmoitettakoon. Aivojen TES on huomattavasti joustavampi kuin sydänlihaksen.]
Helatorstai on virallinen pyhäpäivä useimmissa Euroopan maissa. Sympaattisin traditio löytyy varsin yllättäen Saksasta ja erityisesti entisen Itä-Saksan alueelta, jossa helatorstai on kirkollisen sisältönsä ohella myös isien, miesten ja herrojen päivä. Tämän päivän Turun Sanomissa Risto K. Tähtinen kuvaa tätä germaanisen mieheyden juhlaa seuraavasti:
"Vanhan perinteen mukaan kylien ja pikkukaupunkien miehet kerääntyvät viinakasseineen ja olutkoreineen helatorstaina aamulla, ajelevat ympäriinsä koko päivän 10-20 hengen hevosrattailla tai traktorin peräkärryillä. Kaupungeissa miesporukat varaavat puistoravintoloista tai Biergarteneista pöytiä koko päiväksi. Monet porukat lähtevät puistoihin tai metsiin pitkälle piknikille."
Turhassa ja päälleliimatun oloisessa loppukaneetissaan Tähtinen äityy moralistisesti toteamaan, että "illalla miehistä ei ole sitten hyötyä sen paremmin naisille kuin lapsillekaan". Mikäs miesten päivä se sellainen olisi, jossa tarvitsisi olla ko. ihmisryhmille hyödyksi?Kalpea on suomalainen isänpäivän traditio tähän verrattuna. Kontekstikin on tietysti aivan toinen, kun juhlaa meillä vietetään perhekeskeisesti. Saksalaisessa traditiossa keskeisellä sijalla on ollut nuorempien ikäluokkien vihkiminen mieheyden saloihin, mikä tietysti pitkälle selittää juhlapäivän vieton saamia muotoja. Herrenpartie = eine Kutschfahrt oder Wanderung in die Natur mit Konsum von Alkohol!
Kun täällä blogissa on vuosien mittaan esitetty ties mitä haasteita sisäsoutuun, voisi tässä olla vähän toisenlainen juttu, jonka voisi laittaa ensi vuotta varten korvan taakse. Entisenä paattislaisena uskoisin saavani ainakin traktorin peräkärryineen hankituksi, kenties jopa hevosenkin. Tässähän olisi myös hieno profiilinkorotustilaisuus pikku hiljaa heräilevälle miesliikkeelle, pelkästään äijille omistettu maanläheinen juhla ilman turhia seremonioita ja teeskentelyä! Ay-liikkeen suuntaan voisi sen vienon toivomuksen kyllä esittää, että voisi olla hyvä aloittaa neuvottelut myös helatorstaita seuraavan perjantain tilanteesta.
perjantaina, toukokuuta 15, 2009
Toisenlaisia tabuja
Edellisessä viestiketjussa puhuttiin vaikenemisesta tai oikeammin väitetystä sellaisesta toisen maailmansodan tapahtumiin liittyen. Tämän päivän Hesaria lukiessa panin ilolla merkille, että erään toisen, väittäisin maailmansotaa suuremman tabun ympäriltäkin alkavat jäät iloisesti lähteä. Kyseessä olivat HS-raadin eli maan virallisen älykkölistan kannanotot siihen, tarvitaanko nykyisen kaltaista ammattiyhdistysliikettä tulevaisuudessa.
On varmasti aloja, joilla työntekijä-työnantaja-yhtälö on niin selväpiirteinen ja potentiaalisesti epätasa-arvoinen sekä palkkauskuviot niin yksinkertaisia, että ay-liikkeellä on siellä tilausta. Toisaalta on kuitenkin kasvava määrä aloja ja työtilanteita, jolla perinteisiinsä linnottautunut ay-liike on pihalla kuin lumiukko. Tai oikeastaan ei edes pihalla, vaan lähtökohtaisesti ei-kiinnostunut ja itsensä koko kuviosta jäävännyt.
Raadinkin näkemyksistä käy hyvin ilmi se skeptisyys, joilla monet epätyypillisissä pätkä-, osa-aika- ja päällekkäistöissä toimivat ihmiset suhtautuvat ay-liikkeen kykyyn omien etujensa valvojina. Raatilaisilla oli asiasta osuvia kommentteja. Muusikko A.W. Yrjänän mukaan ay-liike on "hyvin toimeentulevien keski-ikäisten elintasonkohotusautomaatti", toimittaja Timo Harakka halusi haudata tupo-juntan molemmat osapuolet, säveltäjä Lotta Wenäkoski katsoi ay-liikkeen linnoittautuneen puolustamaan ansiosidonnaista sosiaaliturvaa, kirjailija Juha Seppälän mukaan ay-liike on hyvin toimeentulevien vakinaisessa työsuhteessa olevien ihmisten etuja ajava iltaruskon instituutio. Seppälän mukaan SAK:n taannoinen vaalimainos olisi ollut osuvampi, mikäli Oiva Lohtanderin tilalla olisi ollut paperiliiton Jouko Ahonen.
Yliopistoltakin löytyy ay-aktiiveja ja tiedostavassa tutkijakunnassa järjestäytymisaste lienee korkea. Akateemisen edunvalvonnan uskottavuus vaan ei ole kaksisessa kuosissa. Hyviä työnäytteitä ovat yliopistojen henkilöstön mittavista ruohonjuuritason protesteista huolimatta läpi runnottu uusi palkkausjärjestelmä ja tietysti uusi yliopistolaki, jossa opetusministeriö hautasi ammattijärjestöjen lausunnot suoraan ö-mappiin. Perustuslakivaliokunnan eilisen lausunnon yhteydessä joku kysyi ihan osuvasti, miten on mahdollista, että esityksen perustuslainvastaisuuteen puututtiin vasta tässä vaiheessa.
Nykyisessä talousdeterminismissä rivien välissä vallitseva asenne työmarkkinoilla tuntuu olevan se, että oikeata työtä on vain se, jossa tuotetaan jotain, joka voidaan aidoilla markkinoilla myydä, eli jossa työntekijän työpanoksen ja hänelle maksettavan palkan välillä vallitsee konkreettinen ja kiinteä kytkentä. Tässä mielessä yliopistoissa ei tehdä oikeata työtä. Yliopistot ovat itse pyrkineet ratkaisemaan tätä dilemmaa retorisin keinoin, synnyttämällä "tuottavuuden", "laadun" ja "tehokkuuden" kaltaisia termejä vilisevän uuskielen ja omaksumalla "liiketaloudellisiksi" väitettyjä ja miellettyjä johtamismalleja.
Vaikka eri tiedekunnat ja oppiaineet tietysti ovat "liiketaloudelliselta", ts. "tutkimustulosten kaupallisen hyödynnettävyyden" kannalta hyvin eri asemassa, se tosiasia on ja pysyy, että akateeminen tutkimus ei ole bisnestä eikä yliopistoissa "tuoteta" mitään sellaista, jonka voisi ihan oikeasti "myydä". Tässä mielessä se näkemys, että yliopistoissa ei tehdä "oikeaa" tuottavaa työtä, on ihan oikea. Samalla on piirretty myös akateemisen ay-toiminnan mahdollisuuksien, tarpeellisuuden ja uskottavuuden rajat. Jotkut ovat iloinneet siitä, että virkasuhteiden muuttuessa työsuhteiksi uuden yliopistolain myötä yliopistoväen käytössä olevien työtaistelukeinojen arsenaali laajenee huomattavasti, esim. lakkomahdollisuuteen pääsykokeiden alla, mutta kyllä tällainen ajattelu on utopiaa.
Olen itse ollut akateemisessa työssä toistakymmentä vuotta, ja pisimmät työsopimukset ovat olleet kaksivuotisia. Kokonaisansiot ovat muodostuneet erilaisen projektirahoituksen, apurahojen, sivutoimisen opetuksen ja yliopiston ulkopuolella tehtyjen free lance -tyylisten toistuvien tai kertaluontoisten suoritusten tilkkutäkistä. Vastaavassa tilanteessa oleville, joita on jatkuvasti yhä enemmän, ay-liikkeen tarjonta on heikkoa. Jäsenmaksuja olen maksellut, joskin ammattijärjestön lehteä lukiessa tulee usein mieleen, että sen toiminta pikemminkin heikentää kuin parantaa omaa asemaani, niin viranhaltijoiden etujen valvomiseen keskittyvää se näyttää olevan. Sama jako tietysti näkyy myös yliopistoissa itsessään, jossa viranhaltijat kasvavasta työmäärästään huolimatta ovat määräaikaisia sekä erilaisilla projekti- ja apuraharahoituksilla työskenteleviä paremmassa asemassa.
Yhä useampi ihminen elää yksityisyrittäjyyttä muistuttavassa Minä Oyj -todellisuudessa, jota ay-liikkeen ryhmäkantainen edunvalvonta ja koko vanha tupo-meininki ei kosketa oikeastaan millään lailla. Tällaisten ihmisten näkökulmalta jäsenistönsä palkankorotuksia ja etuisuuksia maksimoimaan pyrkivä ay-liike on pikemminkin vihollinen kuin ystävä. Siksi on hyvä, että HS-raadin keskustelun kaltaista mielipiteenvaihtoa käydään. Ay-liike pyrkii paistattelemaan kauan sitten päättyneiden taisteluvuosien tuoman sädekehän romantisoidussa valossa ja nauttii monia sellaisia tupo-aikana saatuja oikeuksia ja puhevaltuuksia, jotka eivät enää nykyisessä työmarkkinatodellisuudessa ole perusteltuja, hyvänä esimerkkinä SAK:n ja STTK:n toiminta Lex Nokian yhteydessä. 2000-luvun ay-liike ja sen jäsenkunta ovat jotain ihan muuta kuin 1950-luvulla. Maailma on muuttunut, talous on muuttunut, työmarkkinat ovat muuttuneet.
HS-raadissa istuvan kulttuuriyrittäjä Raoul Grünsteinin ajatus työntekijöiden edustustehtävän aidosta kilpailuttamisesta ei välttämättä ole pöllömpi idea. Työttömyysturvan tarjoamisen osalta se on jo toteutunut jäsenmääräänsä jatkuvasti kasvattaneen ammattiliittoihin sitoutumattoman yleisen työttömyyskassan ("Loimaan kassa") muodossa. Vaikka ei menisikään yhtä pitkälle kuin kollega Markku Ruotsila, joka HS:ssa totesi ykskantaan, että "mitä nopeammin ay-liike näivettyy pois, sitä paremmin voi suomalainen demokratia, talous ja jokainen omaa vapauttaan ja päätäntävaltaansa arvostava yksilö", on ihan kohtuullista esittää kysymys, keiden etuja nykymuotoinen ay-liike ajaa, minkä päämäärien eteen se toimii ja kenen valtakirjalla se voi oikeutetusti väittää esiintyvänsä.
On varmasti aloja, joilla työntekijä-työnantaja-yhtälö on niin selväpiirteinen ja potentiaalisesti epätasa-arvoinen sekä palkkauskuviot niin yksinkertaisia, että ay-liikkeellä on siellä tilausta. Toisaalta on kuitenkin kasvava määrä aloja ja työtilanteita, jolla perinteisiinsä linnottautunut ay-liike on pihalla kuin lumiukko. Tai oikeastaan ei edes pihalla, vaan lähtökohtaisesti ei-kiinnostunut ja itsensä koko kuviosta jäävännyt.
Raadinkin näkemyksistä käy hyvin ilmi se skeptisyys, joilla monet epätyypillisissä pätkä-, osa-aika- ja päällekkäistöissä toimivat ihmiset suhtautuvat ay-liikkeen kykyyn omien etujensa valvojina. Raatilaisilla oli asiasta osuvia kommentteja. Muusikko A.W. Yrjänän mukaan ay-liike on "hyvin toimeentulevien keski-ikäisten elintasonkohotusautomaatti", toimittaja Timo Harakka halusi haudata tupo-juntan molemmat osapuolet, säveltäjä Lotta Wenäkoski katsoi ay-liikkeen linnoittautuneen puolustamaan ansiosidonnaista sosiaaliturvaa, kirjailija Juha Seppälän mukaan ay-liike on hyvin toimeentulevien vakinaisessa työsuhteessa olevien ihmisten etuja ajava iltaruskon instituutio. Seppälän mukaan SAK:n taannoinen vaalimainos olisi ollut osuvampi, mikäli Oiva Lohtanderin tilalla olisi ollut paperiliiton Jouko Ahonen.
Yliopistoltakin löytyy ay-aktiiveja ja tiedostavassa tutkijakunnassa järjestäytymisaste lienee korkea. Akateemisen edunvalvonnan uskottavuus vaan ei ole kaksisessa kuosissa. Hyviä työnäytteitä ovat yliopistojen henkilöstön mittavista ruohonjuuritason protesteista huolimatta läpi runnottu uusi palkkausjärjestelmä ja tietysti uusi yliopistolaki, jossa opetusministeriö hautasi ammattijärjestöjen lausunnot suoraan ö-mappiin. Perustuslakivaliokunnan eilisen lausunnon yhteydessä joku kysyi ihan osuvasti, miten on mahdollista, että esityksen perustuslainvastaisuuteen puututtiin vasta tässä vaiheessa.
Nykyisessä talousdeterminismissä rivien välissä vallitseva asenne työmarkkinoilla tuntuu olevan se, että oikeata työtä on vain se, jossa tuotetaan jotain, joka voidaan aidoilla markkinoilla myydä, eli jossa työntekijän työpanoksen ja hänelle maksettavan palkan välillä vallitsee konkreettinen ja kiinteä kytkentä. Tässä mielessä yliopistoissa ei tehdä oikeata työtä. Yliopistot ovat itse pyrkineet ratkaisemaan tätä dilemmaa retorisin keinoin, synnyttämällä "tuottavuuden", "laadun" ja "tehokkuuden" kaltaisia termejä vilisevän uuskielen ja omaksumalla "liiketaloudellisiksi" väitettyjä ja miellettyjä johtamismalleja.
Vaikka eri tiedekunnat ja oppiaineet tietysti ovat "liiketaloudelliselta", ts. "tutkimustulosten kaupallisen hyödynnettävyyden" kannalta hyvin eri asemassa, se tosiasia on ja pysyy, että akateeminen tutkimus ei ole bisnestä eikä yliopistoissa "tuoteta" mitään sellaista, jonka voisi ihan oikeasti "myydä". Tässä mielessä se näkemys, että yliopistoissa ei tehdä "oikeaa" tuottavaa työtä, on ihan oikea. Samalla on piirretty myös akateemisen ay-toiminnan mahdollisuuksien, tarpeellisuuden ja uskottavuuden rajat. Jotkut ovat iloinneet siitä, että virkasuhteiden muuttuessa työsuhteiksi uuden yliopistolain myötä yliopistoväen käytössä olevien työtaistelukeinojen arsenaali laajenee huomattavasti, esim. lakkomahdollisuuteen pääsykokeiden alla, mutta kyllä tällainen ajattelu on utopiaa.
Olen itse ollut akateemisessa työssä toistakymmentä vuotta, ja pisimmät työsopimukset ovat olleet kaksivuotisia. Kokonaisansiot ovat muodostuneet erilaisen projektirahoituksen, apurahojen, sivutoimisen opetuksen ja yliopiston ulkopuolella tehtyjen free lance -tyylisten toistuvien tai kertaluontoisten suoritusten tilkkutäkistä. Vastaavassa tilanteessa oleville, joita on jatkuvasti yhä enemmän, ay-liikkeen tarjonta on heikkoa. Jäsenmaksuja olen maksellut, joskin ammattijärjestön lehteä lukiessa tulee usein mieleen, että sen toiminta pikemminkin heikentää kuin parantaa omaa asemaani, niin viranhaltijoiden etujen valvomiseen keskittyvää se näyttää olevan. Sama jako tietysti näkyy myös yliopistoissa itsessään, jossa viranhaltijat kasvavasta työmäärästään huolimatta ovat määräaikaisia sekä erilaisilla projekti- ja apuraharahoituksilla työskenteleviä paremmassa asemassa.
Yhä useampi ihminen elää yksityisyrittäjyyttä muistuttavassa Minä Oyj -todellisuudessa, jota ay-liikkeen ryhmäkantainen edunvalvonta ja koko vanha tupo-meininki ei kosketa oikeastaan millään lailla. Tällaisten ihmisten näkökulmalta jäsenistönsä palkankorotuksia ja etuisuuksia maksimoimaan pyrkivä ay-liike on pikemminkin vihollinen kuin ystävä. Siksi on hyvä, että HS-raadin keskustelun kaltaista mielipiteenvaihtoa käydään. Ay-liike pyrkii paistattelemaan kauan sitten päättyneiden taisteluvuosien tuoman sädekehän romantisoidussa valossa ja nauttii monia sellaisia tupo-aikana saatuja oikeuksia ja puhevaltuuksia, jotka eivät enää nykyisessä työmarkkinatodellisuudessa ole perusteltuja, hyvänä esimerkkinä SAK:n ja STTK:n toiminta Lex Nokian yhteydessä. 2000-luvun ay-liike ja sen jäsenkunta ovat jotain ihan muuta kuin 1950-luvulla. Maailma on muuttunut, talous on muuttunut, työmarkkinat ovat muuttuneet.
HS-raadissa istuvan kulttuuriyrittäjä Raoul Grünsteinin ajatus työntekijöiden edustustehtävän aidosta kilpailuttamisesta ei välttämättä ole pöllömpi idea. Työttömyysturvan tarjoamisen osalta se on jo toteutunut jäsenmääräänsä jatkuvasti kasvattaneen ammattiliittoihin sitoutumattoman yleisen työttömyyskassan ("Loimaan kassa") muodossa. Vaikka ei menisikään yhtä pitkälle kuin kollega Markku Ruotsila, joka HS:ssa totesi ykskantaan, että "mitä nopeammin ay-liike näivettyy pois, sitä paremmin voi suomalainen demokratia, talous ja jokainen omaa vapauttaan ja päätäntävaltaansa arvostava yksilö", on ihan kohtuullista esittää kysymys, keiden etuja nykymuotoinen ay-liike ajaa, minkä päämäärien eteen se toimii ja kenen valtakirjalla se voi oikeutetusti väittää esiintyvänsä.
tiistaina, toukokuuta 12, 2009
Sivustauhka Norjasta
On niitä Ruotsissa muitakin kovia Henrikkejä kuin New York Rangersin Lundqvist. Kouluruotsin pohjalta norjaa taitavat historiaväittelyn ystävät, käykääpä lukemassa Aftenpostenin tuore juttu vanhasta ystävästämme Henrik Arnstadista ja hänen syksyllä ilmestyvästä, historiallisen syyllisyyden käsittelyä eri maissa käsittelevästä kirjastaan Skyldig till skuld.
Toimittaja Morten Fyhn nosti juttunsa ingressissä esiin seuraavat suomalaisittain puhuttelevat Arnstadin kirjan argumentit:
* Mannerheim on Pohjolan historian suurin sotarikollinen
* Suomella oli valinnanvaraa 1941, väite pakosta liittyä Saksan rinnalle on myytti
* Miksi demokratia vapaaehtoisesti liittoutui aggressiivisen, rasistisen ja totalitäärisen diktatuurin kanssa? Milloin Suomi käynnistää kansallisen itsetutkiskeluprosessin? Entäpä Suur-Suomi -ajatus, hirvittävät olosuhteet suomalaisilla keskitysleireillä, ja suomalaisten osuus juutalaisten joukkotuhoon?
Sisäpiirin tiedot kertovat, että niin kuin edelliselläkin kerralla, kun Tukholman-lähettiläs Pertti Torstila otti asiakseen ryhtyä oikomaan Arnstadia Suomen historian oppitunnilla, myös nyt virallinen Suomi aikoo reagoida. Huomisessa Aftenpostenissa keskustelua Suomen historiasta jatkaa ulkoministeriön edustaja. Havahduttuamme torjuntavoittomuisteluistamme näin ikävien väitteiden seurauksena jäämme mielenkiinnolla odottamaan keskustelun jatkoa.
Mm. Elina Sanan ja Arnstadin tapauksessa suomalaiset historioitsijat ovat vasta-argumentoineet, että kyllähän nämä asiat on tiedetty, tutkittu ja julkaistu jo ajat sitten. Sitä voisi joku ihmetellä, että jos kaikki kerran on niin tuttua, miksi a) väitteitä Suomen historiallisen osavastuiden selvittämisen keskeneräisyydestä jatkuvasti esitetään niin meillä kuin muuallakin, b) ministeriötasolta täytyy rientää tunnepitoisesti lyttäämään tällaisten väitteiden esittäjiä, ja c) ovatko akateeminen tutkimus ja ulospäin näkyvä ns. vallitseva historianäkemys jotenkin ristiriidassa keskenään.
Meikäläisen akateemisen tutkimuksen tietämyksen summaava englanninkielinen Suomen toisen maailmansodan historian yleisesitys taitaisi olla tarpeen, jos joku vain saisi hankituksi kirjoitus- ja kääntämistyöhön rahaa jostain. Mikäli lyötte pöytään kustannussopimuksen ja vuoden, puolitoista vanhaa A28-A30 -tasoista liksaa, voisin tietää vapaaehtoisen.
Toimittaja Morten Fyhn nosti juttunsa ingressissä esiin seuraavat suomalaisittain puhuttelevat Arnstadin kirjan argumentit:
* Mannerheim on Pohjolan historian suurin sotarikollinen
* Suomella oli valinnanvaraa 1941, väite pakosta liittyä Saksan rinnalle on myytti
* Miksi demokratia vapaaehtoisesti liittoutui aggressiivisen, rasistisen ja totalitäärisen diktatuurin kanssa? Milloin Suomi käynnistää kansallisen itsetutkiskeluprosessin? Entäpä Suur-Suomi -ajatus, hirvittävät olosuhteet suomalaisilla keskitysleireillä, ja suomalaisten osuus juutalaisten joukkotuhoon?
Sisäpiirin tiedot kertovat, että niin kuin edelliselläkin kerralla, kun Tukholman-lähettiläs Pertti Torstila otti asiakseen ryhtyä oikomaan Arnstadia Suomen historian oppitunnilla, myös nyt virallinen Suomi aikoo reagoida. Huomisessa Aftenpostenissa keskustelua Suomen historiasta jatkaa ulkoministeriön edustaja. Havahduttuamme torjuntavoittomuisteluistamme näin ikävien väitteiden seurauksena jäämme mielenkiinnolla odottamaan keskustelun jatkoa.
Mm. Elina Sanan ja Arnstadin tapauksessa suomalaiset historioitsijat ovat vasta-argumentoineet, että kyllähän nämä asiat on tiedetty, tutkittu ja julkaistu jo ajat sitten. Sitä voisi joku ihmetellä, että jos kaikki kerran on niin tuttua, miksi a) väitteitä Suomen historiallisen osavastuiden selvittämisen keskeneräisyydestä jatkuvasti esitetään niin meillä kuin muuallakin, b) ministeriötasolta täytyy rientää tunnepitoisesti lyttäämään tällaisten väitteiden esittäjiä, ja c) ovatko akateeminen tutkimus ja ulospäin näkyvä ns. vallitseva historianäkemys jotenkin ristiriidassa keskenään.
Meikäläisen akateemisen tutkimuksen tietämyksen summaava englanninkielinen Suomen toisen maailmansodan historian yleisesitys taitaisi olla tarpeen, jos joku vain saisi hankituksi kirjoitus- ja kääntämistyöhön rahaa jostain. Mikäli lyötte pöytään kustannussopimuksen ja vuoden, puolitoista vanhaa A28-A30 -tasoista liksaa, voisin tietää vapaaehtoisen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
