On niitä Ruotsissa muitakin kovia Henrikkejä kuin New York Rangersin Lundqvist. Kouluruotsin pohjalta norjaa taitavat historiaväittelyn ystävät, käykääpä lukemassa Aftenpostenin tuore juttu vanhasta ystävästämme Henrik Arnstadista ja hänen syksyllä ilmestyvästä, historiallisen syyllisyyden käsittelyä eri maissa käsittelevästä kirjastaan Skyldig till skuld.
Toimittaja Morten Fyhn nosti juttunsa ingressissä esiin seuraavat suomalaisittain puhuttelevat Arnstadin kirjan argumentit:
* Mannerheim on Pohjolan historian suurin sotarikollinen
* Suomella oli valinnanvaraa 1941, väite pakosta liittyä Saksan rinnalle on myytti
* Miksi demokratia vapaaehtoisesti liittoutui aggressiivisen, rasistisen ja totalitäärisen diktatuurin kanssa? Milloin Suomi käynnistää kansallisen itsetutkiskeluprosessin? Entäpä Suur-Suomi -ajatus, hirvittävät olosuhteet suomalaisilla keskitysleireillä, ja suomalaisten osuus juutalaisten joukkotuhoon?
Sisäpiirin tiedot kertovat, että niin kuin edelliselläkin kerralla, kun Tukholman-lähettiläs Pertti Torstila otti asiakseen ryhtyä oikomaan Arnstadia Suomen historian oppitunnilla, myös nyt virallinen Suomi aikoo reagoida. Huomisessa Aftenpostenissa keskustelua Suomen historiasta jatkaa ulkoministeriön edustaja. Havahduttuamme torjuntavoittomuisteluistamme näin ikävien väitteiden seurauksena jäämme mielenkiinnolla odottamaan keskustelun jatkoa.
Mm. Elina Sanan ja Arnstadin tapauksessa suomalaiset historioitsijat ovat vasta-argumentoineet, että kyllähän nämä asiat on tiedetty, tutkittu ja julkaistu jo ajat sitten. Sitä voisi joku ihmetellä, että jos kaikki kerran on niin tuttua, miksi a) väitteitä Suomen historiallisen osavastuiden selvittämisen keskeneräisyydestä jatkuvasti esitetään niin meillä kuin muuallakin, b) ministeriötasolta täytyy rientää tunnepitoisesti lyttäämään tällaisten väitteiden esittäjiä, ja c) ovatko akateeminen tutkimus ja ulospäin näkyvä ns. vallitseva historianäkemys jotenkin ristiriidassa keskenään.
Meikäläisen akateemisen tutkimuksen tietämyksen summaava englanninkielinen Suomen toisen maailmansodan historian yleisesitys taitaisi olla tarpeen, jos joku vain saisi hankituksi kirjoitus- ja kääntämistyöhön rahaa jostain. Mikäli lyötte pöytään kustannussopimuksen ja vuoden, puolitoista vanhaa A28-A30 -tasoista liksaa, voisin tietää vapaaehtoisen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
22 kommenttia:
Valinnanvara vuonna 41 on kiinnostava kysymys, jota kannattaa tietysti pohtia. Oliko läntistä vaihtoehtoa todella? Pyydettiinkö jotakin, tarjoutuiko joku?
Sitä että olisi liittouduttu NL:n kanssa ei kai kukaan kehtaa enää vakavissaan esittää?
"Miksi demokratia vapaaehtoisesti" jne lässytys on tylsää. Jospa britit ja jenkit ensin vastaisivat siihen, miksi koko läntinen sivistynyt ja vapaa maailma tuki kaikin voimin maailmanhistorian verisintä ja julminta roisto- ja terrorivaltiota sen yrittäessä tuhota pienen demokraattisen kansan?
Eikä edes onnistunut siinä. Syy siihen on vastaus tähän lapselliseen "miksi demokratia" -kysymykseen.
Taitaa vapaan länsimaailmankin kansallinen itsetutkiskeluprosessi olla kuopattu. Niin kuin Venäjän Uudessa Imperiumissakin.
Sattuneesta syystä, ja hieman yllytettynäkin, olen minäkin viime aikoina tutkaillut paroni Mannerheimin elämää ja vaiheita.
Emme välttämättä tiedä, tai tule ajatelleeksi esimerkiksi sitä, että kun Mannerheim helmikuussa 1919 tilapäisesti oleskeli Tukholmassa, hänen läsnäolonsa aiheutti katumellakoita. U.S.A.:n Tukholman lähettiläs Ira Nelson Morris raportoi tapahtumista Washingtoniin päivämäärällä 14.2.1919 seuraavasti:
”Reports further disturbances protest Mannerheim occurred streets Stockholm yesterday, but settlet by police. Workers been dismissed, great number connection these disturbances. - - -
General Mannerheim planning leave Copenhagen for Norway February sixteenth.
Reported later General Mannerheim ill unable proceed Danmark tonight. Missions number 97. MORRIS.”
Eli jotensakin, että raportoidaan jatkuvista häiriöistä Tukholman kaduilla eilen. Kyse on kernaali Mannerheimiin kohdistuvista protesteista, mutta tilanne on rauhoitettu poliisivoimin. Huomattava osa häiriöihin osallistuneista työläisistä on vapautettu. - - - Kenraali Mannerheim suunnittelee lähtevänsä Kööpenhaminasta Norjaan helmikuun 16. päivänä. Myöhemmin ilmoitettiin, että kenraali Mannerheim ei sairauden vuoksi ollut kykenevä jatkamaan matkaansa tänä iltana Tanskaan…) (meniköhän kohdalleen, translation?).
Raportoiva lähettiläs, Morris, ei muuten ollut kuka vaan: hän toimi tosi pitkään asemapaikassaan Tukholmassa, ja hänestä kehkeytyi sittemmin presidentti Rooseveltin uskottu ulkopolitiikassa.
Totta on, mitä monesti on sanottu: meillä Suomessa ei aina ymmärretä, miltä meidän toimintamme näyttää ruotsalaisten ja muidenkin ulkomaalaisten silmissä. Ei nyt ihan niin, että mr. Milocevitsch olisi asunut Hotell Strandissa Tukholmassa, mutta…
Veikko Huuska
"ovatko akateeminen tutkimus ja ulospäin näkyvä ns. vallitseva historianäkemys jotenkin ristiriidassa keskenään"?
Ovat.
Joskus vaihtoehdot ovat vähissä. Olihan maita, jotka liittoutuivat toisen diktaattorin Stalinin kanssa. Lähettivät jopa huimasti apua (Lend Lease).
Entäpä Ruotsin kauppa Saksan kanssa ja kauttakulku.
Eikö oikeassa oloa harrastaville riitä, että Suomi joutui taistelemaan sekä Stalinia että Hitleriä vastaan?
Suurlähettiläs Peter Stenlundin vastaus:
http://www.aftenposten.no/meninger/article3073616.ece
sitä oon aina ihmetellyt miten Ruotsi ; tuo humanistisen moralismin suurvalta , on voinut käydä kauppaa natsi -saksan kanssa....ja vielä kehdannut ottaa vastaan Marshall-apua sodan jälkeen ??
"anonyymi" sanoi: "miten Ruotsi"?
Ruotsista ja toisesta maailmansodasta on teoksia pilvin pimein.
Lehtitietojen perusteella Arnstad kirjoittaa niistä valtioista, jotka kävivät SOTAA Hitlerin rinnalla - ei niistä, jotka kävivät KAUPPAA.
Ehkä alkeellinen muistutus, mutta kuitenkin:
Arnstad ei ole = "Ruotsi".
Ad KPJ
Arnstadin kotisivun perusteella hänen aiheensa moraali ja ulkopolitiikka. Koska Saksa ei olisi voinut käydä sotaa ilman Ruotsin malmia, niin Ruotsia ei voi jättää Saksan avustajana tarkastelusta pois.
Arnstad vetoaa siihen, että antamalla Saksalle mitä se halusi Ruotsi välttyi joutumasta itse sotaan. Tämä on sinänsä ihan hyväksyttävä peruste, mutta laajemmin ottaen se tarkoittaa, että jokaisen valtion velvollisuus on kriisitilanteessa pitää huolta omista eduistaan, vaikka se tarkoittaisi muiden maiden kansalaisten kuolemaa.
Mutta samaa oikeutta Arnstad ei suo Suomelle.
"ovatko akateeminen tutkimus ja ulospäin näkyvä ns. vallitseva historianäkemys jotenkin ristiriidassa keskenään."
Luonnollisesti on. Akateeminen tutkimus pystyy (parhaimmillaan, ei suinkaan aina) luomaan monipuolisen kuvan valoineen ja varjoineen, mutta amatöörit pitäytyvät usein yksioikoiseeen "Suomi oli aina oikeassa"- tai "Suomi oli aina väärässä"-versioon.
Toisin kuin Johan Bäckman, Arnstad on kuitenkin vilpitön, vaikka naiivi. Minkä hän sille voi, ettei ole kauhalla annettu.
Jokisipilän laittamat linkitykset kolmen vuoden takaisiin juttuihin kannattaa lukaista. Varsinkin tämä pistää hymyilyttämään:
"Johan Bäckman-niminen henkilö, Arnstadin mukaan tohtori ja Venäjän-tutkija on kirjoittanut vähän omituisen tekstin, joka on Arnstadin blogisivulla. Onko tietty kuka tämä Johan Bäckman on?"
... tämä siis vuodelta 2006, kolme ajast'aikaa ennen "verellä ja raudalla"-kommentteja. Silloin saattoi vielä diplomaattisesti todeta, että Bäckman oli hankkinut itselleen "kontroversiaalisen maineen" (Jokisipilän kommentti viestiketjussa). Nykyisinhän ei objektiivisestikaan voi todeta oikein muuta kuin että kaveri on matkalla suljetulle osastolle. Saa nähdä, kurvaako Arnstad samalle kaistalle ja esiintyy seuraavaksi jossain SAFKAn hurlumheissä kutsuttuna keynote-puhujana.
Mannerheimin nouseminen Arnstadin ranking-listalla Quislingia ja Fritz Clausenia (tai Heikki Kaljusta tai Hans Kalmia) suuremmaksi sotarikolliseksi on tietty virkistävää sekin. Itse olen marskin kohdalla aina ihmetellyt sitä, miten pohjimmiltaan niin tylsää miestä voidaan jumaloida ja vihata niin paljon.
(Mitä jatkosotaan tulee, niin tasapuolisuuden nimissä jotkut sentään muistavat morkata Rytiä aina välillä. Kumma kyllä en ole ikinä kuullut kenenkään syyttävän Svinhufvudia vuoden 1918 tapahtumista; siltä osin kaikki kaadetaan aina yksinomaan Mannerheimin niskaan.)
Demokraattisten poliitikkojen haksahtaminen totalitaaristen hallintojen ihailemiseen on ihmetyttänyt meikäläistäkin. Mutta sattuuhan sitä; Birgitta Dahl tunnetusti diggaili Pol Potia. Järkyttävintä tässä on se, että ruotsalainen sosialidemokraatti oli ulkopoliittisesti samoilla linjoilla kuin Ronald Reagan, joka myös kannatti Punaisia Khmerejä. Todellinen epäpyhä allianssi!
Tuoreitakin englanninkielisiä esityksiä Suomen toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista ja niiden käsittelystä on muuten saatavilla. Pöydälläni on just nyt Oula Silvennoisen rustaama lyhyt, mutta sellaisenaankin ihan tyhjentävä artikkeli "Finnish military historiography after the Second World War". Teksti on julkaistu Latvian Sotamuseon vuosikirjassa vuonna 2007; opuksen ei pitäisi olla edes Arnstadille kovin hankalasti hankittavissa, jos hän on asiasta tosiaan kiinnostunut. Kansallisarkiston vastikään julkaistua teosta "Prisoners-of-War and Interned" voi vastaavasti lueskella verkosta, ja kaikista artikkeleista on englanninkieliset abstraktit. Että sellaista.
Mutta mikäs siinä, järjestetään taas uusi Presidenttifoorumi, tällä kertaa otsikolla "Vuodet, joista puhutaan koko ajan, mutta jotka kuulemma ovat edelleen vaiettuja". Ei muuta kuin kansallisen itsetutkiskelun neljäs vaihe käyntiin, kun kerran ne kolme edellistä menivät selvästikin päin helvettiä.
Cheers,
Jussi Jalonen
fil. lis.
Historiatieteen laitos
Tampereen Yliopisto
e-mail: jussi.jalonen@uta.fi
Muistetaan nyt kuitenkin ennen kuin aletaan Henrik-parkaa kierittää tervassa ja höyhenissä, että Aftenpostenin juttu oli toimittaja Morten Nyhrin käsialaa ja käsitteli kirjaa, jota ei vielä ole edes julkaistu. Niin kuin IS:n Pasi Jaakkoselle totesin, HA:n ote on terävöitynyt huomattavasti sitten taannoisten Svenska Dagbladetin artikkeleiden ja Christian Günther elämäkerran, ja historialliseen Suomi-kuvaan on ilmaantunut sävyjä. Odotetaan syyskuuta, jolloin kirja ilmestyy, ja rasvataan köydet vasta sitten.
Ylipäätään nämä julkisuudessa käytävät historiakeskustelut ovat vaikeita. Asioihin pitäisi löytyä ytimekkäitä ja mahdollisimman yksiselitteisiä vastauksia, ja sellaisia on tarjolla sitä vähemmän, mitä vaikeammista menneisyyden tapahtumista on kyse. Lisäksi keskustelussa vaikuttaa erikoinen taustaoletus siitä, että kirjoittajan pitäisi sanoa kaikki. Arnstadia on kritisoitu siitä (myös minä taannoin), ettei hän puhu näissäkin kommenteissa mainituista Ruotsin myönnytyksistä Saksalle, tai siitä, että samoin kuin Suomi, myös Iso-Britannia ja Yhdysvallat olivat liitossa ihmisoikeusjulistuksia vessapaperina käyttäneen totalitäärisen diktatuurin kanssa. Tai kun natsi-Saksan kauheuksia taivastelevalle aina jaksetaan Suomessa ja muualla postkommunistisessa itäeuroopassa (heh heh) muistuttaa, että kyllähän Stalin juoksutti lahtipölkylle niin paljon enemmän jengiä, että mieluummin sitä pitäisi muistella.
Mutta Arnstad kirjoittaa Suomesta, ei Ruotsista tai länsiliittoutuneista. Kyllä kai Suomen kaltaisessa maassa kollektiiviseen kirjahyllyyn mahtuu monenlaista näkökulmaa. Arnstadin tulevan kirjan voi sijoittaa oman hyllyynsä vaikkapa Lauri Haatajan vuonna 1994 toimittaman "Ja kuitenkin me voitimme" -teoksen tai vaikkapa Robert Brantbergin teosten "Sotasankarit" ja "Sotakenraalit" viereen, niin moniäänisyys säilyy.
Jussi Jalosen pointti "vaikenemisesta" on totta. Pikemminkin on kyse taistelusta siitä, mitä rajallisen kokoiseen historiasnapshottiimme mahtuu. Kun kaikkea ei voida käsitellä, täytyy valita, ja nämä valinnat heijastavat arvoja. Vaikka akateemisessa tutkimuksessa hahmotellaan kovinkin monisävyisiä ja värikkäitä otoksia, operoidaan julkisessa keskustelussa melko mustavalkoisella paletilla. Jos se ei ole mustaa, sen täytyy olla valkoista, jos ei hyvää, niin pahaa. Näin tuutista saadaan sitten ulos jumal-Mannerheimin tai paholais-Stalinin kaltaisia hahmoja, jotka tekivät joko pelkkiä jaloja ja oikeita ratkaisuja tai ruumiillistivat pahuutta 24/7.
Onhan noilla Ruotsalaisillakin jotain keskusteltavaa asiasta tuon kaupan käynnin suhteen, luulisin.
Esim.: Aalders, Gerard and Cees Wiebes The Art of Cloaking Ownership: The Secret Collaboration and Protection of the German War Industry by the Neutrals: The Case of Sweden
"After the Schweinfurt bombings the SKF ( Swedish ball bearings factory ) tripled its deal with Germany ( 1943 ).
General Arnold was mad with the US foreign politics not able to stop the Swedish trade with nazi Germany:
" If you guys had even one tenth of the guts of the guys who were shot over Schweinfurt you would tell the Swedes that we will boycott them now and after the war if they send even one piece of ball bearings to Germany!"
Eli Schweinfurtin pommitusten vaikutus oli mahdollisesti nolla suhteessa menetyksiin koska Ruotsi nosti tuotantoaan ja myi Saksaan mitä tarvittiin.
KPHänninen
Mielenkiinnosta kysyisin Markku,
kun olet asiasta paljon lukenut, onko semmoista olemassa kuin Buschenhagen sopimus tai vastaava vai onko se jonkinlainen myytti? Olen joskus pikku merkinnän huomannut kirjassa että keväällä -41 olisi sovittu Saksalaisten kanssa että Suomi maksaisi Saksan joukkojen olemassaolosta Lapissa ja summa olisi määritetty kyseessä sopimuksessa(?). Mistään en ole oikein dataa asiasta löytänyt. Kiitos jos ennätät vastata.
KPHänninen
Arnstadin ajatuksista antaa hyvän kuvan hänen arvostelunsa Aapo Roseliuksen kirjasta Teloittajien jäljillä. Siitä käy ilmi, että Arnstad vilpittömästi kuvitelee, että suomalaiset ovat ihan tähän asti uskoneet "voittajien versiota", vaikka jo Pohjantähti teki punaisesta Akseli Koskelasta sankarin:
http://www.dn.se/dnbok/bokrecensioner/aapo-roselius-i-bodlarnas-fotspar-1.859621#
Puhuttaessa Ruotsin puolueettomuudesta toisessa mailmansodassa ihmetystä herättää Ruotsin kieltäytyminen liittoutuneiden kauttakulusta suomeen talvisodan aikana , sensijaan Saksalle kauttakulku suvaittiin vajaan vuoden päästä edellämainitusta.........
Siitä käy ilmi, että Arnstad vilpittömästi kuvitelee, että suomalaiset ovat ihan tähän asti uskoneet "voittajien versiota"
Sorry, Marjo, mutta tämä vaatii jo varsin omaperäistä tulkintaa. Arnstadhan on kirjoittanut siinä linkittämässäsi artikkelissa varsin selkeästi "denna förenklade bild har på olika vis bekämpats sedan krigsslutet", so. yksinkertaistettua voittajien versiota on kyseenalaistettu eri tavoin aina sisällissodan loppumisesta asti.
Arnstadin arvostelun loppurivillä on tietysti taas sama yllätyksetön toteamus siitä, miten Mannerheim oli ehdottomasti joukkomurhien päävastuullinen - eikä siis esimerkiksi Svinhufvud, joka oli valtionhoitaja, ja joka myös allekirjoitti kollektiivisen armahduksen sotarikoksiin syyllistyneille hallituksen joukkojen sotilaille.
Vieläkin ihmetyttää, mikähän on tehnyt nimenomaan Mannerheimista sen lempimaalitaulun? Vuosina 1918-1919 vanhasta tsaarin kenraalista ei nimittäin oikein tykätty aina edes valkoisten puolella. Jääkärit ja muut Saksan komentoa ihannoivat (jotka saivat joukkoteloituksensa organisoitua muutenkin ihan oma-aloitteisesti) vihasivat vanhaa ryssänupseeria; Santeri Alkio ja muut maalaisliittolaiset eivät voineet sietää Suomea huonosti puhuvaa ja valkoisten venäläisten kanssa huseeraavaa aatelismiestä; ja edistykselliset inhosivat Mannerheimia siinä määrin, että Hesari ylläpiti vuonna 1919 jatkuvaa propagandakampanjaa entistä hallituksen joukkojen ylipäällikköä ja silloista valtionhoitajaa vastaan.
... mutta kaikesta tästä huolimatta tappion kärsineen vasemmiston viha kohdistui nimenomaan Mannerheimiin. Ironista on sekin, että omiensakin keskuudessa vähintäänkin ristiriitaisia tunteita herättänyt Mannerheim nousi vasemmiston silmissä monoliittiseksi otaksutun "valkoisen Suomen" henkilöitymäksi. Outo juttu.
Jotenkin aavistelen, että taustalla on jonkinlaista katkeroitumista siitä, että viime kädessä Mannerheim ei oikein istu siihen oikeistolaisen diktaattorin kategoriaan, mihin esimerkiksi Arnstad hänet niin kovin mielellään sijoittaisi. Niin tylsää kuin se onkin, niin vuoden 1918 jälkeen Mannerheim ei nyt vain noudattanut Miklos Horthyn esimerkkiä, eikä vuosina 1941-1944 koettanut imitoida Ion Antonescua. Arnstadin tavoin asennoituneiden henkilöiden mielestä näin kuitenkin olisi _pitänyt_ käydä, mutta kun ei käynyt, niin demonisointia on vain ylläpidettävä jonkinlaisin anakronistisin perustein.
En nyt muista, kuka se klanipää kirjailija oli, joka hihhuloi joskus Voimala-ohjelmassa siitä, miten "tänä päivänä Mannerheim olisi Haagissa tuomittavana yhdessä muiden Balkanin sotarikollisten kanssa". Kyynikkona ja entisen Jugoslavian alueella oleilleena voin todeta, että ei muuten olisi. Franjo Tudjman ja Goljko Susak (joka itse asiassa oli himpun verran natsi) voittivat sotansa, eikä kumpikaan ollut ikinä missään vaarassa joutua syytteeseen. Gotovina tietysti joutui ICTY:n hampaisiin, ja voi olla että mikäli vastaava instituutio olisi ollut olemassa vuonna 1918, myös Suomesta olisi syötetty joku jääkärikomentaja muodon vuoksi tuomiolle.
Cheers,
J. J.
Luin "Marjon" kommentin toistamiseen ja reagoin.
Se meni näin: "Akateeminen tutkimus pystyy (parhaimmillaan, ei suinkaan aina) luomaan monipuolisen kuvan valoineen ja varjoineen, mutta amatöörit pitäytyvät usein yksioikoiseeen "Suomi oli aina oikeassa"- tai "Suomi oli aina väärässä"-versioon."
Mielestäni otteessa viimeisenä oleva rinnastus ei vastaa todellisuutta. (Myönnän, että Marjo ja minä olemme saattaneet liikkua eri piireissä.)
Pitkälti yli 90 % Suomen "amatööreistä" (poliitikot, toimittajat, blogikeskustelijat) on erehdyttävän lähellä "Suomi-oli-aina-oikeassa"-teesiä. Mainitsemalla "Suomi-oli-aina-väärässä" rinnan äskeisen kanssa halutaan kenties aikaansaada vaikutelma, että julkisuus jakautuisi suunnilleen kahtia. Sehän ei ole totta!
Viime päiviltä on taas uusi esimerkki: Mauno Koivisto Ylessä ylistämässä Risto Rytiä.
Siis poliitikkoa, joka johti Suomea kohti ennennäkemätöntä katastrofia. Sekä katsoi tyynesti kun Mauno Koiviston omat puoluetoverit eduskunnassa tuomittiin mielipiteistään vankilaan.
Arnstad, joka ei siis osaa kieltä, jotta voisi itse autenttisesti lähestyä valitsemaansa aihealuetta ja lähdeaineistoa edes yleispiirteisesti, puhumattakaan minkään mahdollisen metodin soveltamisesta, olipa nyt sitten vaikka sensaatiohakuinen journalistinen, ja ei ole toisaalta edes ottanut selville edes toisen käden kautta siitä, että mitä muut ovat aihealueesta kirjoittaneet puhdasta kopiointia ajattellen?
Missään muussa maailman maassa tähän hahmoon ei kiinnitettäisi mitään huomiota, ei virallisissa eikä epävirallisissa yhteyksissä!
Keskivertoa vain hieman innostuneempi lukiolainen tekisi "järkevämmän" katsauksen kuin Arnstad, även på svenska, också i Sverige.
Toisinaan lehmänläjä on lehmänläjä, ja tokkopa niitä pitää tolkuttomasti varoa, sillä eiköhän normaali huomiokyky ja varovaisuus riitä siihen, etteivät kengät toistuvasti mene kakkaan. Torttu on toisinaan torttu, eikä muuksi muutu.
Perustuukohan klo 00.07 julkaistu mielipide, jonka mukaan Arnstad ei välittäisi ollenkaan teoksensa aiheista, Arnstadin omaan väitteeseen - vai mihin?
Aika ovela vaatimus, muuten, että Suomen osallisuutta toiseen maailmansotaan saisivat tutkia vain ne, jotka hallitsevat "kielen".
Minkä kielen sitten? Senkö, minkä Witting ja Mannerheim osasivat?
Erkki Tuomioja: Raha ratkaisee
Ydin 2/1990
Hyvissä ajoin ennen toisen maailmansodan alkua ryhtyivät saksalaiset suuryritykset suojaustoimiin ulkomaisten investointiensa ja saataviensa turvaamiseksi. Yhtiöt tiesivät, että niiden omaisuus takavarikoitaisiin välittömästi vihollisvaltioissa. Tarvittiin välikäsiä ja bulvaaneja, joilla tämä omaisuus siirrettiin vastatoimien ulottumattomiin samalla, kun ne todellisuudessa pysyisivät saksalaishallinnassa. Näiden operaatioihin tarvittiin puolueettomia maita ja häikäilemättömiä liikemiehiä. Tarvittiin siis muiden muassa Wallenbergin veljeksiä Ruotsissa.
Marcus (1899-1982) ja Jacob (1892-1980) Wallenberg olivat viimeistään Kreugerin romahduksen jälkeen Ruotsin talouden kiistattomat kunkut. He hallitsivat suoraan tai epäsuorasti merkittävää osaa Ruotsin teollisuudesta ja finanssilaitoksista keskeisenä instrumenttinaan Stockholms Enskilda Bank, jonka pääjohtajana toimi Jacob vuoteen 1946 saakka ja sen jälkeen Marcus.
Kaksi hollantilaista politiikan tutkijaa on kirjoittanut kirjan Wallenbergien ja natsi-Saksan monimuotoisista taloussuhteista toisen maailmansodan aikana. He dokumentoivat muun muassa sen, miten Wallenbergien yhdessä saksalaisten intressien kanssa kontrolloima maailman kuulalaakerimarkkinoita hallinnut SKF-yhtiö vei sekä avoimesti että salaa strategisesti huipputärkeitä kuulalaakereita Saksaan sodan aikana samalla kun konsernin amerikkalaisen tytäryhtiön toimintaa sabotoitiin. Kirjassa kerrotaan myös monimutkaisista operaatioista, joilla IG Farbenin ja Boschin ulkomaiset tytäryhtiöt naamioitiin Enskildan kautta ei-saksalaisiksi yhtiöiksi. Arveluttavinta Wallenbergien operaatioissa oli se, miten he ostivat saksalaisilta edulliseen hintaan Hollannin juutalaisilta takavarikoitua omaisuutta. Kaikessa tässä motiivina eivät tekijöiden mukaan olleet ruotsalaispankkiirien natsisympatiat, vaan eettisistä kysymyksenasetteluista piittaamaton business as usual -mentaliteetti.
.. Erkki Tuomioja, Ydin 2 / 1990 jatkuu:
Amerikkalaiset ja englantilaiset epäilivät kaikkea tätä jo sodan aikana, ja kun natsien arkistot sodan jälkeen avautuivat, löytyivät myös pitävät todisteet. Vähäisemmätkin natsikollaboratöörit puolueettomissa maissa joutuivat sodan jälkeen amerikkalaisten mustalistaamiksi, mutta Wallenbergit eivät. Enskildan saatavat tosin jäädytettiin pariksi vuodeksi sodan jälkeen, mutta vapautettiin vähin äänin Enskildan vaihdettua pääjohtajansa Jacobista Marcukseen, jolla oli isoa veljeään vähemmän saksalaisrasitteita ja jonka liittolaismyönteisyydestä hänen vaikutusvaltaiset anglo-amerikkalaiset pankkiiriystävänsä menivät takuuseen.
Wallenbergit kylmän sodan asiamiehinä
Miksi tämä poikkeuksellinen anteeksianto? Kirjoittajien lähtökohtana on ollut Gunnar Adler-Karlssonin kymmenisen vuotta sitten esittämä teoria, jonka mukaan Wallenbergit tekivät sodan jälkeen amerikkalaisten kanssa salaisen sopimuksen. Sen mukaan he saivat syntinsä anteeksi sitä vastaan, että käyttävät vaikutusvaltaansa Ruotsin teollisuudessa liittääkseen Ruotsin mukaan amerikkalaisten vuonna 1947 kylmän sodan merkeissä aloittamaan Neuvostoliiton boikotointipolitiikkaan.
Laajasti eri maiden arkistoja penkoneet tekijät eivät ole löytäneet nimenomaista todistetta tällaisesta sopimuksesta. Kun kuitenkin kaikki lähteet epäsuorasti - mukaan lukien monet anonyymit haastattelut - tukevat tätä teoriaa, pitävät he sitä oikeana. Ainakin kaikki todella tapahtui juuri niin kuin tällainen sopimus olisi edellyttänyt. Ruotsin hallituksen vuonna 1947 Neuvostoliiton kanssa tekemä laaja luotto- ja kauppasopimus jäi suurelta osin käytännössä toteutumatta siksi, että ruotsalainen teollisuus - Wallenbergien ASEA etunenässä suostui tekemään vain murto-osan niistä kaupoista, joita sopimuksen laajuus olisi edellyttänyt.
Aivan tuore tarina ei ole, mutta sen kertominen nyt selittyy osin sillä, että monet keskeiset arkistot ovat vasta 80-luvulla avautuneet tutkijoiden käyttöön. Runsaimmiksi ovat osoittautuneet amerikkalaiset lähteet, kiitos Freedom of Information Actin.
Tällaisen kirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen olisi ollut erityisen luontevaa 60-luvulla. Gerard Aalders ja Gees Wiebes ovat kirjoittajina sen ajan lapsia, tosin sanoen he eivät peitä närkästymistään Wallenbergien touhuiluun millään tavoin. Dokumentointi vaikuttaa sinänsä perusteelliselta, joskin tekstiin poimitut esimerkkiluvut vaikuttavat paikoin turhan tendenssimäisesti valikoiduilta. Aalders ja Wiebes eivät todellakaan halua jättää johtopäätöksiä tarpeettomasti lukijan itsensä tehtäväksi.
Jokisipilä kirjoitti: "Arnstadin tulevan kirjan voi sijoittaa oman hyllyynsä vaikkapa Lauri Haatajan vuonna 1994 toimittaman "Ja kuitenkin me voitimme" -teoksen tai vaikkapa Robert Brantbergin teosten "Sotasankarit" ja "Sotakenraalit" viereen, niin moniäänisyys säilyy."
Miten kukaan itseään arvostava (ja monen muunkin arvostama) tutkija kehtaa pitää hyllyssään sellaista sontaa kuin Brantberg suoltaa.
Lähetä kommentti