Olethan lähelläin tään viimeisen tanssin

Ja lisää väkivaltaa, nyt ihan dokumentoitua ja yhteisesti sovituin kriteerein tilastoitua.

Minulla on hienoja muistoja 1970-luvun lopulta ja 1980-luvun alusta, kun naapurin Veijo vei meitä poikia Kupittaalle katsomaan Tepsin pelejä: Reijo Leppänen, Martti Jarkko, Timo Nummelin, Jorma Valtonen, Juhani Tamminen, Håkan Hjerpe ja niin edespäin. Runkosarjassa ja pistepörssissä meni aina tepsiläisillä pirun hyvin, mutta mainoslause "Kulta on värimme" jäi toteutumatta. Vasta 1989 napsahti kohdalle, mutta tuolloin kehissä olivat jo uudet miehet. Tuosta alkoi kultainen kausi 1989-2001, jonka aikana lajin asema Suomessa muuttui kansainvälisen menestyksen myötä aivan toiseksi. Turussakin meininki muuttui aika lailla siitä, mitä se joskus Kupittaan katetun tekojääradan seisomakatsomossa oli.

Lähtemättömällä tavalla mieleeni tuolta ajalta ennen Jortikkaa (valmentajana) ja Jursinovia on jäänyt eräs syksyinen farssiksi kääntynyt ottelu TPS:n ja HIFK:in välillä. Hommasta kehkeytyi oikein NHL-tyylinen "bench-clearing brawl", jollaista en ollut koskaan aikaisemmin livenä paikan päällä nähnyt (enkä kyllä muistaakseni sen jälkeenkään). Peli oli keskeytyksissä ties kuinka kauan äijien mätkiessä kaukalossa toisiaan ja yleisö hurrasi (ainakin seisomakatsomossa).

Jälkeenpäin olen koettanut muistella, milloin tuo peli pelattiin, mutta edes vuotta en pystynyt rekonstruoimaan. Googlesta tai Wikipediastakaan ei ollut apua. Jatkoaika.com:in keskusteluista löysin sitten joitain tiedonjyväsiä, mutta kovin selkeätä kuvaa tapahtumista tai niiden täsmällistä ajankohtaa vuotta lukuunottamatta en onnistunut sieltäkään löytämään.

Olin tuossa muutamana päivänä Turun yliopiston vanhojen sanomalehtien lukusalissa lueskelemassa vähän vanhoja juttuja, ja kun asia mieleeni muistui, tilasin itselleni syksyn 1981 Turun Sanomat, joista totuus sitten pienen selailun jälkeen löytyikin. Legendaariset hetken koettiin sunnuntaina 25. lokakuuta vuonna 1981. Tässä TS:n tunnetusti näissä matseissa puolueettoman urheilutoimituksen (Erkki Liesmäki) näkemys tapahtuneesta, turkulaisen kiekkojournalismin ehdottomia helmiä alallaan! Ylöspano oli poikkeuksellinen, kuva koko sivun leveydeltä dramaattisesti tummalla pohjalla valkoisena otsikoituna ja kolmiosaisella ingressillä. Ottelutilastot mahtuivat vasta seuraavalle sivulle. Näin se homma meni:

TÄMÄ OLI HIFK:N JULMAA TAKTIIKKAA

Jarkko kuumaksi ja ULOS!

* Tästä alkoi hulinat. HIFK on onnistunut Martti Jarkon hiillostamisessa. Jarkko on suistanut Anssi Melametsän (numero 9) jäänpintaan. HIFK:n tappelijat Heikki Riihiranta (5) ja Carey Wilson (16) ovat syöksyneet vaihtoaitiosta jäälle paljain nyrkein löylyttämään Jarkkoa! Riihiranta on kolme sekuntia Wilsonia nopeampi. Myös Pertti Lehtonen (23) ja vaihtoaitiosta tullut Arto Jokinen (22) ryntäävät tilanteeseen. Timo Nummelin (3) yrittää vielä pysäyttää Riihiranta.

* Kun kiekkoliigan huippuottelua TPS:n ja HIFK:n välillä on pelattu nelisentoista minuuttia, Kupittaan loppuunmyydyssä hallissa räjähtää. HIFK:n kova poika Anssi Melametsä taklaa jälleen konnamaisesti poikittaisella mailalla isäntien taiturimaista Martti Jarkkoa..

* Jarkko purauttaa varjostajansa niskastaan jäänpintaan. Sitten miehen ajatus sumenee. Jarkko potkaisee HIFK:n vaihtoaition edessä jäässä makaavaa Melametsää selkään. Hulina alkaa. Heikki Riihiranta ja kanadalainen Carey Wilson ryntäävät ensimmäisinä vaihtoaitiosta kurittamaan paljain nyrkein Jarkkoa..

* Riihiranta ja Wilson lyövät silmittömästi Jarkkoa, joka suojautuu. Pelaajaröykkiö laajenee. HIFK vaihtoaitio on jo tyhjä. Myös TPS:n pelaajat syöksyvät jäälle puolustamaan Jarkkoa. Nujakointi jatkuu minuuttikaupalla.

Kun porilainen päätuomari Pertti Juhola ja linjamiehet Veikko Ukkonen ja Johannes Karttunen saavat tappelun päättymään ja joukkueet vihdoin vaihtoaitioon, seuraa tuomionjulistaminen: Heikki Riihiranta, pelirangaistus käytöksestä, ulos, Antero Lehtonen, pelirangaistus käytöksestä, ulos, Martti Jarkko, ottelurangaistus, ulos, Carey Wilson, ottelurangaistus, ulos, Heikki Leime, ottelurangaistus, ulos..

* HIFK:n peli sikamaista

Ennen nujakkaa TPS pelasi taiturimaista peliä, teki kaksi maalia ja johti 2-1 HIFK:n tehtyä juuri ennen hulinointia kavennusmaalin. HIFK yritti pistää taitavat liigajohtajat kuriin sikamaisella pelityylillä, mutta sortui lopulta omaan taktiikkaansa. Jarkko saatiin ulos jäältä, mutta se ei helsinkiläisiä pelastanut!

TPS sai kalabaliikin jälkeen ensimmäiseksi rivinsä kootuksi, teki taidokkaasti jo kolmannen maalin. Kun Simo Saarinen erän lopulla sivalsi vielä Reijo Leppästä kasvoihin ja Matti Forss kampesi Seppo Suoraniemeltä jalat alta ja Juhola marssittaa miehet jäähyaitioon, kortit olivat TPS:n kädessä.

Håkan Hjerpe ratkaisi heti toisen erän alkajaisiksi lopullisesti pelin napauttamalla turkulaisten 4-1 johtomaalin. TPS:n peli sujui toisessa erässäkin kuin unelma, vaikka HIFK jatkoi rikollista peliään. Päätöserä on enää TPS:n loisteliasta taiturointia jäällä: huikean tahdon 6-1 riemuvoitto väärästä kovuudesta.

* Menetin malttini

Vaikka Martti Jarkon temppu ensimmäisessä erässä oli törkeätä luokkaa, voi potkun ymmärtää, sillä Jarkko sai jatkuvasti maistaa helsinkiläisten mailasta ja kuunnella punapaitojen solvauksia. Jo alkuverryttelyssä konnamainen Arto Jokinen kävi soittamassa Jarkolle suutaan ja lupaamassa lämmintä peliä.

Jarkolle, Wilsonille ja Riihirannalle on tulossa rötöksistään myös pelikielto. Kuinka pitkä sen päättää tämän viikon aikana liigan kurinpitovaliokunta. Potkusta on tältä kaudelta jo ennakkotapaus: Tapio Flinck, Ässät, joka odottelee yhä tuomiota.

Jarkko siirtyi ulosajon jälkeen lehtereille seuraamaan ottelun loppua. Nyt jo rauhoittuneena Jarkko kertaili avauserän neljännentoista peliminuutin tapahtumia:

- Näin silmänurkasta, että Melametsä ryntää maila tanassa päälle. Kiepsautin miehen nurin ja sitten potkaisin. Ei se mikään kova potku ollut, mutta potku kumminkin. En pystynyt enää hillitsemään itseäni, sillä helsinkiläiset harrastivat melkoista hakkuuta koko ajan, tilitti Jarkko pettyneenä.

- Voi, voi! Äitini tuli ensimmäisen kerran Tampereelta asti katsomaan peliäni ja minä lennän suihkuun!

* HIFK puolustautui!

Kuten arvata saattoi, Kupittaan hallin pukusuojassa käytiin värikäs ja mielenkiintoinen lehdistötilaisuus, johon ottelun porilainen päätuomari Pertti Juhola kutsuttiin mukaan. Juhola aloitti:

- Saattaa olla, että pieniä käyttäytymisrangaistuksia jäi hässäkässä puhaltamatta, mutta eiköhän pääpukareita rangaistu. Jarkkoa rangaistiin potkusta, Wilsonia ja Leimettä tappelusta. Lehtonen ja Riihiranta ryntäsivät ensimmäisinä miehinä aitiosta nujakkaan mukaan, tilitti Juhola.

- Minun kohdallani tuomaristo teki selvän virheen, sillä jäälle ryntäsi etunenässä punapaitainen 22 (Arto Jokinen), enkä suinkaan minä. Oikea numero, mutta väärä mies. Mielestäni hävisimme hässäkässä yhden ottelurangaistuksen, arvioi puolestaan Antero Lehtonen.

Helsingin IFK:n miehet, valmentaja Kai Matalamäki ja joukkueenjohtaja Frank Moberg ryhtyivät taitavasti puolustamaan omiaan. Matalamäellä oli jopa otsaa väittää, että vasta Jarkon temppu suututti heidät aggressiiviseen peliin, vaikka punapaidat pelasivat alusta alkaen sikamaisesti.

- Emme me suinkaan lähteneet Jarkon kenttää mitenkään hiillostamaan. Kova peli lähti käyntiin Jarkon erittäin törkeästä potkusta, jollaista emme ole ikinä kiekkokentillä nähneet, Moberg ja Matalamäki yrittivät yhteistuumin selitellä.

TPS:n valmentaja Juhani Wahlsten:

- Vaikka voitto tuli, parasta oli se, että peli loppui ja saimme miehet jäältä pois. Ymmärrän kyllä kovan pelin, vaikkei se kuulukaan TPS:n tyyliin, mutta tällaista vastustajan tahallista vahingoittamista en hyväksy! Tällä HIFK:n ilmeellä ei kiekkoa viedä eteenpäin, jyrisi vuorostaan Wahlsten.

* TPS pelaa vapautuneesti

Kaiken kaikkiaan siis varsin värikäs ilta. Itse pelissä TPS osoitti olevansa mahtavassa vireessä. Peli kulkee juuri nyt koko porukalta vapautuneesti.

Maalissa Jim Bedard teki takuutyötä ja pohjusti torjunnoillaan TPS:n alkukauden yhdeksännen peräkkäisen tappiottoman pelin, joka on ennätys alallaan SM-liigassa.

Vaikka Jarkko joutui suihkuun, ykköskenttä värkkäsi taidokkaasti maaleja. Reijo Leppänen jatkaa hurjaa pistetehtailua tehopörssin kärkimiehenä. Nyt tilille merkittiin neljä maalisyöttöä!

Hannu Virta, Timo Nummelin ja Seppo Suoraniemi pelasivat puolustajina kerta kaikkiaan mainiosti. Myös Seppo Repo intoutui melkoisiin bravuuritemppuihin "ammattilaiskentässä" Juhani Tamminen ja Antero Lehtonen (ennen kuin joutui ulos) ympärillään.

HIFK:n parhaat pelaajat olivat taitava keskushyökkääjä Matti Forss ja maalivahti Hannu Lassila. Arto Jokinen, Anssi Melametsä ja jopa Raimo Hirvonen olivat pahimmat gangsteripelaajat ulosajettujen Carey Wilsonin ja Heikki Riihirannan ohella.

No, kerrankin päävalmentaja Kalevi Nummisella pitäisi olla "kovuutta" ryhmässään, sillä Hirvonen ja Melametsä nousevat huomenna Prahan koneeseen: onnea matkaan!

Pertti Juholalla oli päätuomarina hikinen ilta, mutta hyvin Juhola hommansa hoiti ja pystyi tappelun jälkeen pitämään ohjat käsissään: hyvä esitys.

ERKKI LIESMÄKI

TPS - HIFK 6-1 (3-1, 2-0, 1-0)

* 1. erä: 3.33 Jarkko (Leppänen) 1-0, 3.54 Tamminen (Leppänen) 2-0, Helkearo (Forss, Hirvonen) 2-1, 18.53 Suoraniemi (Leppänen) 3-1

* 2. erä: 1.13 Hjerpe (H. Virta) 4-1, 4.30 Tutti (Aho) 5-1.

* 3. erä: 5.10 Suoraniemi (Leppänen, Aho) 6-1.

* Jäähyt: TPS 3 x 2 min ja Jarkko ottelurangaistus, Leime ottelurangaistus,Lehtonen 2 ja 2 min ja 10 min. HIFK 7 x 2 min ja Wilson ottelurangaistus, Riihiranta 2 ja 2 min ja 10 min.

* Päätuomari: Pertti Juhola, hyvä.

* Yleisöä: 5000

Väkivaltainen Suomi?

Sellon murhien jälkeen suomalaisessa julkisuudessa on keskustelu paljon joukkumurhien syistä, ja vallitsevana trendinä tuntuu olevan syyttää suomalaisen kulttuurin väkivaltaisuutta. Toimijana tässä kulttuurissa esiintyy ennen kaikkea suomalainen mies, jonka patoutumat, estot, turhautumat ja kunnian tarve purkautuvat väkivaltana, kun ei rakentavampia ratkaisumalleja ole tarjolla.

Huolimatta siitä, että edellinen kirjoitukseni käsitteli suomalaista väkivaltaa, en tunnista kuvaa, en kokemani, en näkemäni, en kuulemani, en tietämäni, enkä lukemani perusteella. Minua häiritsee keskustelussa kilpailu erilaisilla luvuilla ja numeroilla, joiden lähteet ja laskentaperusteet ovat hyvin hämäriä ja kyseenalaisia. 12.1. Itä-Suomen yliopiston sosiaalitutkimuksen menetelmien professori Pertti Töttö esitti Helsingin Sanomien vieraskynäpalstalla tervetulleen puheenvuoron, jossa hän pyrki osoittamaan liioitelluksi käsitykset Suomesta ns. itäeurooppalaisen väkivaltakulttuurin maana.

Töttö käytti lähteenään oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen verkkoraporttia 12/2009. Sen tietojen mukaan Euroopan maat jakautuivat väkivallan suhteen kolmeen ryhmään. Vertailukohtana Töttö käytti Saksaa, Euroopan vähiten väkivaltaista maata, jossa aikavälillä 2003-2007 surmattiin vuodesssa 0,6 naista ja 0,7 miestä sataatuhatta henkeä kohti.

Väkivaltaisimmassa ryhmässä oli yksin Venäjä, jossa surmattiin vuosittain sataatuhatta henkeä kohden 12 naista ja 43 miestä, eli 20 ja 60 kertaa enemmän kuin Saksassa.

Keskiryhmässä olivat Ukraina, Valko-Venäjä, Latvia, Viro, Liettua ja Moldova. Ryhmän mediaaniarvona oli 5 surmattua naista (8xSaksa) ja 15 miestä (21xSaksa) sataatuhatta asukasta kohti.

Kolmannessa ryhmässä olivat kaikki loput 29 Euroopan maata, mukana Suomi, jossa luvut olivat naisilla 1,2 ja miehillä 3,2. Ryhmän keskiarvot olivat 1,0 ja 2,0, eli jonkin verran Suomea pienemmät. Siltä näkökulmalta Suomen luvut kyllä ovat isoja, että päästääkseen tähän keskiarvoon suomalaisten olisi vähennettävä surmatöitään vuodessa naisten osalta 17 prosenttia ja miesten osalta 38 prosenttia, eli tapettava vuosittain 10 naista ja 60 miestä vähemmän. Tästä huolimatta Suomesta ei näiden tilastojen valossa voi puhua itäeurooppalaisen (sen paremmin maantieteellisesti kuin poliittisesti määriteltynäkään) väkivaltakulttuurin maana ainakaan henkirikosten osalta.

Toisin kuin joidenkin Suomen läpikotaista väkivaltaisuutta alleviivaavien keskustelijoiden puheenvuoroista voisi päätellä, verityöt eivät myöskään jakaannu tasaisesti koko yhteiskuntaan ja maahan. Jos olet Kainuussa asuva alkoholin väärinkäyttäjä, todennäköisyytesi joutua henkirikoksen uhriksi nousee hyvinkin venäläisiin lukemiin. Toisaalta Helsingin kantakaupungissa asuvan korkeastikoulutetun ja terveitä elämäntapoja noudattavan ihmisen osalla mahdollisuus on häviävän pieni.

Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen verkkokatsauksessa 11/2009 käsitellään naisiin kohdistuvaa henkirikollisuutta. Siinä todetaan mm. seuraavat asiat:

* naisten kuolleisuus henkirikoksiin on kuluvalla vuosikymmenellä ollut selvässä laskussa

* aikuisiin naisiin kohdistuvat henkirikokset liittyvät läheisesti osapuolten
keskinäiseen alkoholinkäyttöön. Vuosina 2002–2007 rikoksista 53 prosentissa kumpikin osapuolista oli rikoshetkellä alkoholihumalassa ja 55 prosentissa päihteiden vaikutuksen alainen.

* alkoholin väärinkäyttäjiä aikuisista naisuhreista oli 40 % ja heidän surmaajistaan 44 %.

* naisten henkirikoskuolleisuus ei kohdistu tasaisesti tai satunnaisesti eri väestöryhmiin, vaan kasaantuu sosiaalisesti huono-osaisiin, työelämästä syrjäytyneisiin ryhmiin. Työttömien naisten riski joutua surmatuksi on moninkertainen verrattuna työllisiin.

* naisten kuolleisuus henkirikoksiin on Suomessa tällä hetkellä Euroopan unionin yhdenneksitoista korkein, kun miesten kuolleisuus on unionin seitsemänneksi korkein.

* ajanjaksolla 2002-2007 henkirikoksen uhreista joutuneista miehistä 65 prosenttia oli päihteiden väärinkäyttäjiä

* niin naisiin kuin miehiinkin kohdistuva henkirikollisuus on tällä hetkellä selvästi sosiaalisesti eriytynyttä ja keskittyy työelämän ulkopuolella olevaan
työikäiseen väestöön.

Näiden tietojen perusteella suomalaisen henkirikollisuuden ylivoimaisesti tyypillisimpänä motiivina näyttäisi olevan alkoholiongelmaan yhdistynyt sosiaalinen syrjäytyneisyys, ei mikään erityinen "suomalainen väkivallan kulttuuri". Esimerkiksi Stakesin erikoistutkija Esa Österberg on arvioinut erojen Suomen ja muiden pohjoismaiden väkivaltarikollisuuden välillä selittyvän lähes kokonaisuudessaan erilaisilla alkoholinkäyttötavoilla. Kännissä ja/tai aineissa olevien tekijöiden motiiveja ei mielestäni kannata lähteä liikaa psykologisoimaan.

Tilastotietojen valossa henkirikollisuutta saataisiin vähennetyksi yksinkertaisesti ehkäisemällä ihmisten syrjäytymistä ja ajautumista päihteiden väärinkäyttäjäksi. Tämän tehtävän haasteellisuudessa, varsinkin alkoholismin vähentämisessä, suomalainen kulttuuri varmasti on haasteellisempi kuin moni muu Euroopassa. Takaisin lähtöruutuun: miksi Jeppe ja Jenna juovat? Rupesivatko he juomaan saatuaan kenkää työpaikalta, ja vai olivatko lähtöpassit seurausta ryyppäämisen aiheuttamasta työkyvyn alenemisesta? Hakevatko he alkoholista jonkinlaista ratkaisua ongelmiinsa, vai onko kyse pyyhkeen kehään heittämisestä ja kemiallisesta todellisuuspaosta? Onko asialle tehtävissä mitään?

Tämän päivän Hesarin yleisönosastossa psykoterapeutti ja filosofian tohtori Mikael Saarinen vastaa Tötölle kirjoituksessaan "Suomessa vahvat perinteet erilaisille väkivallan muodoille". Lähdettä mainitsematta Saarinen kirjoittaa, että "Suomessa joka kuudes minuutti joku kokee perheessä väkivaltaa, ja 250 naista pahoinpidellään joka päivä". Vuositasolle muutettuna Saarisen luvut ovat melkoisia: 88.000 perheessä väkivaltaa kokenutta ja 91.000 pahoinpideltyä naista.

Saarinen ei esitä, kuinka paljon ryhmissä on päällekkäisyyttä, mutta hirveitä lukuja joka tapauksessa. Varsinkin kun ottaa huomioon, että poliisin tietoon tulleesta väkivaltarikollisuudesta 63 prosenttia on perheen ulkopuolella tapahtuvaa miehen toiseen mieheen kohdistamaa (perheväkivaltaa 12 %), eli sellaista, joka jää Saarisen lukujen ulkopuolelle. Jos kaiken rikollisuuden jako noudattaisi samaa prosenttia ja otettaisin Saarisen luku lähtökohdaksi, tarkoittaisi se, että vuodessa 460.000 miestä joutuisi toisen miehen väkivallan uhriksi.

Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos myöntää, että muissa väkivaltarikoksissa kuin henkirikosissa pääosa rikoksista jää tulematta ilmi. Todellisia määriä on pyritty arvioimaan kansallisten uhritutkimusten avulla. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitosten näihin tutkimuksiin perustuvan raportin (1/2007) mukaan vuonna 2006 suomalaisista 9,4 prosenttia joutui väkivallan tai uhkailun kohteeksi.Fyysistä väkivaltaa oli kokenut 5,3 prosenttia suomalaisista eli noin 280.000 ihmistä. Poliisin tietoon tulleesta rikollisuudesta 2000-luvulla (vuosikymmenellä) vuosittain n. 30.000 oli pahoinpitelyjä ja 2.200 törkeitä pahoinpitelyjä.

Suomalaisessa henkirikollisuudessa pääosa tapauksista liittyy keski-ikäisten työelämän ulkopuolella olevien miesten keskinäiseen alkoholinkäyttöön. Tilastokeskuksen mukaan vuosina 2002–2007 71 %:ssa aikuisten välisiä henkirikoksia kaikki osapuolet olivat rikoshetkellä humalassa, 85 %:ssa rikoksia ainakin yksi osapuolista oli humalassa. 2000-luvulla henkirikoksia tehneiden määrä pyöri vuositasolla 130-150:n tietämillä. Jos vaikka laskettaisiin yhteen kymmenen vuoden aikana henkirikoskia tekevät, tämä porukka edustaa koko väestöstä vajaata kolmea promillen kymmenesosaa. Yhtä tappajaa kohti katuja kuluttaa 3500 muuta suomalaista. Voiko henkirikollisiin nojautuen lausua mitään yleispätevää suomalaisesta yhteiskunnasta tai kulttuurista?

Kenen etuja palvelee erilaisten lähteiltään, määritelmiltään ja tieteellisyydeltään täysin hämärien valtavan suurten lukemien jatkuva toistaminen julkisuudessa? Mihin lopulta pyritään esimerkiksi viime viikkojen puheilla suomalaisten miesten vinksahtaneista kunniakäsityksistä ja sisäsyntyisestä väkivaltaisuudesta? Saadaanko tällaisella kauhistelulla ja kansallisella itseruoskinnalla puututtua ongelmien todellisiin syihin ja sitä kautta vähennetyksi väkivaltaa Suomessa?

Kovia kohtaloita

Katsokaapa allaolevia hautakiviä.




Alemmasta kivestä en onnistunut saamaan ihan tarkkaa kuvaa, joten kerrataan selvyyden vuoksi, mitä siinä lukee:

HUHTALA
NIKOLAI VILHELM

* 8.12.1916 + 31.8.1944

OLIT SANKARI,
TAISTELIJA JALO.
FASCISTIEN KUULISTA
SAMMUI SYÖMESI PALO

Kun katsotte tarkkaan, huomaatte vielä, että nimen yläpuolelta löytyvät päällekkäin kommunismin symboli punatähti sekä Neuvostoliiton sirppi ja vasara. En voi väittää, että yhtä erikoista hautakiveä olisi tullut vastaan.

Molemmat kivet löytyvät Turun pohjoisen kaupunginosan Paattisten, joka vielä kivien pystyttämisen aikaan oli oma kuntansa, hautausmaalta. Ylempi Eenokki Huhtalan ristinmuotoinen kivi löytyy sankarihaudan puolikaaresta muiden kaatuneiden paattislaisten kanssa. Nikolain kivi taas sijaitsee normaalissa hautarivistössä viitisenkymmentä metriä itään kohti Vähäjokea.

Nikolai Huhtala oli paattisten metsäkaartilaisia, jotka viettivät koko jatkosodan ajan Tortinmäen ja Yläneen välisissä metsissä. Hän oli talvisodan veteraani, joka palvelukseenastumismääräyksen kesällä 1941 vastaanotettuaan ilmoitti saaneensa sotimisesta tarpeekseen jo edellisellä kerralla.

Metsäkaartilaiset kävivät poliisin kanssa kissa ja hiiri -leikkiä kolmen vuoden ajan. Piileskelijät saivat apua ruuan ja vaatteiden muodossa samalla seudulla asuneilta sukulaisiltaan, joita poliisit kävivät tasaisin väliajoin ahdistelemassa. Kiinnijääminen oli lähellä monta kertaa, mutta aina elokuun viimeiseen päivään 1944 saakka metsäkaartilaiset onnistuivat välttelemään virkavaltaa.

Tuolloin asiasta vinkin saanut poliisipartio yhytti kaksi rintamakarkuria näiden ollessa käymässä Huhtalan kotona. Toinen antautui suosiolla kiinniotettavaksi, mutta Nikolai Huhtala karkasi ikkunan kautta pihalle ja lähti juoksemaan pellon poikki kohti metsää. Kun hän ei noudattanut pysäytymiskäskyjä, toinen poliiseista, nuorehko helsinkiläislähtöinen konstaapeli, ampui häntä kohti sarjan konepistoolilla. Huhtala sai juostessaan selkäpuolelle osuman useammasta luodista ja kuoli välittömästi. Aselepo astui Suomen ja Neuvostoliiton välillä voimaan neljä päivää myöhemmin, 4.9. aamulla.

Eenokki Huhtala, jonka risti siis ylemmässä kuvassa näkyy, oli poliisin surmaaman Nikolain pikkuveli, syntynyt 8.1.1924. Kesän 1944 suurhyökkäyksen aikana hän palveli tykkimiehenä Kevyt Patteristo 16:sta ensimmäisessä joukkueessa ja kaatui Antreassa 27.6.1944. Kesällä 1944 tuli Huhtalaan siis kaksi luonteeltaan hyvin erilaista suruviestiä. Ensimmäisessä kerrottiin 20-vuotiaan Eenokin sankarikuolemasta kannaksen teräsmyrskyssä, kahta kuukautta myöhemmin tulleessa taas hänen isänmaan petturiksi ryhtyneen 27-vuotiaan isoveljensä koruttomasta lopusta. Tai mitään viestiä ei tarvinnut toimittaa, koska omaiset olivat paikan päällä todistamassa tapahtunutta.

Sodan jälkeen Nikolain tapauksesta tehtiin poliisitutkinta ja ampunutta poliisia vastaan nostettiin syyte. Jonkinlainen tuomio annettiin, joskaan minulla ei ole asiasta tarkempia tietoja. Hautakiven valitsi ja sen tekstin suunnittelivat turkulaisen työväenyhdistyksen aktiivit, joissa oli monia vuoden 1918 punaisia veteraaneja. Työväenyhdistys myös rahoitti kiven hankinnan järjestämällään keräyksellä. Omaisilla ei kuulemani mukaan ollut sana- ja symbolivalinnan kanssa mitään tekemistä.

Säilyäkseen hengissä yli kolme vuotta metsissä viettäneen Nikolain olisi tarvinnut vältellä etsintäpartiota enää neljä päivää, koska aselevon tultua menettelytavat metsäkaartilaisten suhteen muuttuivat ja akuutti hengenvaara väistyi. Vaikka rintamakarkuruutta ei käykään puolusteleminen, nuoren poliisin virkaintoisuus enää sodan tässä vaiheessa ihmetyttää. Olisi antanut karkurin mennä, olisi säästynyt ottamasta ihmishenkeä omalletunnolleen. Niinkin asiaa voi ajatella, että omalta rintamapalvelukselta poliisin toimensa vuoksi säästynyt nuori mies tuli nyt suolanneeksi talvisodan veteraanin.

Sitä olen joskus miettinyt, missä vaiheessa Nikolai sai tietää Eenokin kaatumisesta. Kovinkaan usein karkurit eivät voinee kylillä käydä, joten sekin on mahdollista, että tieto pikkuveljen kuolemasta tavoitti hänet tuon saman, hänen omaan ampumiseensa päättyneen käynnin aikana.

Nolkytluvusta

Alla eilinen (6.1.2010) kolumnini Turun Sanomista, jossa osaksi kalastellaan samoilla vesillä kuin neukkurytkykirjoituksessa.

Nosarinostalgiaa

Kestää 10–15 vuotta, ennen kuin ryhdymme jäsentämään mennyttä aikaa vuosikymmenenä. Nykyisin nähdään jo 1980-luvun olennaisimmat piirteet: kulutuselektroniikka (videot, cd-levyt, mikroaaltouunit, kotitietokoneet), AIDS, Kylmän sodan loppu, kivipestyt farkut, olkatoppaukset ja Boy George. 1980-luku näyttää vanhentuneen kuin hyvä viini; vasta aika on tuonut sen parhaat ominaisuudet esiin. Aiemmin mauttomuutensa vuoksi kauhistellusta kasarityylistä on tullut nostalgisen retroilun kohde.

Mielikuvat 1990-luvusta eivät ole yhtä vakiintuneita, mutta usein ysäristäkin puhutaan jo omana aikakäsitteenään. Tuolloin mieleen painuivat muun muassa Neuvostoliiton ja apartheidin loppu, Suomen EU-jäsenyys ja jääkiekon MM-kulta, Spice Girls, kännyköiden ja internetin läpimurto, Baywatch, grunge, flanellipaidat ja lävistykset. Ysärinostalgiaakin on jo pitkään ollut havaittavissa.

Mitä jää mieliin 2000-luvun ensimmäisestä vuosikymmenestä? Vielä sillä ei ole edes yhtä nimeä – ensikymmenluku (Suomen kielen lautakunnan suositus), nollakymmenluku, 0-kymmenluku, nolkytluku, ensari, nollari vai nosari? 1920-luku oli iloinen, 1960-luku vapaa, 1970-luku politisoitunut ja 1980-luku hedonistinen, mutta millaisena muistellaan nolsarin henkistä ilmapiiriä vuonna 2040?

Ainakin tullaan muistamaan 11.9.2001 terrori-iskut Yhdysvalloissa ja ilmastonmuutoksen murtautuminen yleiseen tietoisuuteen. George W. Bush ja monet muutkin ennustelivat islamistiterroristien ja vapaan maailman kamppailusta uuden vuosisadan Kylmää sotaa. Irakissa maailmansheriffi löi lapionsa kuitenkin niin happamaan kamelinlantaan, että terrorismisodan mielekkyyden epäily pani republikaanipatrioottienkin niskat punoittamaan.

Afganistanissa on sodittu lokakuusta 2001 alkaen, Irakissa tulee pian täyteen seitsemän vuotta. Joukkotuhoaseiden ohella kadoksissa ovat yhä niin Osama bin Laden kuin demokratiakin. Vuosikymmenen lopulla toivo näytti uskaliaasti päätään, kun Teksasin valkoinen mies luovutti taakkansa Barack Obamalle. Amerikkalainen unelma sai takaisin Vietnamin viidakoissa ja Babylonian aavikoilla ryvettynyttä uskottavuuttaan, minkä tulkinnan vahvisti myös Nobel-komitea.

Obaman kuherruskuukautta pidemmäksi kuitenkin osoittautui syyskuussa 2008 alkanut globaali talouskriisi, joka rahoituslaitosten ja autotehtaiden lisäksi uhkaa nielaista jo kokonaisia maita. Meillä brändityöryhmät kiillottavat kilpailukyvyn ja innovaatioiden julkisivua samaan aikaan kun julkinen terveydenhuolto uhkaa romahtaa ja opettajia palkitaan PISA-menestyksestä lomautuksin. Mihin ei burana auta, sen hoitavat valtionhallinnon tehokkuusohjelma ja viikatemies. Olisiko tässä mallissa se uusi nokia, jota voitaisiin maailmalle viedä, jos turvediesel ja puupelletit eivät kampeakaan meitä ylös suosta?

Aikakaudet henkilöityvät niiden pinnalle nostamissa yksilöissä. Suomessa 1970-luku kuului Lasse Virenille ja Kristiina Halkolalle, 1980-luku Pertti ”Spede” Pasaselle ja Matti Nykäselle, ja 1990-luku Lola Odusogalle (nykyisin Wallinkoski) ja Esko Aholle.

Nolkytluvun kasvoiksi ovat tarjolla ainakin Tarja Halonen, Matti Vanhanen, Kimi Räikkönen, Martti Ahtisaari ja Lordi. Aika näyttää, kuinka kovan haasteen heille heittävät esimerkiksi Kola-Olli, BB-Minna, Idols-Agnes, Diili-Jethro ja Talent-Markku. Mukaan saattavat kiilata myös tekstiviesti-Tukiainen ja pääministerin morsian.

Talkshow-isäntä Conan O’Brien kertoi taannoin ohjelmassaan raportista, jonka mukaan ilmaston lämmetessä New Jersey peittyisi osittain veden alle. Huonot uutiset: osa kaupungista jäisi yhä pinnan yläpuolelle. Toivottavasti naurattaa vielä 2020-luvullakin. Ui peremmälle, sanoi jääkarhu pingviinille.

Made in Finland: karseita rytkyjä

Suomalaisia vientinäkymiä koskevan nettisurfauksen tuloksena törmäsin eilen mielenkiintoiseen valtiopäiväasiakirjaan, hallituksen esitykseen 194 vuoden 1991 valtiopäiviltä (HE 194/1991 vp). 21. marraskuuta 1991, siis juuri Neuvostoliiton hajoamisen alla, päivätty asikirja koskee lakiesitystä "vaatteiden tullittomasta maahantuonnista eräissä tapauksissa", ja sen perusteluissa löytyy varsinaisia helmiä. Muutama sitaatti:

"Alan viennin kehitys on oleellisesti riippunut myyntimahdollisuuksista Neuvostoliiton markkinoille ja viime kädessä raakaöljyn hinnan kehityksestä" - eli mitä enemmän öljystä maksettiin, sitä enemmän tekstiilejä clearing-oloissa matkasi itärajan taakse.

"1980-luvun alussa on vaatetusvienti Neuvostoliittoon paria poikkeusvuotta lukuun ottamatta ylittänyt miljardin markan vuosiarvon." - mitään nappikauppaa ei käyty, sillä vaatteiden osuus Neuvostoliiton-viennistä pyöri 1980-luvulla vajaassa kymmenessä prosentissa, itäviennin osuus kokonaisviennistä puolestaan oli parhaimmillaan jopa yli 25 %

"Neuvostoliiton taloudelliset ja yhteiskunnalliset mullistukset heikentävät oleellisesti vaatteiden vientinäkymiä lähitulevaisuudessa. Suomen vaatetusteollisuus ei ole pystynyt korvaamaan idänviennin supistumista lisääntyvällä viennillä länsimarkkinoille." - Yksinkertaisten vaatteiden massavalmistus isoissa sarjoissa oli nopea ja tehokas mutta länsimarkkinoilla kilpailukyvytön tuotantostrategia.

Se, mikä kelpasi Sergeille ja Svetlanalle, saattoi vielä kelvata Ladalla ajeleville Taistolle ja Tuulalle. Sen sijaan Åkelle ja Annalle suomalaisen vaateteollisuuden idänmalliston helmet olivat kauhistus, Davidista ja Susanista tai Pierrestä ja Émiliestä puhumattakaan. Neukkulassa kaupassa oli tarjolla maksimissaan kolme eri vaihtoehtoa vaatteesta, kaikki tasaisen kaameita, lännessä pukeutumisella ilmaistiin yksilöllisyyttä ja persoonallisuutta. Neuvostoliitossa Suomi-kuosien ei ollut tarvinnut kilpailla kenenkään kanssa, eikä vuosikymmeniä hyvin palvelleita tuotanto- ja kaupankäyntitapoja käynyt yhdessä yössä muuttaminen.

Idänkaupan romahdus yhdistyi kotimaisen kysynnän laskuun, kun yhä useampi Suomessa ostettu vaate oli tuotu Italiasta, Portugalista, Kiinasta tai Hong Kongista. Palkkakustannusten nousu sai monet vaatevalmistajat siirtämään tuotantonsa pois Suomesta. 1980-luku ja sitä seurannut lama olivat sektorille tuhoisiaa: vaatteiden parissa ahertanut työvoima väheni puolessatoista vuosikymmenessä 60.000:sta vain noin kahdeksaan tuhanteen.

Ne harvalukuiset neuvostokansalaiset, jotka pääsivät ennen vanhan komennon kukistumista Suomessa vierailemaan, pystyi välittömästi tunnistamaan pukeutumisesta. Kylmän sodan aikana ylipäätäänkin yksi makeimpia naurunaiheita lännessä olivat kommunistimaiden rumuudessaan ikimuistoiset vaatteet. Suomessakin monet pilkkasivat neuvostonaapurien vaatimattomia vaateparsia estoitta ja taivastelivat sitä surkuhupaisaa kontrastia, joka vallitsi kommunismin suurvallan kansainvälispoliittis-sotilaallisen arvovallan ja sen kansalaisten ankean ulkoasun välillä. Votkaturistien tarinat sukkahousujen, nahkatakkien ja farkkujen voimalla harjoitetusta kulttuuri-imperialismista tarjosivat mukavasti balsamia talvi- ja jatkosodissa kolhitulle kansalliselle itsetunnolle.

En tiedä suomalaisten Neuvostoliittoon toisen maailmansodan jälkeisellä kaudella viemien vaatteiden kokonaisarvoa, mutta jos se 1980-luvun yksittäisinä vuosina ylitti miljardin markan rajan, voisi arviona heittää yhteissumman pyörineen 20-30 miljardin 1980-luvun alun markan tietämissä. Edullisin ehdoin ja kysynnältään taattuna jatkunut idänkauppa tarjosi Suomelle ne tikapuut, joita pitkin sen sodanjälkeisinä vuosikymmeninä onnistui nousta ennätysvauhdilla maailman vauraimpien maiden joukkoon. Ilman idänkauppaa pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentaminen olisi ollut huomattavasti komplisoidumpi juttu.

Piston sydämessäni tuntien tajuan nyt, että osan minun vastaanottamistani neuvola- ja peruskoulutuspalveluista rahoittivat suomalaisia vaatteita ostaneet neuvostokansalaiset. En epäile suomalaisen vaateteollisuuden laadukkuutta siinä, etteivätkö YYA-veljiemme päälle päätyneet vaatteet olisi olleet lämpimiä ja käytännöllisiä, mutta kai esteettisillekin arvoille on jotain painoa pantava?

Ymmärrän vihdoin, että oman hyvinvointivaltiolapsuuteni ja -nuoruuteni kolikon kääntöpuolena olivat harmaassa moskovalaisessa kadunkulmassa vesisateessa värjöttelevän, Moskvitsien ja Volgien pakokaasuja keuhkoistaan kakovan, yrittäjävaistoltaan nujerretun ja perusoikeuksiltaan alistetun kanssaihmisen päälleen vaihtoehtojen puutteessa kiskomat erotiikankarkoittimet. Rub it in their faces, sanoisi anglosaksi tässä kohtaa. Kyllä neuvostotodellisuudessa olisi ollut kyllin kestämistä ilman teryleenihousujakin!

Tämän taustan huomioiden ei ollut ihme, että kun venäläiset 1990-luvulla ryhtyivät hyvittämään vuosikymmeniä nöyryytettyä muotitietoisuuttaan, he katselivat aivan jonnekin muualle kuin Suomen suuntaan. Hyvien aikojen ikuisuuteen luottanut suomalainen vaateteollisuus korisi kuolintuskissaan teryleenit kourassaan, ja sen pihalle potkimat kymmenettuhannet työntekijät kärvistelivät laman kourissa. En kuitenkaan tiedä, riittikö tämäkään tasoittamaan tilejä.

Olisikohan meidän idänkaupan tarjoaman taloudellisen tukijalan varassa ruokittujen, rokotettujen ja koulutettujen pullamössösukupolven edustajien esitettävä entisille neuvostokansalaisille historiallinen anteeksipyyntö niistä esteettisistä ja itsetunnollisista kärsimyksistä ja nöyryytyksistä, joita me Kylmän sodan vuosina olimme heille aiheuttamassa? Ennen kuin tuomitset ajatuksen yliampuvana, katsopa läpi alla olevat kuvat. Osa kuvissa näkyvissä asusteista on suomalaisten valmistamia, ja neuvostokansalaiset joutuivat pulittamaan niistä vaatimattoman tulotasonsa huomioiden pitkän kopeekan.