Sotasyyllisyysselvitys

Perjantaina julkaistiin Jukka Lindstedtin ja Stiina Löytömäen laatima selvitys sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä ja siitä, pitäisikö tuomioille nyt jälkikäteisesti tehdä jotain ja mitä. Uutisoinnissa selvityksestä nostettiin esille ajatus, että presidentti tai pääministeri voisi lausua prosessin olleen oikeusvaltion periaatteiden vastainen. Monet ehtivät jo tulkita tämän tarkoittavan jotakuinkin sitä, että valtionjohto nyt julistaisi tuomiot mitättömiksi ja laittomiksi.

Tällainen tulkinta, vaikka toki ymmärrettävä onkin, ei tee oikeutta satasivuisen selvityksen analyyttisyydelle ja monitahoisuudelle. Lindstedt ja Löytömäki ovat onnistuneet lähestymään vaikeaa aihetta suorastaan nautittavan puolueettomasti ja sentimentaalisuutta välttäen, pohtien asiaa monilta, osin hyvinkin yllättäviltä näkökulmilta. Toisin kuin uutisoinnista ja keskustelusta saattaisi kenties päätellä, he eivät myöskään varsinaisesti suositelleet valtionjohdon lausuntoa asiasta, totesivat vain sen olevan yksi mahdollinen tapa edetä asiassa.

Selvityksen tiivistelmäosassa todetaan, että oikeudenkäynti oli monimutkaisessa tilanteessa toteutettu poliittinen prosessi, jossa useita oikeusvaltion periaatteita rikottiin, ennen kaikkea lainsäädännön taannehtivuuskieltoa ja satunnaisten tuomioistuinten kieltoa. Julkiseen anteeksipyyntöön liittyviä ongelmia käsitellessään Lindstedt ja Löytömäki toteavat seuraavaa:

Anteeksipyynnön vaihtoehto voisi olla jokin muu symbolinen ele. Esimerkiksi eräs pääkirjoittaja on ehdottanut presidentin tai pääministerin lausuntoa, jolla sotasyyllisyysoikeudenkäynti todettaisiin mitättömäksi. Jos tällaiseen päädyttäisiin, toimi olisi symbolinen eikä oikeudellisesti sitova. Ongelmallista olisi ainakin se, ettei lausunnossa voisi tarkkaan yksilöidä (symbolisen) mitättömyyden perusteita. Lisäksi on muistettava, että selkeästi kunnian palautuksen tyyppinen toimi saattaisi sisältää viestin kunnian menetyksestä. Jos tällainen arvovaltainen lausunto esitettäisiin, siinä ilmeisesti voitaisiin lähinnä todeta oikeudenkäynnin olleen voimakkaasti oikeusvaltion periaatteiden vastainen.

Suosittelemisen sijaan he päinvastoin tuntuvat katsovan tähänkin vaihtoehtoon liittyvän ongelmia. Mielenkiintoisesti Lindstedt ja Löytömäki rajaavat mahdollisen lausunnon koskemaan vain prosessin oikeudelliseta kestävyyttä, ei syytekohtien ja tuomion perustelujen sisältöä. Presidentti Halonen totesi harkitsevansa julkista lausuntoa, mutta tässä vaiheessa hän ei ollut vielä tutustunut koko selvitykseen. Kun lukee koko selvityksen, sitä on vaikeaa lukea suosituksena mihinkään julkiseen reagointiin.

Selvittäjät pidättäytyvät esittämästä omaa näkemystään siitä, mikä käsitellyistä menettelytavoista olisi paras, mutta ainakin valtiojohdon em. julkisen toteamuksen kanssa yhdenveroisena he esittävät seuraavan vaihtoehdon:

Yhtenä vaihtoehtona voidaan luonnollisesti myös esittää, että katsotaan tähänastisen tutkimuksen ja yhteiskunnallisen keskustelun riittävän asian käsittelemiseksi, eivätkä valtiovallan toimenpiteet ole tarpeen.

Ainakin toistaiseksi media tuntuu ohittaneen selvityksestä ne osat, jotka itse asiassa olivat paljon mielenkiintoisempia ja historiapoliittisesti merkittävämpiä kuin ajatus valtiojohdon sotasyyllisyysoikeudenkäynnin oikeusperiaatteiden vastaisuutta koskevasta lausumasta. Talvisodan 70-vuotismuistelujen synnyttämässä ilmapiirissä julkisessa keskustelussa on tullut tavaksi tarkastella talvi- ja jatkosotia ikään kuin yhtenä ja samana konfliktina, jonka perussyynä oli elokuun 1939 Molotovin-Ribbentropin sopimus ja siitä seurannut Neuvostoliiton provosoimaton hyökkäys Suomeen 30.11.1939. Juhlapäivien muisteluissakin tulisi kuitenkin totuudellisuuden vaatimusta kunnioittaa sen verran, että tunnustettaisiin näiden kahden sodan olleen poliittisesti luonteeltaan täysin erilaisia.

Lindstedt ja Löytömäki tarjoavat lukijalle viileää ja kaikesta paatoksesta vapaata pohdintaa nimenomaan tästä tosiseikasta. Monelta keskustelijalta tuntuu täysin unohtuneen se, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä käsiteltiin jatkosodan, ei talvisodan tapahtumia. Alla poimintoja suorina sitaatteina:

Suomen sotilaallinen toiminta Neuvostoliiton alueella täytti hyökkäyssodan tunnusmerkit.

Saksan kanssasotijana Suomi kuuluu toisen maailmansodan häviäjävaltioihin Italian, Bulgarian, Romanian ja Unkarin ohella. Varsinaisen Pariisin rauhansopimuksen johdannossa vuodelta 1947 todetaan, että Suomi oli ollut toisessa maailmansodassa Natsi-Saksan liittolainen (ally).

Sotasyyllisyyskysymyksen kansainvälisoikeudellisen arvioinnin perusteella olemme tulleet siihen johtopäätökseen, että Suomen hyökkäyssota Neuvostoliittoon eli jatkosota oli kansainvälisen oikeuden vastainen myös senaikaisen kansainvälisen lainsäädännön perusteella.

Nämä ovat seikkoja, jotka sotasyyllisyysasian pohdiskelun ohella olisi hyvä muistaa esimerkiksi keskusteltaessa Karjalan palautuksesta. Suomi menetti Karjalan ensin talvisodassa, valtasi sen sitten takaisin hyökkäysvaiheessa 1941, ja menetti sen toisen kerran välirauhansopimuksessa syyskuussa 1944. Mikäli asiaa arvioitaisiin vain talvisodan valossa, Suomella olisi kansainvälisoikeudelliset ja moraaliset perusteet vaatia aluetta takaisin. Jatkosodassa Suomi kuitenkin kävi hyökkäys- ja valloitussotaa, ja 1944 välirauhansopimus perustui nimenomaan vuosien 1941-1944 tapahtumiin.

Suomalaiset tuhosivat itse moraalisen ja poliittisen oikeutuksen vaatia Karjalaa takaisin siinä vaiheessa, kun hyökkäysvaiheessa siirryttiin vanhojen rajojen yli ja miehitettiin Itä-Karjala. Syksyllä 1944 Suomi maksoi hinnan siitä, että se oli Saksan koalitiossa käynyt hyökkäys- ja valloitussotaa ja lopulta hävinnyt sen. Kuten edellä näimme, tämän tosiasian vahvisti myös Pariisin rauhansopimus. Omaksi lohduksemme voimme Suomessa loputtomiin tolkuttaa sitä, että jatkosota oli seurausta talvisodasta ja näin ajateltuna Neuvostoliiton aiheuttama, mutta sopimuksin vahvistettu kansainvälinen tulkinta toisesta maailmansodasta ei siitä mihinkään muutu.

Erittäin mielenkiintoista selvityksessä on myös ajatus historiallisten vääryyksien selvittelyssä ja hyvittämisessä noudatettavasta tasapuolisuudesta. Lindstedtin ja Löytömäen mukaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomittujen poliitikkojen jälkikäteinen julkinen hyvittäminen edellyttäisi myös muiden poliittisluontoisten oikeudenkäyntien vastaavaa uudelleen avaamista. Painavimpina esimerkkeinä he mainitsevat jatkosodan ajan poliittiset oikeudenkäynnit ja viranomaisten vastuulla olleet kuolemantapaukset sekä vapautensa menettäneiden kohtelun niin valkoisen kuin punaisen valtiollisen poliisin toimesta.

Mitä tulee valtionjohdon lausumaan sotasyyllisyysprosessin muodottmuudesta, sellainenkin on jo itse asiassa annettu. 4.12.1997 presidentti Martti Ahtisaari esitti seuraavan julkisen lausunnon presidentin linnaan kutsumilleen sotasyyllisten omaisille:

Rauhanehtojen mukaisesti marraskuussa 1945 Suomen hallitus päätti pidättää maamme sodanaikaisen poliittisen johdon. Tästä käynnistyi prosessi - sotasyyllisyysoikeudenkäynti - joka tunnetaan yhtenä maamme itsenäisyyden ajan vaikeista kansallisista kokemuksista.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti ja siihen liittyvät traagiset tapahtumat koettelivat, ei vain tuomion saaneita henkilökohtaisesti, vaan myös heidän läheisimpiään. Suomen kansa on aina tiennyt, että sotasyyllisiksi tuomitut eivät olleet syyllisiä.

Suomen asema sodanjälkeisessä Euroopassa oli vaikea. Suomen itsenäisyys kyettiin vaivoin säilyttämään sodanjälkeisinä vuosina. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitut perheineen maksoivat itsenäisyytemme säilyttämisestä suuremman henkilökohtaisen hinnan kuin monet muut.

Minulla on suuri ilo ja kunnia toivottaa teidät sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomittujen perheiden edustajat tähän tilaisuuteen. Valtiovalta ei voi koskaan korvata teidän kärsimyksiänne. Mutta haluan vakuuttaa teille, että historian edessä - ja Suomen kansan mielissä - te olette kunniapaikalla.

En tiedä, voiko asiaa enää tämän selvemmin todeta, enkä ymmärrä, mitä sellaista Ahtisaaren lausunnosta kuluneen 13 vuoden aikana on tapahtunut, että olisi syntynyt tarve uuden samansisältöisen lausunnon antamiseen.