Huippu-urheilun olemuksesta

Suomessa ollaan Vancouverin talvikisojen jälkeen kriisitunnelmissa, kun mitaleja tuli vain viisi eikä niiden joukossa ollut sitä ensimmäistäkään kultamitalia. Kovasti on lupailtu jo varsinkin olympiakomitean taholta isoa korjausliikettä ja remonttia suomalaisen urheilun rakenteisiin ja arvopohjaan, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan.

Toistuva huolenaihe kriittisissä arvioissa on talvilajien harrastajamäärien jatkuva väheneminen, erityisesti se, että lapset ja nuoret valitsevat "lenkkarin sijaan pleikkarin" (Tapio Suomisen määritelmä), eikä hiihtokenkä näytä kelpaavan sen paremmin. Itse kyseenalaistan koko tämän ajatusmallien ainakin talvilajien osalta, ja katson, että näissä puheissa kysymys on pikemminkin huippu-urheilun julkisen tuen oikeuttamisesta. Epäsuorasti kun nämä ajatukset pitävät sisällään sen, että huippu-urheilulla on kansanterveyteen myönteisiä vaikutuksia.

Usein toistetun väitteen mukaan tietyn lajin kansainvälinen menestys heijastelee lajin harrastajapohjan laajuutta ja valmennusjärjestelmän kattavuutta. Kääntäen katsotaan huipputason menestyksen tuovan lajille lisää harrastajia. Kumpikin väitteistä on mutua pahimmillaan eikä perustu mihinkään syvempään analyysiin. Itse väitän, että varsinkin marginaalisemmissa lajeissa, joita suurin osa varsinkin talviolympialaisissa kilpailluista urheilumuodoista on, kansainvälinen menestys ei muutamia poikkeuksia lukuunottamatta kerro mitään harrastajamääristä tai valmennusjärjestelmän toimivuudesta.

Heitän läheltä hyvän esimerkin. Suomalaiset soutajat Sanna Sten ja Minna Nieminen ottivat Pekingin kesäolympialaisissa olympiahopeaa. Tästä huolimatta lajin harrastajien ja lupaavien nuorten soutajien määrä on ollut kroonisessa laskusuhdanteessa jo 15 vuotta. SM-kisojen taso on tiettyjä yksittäisiä lähtöjä lukuunottamatta laskenut koko tämän ajan, hyvänä todisteena se, että jo 1980-luvulla aloittaneet veteraanit pystyvät jäähdyttelijöinä yhä napsimaan isot kasat mitaleja.

Sannan ja Minnan menestys ei ole juuri miltään osin sidoksissa liittojohtoiseen valmennusjärjestelmään, eivätkä he ole millään lailla minkään soutuliiton juniorimyllyn, vaikka sellainen olisi ollutkin olemassa, tuotteita. Kummatkin loivat fyysisen pohjansa hiihdossa ja tarttuivat airoihin vasta parikymppisinä. Tärkeintä nopean lajinvaihdon onnistumisessa oli se, että kummallakin oli hyvä maksimaalinen hapenotto, sekä se, että motorista kykyä löytyi uuden lajin tekniikan pikaiseen haltuunottoon. Nämä molemmat tekijät ovat tietenkin sidoksissa geeneihin.

Sannan ja Minnan lisäksi tarvittiin tietysti maamme soutuhistorian ykkösvalmentaja Veikko Sinisalo sekä tiimin sparraajana täydentänyt kolmas soutaja Ilona Hiltunen. Olympiakomitea tuli omalla valmennustukipanoksellaan projektiin mukaan siinä vaiheessa, kun menestystä alkoi MM-tasolta tulla. Tästä huolimatta kaksikon budjetoinnissa oli (ja taitaa vieläkin olla) enemmän kyse siitä, kuinka paljon omaa kuvetta joudutaan kaivamaan kauden mahdollistamiseksi. Summa summarum menestys ei ollut seurausta sen paremmin lajin suuresta harrastajamäärästä, lajiliiton tavoitteellisesta kasvatustyöstä kuin valtakunnallisen huippu-urheilun tukijärjestelmän toimivuudestakaan. Menestyksen tekivät joukko yksilöjä, joille geeniarpajaiset, kova luonne ja ankara uurastus olivat luoneet siihen edellytykset.

Olympiakomitean puheet talvilajien menestymättömyyden ratkaisemisesta valmennusjärjestelmän parantamisen, lajien välisen yhteistyön lisäämisen ja huippu-urheilun johtajuuden yhtenäistämisen kautta ovat retoriikkaa ja vievät keskustelun harhaan. Olympiamitaleissa on kyse poikkeuksellisin ominaisuuksin varustetuista huippuyksilöistä ja tarvittavien resurssien keskittämisestä heidän valmentautumiseensa. Byrokraattivetoisia valmennusjärjestelmiä ja harrastajamassoja ei tarvita. Suuri harrastajamäärä toki lisää huippujen esiintymisen todennäköisyyttä, mutta sopivin ominaisuuksin varustettuja yksilöjä voi löytyä hyvinkin pienistä populaatioista, suomalaiset hopeasoutajat tästä loistavana esimerkkinä.

Ei pidä sotkea resursseja ja valmennusjärjestelmää keskenään. Hyvin hoidettu valmennusjärjestelmä kyllä toimii resurssina, mutta olympiakulta on mahdollista voittaa, vaikka lajilla ei olisi maassa edes kansallista liittoa, valmennusjärjestelmästä puhumattakaan. Otetaanpa Vancouverista kaksi esimerkkiä: puolalainen hiihtäjä Justyna Kowalczyk ja tshekkiläinen luistelija Martina Sablikova. Varsinkin Kowalczykillä on käytössään loistavat resurssit, mutta hän harjoittelee ja urheilee pitkälti Puolan hiihtoliitosta täysin riippumatta. Kowalczykin vauhti ei myöskään ole seurausta puolalaisten maastohiihtotraditioiden vahvuudesta tai lajin suurista harrastajamassoista, sillä näitä kumpiakaan ei ole. Sablikova taas tulee maasta, jossa ei käsittääkseni ole edes 400 metrin ulkoluistelurataa, sisähallista puhumattakaan, eikä minkäänlaisia pikaluistelun menestystraditioita. Kaikesta edellämainitusta huolimatta nämä naiset ottivat Vancouverissa kahdestaan kolme kultaa, yhden hopean ja kaksi pronssia, eli enemmän kuin koko Suomen joukkue yhteensä.

Katsotaanpa Suomen talviolympialaisten menestystilastoja. Salt Lake Cityssä 2002 Suomi otti neljä kultaa, joista Samppa Lajunen vastasi kolmesta (joukkuekisassa toki kolmen muun kanssa). Naganosta 1998 tuli kaksitoista mitalia, joista Mika Myllylä oli tuomassa kolmea, Jani Soininen ja Samppa Lajunen kahta kumpikin. Lillehammerin 1994 kuudesta mitalista Myllylä toi kaksi kaksi henkilökohtaista ja viestipronssin, Marja-Liisa Kirvesniemi kaksi henkilökohtaista pronssia. 1992 Albertvillestä Toni Nieminen toi kolme ja Marjut Lukkarinen (nyk. Rolig) kaksi. Jos poistettaisiin nimet Lajunen, Myllylä, Soininen, Kirvesniemi, Nieminen ja Lukkarinen Suomen olympiahistoriasta, tilastot näyttäisivät aika synkeiltä. Jos näiden kuuden yksilön panos otettaisiin pois, vuosien 1992-2006 viisien olympialaisten 41 mitalin kokonaissaldosta katoaisi kaksikymmentä.

Pointti on, että huippu-urheilussa on kyse resurssien keskittämisestä poikkeusyksilöille. Ne kulta-ajat, jolloin pieni Suomi teki väestöpohjaansa nähden käsittämätöntä tulosta olympialaisissa, sijoittuivat toisenlaiseen maailmaan ja aikaan vuosikymmeniä sitten. Meidän on enää turha yrittää kilpailla väkirikkaampia kansakuntia vastaan yleismenestyksen saralla. 4.8-miljoonainen Norja on talviurheilussa säännön vahvistava poikkeus, pieni kansakunta, joka menestyy lähes lajissa kuin lajissa, mutta heillä sekä resurssit, asiantuntemus että menestystraditiot ovatkin aivan omaa luokkaansa.

Suomen kahdentoista mitalin tavoite olisi periaatteessa ollut mahdollista täyttää kolmella tai neljällä urheilijalla. Talven 2001 kunnossaan (heh heh) suomalaiset mieshiihtäjät esimerkiksi olisivat olleet mitaleilla kaikilla matkoilla. Ampumahiihdossa, pikaluistelussa, alppihiihdossa ja short trackissa yksi hirmuiskussa oleva urheilija voi ottaa kolme, jopa neljäkin henkilökohtaista mitalia.

Huippu-urheilu ei ole demokraattista. Monissa lajeissa geeniperimä asettaa menestyssaumoille niin tiukat rajat, että jo varsin nuorista voitaisiin osoittaa ne harvat, joilla on mahdollista kansainväliseen huippumenestykseen. Aikanaan DDR:ssä kehitettiin tämä kykyjenetsintäjärjestelmä huippuunsa, ja valmennus kohdistettiin niihin, joissa sillä oli parhaat todennäköisyydet tuottaa huipputulosta.

Karu tosiasia on, että vapaassa yhteiskuntajärjestelmässä on melko lailla sattumanvaraista, ketkä päätyvät tiettyjä urheilulajeja harrastamaan. Keskuudessamme kulkee monia sellaisia, joilla olisi ollut paremmat edellytykset menestyä maastohiihdossa kuin esimerkiksi Aino-Kaisa Saarisella tai Virpi Kuitusella, mutta he joko päätyivät muihin lajeihin tai eivät missään vaiheessa edes osallistuneet organisoituun kilpa-urheilutoimintaan.

Ihmisistä vain hyvin pienellä osalla, todennäköisesti vain muutamalla prosentilla, on sellainen geeniperimä, mikä mahdollistaa esimerkiksi maastohiihdon huippumenestyksen vaatiman maksimaalisen hapenottokyvyn saavuttamisen. Tästäkään pienestä joukosta suurin osa ei koskaan hiihdä ensimmäistäkään kilpailua, koska eivät yksinkertaisesti ole lajin kanssa minkäänlaisissa tekemisissä. Aina välillä seurojen jäsenhankinta sattuman kaupalla saa haaviinsa Saarisen ja Kuitusen kaltaisia kykyjä, mutta suurin osa potentiaalista valuu muualle tai jää kokonaan käyttämättä. Tässä ei tietenkään ole mitään ihmeellistä tai väärääkään, onhan elämässä suurimmaksi osaksi kyse jostain aivan muusta kuin kilpaurheilusta.

Huippu-urheilussa on kyse näiden poikkeusyksilöiden löytämisestä ja vuosikausien suunnitelmallisesta jalostamisesta kohti suorituskykynsä maksimia. Huippu-urheilun liittymäkohdat harrastajamassoihin, yleisen liikuntakulttuurin tasoon ja kansanterveyteen ovat parhaimmillaankin vain ohuita ja epäsuoria, useimmmiten täysin olemattomia.

Huippu-urheilu on kovaa, kylmää ja laskelmoivaa toimintaa, jossa yksilön arvo on täysin sidoksissa niihin ominaisuuksiin, joita kilpailusuorituksessa tarvitaan. Yhteiskunnallista hyväntekijää siitä on turha yrittää tehdä, koska siinä lähtökohtaisesti on kyse jostain aivan muusta, poikkeusyksilöiden jalostamisesta tietyssä kapeassa asiassa (=urheilulaji) paremmaksi kuin muiden maiden (tai seurojen) samaan kapeaan asiaan erikoistuneet poikkeusyksilöt. Se, että huippu-urheilu viihteen muotona saattaa puhutella ja tuottaa mielihyvää myös suurelle joukolle muita ihmisiä, ei muuta tätä tosiasiaa.