Jussi Kämäräinen vinkkasi edellisen kirjoituksen kommenteissa Jukka Kemppisen ja Jyrki Virolaisen blogeihin, joissa sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä myös on käsitelty. Varsinkin Virolainen otti tiukasti kantaa oikeudenkäynnin jälkikäteisen kumoamisen puolesta, Kemppinen sen sijaan taisi olla sitä mieltä viimeisimmässä kirjoituksessaan, että asian sittenkin kannattaisi antaa olla. Historiantutkijana en voi enkä haluakaan ryhtyä spekuloimaan asian juridisella puolella, mutta asiallisen kommenttien sekaan Virolainen oli laittanut muutamia erikoisia toteamuksia, jotka kiinnittivät huomioni.
Virolainen esittää, ettei "suomettumisen huippukaudella 1970- ja 1980-luvulla... talvisodan 30- ja 40 -vuotispäivän asianmukainen viettäminen ja sotaveteraanien kunnioittaminen ollut mahdollista". Hänen mukaansa sodan käyneitä ivailtiin ja sotaveteraani-sanasta tuli vasemmistolaisten haukkumanimitys. Tässä Virolainen esittää melkoisen kovia väitteitä siitä, millainen Suomi oli muutama vuosikymmen sitten. Hän esittää kovaäänisen ja näkyvän mutta kaikkea muuta kuin enemmistöä edustavan ryhmän (taistolaiset) asenteiden ja mielipiteiden pohjalta yleistyksiä koko suomalaisesta yhteiskunnasta, mikä on kestämätöntä. Enkä lopulta tiedä, kuinka paikkansapitävä hänen kuvauksensa on edes suomalaisesta vasemmistosta.
Virolaisen mielestä edes presidentin tai pääministeri lausuma asiassa ei olisi muuta kuin "neuvostotyylistä liturgiaa". Tästä olen melko lailla samaa mieltä, mutta en johtopäätöksestä. Virolainen vaatii, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tuomiot on kumottava korkeimman oikeuden päätöksellä. Hänen mukaansa tämä on välttämätöntä, koska tyytyminen "lässyn lässyn lausahduksiin" aiheuttaisi sen, että "jälkipolvet pitävät meitä kurjina vätyksinä ja idiootteina!"
Juridisten argumenttien lisäksi Virolainen painottaa useaan otteeseen sitä, sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli "kansallinen tragedia, jonka synnyttämä häpeä jätti syvät jäljet kansalliseen itsetuntomme". Hänen mukaansa sen aiheuttamasta nöyryytyksestä ja häpeästä "kansakunta ei vieläkään ole kunnolla toipunut". Vahvin peruste tuomion purkamiselle Virolaisen mukaan on se, että vain näin saadaan palautettua "Suomen oikeusvaltion maine ja kunnia".
Kemppinen, joka Virolaisen mukaan edustaa "arvonihilismiä", on mielestäni asian ytimessä todetessaan, että "menneisyyttä ei voi muuttaa", ja että "oikeudellista farssia ei voi paikata uudella farssilla". Virolainen vaatii nyt vahvalla kädellä tehtäväksi historiapolitiikkaa, menneisyyden alistamista nykypäivän vaatimuksille. Historiankirjoituksen kannalta hänen ehdotuksensa tarkoittaisi sitä, että irrotettaisiin alkuperäinen tapahtuma tyystin kontekstistaan. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, eikä sitä tule yrittääkään. Myös nykynäkökulmasta epämiellyttävien asioiden tulee kuulua "Suomen oikeusvaltion maineeseen". Sotasyyllisyysoikeudenkäynti järjestettiin ja tuomiot annettiin, eikä alkuperäisen tilanteen monimutkaista ja vaikeaa poliittista kontekstia tule ryhtyä hämärtämään 65 vuoden suomalla jälkiviisaalla mahtipontisuudella ja arvottomilla näytelmillä.
Eniten Virolaisen kirjoituksessa häiritsee hänen tapansa esittää suomalaista historiasuhdetta ja menneiden vuosikymmenien ilmapiiriä koskevia tarkoitushakuisia yleistyksiä. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti lienee traumaattinen asia tietylle osalle Virolaisen sukupolven edustajia, mutta sen väittäminen koko kansakunnan sielun jatkuvasti märkiväksi haavaksi on täysin yliampuvaa. On paljon suomalaisia, varsinkin nuorempia sellaisia, joille Neuvostoliitto, suomettuminen, Kylmä sota ja sotasyyllisyysoikeudenkäynti ovat etäisiä historian tapahtumia, joilla ei ole mitään liittymäkohtaa heidän elämäänsä ja kokemaansa nykyhetkeen. Ei pidä yrittää puhua heidän nimissään ja pistää ajatuksia heidän päähänsä.
Kysyin eilen poliittisen historian metodikurssilla pääosin 1980-luvulla syntyneiltä opiskelijoilta, kuinka moni oli pannut merkille sotasyyllisyysselvityksen valmistumisen. Noin puolet paristakymmenestä nosti kättään. Sitten kysyin, kuinka monen mielestä on tärkeää, että tätä asiaa yhä viranomaistoimin aktiivisesti käsitellään. Yksikään käsi ei noussut. Se, että suomalaisen yhteiskunnan läpikotaista suomettumista kauhisteleva sekä talvi- ja jatkosodan sotilaallisia urotekoja rinta rottingilla hehkuttava mielipide on viime vuosina saavuttanut niin näkyvän ja kuuluvan aseman julkisuudessa, ei tarkoita sitä, että kaikki ajattelisivat näistä asioista samoin. Hyvin monet eivät itse asiassa ajattele näitä asioita ollenkaan.
Väitteet, jonka mukaan Kylmän sodan kauden Suomessa ei saanut puhua ja kirjoittaa talvi- ja jatkosodista kuin kansallisen itseruoskinnan merkeissä, ovat käsittämätöntä puppua. Yhtä lailla höpö höpöä ovat väitteet siitä, ettei sotaveteraaneja kunnioitettu. Maan virallisen ulkopoliittisen linjan tai poliittisen ja kulttuurieliitin tiettyjen edustajien mielipiteiden perusteella ei voi eikä saa väittää, että "koko Suomi" tai kansakunta ajatteli samoin. Kyllä itsenäisyyspäivää juhlittiin YYA:n kaudellakin, veteraanijärjestöt, vapaaehtoisen maanpuolustuksen toimijat ja isänmaalliset yhdistykset muistelivat sotaa monin eri tavoin.
Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin puolustuspuheet julkaistiin tuoreeltaan 1945-46, Mannerheimin ja Juho Niukksen muistelmat julkaistiin 1951, Tannerin muistelmien talvisotaosa samoin ja jatkosotaa käsittelevä vuotta myöhemmin, Lauri Hyvämäen "Vaaran vuodet" 1954, Yrjö Soinin sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä käsittelevä "Kuin Pietari hiilivalkealla" 1957, Unto Parvilahden "Berijan tarhat" 1957 ja "Terekille ja takaisin" vuotta myöhemmin. Erik Heinrichsin Mannerheim-elämäkerta tuli 1959 ja Arvi Korhosen ajopuuteorian kristallisoinut "Barbarossa-suunnitelma ja Suomi" 1961.
1970-luvulla, suomettuneisuuden mustimmalla vuosikymmenellä, vaikeneminen nykyväitteiden mukaan oli lähes monoliittistä, sanoihan Kekkonenkin 1973 YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlapuheessaan, että talvisodan syttyminen oli suomalaisten vika. Erityisesti talvisodan väitetään olleen tabu, olihan se Neuvostoliitolle varsin epämukava ja kiusallinen historian häpeätahra, itse aloitettu sota, jossa suurvalta voitostaan huolimatta kärsi sotilaallisen nöyryytyksen. Tässä vaikenemisen läpitunkemattomassa ilmapiirissä kuitenkin julkaistiin esim. seuraavat teokset: Jukka Nevakivi: Apu jota ei pyydetty (1972), Risto Peltovuori: Saksa ja Suomen talvisota (1975), Martti Julkunen: Talvisodan kuva (1975), ja Martti Häikiö: Maaliskuusta maaliskuuhun (1976). Ja vielä kaupan päälle sotatieteen laitoksen neljäosainen talvisodan historia vuosina 1977-78.
Lukekaapa edellä mainitut kirjat ja kertokaa, millä tavalla ne ovat suomettuneita, laiminlyövät suomalaisen näkökulman huomioimisen ja syyllistävät Suomea toisen maailmansodan tapahtumista. Olivatko esim. Mannerheim, Tanner, Heinrichs, Soini ja Parvilahti kovastikin "rähmällään" itään päin? Tiettyjen tahojen suomettumisen kaudesta tuntema moraalinen krapula tuottaa nykyisin sellaisia väitteitä ja näkemyksiä sodanjälkeisen Suomen henkisestä ilmapiiristä, että historiakuvamme on todella vaarassa vääristyä.
Sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli vaikeassa tilanteessa tehty poliittinen ratkaisu. Sellaisena se on historiankirjoihin kirjattu ja sellaiseksi se on myös syytä jättää. Se on 65 vuotta sitten tapahtunut historiallinen tapahtuma, eikä sen arvoa, merkitystä ja vaikutusta tule paisuttaa nimeämällä se kansalliseksi traumaksi. Myöskään ei kannata uskoa kaikkea, mitä sodanjälkeisestä Suomesta isänmaallisuuden nimissä väitetään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
11 kommenttia:
Täyttä asiaa.
Jo 50-luvulla Poika Tuominen kertoi kaiken oleellisen Neuvostoliiton historiasta ja luonteesta. Jos asiaa yritettiin 70-luvulla julkisesti peitelläkin, totuus kyllä tiedettiin, etenkin työväestön piirissä.
Monilta tuntuu unohtuneen, että silloin kommunismin kovimmat vastustajat olivat demareita.
Myöhemmin pahinta millä totuuden rakastajaa kurmotettiin, oli nimitys "neuvostovastainen". Sellainen syntihän yritettiin kieltää jopa lailla, "rauhanlailla", muttei onneksi ihan onnistunut.
Mutta sitä ihmettelin silloin ja ihmettelen yhä, että mistä näitä myötäilijöitä oikein sikiää? Millainen luonnevika se on?
Yksi esimerkki nähtiin pari kuukautta sitten Stillerin Pressiklubissa, jossa KL:n toimittaja B (muistaakseni) kaksikin kertaa esitti, että "maahanmuuttovastaisuus" olisi kriminalisoitava!!??
Tämä on totta. Mahtaa tulevaisuuden tutkija ihmetellä.
HUONOMMINKIN OLISI VOINUT KAYDA
Suomalaisten kannalta olisi se WWII loppuselvittely voinut johtaa paljon hirveampaankin sotasyyllisyyprosessiin, kuten muualla havinneissa maissa nahtiin.
Kuten Markku Jokisipila mainitsee, presidentti Martti Ahtisaari on lausunut asiasta kauniista 4.12.1997. Oikein hyva niin.
--Olisin valmis aanestamaan Virolaista kumoon tassa vanhassa asiassa. Se on kipeaa ja arvokasta historiaamme; antaa sen olla sita ilman uusia juridisia sukkeluuksia.
"Tehtyä ei saa tekemättömäksi, eikä sitä tule yrittääkään."
Tehtyä ei tietenkään saa tekemättömäksi, mutta tuomioiden purku olisi itsessään teko ja ellei sitä tehdä syyttömien tuomion katsotaan olevan voimassa. Eli sekin on teko. Itse oikeudenkäynti oli teko joka kaikissa tapauksissa jää historiaan.
Itse asiaan en kyllä ota kantaa. Aira Kemiläinen on joskus perustellut hyvin miksi tuomiot pitäisi purkaa
http://www.tieteessatapahtuu.fi/0506/Kemilainen0506.pdf
mutta kun Suomessa ollaan niin tärkeintähän on, että asiasta keskustellaan ja jutun juurta riittää. En usko, että koskaan päästään sille asteelle, että tuomioiden purkua jotenkin alettaisiin valmistelemaan :)
Eli sitä vain, että ei kovin hyvä väite tuomioiden pitämisen puolesta tuo tehtyä ei saa tekemättömäksi.
Poliittisen ilmapiirin oikeistolaistumisen yksi seuraus näyttää taas olevan kaiken vasemmistolaisuuden niputtaminen yhteen stallarikönttiin. Ja se, että nyt pitäisi taas aloittaa sotasyyllisyysoikeudenkäyntifarssi. Miksi tosiaan ei voida hyväksyä, että hyökkäyksellinen jatkosota hävittiin ja turpiin tuli? Siitä maksettiin hinta ja sillä sipuli - kun tuo hinta ei todellakaan ollut pahin mahdollinen.
Poliittinen prosessi:
Luin rinnkkain Nurnbergin tuomittujen listan, heidan syyteensa ja tuomionsa seka Suomen SSO:ssa tuomittujen listan.
Vahva vaikutelma jai, etta Suomessa prosessi oli poliittinen,
kun Saksassa haettiin tuomittavia tekoja. Saksassa moni vapautettiinkin, kun ei naytto riittanyt.
Oli siis kysymys Kekkosen junailemasta poliittisesta puhdistuksesta?
"Oli siis kysymys Kekkosen junailemasta poliittisesta puhdistuksesta?"
natsi-Saksaa tukeneet - of course kaikki olivat hirmuteoista autuaan tietämättömiä natsien hallitusta myöten - olivat Kekkosen inhon kohteensa. Ja hän oli mm. IKL:lle soveliaan lain sorvaaja, siitä kaikki kunnia.
Mutta nyt kyllä vähän liian isoja tekoja (tossa siteerauksessa) sovitetaan miehen harteille.
Joku kekkonen olisi hyvä kyllä tällaisten revanssien extempore populististen revanssien kanssa.
Saksassa Nurnbergissä järjestettiin tai ainakin yritettiin järjestään legitimiteettiä nauttiva ja oikeuden toteuttava oikeudenkäynti, jossa noudatetaan lakia... tai ainakin sellaisia lain periaatteita, joita voitiin soveltaa Natsi-Saksan johtoon. Samalla tultiin luoneeksi uutta kansainvälistä oikeutta, uutta lainsäädäntöä ja periaatteita.
Nurnbergin oikeudenkäynti pyrki ja vaivalla ja työllä pystyi pääsemään osaksi oikeusjärjestelmää.
Sen sijaan Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäynti ei ollut oikeudenkäynti alkuunkaan - Sotasyyllisyystuomioistuin ei ollut tuomioistuin eikä asoista Eduskunnassa sädetty lakikaan missään vaiheessa ollut oikea laki, eivätkä tuomiot mitään tuomioita. Kyseiseessä oli voittajan viihdyttämiseksi järjestetty "näytelmä" - siis teatteria, jolla oli selvä käsikirjoitus, roolitus ja yleisö.
Oikeuslaitoksellamme ei ole syytä puuttua näytelmässä annettuihin "tuomioihin". Ne eivät ole osa Suomen oikeusjärjestystä ja Suomen valtion suorittamasta laittomasta vapaudenriistosta ei enää ole ketään syytettävissä. Omaisille voitaneen maksaa korvaukset ja esittää pahoittelut.
Kaiken tämän pitäisi olla selvää juristille, mutta hämmästyttävää että näin ei ole: sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä käsitellään ikäänkuin Neuvostoliittolaisten miellyttämiseksi lavastettu näytelmä olisi ollut oikea oikeudenkäynti!
Minusta Jyrki Virolaisen kirjoitus on pätevä niin juridisesti kuin riittävän historiallisesti. Fiiliksetkin ovat samat.
Sotasyyllisyys voitaisiin siirtää historian koipussiin yksinkertaisesti purkamalla SSO:n tuomiot.
Yllättävää oli että KKO lakaisi vastuunsa vetoamalla merkityksettömiin ja nyky-perusoikeusjuridiikan näkökulmasta teennäisiin muotoseikkoihin.
Mutta se kertoo, että asia ei vielä tänäänkään ole ongelmaton!
Virolaisen kirjoituksessa minusta uutta oli se, että Vaasan hovioikeuden presidentti (melkoinen tappi) oli sen mahdollisuutta pohtinut jo ajankohtaisesti.
Juristit ja historioitsijat puhuvat toisten ohi. Ainakin näin olen näkeväni lukiessani Jokisipilän viimeiseimmän blogikirjoituksen.
"Poliittisen ilmapiirin oikeistolaistumisen yksi seuraus näyttää taas olevan kaiken vasemmistolaisuuden niputtaminen yhteen stallarikönttiin."
Tuo on Jounin itse rakentama olkiukko. Kukaan ei niputa kaikkea vasemmistolaisuutta stalinismiksi. Jopa minun kaltainen oikeistolainen ymmärtää vasemmistolaisuuden peruslähtökohdat ja eri variaatiot, jotka ovat syntyneet, kun vasemmistolainen utopismi on törmännyt seinään.
Stalinismia samassa mielessä kuin 30- ja 50-luvuilla ei ole olemassa, mutta pyrkimys totalitarismiin ei ole kadonnut mihinkään. Sitä vain toteutetaan eri tavalla ja eri ideologioiden nimissä.
"Ja se, että nyt pitäisi taas aloittaa sotasyyllisyysoikeudenkäyntifarssi. Miksi tosiaan ei voida hyväksyä, että hyökkäyksellinen jatkosota hävittiin ja turpiin tuli? Siitä maksettiin hinta ja sillä sipuli - kun tuo hinta ei todellakaan ollut pahin mahdollinen."
Jos keksit jatkosodalle muita vaihtoehtoja kuin Saksan tai Neuvostoliiton liittolaisuus, odotan mielelläni ehdotuksiasi. En kuitenkaan pidättele hengitystäni niitä odotellessa.
Suomi käytti selviytymistaistelussaan kaikkia käytössä olevia sotilaallisia ja poliittisia keinoja. Minusta lopputulos oli kokonaisuudessaan positiivinen jatkosotineen ja suomettumisineen päivineen.
Suomen ulkopolitiikassa opportunismi ja pragmatismi ovat tuottaneet kokonaisuutena, jos ei optimaalisen niin ainakin sellaisen lopputuloksen, jonka kanssa on mahdollista elää.
Minua häitsee tässä sotaan syyllisten valkopesussa, että toisaalta pyykkärit käyttävät painavimpana aseenaan juristerista kikkailua oikeudenkäynnin perusteeksi säädettyistä laeista mutta samaan aikaan syyttävät KKO:ta y.m. juristerisesta kikkailusta heidän yrittäessään pitää tuomiot historian tutkimuksen alueella, poissa nykypäivän menosta.
Samoin minua ihmetyttää joidenkin, kuten esimerkiksi Jokisipilän mainitseman Virolaisen, halu väittää kuinka 70-luvulla olisi jotenkin parjattu sotaveteraaneja. Itse en niistä puheista tunnista noita aikoja. Ihan joitakin erittäin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta vasemmalla laidalla pidettiin sotaveteraaneja sotaan syyllisten uhreina. Jälkikäteen sotaromantikot ovat sotkeneet omat illusionsa ja legendansa sotaveteraanien kohtaloon ja käyttäneet sotaveteraaneja härskisti hyväkseen oman sotapropagandansa levittämisessä ja ja itseen kohdistuneelta kritiikiltä suojautumiseen.
Jokisipilä ja Kemppinen ovat pitkälle oikeassa. Sitä paitsi Virolaisen vaatimus uudelleen käsittelystä ja kunnian palautuksesta on yhtäältä tarpeeton, sikkä suomalaisten mielissä tuomitut eivät olleet syyllisiä lainkaan, vaan sijaiskärsijöitä ja sankareita. Toisaalta on eittämätöntä, että kahdeksan tuomitun ja ennen kaikkea monen tuomitsematta jääneiden, kovasti saksalaismielisten poliitikoiden, tiedemiesten ja vanhojen jääkäriupseereiden kaikki teot ja mielipiteet eivät olleet niin puhtoisia, etteikö niitä pitäisi tarkastella kriittisesti, siitä huolimatta, että he toimivat "Suomen puolesta" ja tulivat osaltaan pelastaneeksi Suomen kahden jättiläisen välissä. Tosiasiahan on se, että meiltä osin vielä puuttuu 1930–40-lukujen suhteen oma "Vergangenheitsbewältigungimme". Siinä olisi Suomen Akatemialle tutkimusprojektin paikka. esso
Lähetä kommentti