Perussuomalaisten vaaliohjelma

Taannoin pohdin copy-paste-metodilla syntyneen perussuomalaisten ilmastopoliittisen ohjelman mahdollisia vaikutuksia puolueen kannatukseen. Persujen nosteen lujuudesta kertoo jotain se, että ainakaan gallupien valossa asia ei näyttänyt vaikuttavan juuri mitenkään, ei ainakaan kannatusta laskevasti. Eduskuntavaaliohjelman luulisi sitten jo jossain painavankin, mutta vaikeaa on ennakoida mihin suuntaan. Alla kolumnini aiheesta tämän päivän (2.3.2011) Turun Sanomista.

Unohdetun kansan asialla

Perussuomalaiset julkistivat viime perjantaina vesi kielellä odotetun vaaliohjelmansa. Aiemmissa vaaleissa persut ovat saaneet kampanjoida rauhassa, mutta nyt muut puolueet marssittivat kiireesti puheenjohtajansa ja puoluesihteerinä julkisuuteen haukkumaan ohjelman maan rakoon. Se, että viiden kansanedustajan puolue on kietonut poliittisen keskustelun tällä tavoin itsensä ympärille, ei ole ihan pieni saavutus.

Kolme suurta syyttivät perussuomalaisia kuin kuorossa talouden realiteettien sivuuttamisesta: ohjelma on ”tukevasti jalat irti maasta” laadittu, tolkuttoman kallis, poliittisesti harrastelijamainen eikä sisällä ensimmäistäkään reseptiä talouskasvun lisäämiseen, työllistämiseen tai valtiontalouden tasapainottamiseen. Anni Sinnemäki ilmoitti peräti jättävänsä sen ”omaan arvoonsa”.

Enemmän kuin ohjelman huonoudesta lyttäys kielii siitä, että perussuomalaisten haaste otetaan nyt tosissaan. Siksi oli mielenkiintoista, että arvostelijat lankesivat juuri siihen ansaan, jonka Timo Soini esikuntineen oli heille virittänyt. Kommenteillaan he näyttivät todistavan sen, että persujen analyysi suomalaisen politiikan vioista osuu kohdalleen.

Ohjelma syyttää valtapuolueita talouden priorisoinnista ihmisten ja hyvinvoinnin kustannuksella, vaihtoehdottomuuden politiikasta, veronmaksajille kalliista mallioppilaana esiintymisestä maailman turuilla, kiilusilmäisestä uudistusvimmasta ja vieraantumisesta tavallisen kansan elämästä.

Mitä vastasivat kolme suurta? Korostamalla, että politiikan on sopeuduttava talouden lainalaisuuksiin, alleviivaamalla kansainvälisen kilpailukyvyn ensisijaisuutta, leimaamalla EU-kriittisyyden umpimieliseksi haihatteluksi ja pilkkaamalla persuja poliittisten kotiläksyjen tekemättä jättämisestä.

Monen silmissä valtapuolueiden tavanmukaisella poliittisella kapulajargonilla esittämä kritiikki vaikutti taatusti ylimieliseltä. Perussuomalaiset leimattiin menneisyydessä eläviksi amatööreiksi, joiden taidoilla ja tiedoilla ei kauaa politiikan parketeilla luisteltaisi. Puolueen maailmankuva tuomittiin vinoutuneeksi ja heidän vaihtoehtonsa kertakaikkisen mahdottomiksi.

Vallantäyteisyydessään hallitusvastuun vuosikymmeniä marinoimat vanhat puolueet kieltäytyvät näkemästä, että heidän piirinsä ulkopuolelta voisi tulla uskottava ja elinkelpoinen poliittinen vaihtoehto. Politiikan ammatillistuminen ja omalakisuus yhdessä puoluekenttämme jähmeyden kanssa on vieraannuttanut sekä päättäjiä kansasta että äänestäjiä politiikasta.

Maaperä protestille on tuskin koskaan ollut niin otollinen kuin nyt. Vaalirahapaljastukset ja valtion kortilla kuitatut ministerien ravintolalaskut ovat vahvistaneet monien näkemyksiä, että politiikka on kultapossukerhojen kabinettikähmintää ja suoranaista äänestäjien halveksuntaa.

Juuri tähän rakoon perussuomalaiset ovat nyt työntyneet, puhumalla kansan kieltä ja keskittymällä innovaatiostrategioiden sijaan tavallisten ihmisten arkielämän kysymyksiin. He kysyvät oikeutetusti, miksi meillä ei enää ole varaa hyvinvointivaltioon, vaikka bruttokansantuotteemme on moninkertainen sen rakentamisen vuosikymmeniin verrattuna.

Yhä useammat suomalaiset ovat väsyneet hektiseen kilpailukyky-, innovaatio- ja tuottavuusvyörytykseen. He saattavat hyvinkin nähdä perussuomalaisten talouslaskelmien sijaan tarjoaman terveen kansallisen itsekkyyden arvopolitiikan keitaana uusliberalismin armottomassa erämaassa.