Sotasyyllisyysselvitys

Perjantaina julkaistiin Jukka Lindstedtin ja Stiina Löytömäen laatima selvitys sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä ja siitä, pitäisikö tuomioille nyt jälkikäteisesti tehdä jotain ja mitä. Uutisoinnissa selvityksestä nostettiin esille ajatus, että presidentti tai pääministeri voisi lausua prosessin olleen oikeusvaltion periaatteiden vastainen. Monet ehtivät jo tulkita tämän tarkoittavan jotakuinkin sitä, että valtionjohto nyt julistaisi tuomiot mitättömiksi ja laittomiksi.

Tällainen tulkinta, vaikka toki ymmärrettävä onkin, ei tee oikeutta satasivuisen selvityksen analyyttisyydelle ja monitahoisuudelle. Lindstedt ja Löytömäki ovat onnistuneet lähestymään vaikeaa aihetta suorastaan nautittavan puolueettomasti ja sentimentaalisuutta välttäen, pohtien asiaa monilta, osin hyvinkin yllättäviltä näkökulmilta. Toisin kuin uutisoinnista ja keskustelusta saattaisi kenties päätellä, he eivät myöskään varsinaisesti suositelleet valtionjohdon lausuntoa asiasta, totesivat vain sen olevan yksi mahdollinen tapa edetä asiassa.

Selvityksen tiivistelmäosassa todetaan, että oikeudenkäynti oli monimutkaisessa tilanteessa toteutettu poliittinen prosessi, jossa useita oikeusvaltion periaatteita rikottiin, ennen kaikkea lainsäädännön taannehtivuuskieltoa ja satunnaisten tuomioistuinten kieltoa. Julkiseen anteeksipyyntöön liittyviä ongelmia käsitellessään Lindstedt ja Löytömäki toteavat seuraavaa:

Anteeksipyynnön vaihtoehto voisi olla jokin muu symbolinen ele. Esimerkiksi eräs pääkirjoittaja on ehdottanut presidentin tai pääministerin lausuntoa, jolla sotasyyllisyysoikeudenkäynti todettaisiin mitättömäksi. Jos tällaiseen päädyttäisiin, toimi olisi symbolinen eikä oikeudellisesti sitova. Ongelmallista olisi ainakin se, ettei lausunnossa voisi tarkkaan yksilöidä (symbolisen) mitättömyyden perusteita. Lisäksi on muistettava, että selkeästi kunnian palautuksen tyyppinen toimi saattaisi sisältää viestin kunnian menetyksestä. Jos tällainen arvovaltainen lausunto esitettäisiin, siinä ilmeisesti voitaisiin lähinnä todeta oikeudenkäynnin olleen voimakkaasti oikeusvaltion periaatteiden vastainen.

Suosittelemisen sijaan he päinvastoin tuntuvat katsovan tähänkin vaihtoehtoon liittyvän ongelmia. Mielenkiintoisesti Lindstedt ja Löytömäki rajaavat mahdollisen lausunnon koskemaan vain prosessin oikeudelliseta kestävyyttä, ei syytekohtien ja tuomion perustelujen sisältöä. Presidentti Halonen totesi harkitsevansa julkista lausuntoa, mutta tässä vaiheessa hän ei ollut vielä tutustunut koko selvitykseen. Kun lukee koko selvityksen, sitä on vaikeaa lukea suosituksena mihinkään julkiseen reagointiin.

Selvittäjät pidättäytyvät esittämästä omaa näkemystään siitä, mikä käsitellyistä menettelytavoista olisi paras, mutta ainakin valtiojohdon em. julkisen toteamuksen kanssa yhdenveroisena he esittävät seuraavan vaihtoehdon:

Yhtenä vaihtoehtona voidaan luonnollisesti myös esittää, että katsotaan tähänastisen tutkimuksen ja yhteiskunnallisen keskustelun riittävän asian käsittelemiseksi, eivätkä valtiovallan toimenpiteet ole tarpeen.

Ainakin toistaiseksi media tuntuu ohittaneen selvityksestä ne osat, jotka itse asiassa olivat paljon mielenkiintoisempia ja historiapoliittisesti merkittävämpiä kuin ajatus valtiojohdon sotasyyllisyysoikeudenkäynnin oikeusperiaatteiden vastaisuutta koskevasta lausumasta. Talvisodan 70-vuotismuistelujen synnyttämässä ilmapiirissä julkisessa keskustelussa on tullut tavaksi tarkastella talvi- ja jatkosotia ikään kuin yhtenä ja samana konfliktina, jonka perussyynä oli elokuun 1939 Molotovin-Ribbentropin sopimus ja siitä seurannut Neuvostoliiton provosoimaton hyökkäys Suomeen 30.11.1939. Juhlapäivien muisteluissakin tulisi kuitenkin totuudellisuuden vaatimusta kunnioittaa sen verran, että tunnustettaisiin näiden kahden sodan olleen poliittisesti luonteeltaan täysin erilaisia.

Lindstedt ja Löytömäki tarjoavat lukijalle viileää ja kaikesta paatoksesta vapaata pohdintaa nimenomaan tästä tosiseikasta. Monelta keskustelijalta tuntuu täysin unohtuneen se, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä käsiteltiin jatkosodan, ei talvisodan tapahtumia. Alla poimintoja suorina sitaatteina:

Suomen sotilaallinen toiminta Neuvostoliiton alueella täytti hyökkäyssodan tunnusmerkit.

Saksan kanssasotijana Suomi kuuluu toisen maailmansodan häviäjävaltioihin Italian, Bulgarian, Romanian ja Unkarin ohella. Varsinaisen Pariisin rauhansopimuksen johdannossa vuodelta 1947 todetaan, että Suomi oli ollut toisessa maailmansodassa Natsi-Saksan liittolainen (ally).

Sotasyyllisyyskysymyksen kansainvälisoikeudellisen arvioinnin perusteella olemme tulleet siihen johtopäätökseen, että Suomen hyökkäyssota Neuvostoliittoon eli jatkosota oli kansainvälisen oikeuden vastainen myös senaikaisen kansainvälisen lainsäädännön perusteella.

Nämä ovat seikkoja, jotka sotasyyllisyysasian pohdiskelun ohella olisi hyvä muistaa esimerkiksi keskusteltaessa Karjalan palautuksesta. Suomi menetti Karjalan ensin talvisodassa, valtasi sen sitten takaisin hyökkäysvaiheessa 1941, ja menetti sen toisen kerran välirauhansopimuksessa syyskuussa 1944. Mikäli asiaa arvioitaisiin vain talvisodan valossa, Suomella olisi kansainvälisoikeudelliset ja moraaliset perusteet vaatia aluetta takaisin. Jatkosodassa Suomi kuitenkin kävi hyökkäys- ja valloitussotaa, ja 1944 välirauhansopimus perustui nimenomaan vuosien 1941-1944 tapahtumiin.

Suomalaiset tuhosivat itse moraalisen ja poliittisen oikeutuksen vaatia Karjalaa takaisin siinä vaiheessa, kun hyökkäysvaiheessa siirryttiin vanhojen rajojen yli ja miehitettiin Itä-Karjala. Syksyllä 1944 Suomi maksoi hinnan siitä, että se oli Saksan koalitiossa käynyt hyökkäys- ja valloitussotaa ja lopulta hävinnyt sen. Kuten edellä näimme, tämän tosiasian vahvisti myös Pariisin rauhansopimus. Omaksi lohduksemme voimme Suomessa loputtomiin tolkuttaa sitä, että jatkosota oli seurausta talvisodasta ja näin ajateltuna Neuvostoliiton aiheuttama, mutta sopimuksin vahvistettu kansainvälinen tulkinta toisesta maailmansodasta ei siitä mihinkään muutu.

Erittäin mielenkiintoista selvityksessä on myös ajatus historiallisten vääryyksien selvittelyssä ja hyvittämisessä noudatettavasta tasapuolisuudesta. Lindstedtin ja Löytömäen mukaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomittujen poliitikkojen jälkikäteinen julkinen hyvittäminen edellyttäisi myös muiden poliittisluontoisten oikeudenkäyntien vastaavaa uudelleen avaamista. Painavimpina esimerkkeinä he mainitsevat jatkosodan ajan poliittiset oikeudenkäynnit ja viranomaisten vastuulla olleet kuolemantapaukset sekä vapautensa menettäneiden kohtelun niin valkoisen kuin punaisen valtiollisen poliisin toimesta.

Mitä tulee valtionjohdon lausumaan sotasyyllisyysprosessin muodottmuudesta, sellainenkin on jo itse asiassa annettu. 4.12.1997 presidentti Martti Ahtisaari esitti seuraavan julkisen lausunnon presidentin linnaan kutsumilleen sotasyyllisten omaisille:

Rauhanehtojen mukaisesti marraskuussa 1945 Suomen hallitus päätti pidättää maamme sodanaikaisen poliittisen johdon. Tästä käynnistyi prosessi - sotasyyllisyysoikeudenkäynti - joka tunnetaan yhtenä maamme itsenäisyyden ajan vaikeista kansallisista kokemuksista.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti ja siihen liittyvät traagiset tapahtumat koettelivat, ei vain tuomion saaneita henkilökohtaisesti, vaan myös heidän läheisimpiään. Suomen kansa on aina tiennyt, että sotasyyllisiksi tuomitut eivät olleet syyllisiä.

Suomen asema sodanjälkeisessä Euroopassa oli vaikea. Suomen itsenäisyys kyettiin vaivoin säilyttämään sodanjälkeisinä vuosina. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitut perheineen maksoivat itsenäisyytemme säilyttämisestä suuremman henkilökohtaisen hinnan kuin monet muut.

Minulla on suuri ilo ja kunnia toivottaa teidät sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomittujen perheiden edustajat tähän tilaisuuteen. Valtiovalta ei voi koskaan korvata teidän kärsimyksiänne. Mutta haluan vakuuttaa teille, että historian edessä - ja Suomen kansan mielissä - te olette kunniapaikalla.

En tiedä, voiko asiaa enää tämän selvemmin todeta, enkä ymmärrä, mitä sellaista Ahtisaaren lausunnosta kuluneen 13 vuoden aikana on tapahtunut, että olisi syntynyt tarve uuden samansisältöisen lausunnon antamiseen.

Havuja perkele!

Tässä vielä olympialais- ja urheilupohdintaa eilen (3.3.2010) Turun Sanomissa julkaistun kolumnin verran.

Havuja perkele!

Ei tullut Vancouverista Suomelle olympiavoittoa. Urheilijamme alisuorittivat lähes joka lajissa, ja kultajahdissa ohitsemme pyyhälsivät muun muassa talviurheilun suurmaat Australia ja Iso-Britannia. Sotshin kisoissa edellinen kultamitali täyttää 12 vuotta.

Olympiakomitean valmennusjohtaja Kari Niemi-Nikkola väisti kritiikin vaatimalla ”suuria korjausliikkeitä huippu-urheilun rakenteeseen ja arvopohjaan”. OK:n johtaja Roger Talermo pani toivonsa huippu-urheilun strategiatyöryhmään, valtion liikuntaneuvoston puheenjohtaja Tapio Korjus taas on vaatinut vahvempaa johtamista.

Urheilupamput haluavat rakentaa tiukan keskusjohtoisen huippu-urheilukonsernin, jolla nykyisen 15 miljoonan euron sijaan olisi käytettävissään 30 miljoonan vuosibudjetti. Lisäraha totta kai parantaisi menestyssaumoja, mutta tyhjät strategiapuheet panevat epäilemään, ovatko oikeat miehet remmissä.

Olympiakomitealla on ollut jo viiden vuoden ajan meneillään järjestelmäremontti, joka on pitkälti juuri Niemi-Nikkolan käsialaa. Lajiliitoton tuenjaossa jaettu vuohiin ja lampaisiin senmukaan, katsooko olympiakomitea niiden valmennusjärjestelmän kelvolliseksi. Pahimpia mahalaskuja sekä Pekingissä että Vancouverissa ovat kuitenkin tehneet juuri niin sanotut järjestelmäliitot.

Vancouverin menestys ei kaatunut järjestelmään, vaan yksilöjen epäonnistumisiin. Mikäli Aino-Kaisa Saarinen , Virpi Kuitunen , Mika Poutala , Janne Ahonen , Hannu Manninen ja Tanja Poutiainen olisivat olleet parhaassa iskussaan, mitaleita olisi tullut 5–7 lisää.

Järjestelmäpuheilla, strategisilla laatikkoleikeillä ja kaikenkarvaisilla kehitys- ja kumppanuusseminaareilla kierretään sitä tosiasiaa, että suurin osa suomalaisurheilusta on sattumanvaraista puuhastelua. Norjalaisiin ja ruotsalaisiin kumppaneihinsa verrattuna köyhä hiihtoliitto on valitellut resurssiensa kapeutta, mutta Suomessa hiihtäjät ovat kroisoksia.

Urheilun tärkeimpiä resursseja ovat raha ja työrauha. Olympiakomitean ja opetusministeriön taikasanana taas on ollut ”ammattimaisuus”, joka eroaa ammattilaisuudesta siinä, että työstä ei makseta. Kokopäiväpestiensä suojista urheilupomot ja byrokraatit opastavat vapaaehtoistyötä tekeviä valmentajia ja seuroja sitoutumisen ja toiminnan laadun tärkeydestä.

Puitteiden pitää olla kunnossa, mutta kravattivetoisia järjestelmiä pystyttämällä suosta ei nousta. Mitaleja ei oteta strategiavisioilla ja konsulttijargonilla, vaan kovalla työllä. Huipulla sekä urheilijat että valmentajat ovat poikkeusyksilöitä, joiden on saatava tehdä työtään omilla metodeillaan ja riittävin resurssein.

Talviolympialaiset ovat hyvä osoitus siitä, että enemmän kuin harrastajamassojen laajuudesta huippumenestys riippuu oikeiden yksilöiden löytämisestä. Puolalaishiihtäjä Justyna Kowalczykilla ja tshekkiluistelija Martina Sablikovalla ei ole tukenaan syvää lajikulttuuria tai valmennusjärjestelmää, mutta silti he ottivat Vancouverissa kaksistaan kolme kultaa, yhden hopean ja kaksi pronssia.

Eri asia on, pitääkö luonteeltaan epädemokraattista ja egoistista huippu-urheilua ylipäätään tukea verovaroista. Ainakaan kansanterveydellä tai esikuvallisuudella sitä ei enää voi perustella. Jos menestystä kuitenkin kansallisen itsetunnon ja Suomi-kuvan vuoksi halutaan, on budjettieuroille vaadittava vastinetta. Strategiapalaverit eivät kasvata lihasmassaa tai paranna hapenottokykyä, eikä kisoja voiteta organisaatiokaavioilla ja Power Point -esityksillä.

Huippu-urheilun olemuksesta

Suomessa ollaan Vancouverin talvikisojen jälkeen kriisitunnelmissa, kun mitaleja tuli vain viisi eikä niiden joukossa ollut sitä ensimmäistäkään kultamitalia. Kovasti on lupailtu jo varsinkin olympiakomitean taholta isoa korjausliikettä ja remonttia suomalaisen urheilun rakenteisiin ja arvopohjaan, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan.

Toistuva huolenaihe kriittisissä arvioissa on talvilajien harrastajamäärien jatkuva väheneminen, erityisesti se, että lapset ja nuoret valitsevat "lenkkarin sijaan pleikkarin" (Tapio Suomisen määritelmä), eikä hiihtokenkä näytä kelpaavan sen paremmin. Itse kyseenalaistan koko tämän ajatusmallien ainakin talvilajien osalta, ja katson, että näissä puheissa kysymys on pikemminkin huippu-urheilun julkisen tuen oikeuttamisesta. Epäsuorasti kun nämä ajatukset pitävät sisällään sen, että huippu-urheilulla on kansanterveyteen myönteisiä vaikutuksia.

Usein toistetun väitteen mukaan tietyn lajin kansainvälinen menestys heijastelee lajin harrastajapohjan laajuutta ja valmennusjärjestelmän kattavuutta. Kääntäen katsotaan huipputason menestyksen tuovan lajille lisää harrastajia. Kumpikin väitteistä on mutua pahimmillaan eikä perustu mihinkään syvempään analyysiin. Itse väitän, että varsinkin marginaalisemmissa lajeissa, joita suurin osa varsinkin talviolympialaisissa kilpailluista urheilumuodoista on, kansainvälinen menestys ei muutamia poikkeuksia lukuunottamatta kerro mitään harrastajamääristä tai valmennusjärjestelmän toimivuudesta.

Heitän läheltä hyvän esimerkin. Suomalaiset soutajat Sanna Sten ja Minna Nieminen ottivat Pekingin kesäolympialaisissa olympiahopeaa. Tästä huolimatta lajin harrastajien ja lupaavien nuorten soutajien määrä on ollut kroonisessa laskusuhdanteessa jo 15 vuotta. SM-kisojen taso on tiettyjä yksittäisiä lähtöjä lukuunottamatta laskenut koko tämän ajan, hyvänä todisteena se, että jo 1980-luvulla aloittaneet veteraanit pystyvät jäähdyttelijöinä yhä napsimaan isot kasat mitaleja.

Sannan ja Minnan menestys ei ole juuri miltään osin sidoksissa liittojohtoiseen valmennusjärjestelmään, eivätkä he ole millään lailla minkään soutuliiton juniorimyllyn, vaikka sellainen olisi ollutkin olemassa, tuotteita. Kummatkin loivat fyysisen pohjansa hiihdossa ja tarttuivat airoihin vasta parikymppisinä. Tärkeintä nopean lajinvaihdon onnistumisessa oli se, että kummallakin oli hyvä maksimaalinen hapenotto, sekä se, että motorista kykyä löytyi uuden lajin tekniikan pikaiseen haltuunottoon. Nämä molemmat tekijät ovat tietenkin sidoksissa geeneihin.

Sannan ja Minnan lisäksi tarvittiin tietysti maamme soutuhistorian ykkösvalmentaja Veikko Sinisalo sekä tiimin sparraajana täydentänyt kolmas soutaja Ilona Hiltunen. Olympiakomitea tuli omalla valmennustukipanoksellaan projektiin mukaan siinä vaiheessa, kun menestystä alkoi MM-tasolta tulla. Tästä huolimatta kaksikon budjetoinnissa oli (ja taitaa vieläkin olla) enemmän kyse siitä, kuinka paljon omaa kuvetta joudutaan kaivamaan kauden mahdollistamiseksi. Summa summarum menestys ei ollut seurausta sen paremmin lajin suuresta harrastajamäärästä, lajiliiton tavoitteellisesta kasvatustyöstä kuin valtakunnallisen huippu-urheilun tukijärjestelmän toimivuudestakaan. Menestyksen tekivät joukko yksilöjä, joille geeniarpajaiset, kova luonne ja ankara uurastus olivat luoneet siihen edellytykset.

Olympiakomitean puheet talvilajien menestymättömyyden ratkaisemisesta valmennusjärjestelmän parantamisen, lajien välisen yhteistyön lisäämisen ja huippu-urheilun johtajuuden yhtenäistämisen kautta ovat retoriikkaa ja vievät keskustelun harhaan. Olympiamitaleissa on kyse poikkeuksellisin ominaisuuksin varustetuista huippuyksilöistä ja tarvittavien resurssien keskittämisestä heidän valmentautumiseensa. Byrokraattivetoisia valmennusjärjestelmiä ja harrastajamassoja ei tarvita. Suuri harrastajamäärä toki lisää huippujen esiintymisen todennäköisyyttä, mutta sopivin ominaisuuksin varustettuja yksilöjä voi löytyä hyvinkin pienistä populaatioista, suomalaiset hopeasoutajat tästä loistavana esimerkkinä.

Ei pidä sotkea resursseja ja valmennusjärjestelmää keskenään. Hyvin hoidettu valmennusjärjestelmä kyllä toimii resurssina, mutta olympiakulta on mahdollista voittaa, vaikka lajilla ei olisi maassa edes kansallista liittoa, valmennusjärjestelmästä puhumattakaan. Otetaanpa Vancouverista kaksi esimerkkiä: puolalainen hiihtäjä Justyna Kowalczyk ja tshekkiläinen luistelija Martina Sablikova. Varsinkin Kowalczykillä on käytössään loistavat resurssit, mutta hän harjoittelee ja urheilee pitkälti Puolan hiihtoliitosta täysin riippumatta. Kowalczykin vauhti ei myöskään ole seurausta puolalaisten maastohiihtotraditioiden vahvuudesta tai lajin suurista harrastajamassoista, sillä näitä kumpiakaan ei ole. Sablikova taas tulee maasta, jossa ei käsittääkseni ole edes 400 metrin ulkoluistelurataa, sisähallista puhumattakaan, eikä minkäänlaisia pikaluistelun menestystraditioita. Kaikesta edellämainitusta huolimatta nämä naiset ottivat Vancouverissa kahdestaan kolme kultaa, yhden hopean ja kaksi pronssia, eli enemmän kuin koko Suomen joukkue yhteensä.

Katsotaanpa Suomen talviolympialaisten menestystilastoja. Salt Lake Cityssä 2002 Suomi otti neljä kultaa, joista Samppa Lajunen vastasi kolmesta (joukkuekisassa toki kolmen muun kanssa). Naganosta 1998 tuli kaksitoista mitalia, joista Mika Myllylä oli tuomassa kolmea, Jani Soininen ja Samppa Lajunen kahta kumpikin. Lillehammerin 1994 kuudesta mitalista Myllylä toi kaksi kaksi henkilökohtaista ja viestipronssin, Marja-Liisa Kirvesniemi kaksi henkilökohtaista pronssia. 1992 Albertvillestä Toni Nieminen toi kolme ja Marjut Lukkarinen (nyk. Rolig) kaksi. Jos poistettaisiin nimet Lajunen, Myllylä, Soininen, Kirvesniemi, Nieminen ja Lukkarinen Suomen olympiahistoriasta, tilastot näyttäisivät aika synkeiltä. Jos näiden kuuden yksilön panos otettaisiin pois, vuosien 1992-2006 viisien olympialaisten 41 mitalin kokonaissaldosta katoaisi kaksikymmentä.

Pointti on, että huippu-urheilussa on kyse resurssien keskittämisestä poikkeusyksilöille. Ne kulta-ajat, jolloin pieni Suomi teki väestöpohjaansa nähden käsittämätöntä tulosta olympialaisissa, sijoittuivat toisenlaiseen maailmaan ja aikaan vuosikymmeniä sitten. Meidän on enää turha yrittää kilpailla väkirikkaampia kansakuntia vastaan yleismenestyksen saralla. 4.8-miljoonainen Norja on talviurheilussa säännön vahvistava poikkeus, pieni kansakunta, joka menestyy lähes lajissa kuin lajissa, mutta heillä sekä resurssit, asiantuntemus että menestystraditiot ovatkin aivan omaa luokkaansa.

Suomen kahdentoista mitalin tavoite olisi periaatteessa ollut mahdollista täyttää kolmella tai neljällä urheilijalla. Talven 2001 kunnossaan (heh heh) suomalaiset mieshiihtäjät esimerkiksi olisivat olleet mitaleilla kaikilla matkoilla. Ampumahiihdossa, pikaluistelussa, alppihiihdossa ja short trackissa yksi hirmuiskussa oleva urheilija voi ottaa kolme, jopa neljäkin henkilökohtaista mitalia.

Huippu-urheilu ei ole demokraattista. Monissa lajeissa geeniperimä asettaa menestyssaumoille niin tiukat rajat, että jo varsin nuorista voitaisiin osoittaa ne harvat, joilla on mahdollista kansainväliseen huippumenestykseen. Aikanaan DDR:ssä kehitettiin tämä kykyjenetsintäjärjestelmä huippuunsa, ja valmennus kohdistettiin niihin, joissa sillä oli parhaat todennäköisyydet tuottaa huipputulosta.

Karu tosiasia on, että vapaassa yhteiskuntajärjestelmässä on melko lailla sattumanvaraista, ketkä päätyvät tiettyjä urheilulajeja harrastamaan. Keskuudessamme kulkee monia sellaisia, joilla olisi ollut paremmat edellytykset menestyä maastohiihdossa kuin esimerkiksi Aino-Kaisa Saarisella tai Virpi Kuitusella, mutta he joko päätyivät muihin lajeihin tai eivät missään vaiheessa edes osallistuneet organisoituun kilpa-urheilutoimintaan.

Ihmisistä vain hyvin pienellä osalla, todennäköisesti vain muutamalla prosentilla, on sellainen geeniperimä, mikä mahdollistaa esimerkiksi maastohiihdon huippumenestyksen vaatiman maksimaalisen hapenottokyvyn saavuttamisen. Tästäkään pienestä joukosta suurin osa ei koskaan hiihdä ensimmäistäkään kilpailua, koska eivät yksinkertaisesti ole lajin kanssa minkäänlaisissa tekemisissä. Aina välillä seurojen jäsenhankinta sattuman kaupalla saa haaviinsa Saarisen ja Kuitusen kaltaisia kykyjä, mutta suurin osa potentiaalista valuu muualle tai jää kokonaan käyttämättä. Tässä ei tietenkään ole mitään ihmeellistä tai väärääkään, onhan elämässä suurimmaksi osaksi kyse jostain aivan muusta kuin kilpaurheilusta.

Huippu-urheilussa on kyse näiden poikkeusyksilöiden löytämisestä ja vuosikausien suunnitelmallisesta jalostamisesta kohti suorituskykynsä maksimia. Huippu-urheilun liittymäkohdat harrastajamassoihin, yleisen liikuntakulttuurin tasoon ja kansanterveyteen ovat parhaimmillaankin vain ohuita ja epäsuoria, useimmmiten täysin olemattomia.

Huippu-urheilu on kovaa, kylmää ja laskelmoivaa toimintaa, jossa yksilön arvo on täysin sidoksissa niihin ominaisuuksiin, joita kilpailusuorituksessa tarvitaan. Yhteiskunnallista hyväntekijää siitä on turha yrittää tehdä, koska siinä lähtökohtaisesti on kyse jostain aivan muusta, poikkeusyksilöiden jalostamisesta tietyssä kapeassa asiassa (=urheilulaji) paremmaksi kuin muiden maiden (tai seurojen) samaan kapeaan asiaan erikoistuneet poikkeusyksilöt. Se, että huippu-urheilu viihteen muotona saattaa puhutella ja tuottaa mielihyvää myös suurelle joukolle muita ihmisiä, ei muuta tätä tosiasiaa.

Neljä klikkausta Mannerheimiin

Wikipediaa paljon käyttävät ovat varmaan törmänneet englanninkieliseen "peliin", jossa tarkoituksena on edetä maksimissaan viidellä klikkauksella mistä tahansa artikkelista(eli otetaan vasemmalta sivupalkista alkuun "Random article") Adolf Hitleriin. Oman kokemukseni pohjalta homma toimii englanninkielisessä Wikipediassa pomminvarmasti.

Pari esimerkkiä (sanat ovat Wikipedia-artikkelien otsikoita):

Premenstrual syndrome [click] Bipolar disorder [click] Suicide [click] Adolf Hitler (kolme klikkausta)

Kimi Räikkönen [click] Fédération Internationale de l'Automobile [click] Max Mosley [click] Oswald Mosley [click] Adolf Hitler (neljä klikkausta)

Moomin [click] Finland [click] Continuation War [click] Adolf Hitler (kolme klikkausta]

Social constructivism [click] Lev Vygotsky [click] Soviet Union [click] Nazi Germany [click] Adolf Hitler (neljä klikkausta)

Kun Wikipedian sisäisiä linkkejä artikkeleihin jatkuvasti lisäillään, alkaa tuntua siltä, että pelin nimeä pitäisi muuttaa muotoon "Four clicks to Hitler". Tietystä ilmiöstä tai henkilöstä pääsee yleensä tietyn maan artikkeliin, josta taas on lyhyt matka Saksaan, missä Hitler lymyää.

Millaisen pelin voisi kehittää suomenkielisessä Wikipediassa? Kokeillaanpa Mannerheimilla ja "satunnainen artikkeli" -toiminnolla:

Kreikan periferiat [klik] Kreikka [klik] Valtionpäämies [klik] Valtionhoitaja [klik] Carl Gustaf Emil Mannerheim (neljä klikkausta)

'auhelawa [klik] Maakunta (ohjattu sivulta Provinssi) [klik] Varsinais-Suomi [klik] Masku [klik] Carl Gustaf Emil Mannerheim (neljä klikkausta)

Francisco Chimoio [klik] Arkkipiispa [klik] Suomi [klik] Carl Gustaf Emil Mannerheim

Neljällä, jopa kolmella klikkauksella mistä tahansa Mannerheimiin näyttäisi toimivan, ei siis järin haastavaa. Lisätään kerrointa, entäpä Timo T.A. Mikkonen:

Hey Jude [klik] Paul McCartney [klik] Live 8 [klik] George Michael [klik] Last Christmas [klik] Timo T.A. Mikkonen (viisi klikkausta, Timo T.A. levytti Last Christmasin 1989 levylleen Joulusydän!)

Yhdysvaltain merijalkaväen komentaja [klik] Majuri [klik] Timo T.A. Mikkonen (sotilaallisen jämäkät kaksi klikkausta)

Kokeillaanpa vielä Timo T.A.:lla yksi täsmähaku:

Feminismi [klik] Minna Canth [klik] Nuorsuomalainen Puolue [klik] P.E. Svinhufvud [klik] Mäntsälän kapina [klik] Mäntsälä [klik] Timo T.A. Mikkonen (kuusi klikkausta).

Kyllä on naisaate kaukana Mikkosesta. Kuusi klikkausta on paljon, kokeilkaapa vaikkapa niin, että otatte kaksi satunnaista mieleenne tulevaa, toisistaan mahdollisimman irrallista juttua ja kokeilette löytää niitä yhdistävät artikkelimättäät. Esimerkiksi näin:

Urho Kekkonen [klik] Helsinki [klik] Helsingin Jäähalli [klik] Motörhead (vain kolme klikkausta Urkista Lemmyyn!)

Koko homma on tietysti muunnelma ja sovellus Six Degrees of Separation -teesistä, jonka mukaan kuka tahansa maapallolla elävä ihminen on maksimissaan kuuden askeleen päässä kenestä tahansa toisesta maapallolla elävästä ihmisestä. Minä tunnen jonkun (ensimmäinen askel), joka tuntee jonkun (toinen askel), joka tuntee jonkun (kolmas askel), joka tuntee jonkun (neljäs askel), joka tuntee jonkun (viides askel), joka tuntee Barack Obaman/Madonnan/paavin/Charles Mansonin/Sarah Youngin etc. Useimmiten ketjun loppuun pääsee jo kahdella, kolmella tai neljällä askeleella.

Olen joskus lähestynyt Suomen poliittista historiaa tällä ajatuksella, jolloin tuloksena on aina oivallus siitä, kuinka pienet piirit meillä ovatkaan. Ajatusta voi huoletta soveltaa koko itsenäisyyden aikaan. Vielä nykyeduskunnastakin johtaa yhden askeleen ketju keneen tahansa suomalaisessa politiikassa 1900-luvulla vaikuttaneeseen, ja politiikan kautta taas aukeaa valtava määrä kontakteja muualle yhteiskuntaan. Ajatelkaapa vaikka Mauri Pekkarista, Erkki Tuomiojaa, Paavo Väyrystä, Ilkka Kanervaa ja Pertti Salolaista tällaisina inhimillisinä solmukohtina.

Norsunluutorni päivystää

(kolumni Turun Sanomissa tänään 3.2.2010)

Termin ”päivystävä dosentti” taisi keksiä toimittaja Aarno ”Loka” Laitinen. Halventavalla tittelillä tarkoitetaan julkisuudenkipeää yliopistotutkijaa, joka akateemisella auktoriteetillaan kommentoi innokkaasti mitä erilaisimpia asioita, täysin riippumatta tieteenalastaan ja asiantuntemuksestaan.

Laitisen ja kumppanien lietsomina myös monet yleisön edustajat näkevät nämä mediatyrkyt ahneina egoisteina, jotka rakastavat oman naamansa kuvaa ja nauravat koko matkan pankkiin julkisuuden räjäytettyä heidän nollatutkimustensa kysynnän pilviin.

Tutkijoiden näkemyksiä on totta kai voitava kritisoida, sillä asiantuntijakommenteissakin löytyy laatuhajontaa. Usein näiden omaa viisastelumonopoliaan kaunaisesti varjelevien dosentinkivittäjien räksytys on kuitenkin kohtuutonta ja perustuu Kekkosen kaudelle jämähtäneisiin käsityksiin tiedeviestinnästä ja mediaympäristöstä yleensäkin.

Uusi yliopistolaki toteaa, että yliopistojen ”tulee toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta”. Turun yliopisto ilmoittaa keskeisiksi tehtävikseen ”yhteiskunnan ja ympäristön ilmiöiden kriittisen tarkastelun” sekä ”yhteiskunnan tietotarpeisiin vastaamisen”.

Mediassa esiintyvä tutkija ei siis ole itserakas egotrippailija, vaan suorittaa lain ja työnantajan hänelle määräämää yhteiskunnallista palvelutehtävää, tekee siis toisin sanoen vain työtään. Mahdollisen henkilökohtaisen markkina-arvon kasvun vastapainona ovat työn kasvaneet vaatimukset.

Tutkimustulosten ohella media ja yleisö edellyttävät yliopistoväeltä myös kriittistä soveltavaa panosta ajankohtaiseen keskusteluun. Kun kysytään, on osattava vastata. Tutkimuksen ja opetuksen lisäksi on osattava esiintyä. Suora televisio- tai radiolähetys ei ole lasten leikkiä. Puhelimen soidessa taas voi joutua olemattomalla varotusajalla kommentoimaan hyvinkin kimurantteja kysymyksiä.

Dosenttinaljailu on väsähtänyttä sikälikin, että usein tutkijoita syytetään aivan päinvastaisesta. Puhutaan norsunluutorniinsa eristäytyneistä propellipäistä ja todellisuudesta vieraantuneista fakki-idiooteista, joiden tutkimuksista ja horinoista ei ota selvää Loimaan erkkikään.

Suomessa tiedotusvälineet eivät pääsääntöisesti maksa asiantuntijahaastatteluista palkkioita. Esimerkiksi YLE maksaa matkaliput, ei muuta. Valmistautuminen ja matkat ovat muusta työstä pois. Kyseessä todella on palvelutehtävä.

Onko lausuntoja sitten pakko antaa? Eikö voisi vain sanoa, että ei ehdi tai ei kiinnosta? Muutamat eläkevirassa istuvat kollegat kyllä ovat ylpeilleet näin tekevänsäkin. Harvalla kuitenkaan on nykyisessä virka- ja rahoituskilpailussa varaa tällaiseen pyllistelyyn. Julkisrahoitteisessa järjestelmässä tutkijalla on jopa velvollisuus antaa asiantuntemuksensa yleisön käyttöön, jos sitä pyydetään.

Tutkijan työ on muuttunut. Kun on yhä enemmän siirrytty perinteisen tiedeyliopiston mallista hyötyajatteluun, näkyvyydestä on tullut meriitti. Haastattelupyyntö on tunnustus siitä, että tutkija noteerataan myös yliopiston ulkopuolella. Mediaesiintymisiä laskevat myös byrokraatit ja rahoittajat, ja näitä lukuja käytetään tieteen sisäisessä elintilakamppailussa.

Yliopistot tarvitsevat näkyvyyttä perustellakseen oman olemassaolonsa. Harvalla tieteenalalla on tarjota niin konkreettisia ja rahassa mitattavia tuloksia, että ne voisivat nyrpistellä medialle. Varsinkin ihmistieteiden alalla kyky käydä julkista kansantajuista keskustelua on aivan perusedellytys.

Ajankohtaisten asioiden kommentoimisesta on tullut pysyvä osa tutkijoiden julkista roolia, eikä siinä ole mitään pahaa. Miksi yhteiskunnallinen keskustelu pitäisi jättää poliitikkojen, virkamiesten, etujärjestöjen, toimittajien ja päivystävien kolumnistien yksinoikeudeksi?