Psycho therapy

Keskiviikkoiltana TV1:n Dokumenttiprojektissa nähtiin hieno Ramones-dokumentti End of the Century: The Story of the Ramones. En ollut pätkää ennen nähnyt, ja kyllä oli erikoinen kokemus. Johnny Ramone osoittautui vääpelinkaltaiseksi käskyttäjäksi, joka yritti pitää moneen suuntaan oireilevan bändin kasassa ja hoiteli tiukasti busineksiä. Joey oli juuri sellainen friikki kuin olin kuvitellutkin, surumielinen uneksija, joka taisi olla kotonaan vain lavalla. Dee Dee vaikutti lähes infantiililta ADHD-tapaukselta, joka eli täysin hetkessä. Useampaan kertaan vaihtuneet rumpalit sitten yrittivät vaihtelevalla menestyksellä pitää puoliansa tämän kolmikon keskinäisissä ristiriidoissa.

Hommasta oli glamour kaukana. Nämä todelliset työn sankarit heittivät 22 vuotta (1974-1996) jatkuneen uransa aikana käsittämättömät 2263 keikkaa saavuttamatta milloinkaan suuren luokan mainstream-menestystä. Tarinaan kuuluu, että he kävivät istuttamassa punkin siemenen Englantiin, josta sitten 1970-luvun lopulla ponnahti pinnalle Sex Pistolsin, Clashin ja Damnedin kaltaisia bändejä. Nykyään Ramonesin valtavan vaikutuksen tunnustavat kaikki, ja onpa bändin t-paidasta tainnut kehkeytyä jonkinlainen tietynlaisen elämäntavan ja asenteen symboli.

Dokumentissa kuvailtiin ansiokkaasti, kuinka suu auki jengi oli kuulleessaan Ramojen äänivallin ensimmäistä kertaa. Kovasti korostettiin sitä, kuinka koskaan aikaisemmin ei ollut ollut mitään vastaavaa. Tässä rohkenisin olla vahvasti eri mieltä. Ramonesin lähiesikuvat ja edeltäjät löytyvät tietysti Stoogesin, MC5:n ja New York Dollsin kaltaisista bändeistä, mutta todellisuudessa juuret löytyvät jo kauempaa ja itse asiassa hyvin täsmällisestä paikasta eli Beach Boysista. Muutettavat muuttaen ja rock-musiikin ajallisen kehityksen huomioiden esimerkiksi Rock'n'Roll High School, Blitzkrieg Pop ja I Wanna Be Your Boyfriend olisivat aivan hyvin voineet olla myös Beach Boysin kappaleita. Kääntäen Ramonesin tuotanto muistuttaa monessa kohtaa Surfin' Safaria, I Get Aroundia ja Fun, Fun, Funia. Ja ovathan Ramot rantapoikia myös coveroineet. Molemmat oman aikansa parhaimmistoa edustavaa urbaania amerikkalaista poppia kukkeimmillaan.

Dokumentti herätti myös yhden omaelämäkerrallisen kysymyksen: miksi en nähnyt yhtään noista 2263 keikasta? Olin muistavinani, että 1990-luvun alkupuolella Ramones, Motörhead ja Iggy Pop heittivät Suomessa yhdessä kolme keikkaa, joihin kaverini menivät mutta minä en. Iggy Popin tilalla saattoi kyllä olla myös Anthrax, mutta Ramoista ja Motörheadista olen melko varma. Yritin etsiä netistä tietoja tästä kiertueesta, mutta vedin vesiperän. Blogin lukijoissa on alan harrastuneisuutta, sen tiedän varmaksi. Osaako joku kertoa asiasta enemmän?

Syy, miksi en mennyt tuota konserttia katsomaan, oli se, että samaan aikaan järjestettiin jotkut soutukilpailut, joihin osallistuin. Voitte uskoa, että myöhemmin, kun kävi selävksi että olympia- ja MM-mitalit jäisivät pelkiksi kangastuksiksi, on harmittanut tuo valinta aika lailla.

Tahroja paperilla

Stasi-, KGB- ja ns. Tiitisen listat pysyvät yhä kassakaapeissa, mutta onneksi kansakunnan tiedonjanoa sentään ei ihan täysin ole jätetty vaille epäilyttäviä nimilistoja. Tuoreessa Hymy-lehdessä on nimittäin julkaistu tuhansia nimiä kattava lista suomalaisista vapaamuurareista, noista symboliikan ja salaisten rituaalien nimiin vannovista vaikutusvaltaisista miehistä. Mukana on Hymyn mukaan paljon julkisuuden henkilöitä, mm. SOK:n pomo Kari Neilimo, it-miljonääri Jorma Terentjeff, Heikki Kinnunen ja Aake Kalliala. Listalla kuulemma on myös paljon professoreita, mutta myös toisenlaista tietoa Juhan af Grannin muodossa. Löytyypä tähän saakka tarkkaan päivänvalolta varjellulta listalta myös parhaillaan Helsingin käräjäoikeudessa Stasi- ym. -listojen julkaisemista vastaan taisteleva asianajaja Aarno Arvela.

"Työmiehen hiki ei haise muurareiden looseissa", kuuluu Hymyn päätoimittaja Esko Tulusto tiivistäneen. Vapaamuurarien nimien julkaisu toki on journalistinen merkkiteko, mutta kaikkia listoja ei yhteiskunnallisen avoimuuden esitaistelijana tässä tapauksessa kunnostautunut Tulustokaan ole halunnut julki. Helmikuussa 2000 TV1:n MOT-ohjelma kuvaili, kuinka suomalainen Toimittajaliitto oli aikanaan yksi kovimmista taistolaisuuden linnakkeista Suomessa ja hyvin altis Neuvostoliiton vaikutuspyrkimyksille. Taustamateriaalina MOT-toimittajat julkaisivat ohjelman nettisivuilla Toimittajaliiton jäsenluettelon vuosilta 1979-1981, minkä jälkeen useat liiton entisistä jäsenistä vaativat Yleisradiota poistamaan listan sivuilta. Julkisen palvelun yhtiö pelästyi ja lista katosi.

Yksi listan julkaisemista protestoineista oli juuri Tulusto, joka oli ollut yksi Toimittajaliiton epävirallisen johtotrion jäsen. Tämän elimen päävastuulla oli MOT-toimittaja Jouni Tervon mukaan aatteellisen propagandan levittäminen. Kun Tervo pyysi Tulustolta, joka toki ei ole pyrkinyt taistolaismenneisyyttään salaamaan, asiasta haastattelua, tämä kieltäytyi vedoten siihen, että hänen taustojensa penkominen vaarantaisi Hymy-lehden epäpoliittisen luonteen. Nykyisin nimiluettelo on nähtävillä journalismi.info -sivuilla. Mielenkiintoisia nimiä. Niitä lukiessa voi miettiä, oliko kyse vankkumattomasta vakaumuksesta vai Eskon tyttären Annan entistä bändiä Ultra Brata lainaten "houkutusten kiihottavasta mausta". Mene ja tiedä, kenen hiki missäkin haisee ja missä ei.

Suomalaista jatkuvuutta

Tänään alkoi Alpo Rusin korvausoikeudenkäynti Suomen valtiota vastaan. Aamu-tv:ssä professorit Seppo Hentilä ja Jukka Kekkonen pohtivat prosessin implikaatioita ja esille nousi ajatus valtiojohdon aloitteellisuudesta Venäjän suuntaan KGB-aineistojen saamiseksi suomalaisen tutkimuksen käyttöön. Itsekin pääsin aamun uutisissa tätä KGB-korttia nopeasti heilauttelemaan. Kansanedustajien piiristä tällaiselle aloitteelle voisi nostetta löytyäkin, mutta eipä taida ajatus nykyisissä ulkopoliittisissa konjunktuureissa ottaa tulta alleen.

Itä-Euroopassa menivät murroskaudella 1989-1991 nurin kokonaiset poliittiset järjestelmät. Kommunismin kauden jälkiselvittelyihin oli maissa luonnollisesti lähes pakon kaltaista poliittista painetta, ja esim. Saksassa ja Tshekissä luotiin nopeasti järjestelmä, jonka tarkoituksena oli estää salaisissa tiedustelupalveluissa ja informaattoreina hääränneiden pääsy julkisiin virkoihin. Toisissa maissa kuten Virossa ja Puolassa selvittely käynnistyi hitaasti, mutta eteni kuitenkin. Venäjä on tietysti (tässäkin asiassa) oma lukunsa. Neuvostoliiton perillisenä sillä oli ja on eniten hävittävää, joten taitaa olla turhaa kiinnittää liikaa toivoa KGB-aineistojen laajamittaiseen avautumiseen.

Vaikka Itä-Euroopassa järjestelmät kaatuivatkin alta, poliittisen eliitin pysyvyys oli suorastaan hämmästyttävää. Ei ollut tavatonta, että vanhat kommunistit nousivat uusin (ja joskus jopa vanhoin) tunnuksin takaisin vaikutusvaltaisiin asemiin vapaissa vaaleissa. Tätä tietysti selittää se tosiasia, että ihmisiä ei pystynyt vaihtamaan. Samaan aikaan kun uusien itsenäisten valtioiden nation-building -tehtävät painoivat päälle, oli käytettävissä olevan henkilöstön määrä rajallinen. Kommunismin ajan opposition edustajilla oli kyllä idealismia ja intoa, mutta harvemmin tarvittavia kontakteja ja asiantuntemusta.

Suomi ei ollut kansandemokratia eikä Kylmän sodan päättyminen johtanut meillä poliittisen järjestelmän vaihtumiseen, vaikka sidoksissa Neuvostoliittoon oltiinkiin. Meillä roskakoppaan lensi suomettumisen ajan epäterve poliittinen kulttuuri kotiryssineen ja pitkine lounaineen. Kulosaaren ja Tehtaankadun saunojen kiukaat lakkasivat kihisemästä ja poliittisia uratikkaita oli etsittävä aivan uusista suunnista. Uusiutuminen kävi suurelta osalta poliittista eliittiä hämmästyttävällä helppoudella, vaikka juuri kukaan ei vielä edes alkuvuodesta 1989 osannut odottaa, mitä tuleman piti. Kansainvälisen myllerryksen aikana monet katsoivat jopa viisaaksi olla penkomatta vanhoja. Yleiset syyt ja ajan tapa riittivät kuittaamaan erikoisemmatkin kuviot.

Hivenen samalla tavalla kuin toisen maailmansodan jälkeen Suomesta tuli erityistapaus myös Kylmän sodan jälkiselvittelyjen suhteen. Vaikka maan kovaa kohtaloa valvontakomission ja YYA:n kourissa onkin varsinkin 1991 alkaen kovasti valiteltu, kulki valkoisesta Suomesta toiseen tasavaltaan vahva linkki. Paasikivi kyllä vaati uusia kasvoja ja politiikassa niitä nähtiinkin, mutta esim. tieteen ja virkamieskunnan puolella nahanluonti jäi monessa tapauksessa kosmetiikaksi. Samalla tavalla mutta vielä huomattavasti vähemmän iskuja kärsineenä siirtyi suomettumisen kauden poliittinen ja kulttuurinen eliitti EU-Suomeen. Ns. Tiitisen listan ja Rosenholz-aineiston ympärillä leijuva epämääräinen salailun ilmapiiri on vain yksi tämän asiantilan oire.

Asiasta varmistuakseen ei tarvitse lähteä sen paremmin Berliiniin kuin Moskovaankaan. Aihepiiriin perehtymisen voi aloittaa vaikka tutustumalla Helsingin Sanomissa 19.9.1973 julkaistuun EEC-vapaakauppasopimusta vastustaneeseen vetoomukseen ja sen alta löytyviin nimiin. Sieltä löytyy pilvin pimein nykyisin integraation siunauksellisuuden nimiin korkeista asemistaan vannovia läntisyyden apostoleja. Läntisen kaupan lisäämistä vastustamassa sekä vastaavasti Neuvostoliiton ja SEV-maiden kanssa käydyn kaupan voimistamista olivat vaatimassa mm. nykyinen presidentti, Suomen pankin pääjohtaja, Ulkopoliittisen instituutin johtaja, Julkisen Sanan Neuvoston puheenjohtaja, parikin EU-parlamentaarikkoa, ex-ulkoministeri, entisiä ja nykyisiä kansanedustajia, pari ex-maaherraa, suurlähettiläitä, arvostettuja professoreja, yliopistorehtoreita, eturivin kirjailijoita, näyttelijöitä, muusikoita ja elokuva-alan ihmisiä, palkittuja journalisteja, kulttuuripolitiikan mahtinimiä, korkeita virkamiehiä jne.

Suomessa oli ei vain länsimaailman vaan koko maailman laajin ja poliittisesti laajapohjaisin joukkoliike DDR:n valtiolliseksi tunnustamiseksi 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Nykyisin arvovaltaista väkeä oli täällä tunnustamiskomiteassakin, mm. Tarja Halonen, joka tosin Hentilän mukaan joutui paikalle "aivan yllättäen ja sattumalta" tultuaan SAK:n lakimieheksi 1970. Henkilöjäsenten sijaan komiteaan kuului järjestöjä, kaikkiaan 41 erilaista suomalaisyhteisöä, jotka jäsenistönsä kautta edustivat ei enempää eikä vähempää kuin 1.5 miljoonaa suomalaista. Nykypolitiikan kannalta mielenkiintoista on, että mukana olivat keskustan ja SDP:n nuoriso- ja opiskelijajärjestöt. Suurimman joukkovoiman toi SAK. Komitean tavoitteena oli tehdä Suomesta ensimmäinen DDR:n tunnustanut länsimaa.

Jukka Tarkka on esittänyt Rusi-jutun kannalta mielenkiintoisen kuvauksen ajan ilmapiiristä:

Suomalaisia ei tarvinnut vakoilla. Heitä tulvi kilvan kertomaan sisäpiirin tietoja. Asiakirjoja ei liikkunut, rahasta puhumattakaan. Juttua kyllä riitti niin kauan kun kiuas kihisi ja olut kuohui. --- On oikeastaan aika kummallinen ajatus, että totuuden selvittämiseksi tarvitaan KGB:n ja Stasin paperit viimeistä silppurista pelastettua suikaletta myöten. Miten totuus voisi olla näiden rikollisjärjestöinä pidettyjen organisaatioiden hallussa? Suomettuminen tapahtui Suomessa. Jos sitä halutaan tutkia, on tutkittava suomalaisten toimintaa ja ajattelutapaa.

Ottaen huomioon DDR:n ystävien nykyisen vaikutusvallan Suomessa olisi tervetullutta, että yllä kuvatusta poliittisesta kulttuurista, sen vaikutuksista ja sen välttämättömyydestä käytäisiin maassamme laajempi yhteiskunnallinen keskustelu. Erilaisten nimilistojen kontrolloimattoman julkaisemisen väistämättä mukanaan tuomia julkisia ajojahteja ja poliittisia noitavainoja emme tarvitse, mutta ei tämä kyllä ihan vielä tälläkään ole selvä.

Tiedon jäljille

Traditionalistit jaksavat paheksua Wikipediaa ja kyseenalaistaa sen luotettavuuden. Nyt näille epäilijöille ja muillekin on tarjolla uusi loistava työkalu tietosanakirjasta löytyvän tiedon lähteen selvittämiseen: WikiScanner. Se on 24-vuotiaan Virgil Griffithin kehittämä ohjelma, jolla pystyy tarkastelemaan, mitkä tahot Wikipediaa anonyymisti muokkaavat. Jo on selvinnyt, että CIA:n ja Vatikaanin koneilta on käyty muokkaamassa artikkeleita. Samoin myös firmat ovat käyneet kaunistelemassa omia tietojaan.

Tein pari kokeilua. Suomen Keskusta rp:n ip-osoitteesta oli käyty muokkaamassa mm. puolueestä itsestään, puun käyttämisestä polttoaineena, sosiaaliliberalismista ja Pikku G:sta kertovia artikkeleita. Eduskunnasta taas joku oli muokkaillut tietoja mm. Jari Vilénistä, Heidi Hautalasta, Lepakkoluolasta sekä homojen ja lesbojen oikeuksista Suomessa. Satelliittiohjelmistoihin ja radionavigointiin erikoistuneesta Space Systems Finland oy:stä näyttäisi löytyvän ainakin yksi lätkäfriikki: peräti 111 muokkausta erilaisiin Pohjois-Amerikkalaista ammattilaiskiekkoa koskeviin artikkeleihin.

Kotiyliopistosta löytyi yksi ip-osoite, josta oli tehty 2328 muokkausta. Kolmatta tehtävää? Yksi Suojelupoliisinkin ip-osoite löytyi, mutta ei muokkauksia. Kulttuurin ja urheilun vastakkainasetteluun väsyneille lohdullinen tieto lienee, että Suomen Kansallisoopperasta löytyy joku, joka on kiinnostunut Teemu Selänteestä. Viron YK-lähetystössä New Yorkissa taas on joku paljon Grand Theft Autoa pelannut.

Sivusto on tällä hetkellä valtavan kiinnostuksen kohteena ja uutisvälineet ympäri maailmaa ovat tehneet siitä juttuja. Niinpä yksi kiinnostavimmista toiminnoista, muokkauksia tehneiden ip-osoitteiden haku Wikipedia-sivun mukaan, on kovan liikenteen vuoksi toistaiseksi poissa käytöstä. Sitten kun se toimii, on kiva käydä katsomassa, mitä tahoja löytyy vaikka artikkelin Bronze Soldier of Tallinn takaa. Tai Susan Kuronen -entryn. Tehkääpä ajatusleikkejä.

Kulttuuri sotasaaliina

Tänään Hesarissa kirjoitettiin FL, tutkija Tenho Pimiän uudesta tutkimuksesta, jossa hän selvittelee Itä-Karjalan miehitysvaiheen 1941-1944 aikaista kansatieteilijöiden ja kansanrunoudentutkijoiden hanketta kerätä sieltä kulttuuriesineistöä ja siirtää sitä Suomeen. Projekti nivoutui osaksi Suur-Suomi -ideologiaa, hankittua aineistoa aiottiin käyttää todisteena ja perusteluna Itä-Karjalan suomalaisuudesta. Toimintaa oli koordinoimassa erillinen Tieteellinen Itä-Karjalan toimikunta. Ylipäätään Itä-Karjalan tutkimiseen panostettiin paljon resursseja ja asialla olivat eri tieteenalojen suomalaiset kärkinimet, ja vaikka projekti ideologisesti happani sodan lopputuloksen myötä, julkaistiin näitä Suur-Suomi -motivaatiolta pohjansa saaneita tutkimuksia paljon vielä sodan jälkeenkin.

Asiassa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, näin miehittäjät ovat kautta aikojen menetelleet. Pimiän löydöksistä tuli mieleeni puolitoista vuotta sitten Helsingin yliopiston kirjastossa pidetty seminaari, jossa käsiteltiin problematiikkaa kulttuuriomaisuudesta sotasaaliina. Seminaari keräsi valitettavan vähän kuulijoita, mutta esitelmät olivat mielenkiintoisia. Ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm kertoi siitä, kuinka suomalaiset siirsivät systemaattisesti valtavan määrän Petroskoin yliopiston kirjaston kirjoja Suomeen, ja kuinka näiden kirjojen kohtalosta sitten sodan jälkeen väännettiin venäläisten kanssa kättä.

Ehkäpä kiehtovinta oli kuulla Maarit Hakkaraisen ja Tiina Koivulahden esitelmä Suomesta natsi-Saksan anastaman taiteen vastaanottajamaana. Parivaljakon tutkimuksiin voi tutustua esimerkiksi lukemalla heidän artikkelinsa Tieteessä Tapahtuu -lehdestä 8/2004. Kansainvälisesti on tehty runsaasti provenienssi- eli omistajuustutkimusta sellaisten taideteosten osalta, joiden vaiheita ei Kolmannen valtakunnan ajoilta tunneta. Suomessa ei ole katsottu tällaista tarvittavan, koska yleisen käsityksen mukaan saksalaisten anastamatta taidetta ei meille kulkeutunut.

Hakkarainen ja Koivulahti ovat asiasta toista mieltä. Heidän em. artikkelinsa sisältää mielenkiintoisen kuvauksen siitä, kuinka oli mahdollista, että vuosina 1813-1895 eläneen itävaltalais-tshekkiläisen ruhtinas Josef Franz Hieronymus
Colloredo-Mansfeldin kokoelmiin kuulunut Edouard Manet'n Nuoren tytön muotokuva kulkeutui suomalaisen sanomalehtimiehen ja diplomaatin Urho Toivolan haltuun ja lopulta osaksi Kuopion taidemuseon kokoelmia. Saksalaiset takavarikoivat Colloredo-Mansfeldin suvun omaisuuden vuonna 1940. Toisen maailmansodan jälkeen tämä omaisuus päätyi sitten kommunistisen Tshekkoslovakian valtion omistukseen. Sodanjälkeisissä ankarissa oloissa mustan pörssin taidekauppa kukoisti ja teokset vaihtoivat omistajia nopeaan tahtiin. Toivola toimi Suomen suurlähettiläänä Prahassa vuodet 1953-1957. Do the math.

Saksalaisten on arvioitu Hitlerin kaudella anastaneen yhteensä n. 650 000 taideteosta, joista yhä tänään on teillä tiettymättömillä n. 100 000. Hakkaraisen ja Koivulahden mukaan suomalaisten taidemuseoiden kokoelmista löytyy ainakin 400 sellaista teosta, joiden vaiheet Hitlerin Saksan aikana ovat epäselviä. Erikoisinta asiassa on se, että pyrkiessään tutkimaan asiaa he ovat törmänneet suomalaisten museoviranomaisten taholta todella kylmäkiskoiseen suhtautumiseen. Heiltä on evätty pääsy mm. Ateneumin, Sinebrychoffin ja Kansallismuseon kokoelmiin. Ovet olisivat auenneet vain siinä tapauksessa, että tutkijat olisivat suorittaneet 30 000 euron maksun vastineeksi tutkimuksensa aiheuttamista kuluista.

Hakkarainen, Koivulahti ja Pimiä tutkivat sellaisia asioita, joista monet suomalaiset mieluummin olisivat tietämättä mitään. Tällaisten kysymysten ympärillä leijuva salailun, vaikenemisen ja aktiivisen unohtamisen ilmapiiri on ymmärrettävää, koska ajatus Suomesta toisille kuuluvan kulttuuriomaisuuden ryöstäjänä ei istu vakiintuneeseen tulkintaan maastamme toisen maailmansodan uhrina. Nämä eivät ehkä ole niitä kaikkein suurimpia ja tärkeimpiä kysymyksiä, mutta oman menneisyydenhallintamme nimissä nekin olisi mahdollisimman tarkoin tutkittava. Muuten on paha käydä vaatimaan esim. venäläisiltä neuvostoajan tapahtumien perinpohjaista selvittämistä. Jos ei ole hävettävää, ei ole myöskään salattavaa ja vice versa.