Suomalaista jatkuvuutta

Tänään alkoi Alpo Rusin korvausoikeudenkäynti Suomen valtiota vastaan. Aamu-tv:ssä professorit Seppo Hentilä ja Jukka Kekkonen pohtivat prosessin implikaatioita ja esille nousi ajatus valtiojohdon aloitteellisuudesta Venäjän suuntaan KGB-aineistojen saamiseksi suomalaisen tutkimuksen käyttöön. Itsekin pääsin aamun uutisissa tätä KGB-korttia nopeasti heilauttelemaan. Kansanedustajien piiristä tällaiselle aloitteelle voisi nostetta löytyäkin, mutta eipä taida ajatus nykyisissä ulkopoliittisissa konjunktuureissa ottaa tulta alleen.

Itä-Euroopassa menivät murroskaudella 1989-1991 nurin kokonaiset poliittiset järjestelmät. Kommunismin kauden jälkiselvittelyihin oli maissa luonnollisesti lähes pakon kaltaista poliittista painetta, ja esim. Saksassa ja Tshekissä luotiin nopeasti järjestelmä, jonka tarkoituksena oli estää salaisissa tiedustelupalveluissa ja informaattoreina hääränneiden pääsy julkisiin virkoihin. Toisissa maissa kuten Virossa ja Puolassa selvittely käynnistyi hitaasti, mutta eteni kuitenkin. Venäjä on tietysti (tässäkin asiassa) oma lukunsa. Neuvostoliiton perillisenä sillä oli ja on eniten hävittävää, joten taitaa olla turhaa kiinnittää liikaa toivoa KGB-aineistojen laajamittaiseen avautumiseen.

Vaikka Itä-Euroopassa järjestelmät kaatuivatkin alta, poliittisen eliitin pysyvyys oli suorastaan hämmästyttävää. Ei ollut tavatonta, että vanhat kommunistit nousivat uusin (ja joskus jopa vanhoin) tunnuksin takaisin vaikutusvaltaisiin asemiin vapaissa vaaleissa. Tätä tietysti selittää se tosiasia, että ihmisiä ei pystynyt vaihtamaan. Samaan aikaan kun uusien itsenäisten valtioiden nation-building -tehtävät painoivat päälle, oli käytettävissä olevan henkilöstön määrä rajallinen. Kommunismin ajan opposition edustajilla oli kyllä idealismia ja intoa, mutta harvemmin tarvittavia kontakteja ja asiantuntemusta.

Suomi ei ollut kansandemokratia eikä Kylmän sodan päättyminen johtanut meillä poliittisen järjestelmän vaihtumiseen, vaikka sidoksissa Neuvostoliittoon oltiinkiin. Meillä roskakoppaan lensi suomettumisen ajan epäterve poliittinen kulttuuri kotiryssineen ja pitkine lounaineen. Kulosaaren ja Tehtaankadun saunojen kiukaat lakkasivat kihisemästä ja poliittisia uratikkaita oli etsittävä aivan uusista suunnista. Uusiutuminen kävi suurelta osalta poliittista eliittiä hämmästyttävällä helppoudella, vaikka juuri kukaan ei vielä edes alkuvuodesta 1989 osannut odottaa, mitä tuleman piti. Kansainvälisen myllerryksen aikana monet katsoivat jopa viisaaksi olla penkomatta vanhoja. Yleiset syyt ja ajan tapa riittivät kuittaamaan erikoisemmatkin kuviot.

Hivenen samalla tavalla kuin toisen maailmansodan jälkeen Suomesta tuli erityistapaus myös Kylmän sodan jälkiselvittelyjen suhteen. Vaikka maan kovaa kohtaloa valvontakomission ja YYA:n kourissa onkin varsinkin 1991 alkaen kovasti valiteltu, kulki valkoisesta Suomesta toiseen tasavaltaan vahva linkki. Paasikivi kyllä vaati uusia kasvoja ja politiikassa niitä nähtiinkin, mutta esim. tieteen ja virkamieskunnan puolella nahanluonti jäi monessa tapauksessa kosmetiikaksi. Samalla tavalla mutta vielä huomattavasti vähemmän iskuja kärsineenä siirtyi suomettumisen kauden poliittinen ja kulttuurinen eliitti EU-Suomeen. Ns. Tiitisen listan ja Rosenholz-aineiston ympärillä leijuva epämääräinen salailun ilmapiiri on vain yksi tämän asiantilan oire.

Asiasta varmistuakseen ei tarvitse lähteä sen paremmin Berliiniin kuin Moskovaankaan. Aihepiiriin perehtymisen voi aloittaa vaikka tutustumalla Helsingin Sanomissa 19.9.1973 julkaistuun EEC-vapaakauppasopimusta vastustaneeseen vetoomukseen ja sen alta löytyviin nimiin. Sieltä löytyy pilvin pimein nykyisin integraation siunauksellisuuden nimiin korkeista asemistaan vannovia läntisyyden apostoleja. Läntisen kaupan lisäämistä vastustamassa sekä vastaavasti Neuvostoliiton ja SEV-maiden kanssa käydyn kaupan voimistamista olivat vaatimassa mm. nykyinen presidentti, Suomen pankin pääjohtaja, Ulkopoliittisen instituutin johtaja, Julkisen Sanan Neuvoston puheenjohtaja, parikin EU-parlamentaarikkoa, ex-ulkoministeri, entisiä ja nykyisiä kansanedustajia, pari ex-maaherraa, suurlähettiläitä, arvostettuja professoreja, yliopistorehtoreita, eturivin kirjailijoita, näyttelijöitä, muusikoita ja elokuva-alan ihmisiä, palkittuja journalisteja, kulttuuripolitiikan mahtinimiä, korkeita virkamiehiä jne.

Suomessa oli ei vain länsimaailman vaan koko maailman laajin ja poliittisesti laajapohjaisin joukkoliike DDR:n valtiolliseksi tunnustamiseksi 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Nykyisin arvovaltaista väkeä oli täällä tunnustamiskomiteassakin, mm. Tarja Halonen, joka tosin Hentilän mukaan joutui paikalle "aivan yllättäen ja sattumalta" tultuaan SAK:n lakimieheksi 1970. Henkilöjäsenten sijaan komiteaan kuului järjestöjä, kaikkiaan 41 erilaista suomalaisyhteisöä, jotka jäsenistönsä kautta edustivat ei enempää eikä vähempää kuin 1.5 miljoonaa suomalaista. Nykypolitiikan kannalta mielenkiintoista on, että mukana olivat keskustan ja SDP:n nuoriso- ja opiskelijajärjestöt. Suurimman joukkovoiman toi SAK. Komitean tavoitteena oli tehdä Suomesta ensimmäinen DDR:n tunnustanut länsimaa.

Jukka Tarkka on esittänyt Rusi-jutun kannalta mielenkiintoisen kuvauksen ajan ilmapiiristä:

Suomalaisia ei tarvinnut vakoilla. Heitä tulvi kilvan kertomaan sisäpiirin tietoja. Asiakirjoja ei liikkunut, rahasta puhumattakaan. Juttua kyllä riitti niin kauan kun kiuas kihisi ja olut kuohui. --- On oikeastaan aika kummallinen ajatus, että totuuden selvittämiseksi tarvitaan KGB:n ja Stasin paperit viimeistä silppurista pelastettua suikaletta myöten. Miten totuus voisi olla näiden rikollisjärjestöinä pidettyjen organisaatioiden hallussa? Suomettuminen tapahtui Suomessa. Jos sitä halutaan tutkia, on tutkittava suomalaisten toimintaa ja ajattelutapaa.

Ottaen huomioon DDR:n ystävien nykyisen vaikutusvallan Suomessa olisi tervetullutta, että yllä kuvatusta poliittisesta kulttuurista, sen vaikutuksista ja sen välttämättömyydestä käytäisiin maassamme laajempi yhteiskunnallinen keskustelu. Erilaisten nimilistojen kontrolloimattoman julkaisemisen väistämättä mukanaan tuomia julkisia ajojahteja ja poliittisia noitavainoja emme tarvitse, mutta ei tämä kyllä ihan vielä tälläkään ole selvä.