Kulttuuri sotasaaliina

Tänään Hesarissa kirjoitettiin FL, tutkija Tenho Pimiän uudesta tutkimuksesta, jossa hän selvittelee Itä-Karjalan miehitysvaiheen 1941-1944 aikaista kansatieteilijöiden ja kansanrunoudentutkijoiden hanketta kerätä sieltä kulttuuriesineistöä ja siirtää sitä Suomeen. Projekti nivoutui osaksi Suur-Suomi -ideologiaa, hankittua aineistoa aiottiin käyttää todisteena ja perusteluna Itä-Karjalan suomalaisuudesta. Toimintaa oli koordinoimassa erillinen Tieteellinen Itä-Karjalan toimikunta. Ylipäätään Itä-Karjalan tutkimiseen panostettiin paljon resursseja ja asialla olivat eri tieteenalojen suomalaiset kärkinimet, ja vaikka projekti ideologisesti happani sodan lopputuloksen myötä, julkaistiin näitä Suur-Suomi -motivaatiolta pohjansa saaneita tutkimuksia paljon vielä sodan jälkeenkin.

Asiassa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, näin miehittäjät ovat kautta aikojen menetelleet. Pimiän löydöksistä tuli mieleeni puolitoista vuotta sitten Helsingin yliopiston kirjastossa pidetty seminaari, jossa käsiteltiin problematiikkaa kulttuuriomaisuudesta sotasaaliina. Seminaari keräsi valitettavan vähän kuulijoita, mutta esitelmät olivat mielenkiintoisia. Ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm kertoi siitä, kuinka suomalaiset siirsivät systemaattisesti valtavan määrän Petroskoin yliopiston kirjaston kirjoja Suomeen, ja kuinka näiden kirjojen kohtalosta sitten sodan jälkeen väännettiin venäläisten kanssa kättä.

Ehkäpä kiehtovinta oli kuulla Maarit Hakkaraisen ja Tiina Koivulahden esitelmä Suomesta natsi-Saksan anastaman taiteen vastaanottajamaana. Parivaljakon tutkimuksiin voi tutustua esimerkiksi lukemalla heidän artikkelinsa Tieteessä Tapahtuu -lehdestä 8/2004. Kansainvälisesti on tehty runsaasti provenienssi- eli omistajuustutkimusta sellaisten taideteosten osalta, joiden vaiheita ei Kolmannen valtakunnan ajoilta tunneta. Suomessa ei ole katsottu tällaista tarvittavan, koska yleisen käsityksen mukaan saksalaisten anastamatta taidetta ei meille kulkeutunut.

Hakkarainen ja Koivulahti ovat asiasta toista mieltä. Heidän em. artikkelinsa sisältää mielenkiintoisen kuvauksen siitä, kuinka oli mahdollista, että vuosina 1813-1895 eläneen itävaltalais-tshekkiläisen ruhtinas Josef Franz Hieronymus
Colloredo-Mansfeldin kokoelmiin kuulunut Edouard Manet'n Nuoren tytön muotokuva kulkeutui suomalaisen sanomalehtimiehen ja diplomaatin Urho Toivolan haltuun ja lopulta osaksi Kuopion taidemuseon kokoelmia. Saksalaiset takavarikoivat Colloredo-Mansfeldin suvun omaisuuden vuonna 1940. Toisen maailmansodan jälkeen tämä omaisuus päätyi sitten kommunistisen Tshekkoslovakian valtion omistukseen. Sodanjälkeisissä ankarissa oloissa mustan pörssin taidekauppa kukoisti ja teokset vaihtoivat omistajia nopeaan tahtiin. Toivola toimi Suomen suurlähettiläänä Prahassa vuodet 1953-1957. Do the math.

Saksalaisten on arvioitu Hitlerin kaudella anastaneen yhteensä n. 650 000 taideteosta, joista yhä tänään on teillä tiettymättömillä n. 100 000. Hakkaraisen ja Koivulahden mukaan suomalaisten taidemuseoiden kokoelmista löytyy ainakin 400 sellaista teosta, joiden vaiheet Hitlerin Saksan aikana ovat epäselviä. Erikoisinta asiassa on se, että pyrkiessään tutkimaan asiaa he ovat törmänneet suomalaisten museoviranomaisten taholta todella kylmäkiskoiseen suhtautumiseen. Heiltä on evätty pääsy mm. Ateneumin, Sinebrychoffin ja Kansallismuseon kokoelmiin. Ovet olisivat auenneet vain siinä tapauksessa, että tutkijat olisivat suorittaneet 30 000 euron maksun vastineeksi tutkimuksensa aiheuttamista kuluista.

Hakkarainen, Koivulahti ja Pimiä tutkivat sellaisia asioita, joista monet suomalaiset mieluummin olisivat tietämättä mitään. Tällaisten kysymysten ympärillä leijuva salailun, vaikenemisen ja aktiivisen unohtamisen ilmapiiri on ymmärrettävää, koska ajatus Suomesta toisille kuuluvan kulttuuriomaisuuden ryöstäjänä ei istu vakiintuneeseen tulkintaan maastamme toisen maailmansodan uhrina. Nämä eivät ehkä ole niitä kaikkein suurimpia ja tärkeimpiä kysymyksiä, mutta oman menneisyydenhallintamme nimissä nekin olisi mahdollisimman tarkoin tutkittava. Muuten on paha käydä vaatimaan esim. venäläisiltä neuvostoajan tapahtumien perinpohjaista selvittämistä. Jos ei ole hävettävää, ei ole myöskään salattavaa ja vice versa.