Psycho therapy

Keskiviikkoiltana TV1:n Dokumenttiprojektissa nähtiin hieno Ramones-dokumentti End of the Century: The Story of the Ramones. En ollut pätkää ennen nähnyt, ja kyllä oli erikoinen kokemus. Johnny Ramone osoittautui vääpelinkaltaiseksi käskyttäjäksi, joka yritti pitää moneen suuntaan oireilevan bändin kasassa ja hoiteli tiukasti busineksiä. Joey oli juuri sellainen friikki kuin olin kuvitellutkin, surumielinen uneksija, joka taisi olla kotonaan vain lavalla. Dee Dee vaikutti lähes infantiililta ADHD-tapaukselta, joka eli täysin hetkessä. Useampaan kertaan vaihtuneet rumpalit sitten yrittivät vaihtelevalla menestyksellä pitää puoliansa tämän kolmikon keskinäisissä ristiriidoissa.

Hommasta oli glamour kaukana. Nämä todelliset työn sankarit heittivät 22 vuotta (1974-1996) jatkuneen uransa aikana käsittämättömät 2263 keikkaa saavuttamatta milloinkaan suuren luokan mainstream-menestystä. Tarinaan kuuluu, että he kävivät istuttamassa punkin siemenen Englantiin, josta sitten 1970-luvun lopulla ponnahti pinnalle Sex Pistolsin, Clashin ja Damnedin kaltaisia bändejä. Nykyään Ramonesin valtavan vaikutuksen tunnustavat kaikki, ja onpa bändin t-paidasta tainnut kehkeytyä jonkinlainen tietynlaisen elämäntavan ja asenteen symboli.

Dokumentissa kuvailtiin ansiokkaasti, kuinka suu auki jengi oli kuulleessaan Ramojen äänivallin ensimmäistä kertaa. Kovasti korostettiin sitä, kuinka koskaan aikaisemmin ei ollut ollut mitään vastaavaa. Tässä rohkenisin olla vahvasti eri mieltä. Ramonesin lähiesikuvat ja edeltäjät löytyvät tietysti Stoogesin, MC5:n ja New York Dollsin kaltaisista bändeistä, mutta todellisuudessa juuret löytyvät jo kauempaa ja itse asiassa hyvin täsmällisestä paikasta eli Beach Boysista. Muutettavat muuttaen ja rock-musiikin ajallisen kehityksen huomioiden esimerkiksi Rock'n'Roll High School, Blitzkrieg Pop ja I Wanna Be Your Boyfriend olisivat aivan hyvin voineet olla myös Beach Boysin kappaleita. Kääntäen Ramonesin tuotanto muistuttaa monessa kohtaa Surfin' Safaria, I Get Aroundia ja Fun, Fun, Funia. Ja ovathan Ramot rantapoikia myös coveroineet. Molemmat oman aikansa parhaimmistoa edustavaa urbaania amerikkalaista poppia kukkeimmillaan.

Dokumentti herätti myös yhden omaelämäkerrallisen kysymyksen: miksi en nähnyt yhtään noista 2263 keikasta? Olin muistavinani, että 1990-luvun alkupuolella Ramones, Motörhead ja Iggy Pop heittivät Suomessa yhdessä kolme keikkaa, joihin kaverini menivät mutta minä en. Iggy Popin tilalla saattoi kyllä olla myös Anthrax, mutta Ramoista ja Motörheadista olen melko varma. Yritin etsiä netistä tietoja tästä kiertueesta, mutta vedin vesiperän. Blogin lukijoissa on alan harrastuneisuutta, sen tiedän varmaksi. Osaako joku kertoa asiasta enemmän?

Syy, miksi en mennyt tuota konserttia katsomaan, oli se, että samaan aikaan järjestettiin jotkut soutukilpailut, joihin osallistuin. Voitte uskoa, että myöhemmin, kun kävi selävksi että olympia- ja MM-mitalit jäisivät pelkiksi kangastuksiksi, on harmittanut tuo valinta aika lailla.