UPJ-tunnelmissa lienee paikallaan jatkaa työelämästä vähän yleisemmälläkin tasolla. Vapun jälkeen kuultiin kun aktivisti Eetu Viren käytti A-Talkin televisiokeskustelussa ilmaisua "paskaduuni", mikä herätti närkästystä monella taholla. Ilmaisun keskeisimmän sisällön kiteytti hyvin Sedis, joka kommentoi asiaa taannoin blogissaan: paskan työnjohdon alaisuudessa tehtävää paskaduunia, josta ei makseta juuri mitään. Sitä ei kukaan halua tehdä, mutta monien on pakko. Virenin starttilaukauksesta analyysiä syvensivät mm. Jyväskylän yliopiston tutkijat Mikko Jakonen ja Jukka Peltokoski yhdessä Chydenius-instituutin tutkimusjohtaja Jussi Vähämäen kanssa. Heidän yhteispuheenvuoroonsa voi tutustua esim. Vihreä Lanka-lehden numerossa 23 ja laajennettuna versiona Turun Sanomissa 29.6.2006.Jakonen, Peltokoski ja Vähämäki näkevät nykytyöelämän hallitsevimpana piirteenä prekarisaation, eli kasvavan epävarmuuden ja ns. taattujen töiden käymisen yhä harvinaisemmiksi. Vaikka periaatteessa kaikki kuuluvat prekariaattiin, jakautuvat nykytyöntekijät kolmeen eri kategoriaan riippuen ammattitaidostaan, koulutuksestaan ja siitä, kuinka varmana he voivat elantoaan pitää:
1. Hyvin palkatut aivotyöläiset, joiden työpanos on persoonallinen, ts. ei ainakaan helposti korvattavissa. Nämä henkilöt ovat nykytyömarkkinoiden halutuimpia, eli heille työnantajat ovat valmiita maksamaan hyvää palkkaa ja muita etuuksia. Heidän ei tarvitse kantaa huolta sosiaaliturvastaan tai tehdä valmisteluja pahan päivän varalle.
2. Korkeasti koulutetut massat eli ns. ketjutyöläiset. Nykyteknologia on mahdollistanut heidän työnsä mekanisoimisen niin, ettei se enää ole riippuvainen siitä, kuka sen tekee. Ketjutyöläiset ovat toisin sanoen huolimatta hyvästä koulutuksestaan täysin korvattavissa milloin tahansa kenellä tahansa muulla vastaavalla koulutuksella varustetulla henkilöllä, joita työmarkkinoilta löytyy pilvin pimein. Tämä tietysti näkyy palkassa ja työsuhteen varmuudessa.
3. Uusi palvelusluokka eli vähäistä koulutusta vaativia ja ruumiillisia ns. McDonals-töitä puurtavat ihmiset mm. eri palvelualoilla ja hoitoalalla.
Tässä uudessa todellisuudessa oikeudet ovat sidoksissa työntekoon, eli mitä enemmän ja mitä arvostetumpaa (=paremmin palkattua) työtä teet, sitä enemmän sinulla on yhteiskunnallisia oikeuksia. Muiden kuin työvoiman eliitin osalta palkat laskevat ja vaatimukset kasvavat, eli työtä on tehtävä yhä enemmän yhä pienempää korvausta vastaan. Poliittisia vaihtoehtoja ei haluta tai uskalleta nähdä, ja riskit ovat siirtymässä yrityksiltä ja yhteiskunnalta yksilöiden kannettavaksi. Työntekijäjärjestöjen hauikset eivät enää riitä poliittisena vastavoimana toimimiseen, ja jokaisesta on tullut oman onnensa seppä. Esim. työttömyys tai juuttuminen matalapalkkatöihin esitetään retoriikassa osoituksena henkilökohtaisesta epäonnistumisesta tai alisuoriutumisesta. Hyvinvointiyhteiskunnasta on siirrytty kilpailukyvyn ja työkyvyn yhteiskuntaan.
Jakonen, Peltokoski ja Vähämäki puuttuvat tärkeään aiheeseen käsitellessään työttömyyttä ja yhteiskunnan siihen ratkaisuksi tarjoamia erilaisia työvoimapoliittisia koulutuksia:
Työvoiman pysyminen varastossa odottamassa aikaansa muodostaa ongelman. Työvoima on pidettävä puuhaamassa jotain, kouluttautumassa kursseilla tai teeskentelemässä jotain, kuten Pentti Haanpään kertomuksen työtön, jonka isäntä pani ruoskimaan pölliä. Juuri nämä koulutukset, teeskentelyt, työt, joiden merkityksettömyyden jokainen niitä tekemään joutunut tuntee, halveksivat työtä ja pilkkaavat sen tekijää.
Työsopimus ei ole enää neuvottelutulos vaan yksipuolista työnantajan sanelua (vrt. UPJ yliopistoissa!). Kun työntekijän on jatkuvasti osoitettava esimiehilleen olevansa sitoutunut, kuuliainen ja hyvä tyyppi, ei edellytyksiä työvoiman keskinäiselle solidaarisuudelle ole juurikaan olemassa. Selkään puukottamisesta, kaksinaamaisuudesta ja maton työkaverin jalkojen alta vetämisestä tulee hyveitä.
Jakosen, Peltokosken ja Vähämäen mukaan paskaduuni-kommenteista ärsyyntyivät eniten ne valtaa pitävät tahot, joiden näkemyksen mukaan vain työ tekee ihmisen vapaaksi. He haluavat vastustaa tällaista yhteiskuntakäsitystä. Heidän mukaansa mikä tahansa työ voi olla tänään paskaduunia tilanteessa, jossa koko elämästä alkaa muodostua työkyvyn ylläpitoa ja tarkkailua. Hyvän tyypin esittäminen armopalojen saamiseksi on häkkieläimen elämää.
Jäljelle jää vain kysymys, mistä kumpuaa se pohjaton itsevarmuus ja tietämys, joka saa osan ihmisistä ajamaan kaikella tarmollaan tällaiseen yhteiskuntaan siirtymistä? Ovatko he valmiita hyväksymään häkkieläimen osan itselleenkin siinä tapauksessa, että markkinoiden näkymätön käsi sattuisi heille tämän roolin arpomaan? Tai vaihtoehtoisesti, mistä kumpuaa pohjaton itsevarmuus ja tietämys siitä, että pääsee itse aina voittavalle puolelle harvojen menestyjien joukkoon? Koulutus ei ole sitä enää pitkään aikaan taannut, ja nyt kun työnantajan eteen uhrautumisesta ollaan tekemässä yleistä normia eli kaikilta automaattisesti odotettavaa käyttäytymismallia, ei massasta pysty enää erottumaan vaikka puskisi töitä hullun lailla. Miksi yksilö tietoisesti haluaisi tilanteeseen, jossa mistään ei ole takeita ja jossa tarjolla on vain yksipuolisesti eli ainoastaan työntekijää sitovia sopimuksia?
15 kommenttia:
En oikein ymmärrä kolmijaottelua. Mihin Sinä sijoittaisit itsesi yliopistotutkijana?
Kommentoin tähän merkitään, vaikka kommenttini liittyy edelliseen
kirjoitukseesi.
Totta kai työtekijällä on oikeus äänestää jaloillaan ja niin monet ovat
tehneetkin. Tosin eivät Loimaan kassan suuntaan vaan ay-liikkeeseen. Olen
jo vuosia ollut yhteisen ammattijärjestömme hallituksessa ja voin todeta,
että jäsenmäärämme on kasvanut jatkuvasti UPJ-prosessinkin aikana. Moni
yliopistolainen on todennut, että juuri nyt pitää olla järjestäytynyt.
Ay-liike ei ole mikään monoliitti. Moni ay-aktiivi osallistui UPJ:n
vastaiseen liikkeeseen mm. allekirjoittamalla "Patomäen adressin" ja
osallistumalla julkiseen, lähinnä blogisfäärissä käytyyn keskusteluun.
Valitettavasti ammattiyhdistysliike ei pystynyt torppaamaan UPJ:tä.
Huomautan sinulle Markku kuitenkin, että UPJ:ssä pystyttiin kuromaan
umpeen turkulaista kakkoskalleusluokkaa. Kiitos turkulaisten ay-aktiivien
ja yliopistojen peräänantamattoman työ. Monelle jo pelkästään tämä
saavutus on jäsenmaksun arvoinen.
Ykköskategoriaan taitaa kuulua hyvin harva, ainakaan valtio- saati kuntasektorilla. Ja nekin jotka luulevat kuuluvansa, tiukan paikan tullen huomaavatkin olevansa kakkoskastilaisia, joihin itsekin lukeudun. Totisesti sota ei yhtä naista kaipaa ja väliin tuntuu paskaduunilta. Porttikuva ei taida olla Auschwitz, olisko Turun pol.hissan laitos….?
Portti on professoriliiton ovelta. Professoriksi pääseminen edellyttää kovaa työtä, teräviä kyynärpäitä ja toisten tallomista. Valitettavan monen professorin julkaisutoiminta päättyy sinä päivänä, kun nimitys tulee.
UPJ tarjoaa mahdollisuuden, että edelleen työtä tekevät proffat saisivat parempaa palkkaa kuin ne jotka eivät enää tee.
Jokisipilä kirjoitti: "Työsopimus ei ole enää neuvottelutulos vaan yksipuolista työnantajan sanelua (vrt. UPJ yliopistoissa!)"
Lopullinen tulos kyllä poikkesi melkoisesti siitä, mitä aikaisemmin tarjottiin, joten tuskin se sellaista sanelua oli. Herää kuitenkin kysymys: miksi et ole mennyt ay-toimintaan mukaan, kun tunnut niin hyvin tietävän, miten asioita tulisi hoitaa?
Täällä tuntuu olevan "En ole katkera mutta kuitenkin" -fiiliksiä. Oma entinen rakas konsentraatioleirini osoitteessa http://www.valt.helsinki.fi/yhis/ ja huomaa - portti.
Ainakin humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla sijoittaisin kaikki luokkaan kaksi. Kun oikeasti mietitään, kenen tutkimus- tai opetuspanos on niin korvaamaton, etteikö hänen tilalleen voitaisi jo huomenna ottaa jotakuta toista. Suhdanteet vaihtelevat ja siitä mikä tänään on tutkimuspoliittisesti pop, ei välttämättä haluta kymmenen vuoden kuluttua edes kuulla.
Kuva on muuten Theresienstadtin leiriltä, jota natsit käyttivät ikään kuin julkisivuna keskitysleirijärjestelmälleen. Se tarjoiltiin propagandassa eräänlaisena juutalaisena siirtokuntana. Theresienstadt toimi ns. siirtoleirinä, jolle juutalaisia kerättiin ympäri Eurooppaa odottamaan siirtoa tuhoamisleireille.
Myönnettäköön kriitikoilleni, että nyt hyväksytty neuvottelutulos poikkesi huomattavasti siitä, mitä alunperin tarjottiin. Lievennykset eivät kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että UPJ:n taustalta löytyvä ideologia on pahassa ristiriidassa vapaan ja kriittisen tieteenharjoittamisen ihanteiden (sellaisia ne valitettavasti taitavat enää olla) kanssa.
UPJ on osa kovaa uusliberalistista politiikkaa, jota tässä(kin) maassa harjoitetaan. Sanopa Markku miksi yliopistoyhteisö olisi sen ulkopuolella?
Ei ay-liike ole riemumielin UPJ:tä ajanut. Toivoisin, ettet julistaisi väärää informaatiota. Maailma ei vaan ole lintukoto, jossa kaikki saavat mitä haluavat.
Huonossa kompromississa saattaa olla myös hyvät hetkensä. Odotellaan nyt tilastoja esim. UPJ:n vaikutuksia sukupuoleen ja palkkaan. Huhu kertoo, että ainakin naisprofessorit olisivat saamapuolella.
Ja lopuksi. Se on Markku vähän niin kuin Arto asian ilmaisi. Kyseisen UPJ -ratkaisun narskuttaminen on aina kovasti helpompaa ulkopuolelta. Ja pitää pitää mielessä, että narskuttaminen ei tarkoita, että kriitikolla olisi tarjolla jotain parempaa -itselleen saatikka muille.
Veikkaan, että Loimaan kassa (eikö niillä ollut iloisia taloussotkuja?) ei sinullekaan ole oikea ratkaisu. Jokainen toki tekee omat ratkaisunsa, mutta kantaa niistä myös vastuun. Et sinä ensimmäinen olisi, joka sotkuisten yliopistotyösuhteiden ristiriitojen tai yliopistotyösuhteiden katkojen takia palaa takaisin kollektiiviseen suojaan.
En nyt tiedä, onko vapaata tieteenharjoittamista edes koskaan ollut - riippuu tietysti siitä, mitä vapaalla tarkoitetaan.
Katsoisin kuitenkin, että UPJ:n mukanaan tuomat ongelmat liittyvät enemmänkin työntekijän asemaan työntekijänä eikä niinkään tieteentekijänä, jos tällainen jako sallitaan. Toisin sanoen ongelmat liittyvät mm. työntekijän ja esimiehen välisiin suhteisiin. Joissakin tilanteissa suhdetta voi hiertää tieteelliset koulukuntaerot, mutta mielestäni ne eivät kuitenkaan ole UPJ:n perusongelma.
Jatkan tähän merkintään, vaikka kommentoin samalla Markun edellisessa ketjussa luettelemaa pätkää perustuslakisitaatteja. On selvää, että kaikki virkavastuulla yliopistossa toimivat tahot noudattavat lakeja parhaan kykynsä mukaan. Entäpä kun he eivät siinä onnistu, vaan Suomen lain minulle takaamia oikeuksia rikotaan? Asiat eivät ole aina edes ihan yksinkertaisia.
On arkipäivää, että yliopistot yrittävät rikkoa ja rikkovatkin esimerkiksi yhdenvertaisuuslakia.
Minä maksan liitolle jäsenmaksua siksikin, että kun minun oikeuksiani rikotaan, saan sieltä lakimiehen neuvontapalveluja -- en ilmaiseksi vaan aikaisemmin maksamaani jäsenmaksua vastaan.
Jos asia ei neuvotellen selviä, lähdetään oikeuteen. Minun tapauksessani oikeudenkäyntikulut maksaa liitto, koska asialla on yleisemmän ennakkotapauksen luonne (jos sillä ei ole ennakkotapauksen luonnetta, vaan aikaisempia samanlaisia oikeustapauksia on jo oikeudessa ratkottu työntekijän eduksi, on liittoni lakimies muistuttanut yliopistoani niistä siinä määrin tehokkaasti, että yliopisto tuskin lähtee oikeuteen, vaan virhe korjataan tai minulle aiheutettu vahinko korvataan).
Jos en kuuluisi liittoon maksaisin asianajajalle minuuttitaksalla kovaa hintaa samojen asioiden hoitamisesta. Valitettavasti minulla on niin pieni palkka ettei ole varaa asianajajien taksoihin.
Niinpä liiton jäsenyys on tässä vähän niinkuin vakuutus, jonka otan siltä varalta, että oikeuksiani rikotaan.
Helsingin yliopistossa UPJ:ssa on arvioitu 6000 henkilöä. Jos nämä kaikki tapaukset on käyneet arviointiryhmissä, on ne tuskin saaneet kovin perinpohjaista käsittelyä. (5 min. per case tarkoittaisi tauotta 500 h kokousta, eli non stoppina lähes 21 vrk arviointiryhmän kokousta).
Tämä tuskin rikkoo yhdenvertaisuuslakia (eihän sekään riko, että työttömyysturvalautakunnassa yhden casen käsittelyaika on ... lyhyt).
Maksamalla jäsenmaksua sellaiselle liitolle, jolla on edustaja arviointiryhmässä, varmistan sen, että minun tapaukseni pääsee arviointiryhmän tarkempaan käsittelyyn, jos siinä jotakin epäselvää on.
Tiedän kyllä Anu mistä hommassa on kyse. Kirjoitin: "Ottaen huomioon uutta palkkausjärjestelmää kohtaan esitetyn kritiikin voiman ja volyymin voisi kuvitella, että yliopistoväki nyt kiittäisi etujaan valvoneita ammattijärjestöjä ottamalla puhelun Loimaan suuntaan." En kehottanut ketään mihinkään, kunhan vain totesin, että näin saattaa protestimielialat huomioiden käydä. Viime kädessähän kuitenkin vain aika näyttää sen, katsooko kenttä UPJ:n neuvottelutuloksen sulaksi ay-liikkeen hatussa, tahraksi sen kilvessä tai joksikin sellaiseksi, mikä olisi tullut aivan ay-ponnisteluista riippumattakin. Saattaa myös olla, että päätös jäsenmaksun maksamisesta ei ole minkäänlainen kannanotto siihen, onnistuttiinko neuvotteluissa vai ei, vaan liittyy johonkin aivan muuhun. Omasta sijainnistani suhteessa "kollektiiviseen suojaan" en ole myöskään kirjoittanut mitään.
"Ulkopuolelta narskuttamisesta" sen verran, ettei mielipiteiden esittäminen ja itseä henkilökohtaisesti koskevien työmarkkinaratkaisujen kommentointi ole mikään ay-aktiivien monopolioikeus. Tällä logiikallahan esimerkiksi politiikasta saisivat keskustella vain puolueaktiivit. Eikö pikemminkin ole ay-aktiivienkin kannalta mitä erinomaisin asia, että mielipiteitä kuullaan myös oman sisäpiirin ulkopuolelta?
Johannan kanssa olen kyllä eri mieltä siitä, etteikö UPJ toisi ongelmia työntekijän asemaan myös ja nimenomaan tieteentekijänä. Järjestelmä antaa mahdollisuuksia todella kovakätiseen ohjaukseen myös tutkimuksen ja opetuksen alalla.
Markku kirjoitti: "Eikö pikemminkin ole ay-aktiivienkin kannalta mitä erinomaisin asia, että mielipiteitä kuullaan myös oman sisäpiirin ulkopuolelta?"
Kyllä ilman muuta. Itse haluaisin kuulla ennen kaikkea rakentavaa kritiikkiä ja ehdotuksia siitä, miten tästä eteenpäin. UPJ on nyt tosiasia piti siitä tai ei. Sinulla on nyt yleisö. Lukisin mielelläni näkemyksiäsi siitä, mitä ay-liike voisi tässä tilanteessa tehdä, jotta UPJ hyödyttäisi mahdollisimman monia yliopistolaisia.
Ulkopuolisen mutu-tuntemus on, että kyllä tuon UPJ:n taustalla on isoja ideologisia tekijöitä. Koska olen liike-elämän palveluksessa, jossa on tiukka kontrolli ja tulosvastuu, voisin tietysti todeta vähän kaunaisena, että tervetuloa vaan yliopistoväkikin kovaan maailmaan, mutta koska kauna, kateus ja vahingonilo ovat meitsille tuki tuntemattomia fiiliksiä. toivon arvon tovereille menetystä taistojen tiellä akateemisen (tutkimus)vapauden puolesta.
Leena
M. Jokisipilä: "Viime kädessähän kuitenkin vain aika näyttää sen, katsooko kenttä UPJ:n neuvottelutuloksen sulaksi ay-liikkeen hatussa, tahraksi sen kilvessä tai joksikin sellaiseksi, mikä olisi tullut aivan ay-ponnisteluista riippumattakin."
"Kenttä" on mielenkiintoinen juttu. Kuka puhuu, kun kenttä puhuu? Missä kenttä puhuu? Ja millä seurauksella?
Arvelen, että edes UPJ:n seurauksena ei mikään "kenttä" (uudelleen)järjestäydy ja ryhdy kollektiivisesti tahtoaan ilmaisemaan, vaan tahdonilmaisut ovat yksittäisten työläisten.
Veikkaanpa lisäksi, että ne pitävät sitä hyvänä hommana, jotka saavat lisää liksaa ja ne jotka saavat paljon lisää suorastaan mainiona. Takuupalkalle jäävät taasen syyttävät siitä vaikkapa sitten ay-liikettä. Sitten on ne jotka syyttävät UPJ:ta kaikesta pahasta, mitä yliopistoissa parhaillaan tapahtuu, vaikka niillä ei olisi mitään tekemistä UPJ:n kanssa.
"Ay-liike" ei muuten ollut tämän pahan UPJ:n isä, vaan kunnia kuuluu valtiovarainministeri Iiro Viinaselle, jonka johdolla vuonna 1992 päätettiin valtion palkkapoliittisesta ohjelmasta. Siihen sisältyi ajatus UPJ:n toteuttamisesta kaikkialla valtionhallinnossa.
Viinanen teki sen Ahon hallituksen (KESK, KOK, RKP, SKL) voimakkaalla tuella, joten ensiksi voimme syyttää kaikkia niitä, jotka ovat em. puolueita aikanaan äänestäneet.
Sittemmin ajatukseen ovat sitoutuneet kaikki myöhemmätkin hallitukset ja valtiovarainministerit, joten voimme syyttää itseämme, jos olemme menneet äänestäneet seuraavia puolueita: SDP, KOK, RKP, SKL, VAS ja VIHR. Eipä tuosta "UPJ-pahan akselista" jää enää eduskuntapuolueista ulos kuin perussuomalaiset.
Voimme siis syyttää itseämme siitä, että olemme äänestäneet vääriä kansanedustajia ja vääriä puolueita. Vaihtoehdotkin tosin olivat vähissä.
Patomäki tuossa Yliopisto Oyj -kirjassaan sijoitti uusliberalistisen projektin alun jo tuonne Holkerin 1987-1991 istuneen sinipunahallituksen ratkaisuihin. Yliopistojen takertuminen UPJ:n verkkoihin kalastuksen viime vaiheissa muiden valtionhallinnon sektorien jälkeen oli varmasti tulosta poliittisten vaihtoehtojen vähäisyydestä, mutta kyllä peräänkuuluttaisin myös tieteen omaa edunvalvontaa suhteessa hallituksiin ja eduskuntaan. Suurin ongelma on, ettei poliittinen valta halua tunnustaa yliopistoissa tehtävän tutkimuksen ja niissä annettavan opetuksen erityisluonnetta.
Johanna on liikuttavan oikeassa siinä, että UPJ on nyt tapahtunut tosiasia. Toivottavasti ei ole niin, että nyt hävittiin sota ja voidaan enää jatkaa yksittäisiä taisteluita, vaan toisinpäin.
Tärkeä ensimmäinen askel valmistauduttaessa uuteen tilanteeseen on tarkastella avoimin mielin kaikkea esitettyä UPJ-kritiikkiä ja UPJ-tulevaisuudesta esitettyjä worst case-skenaarioita ja pyrkiä kaikin keinoin jo etukäteen varautumaan siihen, etteivät ne toteutuisi. Tässä tietysti ammattijärjestöillä tunnustettuna neuvottelukumppanina ja arviointiryhmiin mandaatin saaneena on keskeinen rooli. Pahimmassa tapauksessa käy niin, että Arton maalailema erilaisten palkkakehitysten tulevaisuus syö edellytykset yhteistoiminnalta "tehokkuuden" ja "tuottavuuden" nimissä lanseerattavia uusia pölhöyksiä vastaan, jos ja kun niitä yliopistoille pakkosyötetään.
Akavan pitäisi aktivoitua suurten yritysten suuntaan ja perustaa niihin ylemmille toimihenkilöille omat ammattiosastot.
YT-neuvotteluissa Akavan jäsenet ovat yksityisissä yrityksissä vapaata riistaa, koska heillä ei ole saatavilla ammattiliiton tukea.
Pekka Nykänen
Lähetä kommentti