Työttömyys, syrjäytyneisyys ja hyödyttömyys

Runsas viikko sitten Hesarin sunnuntaidebatissa tuttu mies, Turun poliittisen historian professorin pallilta puolitoista vuotta sitten emeritukseksi eläköitynyt Jorma Kalela kirjoitti tärkeän puheenvuoron työttömyydestä ja syrjäytyneisyydestä. Viimeiset 15 vuotta enemmän historianfilosofian parissa työskennellyt julkaisi vuonna 1989 kirjan Työttömyys 1900-luvun suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa (Valtion painatuskeskus, Helsinki 1989) ja on aina silloin tällöin senkin jälkeen esittänyt aihepiiristä teräviä huomioitaan. Niin myös tällä kertaa.

Jo aikaisemmin Kalela on kiinnittänyt huomiota siihen epäsuhtaan, joka vallitsee nykyisen työmarkkinatodellisuuden sekä suomalaisessa yhteiskunnassa vallalla olevien työttömyyttä koskevien ajattelutapojen välillä. Hyvin usein työtä vailla oleminen nähdään jonakin sellaisena, joka on työttömän oma syy. Hän on ajautunut tilanteeseensa joko koulutuksen hankinnassa tai aiemmissa työpaikoissa tekemiensä laiminlyöntien kautta. Toisin sanoen työtön olisi voinut välttää kohtalonsa, jos hän olisi pelannut korttinsa paremmin ja fiksummin. Ainakin äänettömällä tasolla suuri osa ihmisistä tuntuu vähintään hyväksyvän tämän ajatuksen. Uskoakseni tämä "sitä saa mitä tilaa" -ajattelumalli on suurin syy myös sille, miksi työttömyydestä ongelman mittavuudesta huolimatta ei käydä kovinkaan kiivasta yhteiskunnallista keskustelua. Työttömät itsekään tai heidän edustajansa eivät ole nousseet barrikadeille protestoimaan kohtaloaan ja vaatimaan oikeudenmukaisempaa kohtelua. Työttömyyden uskotaan olevan henkilökohtainen, ei niinkään yhteiskunnallinen ongelma.

Työmarkkinoiden kasvavasta epävarmuudesta ja sattumanvaraisuudesta huolimatta monet ihmiset mieltävät yhä persoonansa ja ihmisarvonsa nimenomaan ansiotyön kautta. Ansiotyön tekeminen luo heidän elämälleen tarkoituksen, ja ilman sitä he ajautuisivat syvään identiteettikriisiin. "Kyllä töitä tekevälle löytyy", "fiksut pärjäävät aina" ja muut vastaavat tokaisut kertovat siitä, että työpaikka nähdään palkintona omien asioiden kunnolla hoitamisesta ja ahkeruudesta, työttömyys taas rangaistuksena näiden laiminlyömisestä. Viime aikoina on julkisuudessakin puhuttu "lähiölusmuista", vailla ansiotyötä olevista ihmisistä, joilla ei ole aikomustakaan hakea työtä, vaan jotka tyytyvät raahaamaan ostarilta mäyräkoiria kotiinsa ja röhnöttävät päivät pääksytysten tasaisessa kaljapöhnässä sohvallaan.

Kalela on eri linjoilla. Hänen mukaansa termi "syrjäytynyt" tulisi korvata "syrjäytetyllä", koska suuri osa kroonisesti työttömistä on tosiasiallisesti suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tietoisesti syrjäyttämiä:

...vain harvat ovat itse vastuussa nykyisestä asemastaan. Useimmat ovat joutuneet pysyvästi työmarkkinoiden ulkopuolelle, vaikka ovat täyttäneet yhteiskunnan odotukset hankkimalla hyvän ammattitaidon. Pysyvästi työmarkkinoiden ulkopuolelle ovat joutuneet myös lukuisat useiden vuosienkin koulutuksen hankkineet, vaikkapa insinöörit, ja pitkään vaativassa ammatissa toimineet. Mikään ei viittaa syrjäyttyjen joukon katoamiseen, vaan se näyttäisi pikemminkin kasvavan tulevina vuosina.

Vaikka työmarkkinat ovat mullistuneet täysin, suomalaisten usko työhön ihmisen jalostajana ja arvon mittana istuu lujassa. Tosiasiassa työmarkkinat nykymuodossa ovat kuitenkin yksittäisen ihmisen uhrauksille ja ponnistukselle täysin sokea ja kasvoton mylly, jossa syrjäytymisuhka väijyy oravanpyörässä kovintakin vauhtia juoksevia. Kun parhaatkaan talousviisaat eivät ole osanneet ennakoida ja ennustaa makrotason heilahduksia työvoiman kysynnässä, miten siihen pystyisi yksittäinen ihminen. Ammattitaitosi saattaa vanhentua, teollisuudenalasi tuotteiden kysyntä romahtaa, sairastelut tai muut yllättävät henkilökohtaiset tapahtumat tehdä stigman kaltaisia lovia ansioluetteloosi, tehtaasi siirtää Kiinaan tai osastosi tehtävät ulkoistaa. Kuten olemme saaneet monet kerrat havaita, edes hyvät pörssikurssit eivät ole tae siitä, etteivätkö yritysrakenteen virtaviivaistamiseen ja osaamisen ydinalueihin keskittymiseen tähtäävät yt-neuvottelut voisi alkaa jo huomenna.

Jos ajattelet olevasi turvassa, petät itseäsi. Kuka tahansa on korvattavissa, eikä kenenkään työpanos ole ainutlaatuinen. Ajatus siitä, että työnantajan pitäisi olla lojaali työntekijöitään kohtaan, on kvartaalitaloudessa pelkkä muinaisjäänne. Kilometritehdas saattaa kutsua vaikka työntekijä todistaisi tarpeellisuutensa joka päivä (mitä häneltä nykyään usein nimenomaisesti vaaditaankin). Tällaisessa todellisuudessa on itsesuojeluvaiston puutetta rakentaa minäkuvansa ansiotyön pohjalle, mutta siitä huolimatta se on yhä vallitseva tapa. Naapurin nainen tai mies mielletään yhä ensimmäiseksi juuri sen kautta, mitä hän tekee työkseen. Ja ellei hän tee mitään, sitten hänen olemassaolonsa määrittyy työttömyyden kautta.

Työttömyyden välittömin negatiivinen seuraus on tietysti ansiotason lasku. Vielä rahallista kriisiä suurempia ongelmia ihmisille seuraa kuitenkin siitä hyödyttömyyden tunteesta, joka tulee työttömyyden kylkiäisenä. Yhteiskunnassamme vallitsevan arvomaailman perustuessa ansiotyön tekemiselle vaatii teräksistä itsetuntoa pitää itsensä henkisesti kasassa tilanteessa, jossa kukaan ei kaipaa työpanostasi. Jorma Ollila puhui viime viikolla presidentti Tarja Halosen järjestämässä suomalaista työtä käsitelleessä keskustelutilaisuudessa huolestuneena maamme nuorten miesten syrjäytymisestä, alkoholisoitumisesta ja rapistuvasta fyysisestä kunnosta. Huomio oli tärkeä, mutta olisi kaivannut jatkeekseen analyysiä siitä, mikä vallitsevaan tilanteeseen on johtanut. Itse väittäisin, että monilla Ollilan kuvailemista kaljaa litkivistä työttömistä nuorista miehistä tulevaisuuteen kohdistuva pessimismi on merkittävä alennustilan osatekijä. Sama pätee pitkäaikaistyöttömiin.

Kun katsoo työelämän nykytilaa, on vaikeaa lähteä kiistämään tämän pessimismin oikeutusta, vaikka ei pensselien santaan lyömistä hyväksyisikään. 1990-luvun alkupuolen lamavuosien tuhkasta nousi kilpailukyky-Suomi, jossa bruttokansantuotteella ja keskimääräisellä tulotasolla mitattuna menee taloudellisesti paremmin kuin koskaan. Keskiarvot kätkevät kuitenkin näkyvistä sen tosiasian, että samaan aikaan 200 000 ihmistä on ajautunut pysyvästi ansiotyömahdollisuuksien ulkopuolelle. Tämän arvonlisäämisen näkökulmasta hyödyttömien ihmisten armeijan lisäksi nyky-Suomesta löytyy monisatatuhantinen pätkä- ja määräaikaistyöläisten armeija, joiden elämää leimaa epävarmuus, tulevaisuuden suunnittelemisen vaikeus ja ääneen lausumaton alemmuuskompleksi suhteessa paksummalla oksalla istuviin.

Siinä ei ole mitään ihmeellistä, että ilmeisen peruuttamattomasti sivuraiteelle jämähtäneille kansalaisilleen Suomi näyttäytyy pakenevien tulevaisuushorisonttien ja lunastamatta jäävien lupausten maana. Sen sijaan se, miksi vasta elämänkaaressa työuransa alkuvaiheessa jos vielä siinäkään olevat nuorukaiset ajautuvat joukoittain vastaavaan apatiaan ja hällä-väliä-tunnelmiin, on uusi ilmiö ja oire jostain todella huolestuttavasta. En usko, että poliittisiksi lääkkeiksi tarjotut alkoholiveron nosto ja viinapullojen kylkiin liimattavat varoitustarrat riittävät parantamaan tätä pessimismiä. Kun epävarmuus viedään riittävän pitkälle, usko yhteyteen oman ponnistelun ja siitä saatavien hyötyjen välillä alkaa heiketä ja kadota kokonaankin. Mikäli jo pelkkä työllistyminen, työpaikan pysyvyydestä puhumattakaan, näyttää täysin epävarmalta kaikista koulutusponnistuksista ja aiemmasta työkokemuksesta huolimatta, on yksilön näkökulmasta jopa rationaalista toimintaa suojata itseään väistämättömiltä näyttäviltä kolhuilta ja olla näkemättä tätä vaivaa. "Paskan saa vähemmälläkin", sanoo suomalainen vulgäärisanontakin.

Suomalaisen yhteiskuntapolitiikan 2000-luvun suurimpia haasteita on luoda uskottavia positiivisia tulevaisuusvisioita vastapainoksi tälle kasvavan epävarmuuden ja ennakoimattomuuden synnyttämälle lamaannuttavalle pessimismille.