Pilaantunut palkinto

Eilen julkistettiin tämänkertaiset Pro Urheilu -tunnustuksen saajat. Kulttuuriministeri Suvi Lindénin vuonna 2000 perustaman tunnustuspalkinnon jakamiseen liittyi tällä kertaa jos ei nyt skandaalinkäryä niin ainakin ikävä poliittinen sivumaku. Kulttuuriministeri Tanja Saarela nimittäin ei hyväksynyt palkintoa valmistelleen asiantuntijaryhmän nimilistaa, vaan pudotti siltä ilmeisesti neljä urheilijaa ja nosti tilalle neljä muuta. Tämän päivän Hesarissa toimittaja Pekka Aaltonen kommentoi asiaa otsikolla "Ministeri pilasi Pro Urheilu -palkinnon". Aaltosen mukaan Saarela valjasti palkinnon oman poliittisesti motivoidun tasa-arvotyönsä keppihevoseksi ja korosti omilla valinnoillaan naisten ja pienten lajien asemaa.

Pro Urheilu -tunnustuspalkinnon 2006 saivat painija Tauno Jaskari (s. 1934), ampumahiihtäjä Heikki Ikola (s. 1947), hiihtäjä Kalevi Oikarainen (s. 1936), nyrkkeilijä Reima Virtanen (s. 1947), keilaaja Maire Rautakoski, (s. 1927), jousiampuja Maire Lindholm (s. 1930), vammaisurheilija Timo Solmari (s. 1937), hiihtäjä Marja-Liisa Kirvesniemi (s. 1955), suunnistaja Liisa Veijalainen (s. 1951), ja suunnistaja Outi Borgenström(s. 1956). Opetusministeriön liikuntayksikön ylitarkastaja Hannu Tolosen mukaan valinnoissa painotettiin urheilun rahanjaossa usein paitsioon jääneiden pienten lajien edustajia sekä suomalaisessa huippu-urheilussa tienraivaajina toimineita naisurheilijoita.

Aaltosen tietojen mukaan Saarela pudotti asiantuntijaryhmän ehdottamista nimistä Insbruckin vuoden 1976 talviolympialaisten viestinhiihdon kultamitalijoukkueen kokonaisuudessaan eli Matti Pitkäsen, Pertti Teurajärven, Juha Miedon ja Arto Koiviston. Hesari ei täsmennä, keitä tuli tilalle, mutta nimilistaa kokonaisuudessaan katsoen veikkaisin, että Saarelan kandidaatteina palkituiksi tulivat nyrkkeilijä Reima Virtanen, keilaaja Maire Rautakoski, jousiampuja Maire Lindholm ja suunnistaja Outi Borgenström.

Urheilusaavutusten keskenään vertaaminen on tietysti äärimmäisen hankala tehtävä, varsinkin kun asiantuntijaryhmä määritteli kilpailusaavutusten ohella yhdeksi tärkeäksi kriteeriksi myös näiden saavutusten "merkitys suomalaisen huippu-urheilun kehitykselle". Sitäkin suuremmalla syyllä olisi toivonut, ettei ministeri Saarela olisi ryhtynyt kävelemään yli asiantuntijaryhmän valmistellun kannan. Taannoisessa paljon kohua herättäneessä Hesarin kolumnissaan Hjallis Harkimo lyttäsi Saarelan toiminnan kulttuuriministerinä suomalaiselle urheilulle haitallisena ja ilkeili mm. sillä, että Saarela on pätevöitynyt urheiluasioihin mm. toimimalla aiemmin aerobic-ohjaajana. Ihan näin ronskille linjalle ei tarvitse mennä ollakseen oikeutettu kysymään, miksi Saarela katsoi kompetenssinsa riittävän hylkäämään asiantuntijaryhmän ehdotuksen. Ryhmässä sentään istuivat mm. olympiakomitean pääsihteeri Jouko Purontakanen, Urheilumuseon johtaja Pekka Honkanen, OPM:n liikuntayksikön johtaja Raija Mattila, olympiavoittaja Mikko Kolehmainen, koripalloikoni Lea Hakala, erityisryhmien liikunnan ekspertti Veikko Puputti sekä menestystä niin "normaalien" puolella 1970-80-luvuilla kuin myöhemmin elinsiirtopotilaana vammaisurheilussakin niittänyt Tuija Helander.

Nyrkkeilijä Virtasen mukanaolo urheiluväkivallan vastustajana esiintyvän Saarelan listalla oli mielenkiintoista. Villinä veikkauksena heittäisin, että boksari Virtanen saattoi päätyä palkituksi jopa elokuvaohjaaja Olli Saarelan suosituksesta. Nyrkkeilyfani Saarela varmasti tuntee Münchenin olympialaisissa hopeaa ottaneen ja taloudellisten vaikeuksien kanssa läpi uransa taistelleen "Hopeanyrkin" tarinan, joka nyrkkeilyn ohella kuuluu myös suomalaisen työväenurheilun kunniakkaimpiin lukuihin. Jäädään odottelemaan, koska ohjaaja-Saarela ryhtyy työstämään elokuvaa Kemin kaupunginteatterissa vuonna 1990 esitetyn Juha-Pekka Hotisen käsikirjoittaman ja Olli Saariahon ohjaamasta näytelmästä "Hopeanyrkki". Hotinen ehti jo vuonna 1991 muokkaamaan siitä yhdessä toisen nyrkkeilyfanaatikon, viime kesänä edesmenneen Kari Kontion kanssa elokuvakäsikirjoituksen, joka ei kuitenkaan ainakaan toistaiseksi ole edennyt sen pidemmälle.

On tietysti hyvä asia, että julkisuuden valokeilassa yleensä lapsipuolen asemaan jääviä pieniä lajejakin pyritään huomioimaan. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että ansioituneempiakin kandidaatteja olisi kenties ollut valittavana. Ehdotus on kaikkea muuta kuin puolueeton, mutta itse olisin ainakin mietittäväksi esittänyt Veli Lehtelän ja Toimi Pitkäsen palkitsemista. Näiden herrojen palkintokaapista nimittäin löytyy kaksi olympiapronssia (1956 Melbourne, 1960 Rooma), kaksi EM-kultaa ja kaksi EM-hopeaa. Hienon sarjan täydentävät vielä olympialaisten viides sija Helsingistä 1952 ja kuudes sija Tokiosta 1964. Lajina tietysti on soutu. Toimi Pitkäsen ansioluettelosta löytyy vielä sellainenkin erikoisuus, että vuonna 1956 hän sijoittui kakkoslajissaan hiihdossa 50 kilometrin matkalla SM-hopealle.

Aloite sotasyyllisyystuomioiden purkamiseksi

Tänään hieraisin Helsingin Sanomia lukiessani silmiäni. Lehdessä julkaistiin asianajotoimisto Kari Silvennoinen Ky:n ilmoitus, jossa pyydettiin vuonna 1946 annettuihin sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tuomioihin tavalla tai toisella asianosaisia ottamaan yhteyttä. Tarkoituksena on aloittaa prosessi tuomioiden kumoamiseksi. Alla ilmoitus kokonaisuudessaan:

Sotasyyllisyystuomion purkaminen

Sotasyyllisyysoikeus tuomitsi sotaan syyllisinä 21.2.1946 seuraavat miehet:

Risto Heikki Ryti, Johan Wilhelm Rangell, Edwin Johan Hildegard Linkomies, Carl Henrik Wolter Ramsay, Väinö Alfred Tanner, Tyko Henrik Reinikka, Toivo Mikael Kivimäki, Antti Kukkonen.

Olen tullut siihen tulokseen, että oikeuden päätös perustuu mitä ilmeisimmin oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:ssä mainituin tavoin seikkoihin, joiden perusteella tuomio voidaan purkaa:

1. oikeuden jäsenten, virkamiesten tai syyttäjän rikolliseen menettelyyn, jonka voidaan otaksua vaikuttaneen jutun lopputulokseen;
2. todisteina käytettyihin vääriin asiakirjoihin, asianosaisten, todistajien tai asiantuntijoiden tahallaan antamiin perättömiin lausumiin, joiden voidaan otaksua vaikuttaneen lopputulokseen;

Lisäksi on tullut ilmi:

3. uusia seikkoja ja todisteita sekä uusia erittäin painavia syitä, jotka aikanaan ilmi tullessaan olisivat johtaneet syytteiden hylkäämiseen;
4. että tuomio perustuu väärään lain soveltamiseen.

Korkeimman oikeuden tulee purkaa sotasyyllisyystuomio. Pyydän ensi sijassa tuomittujen sukulaisia ottamaan yhteyttä purkuhakemuksen laatimista varten.

Totean että sotasyyllisyystuomiolla on prejudisoivia vaikutuksia aina Karjalan kysymyksestä Suomen Nato-jäsenyyteen saakka, mistä syystä tuomion purkaminen on myös välttämätöntä. Näiden prejudisoivien syiden takia asianosaisten piiri saattaa olla sukulaispiiriä laajempi.

Yhteydenotot pyydän osoittamaan mieluiten kirjallisesti toimistooni (sähköpostilla, faxilla tai kirjeitse). Purkuhakemuksen laatimisesta ja asian ajamisesta laskutetaan toimeksiantajalta normaali asianajopalkkio.

Helsingissä 14. joulukuuta 2006

Kari Silvennoinen, asianajaja, varatuomari
Helsingistä

Asianajotoimisto Kari Silvennoinen Ky
Korkeavuorenkatu 19 A, 00130 Helsinki, Finland
Puh. 09-650 407, telekopio 09-650 408
Tel. +358 9 650 407, fax +358 9 650 408
Gsm 0500-705 716, +358 500 705 716
E-mail kari.silvennoinen@kolumbus.fi
Web www.silvennoinen.fi


Silvennoisen nimi oli julkisuudessa vähän vastaavassa asiassa jo aiemmin tänä vuonna, kun hän ryhtyi käynnistämään oikeustoimia Venäjän valtiota vastaan liittyen talvi- ja jatkosodissa pakkoluovutettujen alueitten kiinteistöjen omistusoikeuksiin. Silvennoisen mukaan alueiden siirtyminen toisen valtion hallintaan ei sammuttanut näitä omistusoikeuksia.

Aloite sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tuomioiden mitätöimiseksi on mielenkiintoinen. Uskoakseni Silvennoisen aloite kytkeytyy nimenomaisesti tähän kiinteistökysymykseen, koska sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä todettiin Suomen johdon syyllistyneen "rikoksiin rauhaa vastaan". Käsittääkseni nämä Silvennoisen viittaamat "prejudisoivat vaikutukset" liittyvät siihen, että sotasyyllisyysoikeuden mukaan Suomen käymistä sodista ainakin jatkosota oli luonteeltaan rikollista hyökkäyssotaa. Tällaisen tulkinnan valossa on tietysti vaikeaa lähteä peräämään Suomen oikeuksia millään tavalla, vaikka ne sitten liittyisivätkin vain yksittäisten kiinteistöjen omistamiseen.

Juridisen puolen lisäksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tuomioiden mahdolliseen purkamiseen liittyy muitakin näkökohtia. Olen itsekin ottanut asiasta käytyyn keskusteluun osaa esimerkiksi Säätytalon suuressa sotasyyllisyysseminaarissa marraskuussa 2005 ja Porin lyseossa 10.5.2006 pidetyssä Risto Ryti -juhlaseminaarissa. Mielestäni mihinkään virallisiin toimiin tuomittujen kunnianpalauttamiseksi ei tarvitse ryhtyä, koska yleisen mielipiteen silmissä he eivät koskaan kunniaansa menettäneetkään. Kollektiivisessa historiatietoisuudessa oikeudenkäynnin vaikutus oli pikemminkin täysin päinvastainen, eli kansan enemmistön silmissä sotasyyllisistä tuli marttyyreja ja poliittisista syistä uhrattuja kansallissankareita. Porissa samalla kannalla olivat myös emeritusprofessori Heikki Ylikangas ja korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Hallberg. Puhemies Paavo Lipponen, joka myös oli läsnä, sen sijaan ei lausunut kantaansa asiassa.

Sekin nykynäkökulmasta vähän kiusallinen asia tuppaa keskustelussa usein unohtumaan, että sotaan syyllisten rankaiseminen perustui eduskunnan hyväksymään lakiesitykseen. Siinä mielessä kyseessä siis oli kansan tahto. En ole juridiikan asiantuntija, mutta voisin kuvitella, että silläkin olisi "prejudisoivia vaikutuksia", mikäli korkein oikeus nyt 62 vuotta myöhemmin lähtisi näitä silloisen eduskunnan päätöksiin pohjtautuvia tuomioita purkamaan. Historiapolitiikan kannalta taas on hyvä pohtia sitä, kuinka mielekäs veto tällaisen uuden huomion keskittäminen tutkimuksen jo ajat sitten läpikotaisin poliittiseksi osoittamaan prosessiin olisi.

Vaikka Silvennoisen aloitteen välittömänä syynä todennäköisesti on tarve vaikuttaa tuohon luovutettujen alueiden kiinteistöjen omistusoikeuksien selvittämiseen tähtäävään prosessiin, sisältää tiedotus varsin mielenkiintoisen viittauksen myös "Karjalan kysymykseen" ja "Suomen Nato-jäsenyyteen". On kuitenkin hyvä muistaa, että Suomen nykyiset rajat hyväksyttiin ja vahvistettiin Pariisin rauhansopimuksessa 1947, ei sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Itselleni ei oikein aukea sekään, miten ihmeessä vuonna 1946 annetut tuomiot voisivat liittyä Suomen mahdolliseen jäsenyyteen vuonna 1949 perustetussa sotilasliitossa. Näiden syiden takia joka tapauksessa Silvennoinen katsoo asianosaisten piirin mahdollisesti olevan sotasyyllisinä tuomittujen sukulaisia laajempi. Odotettavissa onkin, että Silvennoisen saa ilmoituksensa perusteella yhteydenottoja.

Rosalie, Lemmy ja Thin Lizzy

Noustaan vähäksi aikaa taas niin historiantutkimuksen kuin toisen maailmansodankin juoksuhaudoista ja mietitään musiikkia. Minulla oli joulukuun alussa ilo ja kunnia päästä paikan päällä todistamaan aidon ja rehellisen rock'n'rollin viimeisiin toteemeihin lukeutuvan Motörheadin kolmea live-esiintymistä Magdeburgissa, Leipzigissa ja Berliinissä. Lähes faustisella tavalla elinvoimansa ja rockuskottavuutensa säilyttänyt nokkamies Lemmy Kilmister ei tälläkään kertaa tuottanut pettymystä, vaikka jouluaattona tulee täyteen 61 vuotta.

Suomessa Motörhead kävi viimeksi kesällä Oulun Qstockissa, ja sen jälkeen on ilmestynyt uusi levykin, mainio Kiss Of Death. Setlist Saksan keikoilta kertoo, että klassisten raitojen runsaudenpulasta huolimatta Lemmy huomioi ilahduttavalla tavalla myös tuoreempaa tuotantoa:

1. Dr. Rock
2. Stay Clean
3. Be My Baby
4. Killers
5. Metropolis
6. Over The Top
7. One Night Stand
8. I Got Mine
9. In The Name Of Tragedy
10. Sword Of Glory
11. Snaggletooth
12. Rosalie
13. Sacrifice
14. Just Cos You Got The Power
15. Going To Brazil
16. Killed By Death
17. Iron Fist
18. Whorehouse Blues
19. Ace Of Spades
20. Overkill

Itselleni suurin yllätys oli numerolla 12 tiskiin paukahtanut Rosalie, jota en totta puhuen meinannut edes tunnistaa. Motörheadille harvinaisella tavalla kyseessä nimittäin on cover, versio kitaravetoisen hard rockin pioneereihin lukeutuneen irlantilaisen Thin Lizzyn vuonna 1975 tunnetuksi tekemästä (levyllä Fighting) ja alunperin amerikkalaisen Bob Segerin säveltämästä ja levyttämästä (levyllä Back in '72 vuodelta 1973) kappaleesta. Motörheadin konserteissa ei ole sitten vuoden 1983 Another Perfect Day -kiertueen totuttu paljon covereita kuulemaan, ja tuolloinkin mukaan kelpuutettiin ainoastaan Willie Dixonin standardiblues Hoochie Coochie Man. Sex Pistolsin God Save The Queeniä bändi toki on ehtinyt veivata kymmenillä keikoilla 2000-luvuillakin, mutta se on vähän eri asia, koska biisi löytyy myös levytettynä vuonna 2000 julkaistulta We Are Motörhead -kiekolta.

Rosalie joka tapauksessa toimi mallikkaasti Motörheadin turboahdettunakin versiona. Valinnassa voi nähdä myös Lemmylle ominaista kierohkoa ironiaa, soittihan biisin levyttäneessä Thin Lizzyn kokoonpanossa myös skottikepittäjä Brian "Robbo" Robertson, joka vuonna 1982 klassisen Kilmister-Clarke-Taylor -lineupin hajottua liittyi Motörheadiin. Kitaransoittoon vasta kahdeksan vuoden sellon- ja pianonsoiton jälkeen siirtynyt Robbo oli (ja on yhä, kävi Suomessakin hiljattain) taiturimainen ja ennen kaikkea melodinen kitaristi, jonka liitto huomattavasti suoraviivaisempaan lähestymistapaan panostaneiden Lemmyn ja rumpali Philthy "Animal" Taylorin kanssa ei missään vaiheessa saavuttanut harmonista tilaa. Kun Robbo vielä kieltäytyi soittamasta keikoilla Ace of Spadesia ja Overkilliä, jäi Robbon visiitti Motörheadissa yhden levyn, vuonna 1983 julkaistun Another Perfect Dayn, mittaiseksi. Mainittu levy on mielestäni yhä yksi erikoisimmista keitoksista klassisen hevimusiikin historiassa, mutta se toimii. Levyn aloittavan Back At The Funny Farmin alussa kuullaan Robertsonin soolonomaista melodista luritusta muutaman sekunnin ajan, kunnes Lemmy huutaa "Fuck notes!" ja alkaa hakata diskanttisella säröllä varustetusta bassostaan konekivääritempolla yhtä säveltä Robertsonin päälle.

Motörhead ja Thin Lizzy keikkailivatkin yhdessä joskus 1980-luvun alkupuolella. Lemmy ja TL:n laulajabasisti Phil Lynott olivat hyviä ystäviä keskenään, kunnes viimeksi mainittu tammikuussa 1986 kuoli heroiinin yliannostuksen jälkimaininkeihin 36-vuotiaana. Lynott-vainaa nauttii nykyisin Irlannissa jonkinasteisesta kansallissankarin statuksesta. Dublinin Graton Streetiltä löytyy hänen patsaansa ja onpa mies saanut kuvansa postimerkkiinkin. Mainstreamin kannalta Lynottin ja hänen bändinsä tunnetuin kontribuutio lienee vanhaan irlantilaiseen kansanlauluun pohjautuva Whiskey In The Jar, josta Metallica levytti vuonna 1998 suurta kaupallista menestystä ja Grammy-palkinnon saaneen version. Meilläkin kappaletta on laulellut Bablo nimellä Kauas vuorten taa, joka kyllä on melko karmeaa kuultavaa.

Vähemmän tunnettu asia on se, että Motörheadilta ja Thin Lizzyltä löytyy Robertsonin lisäksi toinen yhteinen jäsen, nimittäin rumpali Tommy Aldridge, todellinen hevirumpalien palkkasoturi, joka soittaa sekä MH:n ainakin minun mielestäni kirkkaasti huonoimmaksi (toivottavasti) jääneellä March Or Die -levyllä että Thin Lizzyn vuoden 2000 livealbumilla One Night Only. Motörheadissa Aldridge ei ollut varsinainen jäsen, vaan paikkasi jostain syystä soittotaitonsa kesken levytyssessioiden hukannutta ja siitä syystä bändistä lopullisesti kenkää saanutta Philthy "Animal" Tayloria. Thin Lizzyn Lynottin kuoleman jälkeiset levytykset taas eivät nyt ihan mene sinne rip off -osastolle, mutta ei paljon puutukaan.

Thin Lizzy lienee yksi vaikutusvaltaisimmista yhtyeistä hard rockin ja perinteisemmän heavy metallin historiassa, vaikka se ei vastaavaa arvostusta ja varsinkaan tunnettavuutta nautikaan. Se lanseerasi kahden lead-kitaran harmoniaan perustuvan äänimaisemansa samaan aikaan kun saman Atlantin toisella puolella tekivät southern rock -ikonit Lynyrd Skynyrd ja Allman Brothers Band, ja sai Euroopassa lukemattoman määrän seuraajia, tunnetuimpina NWOBHM:n kärjessä ratsastanut Iron Maiden. Jäsenistönsä kautta sillä on suora linkki valtavaan määrään hard rockin ja traditionaalisen metallin kärkiesiintyjiä. Gary Moore (jota on versioinut mm. Nightwish) teki komean soolouran Thin Lizzyn jälkeen, John Sykes taas on kepittänyt myös Whitesnaken ja Tygers of Pan Tangin riveissä, Snowy White soitti Thin Lizzyn jälkeen mm. Pink Floydin, Roger Watersin ja Peter Greenin (Fleetwood Mac) kanssa. Thin Lizzyä taas ovat covereina levyttäneet niin Bon Jovi, Cardigans, Anthrax, Smashing Pumpkins, Six Feet Under, Hanoi Rocks kuin De La Soulkin.

Yhden tyylikkäimmistä viime vuosien tribuuttilevyistä Suomessa on tehnyt turkulainen poppoo nimeltä Cold Sweat. Levyn nimi oli Dedicated To Thin Lizzy, eli kyseessä oli TL:n tribuuttilevy. Levyllä taitaa vierailla peräti yhdeksän eri laulajaa, tasoltaan vähän vaihdellen, mutta levyn varsinaisen helmen tarjoaa sen virtuoosimainen tuplakitarointi. Cold Sweat on keikkaillut valitettavan säästeliäästi ja se on siksi jäänyt näkemättä. Kuulemani mukaan Brittein saarilla vaikuttaa toistakymmentä kokopäiväelantonsa Thin Lizzy -covereita soittamalla ansaitsevaa bändiä, ja mielellään soisi tänne meillekin yhden mahtuvan. Tämän toteutumista odotellessa voi valmistautua vaikkapa bändin nykyversion keikkaan Helsingissä Deep Purplen lämppärinä 23.5.2007.

Naiivia ruotsalaista lyötiin ajopuulla päähän

Laitetaan tähän vielä toinenkin juttu painetusta sanasta, Turun Sanomissa 3.12.2006 julkaistu aliokirjoitus historiantulkintojen Suomi-Ruotsi-ottelun ensimmäisestä erästä:

Arnstad ja Torstila huutavat toistensa ohi
SUOMALAIS-RUOTSALAINEN HISTORIARIITA HAISEE NAFTALIINILTA

Ruotsalainen tutkija ja toimittaja Henrik Arnstad onnistui herättämään kohua ja keskustelua Svenska Dagbladetissa 29.11. julkaistulla kirjoituksellaan, jossa hän syytti Suomea sodanaikaisen historiansa vääristelystä. Arnstadin syytekirjelmästä löytyivät mm. Hitlerin Saksan kanssa vallinneen liittosuhteen kieltäminen, rikollinen hyökkäyssota, Itä-Karjalan etnisten puhdistusten politiikka ja 3000 keskitysleirivangin hengiltä näännyttäminen.

Arnstadin kirjoitus oli kommentti Suomen ulkoministeriön valtiosihteeri Pertti Torstilan Tukholman kuninkaallisessa sotilasakatemiassa 13.11. pitämään puheeseen, jossa tämä ajankohtaisten ulkopoliittisten asioiden käsittelyn lomassa myös kritisoi Arnstadin aiemmin tänä vuonna julkaistua kirjaa Spelaren Christian Günther. Kirja tarkastelee Ruotsin ulkopolitiikkaa vuosina 1939-1945 ulkoministerinä toimineen Güntherin näkövinkkelistä, mutta kuvaa samalla Suomen sotavuosien historiaa tavalla, joka oli Torstilan ohella suututti monta muutakin suomalaista.


Murhia ja sotarikollisia

Keskustelu aiheesta alkoi jo 16.9., jolloin Dagens Nyheter julkaisi Arnstadin Suomen sotapolitiikkaa käsitelleen kirjoituksen ”Finlands sak var inte vår”, jossa hän kyseenalaisti Ruotsissa yleistyneen tavan ihannoida naapurimaan sotamenneisyyttä. Hänen erityisenä maalitaulunaan oli naapurimaassammekin suurta huomiota saanut Åke Lindmanin filmi ”Etulinjan edessä” vuodelta 2004, joka hänen mukaansa on rinnastettavissa siihen, että Saksassa tehtäisiin SS-joukot sankareina esittävä elokuva.

Kirjassaan ja kirjoituksissaan Arnstad alleviivaa toistuvasti sitä, että Suomi oli ainoa kansallissosialistisen Saksan kanssa vapaaehtoisesti liittoutunut demokraattinen valtio. Hän katsoo myös, että tämä epämiellyttävä tosiasia on suomalaisissa keskusteluissa pyritty lakaisemaan maton alle. Suomea ei hänen mukaansa ajanut Hitlerin liittolaiseksi minkäänasteinen pakkotilanne, vaan maan johdon opportunismi ja haaveet Saksan avulla luotavasta Suur-Suomesta.

Puheet Suomen erillissodasta Arnstad leimaa valheiksi. Kautta linjan hän käyttää Suomea kuvaillessaan termejä, jotka eivät jätä hänen asenteestaan epäselvyyttä: keskitysleirien nälkäkuolemia hän kutsuu ”murhiksi”, presidentti Risto Rytiä ”sotarikolliseksi” ja Torstilan vasta-argumentteja ”fantasioiksi”. Hän syyttää Suomea demokratian vastaisesta taistelusta ja epäsuorasta tuesta saksalaisten suorittamalle juutalaisten kansanmurhalle.

Arnstadin kommenteissa ei ole mitään uutta. Hän lämmittelee uudelleen niitä samoja argumentteja, joita vuorollaan ovat esittäneet niin sodanaikainen neuvostopropaganda, valvontakomissio, vaaran vuosien kotikommunistit, ajopuuteoriaa polemisoineet ulkomaalaistutkijat, presidentti Kekkosen suosiota tavoitelleet YYA-ulkopolitiikan aisankannattajat kuin taistolainen kulttuurieliittikin.

Torstila oli oikeassa nimetessään Arnstadin kirjan ”surulliseksi todistuskappaleeksi historiallisen perspektiivin puuttumisesta”. Vuonna 1967 syntynyt ruotsalaistutkija ei todellakaan vaivaa päätään pyrkimyksillä ymmärtää Suomen vaikeaa asemaa Neuvostoliiton ja Saksan intressipiirien välissä sen paremmin kuin talvisodan jatkosodalle muodostamaa taustaakaan. Torstilan vasta-argumenttien purevuutta kuitenkin söi se, että hän tyytyi luettelemaan jo sota-ajan propagandassa käytetyt kliseiset teesit virallisen liittosopimuksen puuttumisesta ja käydyn sodan erillisestä luonteesta. Vuoden 1941 ratkaisuja kuvatessaan hän toisti jo ajat sitten alas ammutun ajopuuteorian lähes sellaisenaan.


Tekohengitystä ajopuuteorialle

Suomen moraalista tahrattomuutta korostava patrioottinen retoriikka oli psykologisesti ymmärrettävä reaktio Arnstadin osin pöyristyttäviinkin ylitulkintoihin, mutta mikäli tarkoitus oli edistää historiallista ymmärrystä, saalis jää laihaksi. Itse asiassa voisi kaiken kiistämisen linjan valinneen Torstilan väittää jopa turhaan antaneen tukea Arnstadin väitteille siitä, että Suomessa toisen maailmansodan historiallinen käsittely olisi joiltakin merkittäviltä osilta jätetty tietoisesti tekemättä.

Ajopuuteorian arkkuun viimeiset naulat lyöneestä professori Mauno Jokipiin Jatkosodan synty –tutkimuksen julkaisusta on pian kulunut jo 20 vuotta, eikä tutkimus siihenkään loppunut. Sodan synkempiä ja kansallisesti arkaluontoisiakin puolia, esimerkiksi Itä-Karjalan keskitysleirejä, Suur-Suomi-huumaa ja erillissotateesin keinotekoisuutta, on kiitettävästi valotettu. Parhaillaan käytävä Huhtiniemi-keskustelu on hyvä esimerkki siitä, että ikävistäkin asioista puhutaan.

Sekä Arnstad että Torstila ampuvat jo parikymmentä vuotta sitten tyhjentyneisiin juoksuhautoihin. Se, että osa suomalaisista keskustelijoista on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen palannut hedelmättömään ajopuu-, torjuntavoitto- ja erillissotajankutukseen, ei johdu tutkimustiedon puutteesta. Arnstad vaan ei vaikuta tuntevan suomalaisten tutkijoiden keskusteluja lainkaan, ja valitettavasti Torstilakaan ei katsonut tarpeelliseksi häntä niistä valistaa.

Keskeisenä pulmana Suomen historian tunnetuksi tekemiselle maamme rajojen ulkopuolella on ollut meikäläisen historiatieteen leimallinen suomalaiskansallisuus. Aiheet ovat keskittyneet kapeasti omaan historiaan ja vain harvat tutkijat ovat halunneet kirjoittaa kansainvälisille yleisöille. 90 prosenttia keskeisistä tutkimuksista on saatavilla ainoastaan suomen kielellä. Niinpä Arnstadkin on käyttänyt lähteenään pääasiassa niitä ulkomaisten tutkijoiden 1950-70-luvuilla julkaistuja teoksia, joiden tavoitteena oli kumota professori Arvi Korhosen vuonna 1961 formuloima ajopuuteoria.

On syytä alleviivata sitä, että Arnstad ei edusta vallitsevaa ruotsalaista näkemystä, vaikka hänellä ilmiselvää pyrkyä tällaiseen asemaan onkin. Ruotsista on läpi vuosikymmenten löytynyt ymmärtämystä Suomen sotavuosien ratkaisuille. Hyvä esimerkki on tutkija ja journalisti Allan Sandström, joka kirjassaan Fortsättningskriget 1941-1944 antaa täyden tukensa erillissotateesillekin. Sympatioita on löytynyt myös valtionjohdosta; esimerkiksi Carl Bildt ja Göran Persson ovat avoimesti tunnustaneet Suomen käymän taistelun suuren merkityksen Ruotsin puolueettomuuden mahdollistajana.


Kansallisen näkökulman rajoitukset

Historiantulkintojen Suomi-Ruotsi-maaottelua ei siis kannata Arnstadtin takia aloittaa. Loppujen lopuksi hänenkin tendenssimäisyytensä johtuu samasta syystä, joka aikanaan sai Arvi Korhosen rakentamaan ajopuuteoriansa ja hänen seuraajansa kannattamaan sitä. Korhonen totesi suoraan, että mikäli kansalliset edut ja totuus joutuvat ristiriitaan, on historioitsijan velvollisuutena tinkiä jälkimmäisestä. Ajopuuteoria oli kansallisen edun mukaista historiankirjoitusta puhtaimmillaan.

Arnstad ei näe mitään paheksuttavaa siinä, että Ruotsi hädän hetkellä keskittyi vain omien etujensa varjelemiseen. Se, mikä Suomesta ja Norjasta tarkasteltuna kenties näytti pelkuruudelta ja jopa petturuudelta pohjoismaisia naapureita kohtaan, oli ruotsalaisille valtioviisautta. Samalla logiikalla se, mikä Ruotsista käsin saattoi näyttää rikolliselta hyökkäyssodalta, oli suomalaisille tietoinen valinta sen vaihtoehdon puolesta, joka näytti antavan parhaat mahdollisuudet kansallisen itsemääräämisoikeuden säilyttämiseen.

Tiukasti kansallisessa näkökulmassa pitäytyvällä historiankirjoituksella on aina rajoituksensa ja sudenkuoppansa, oli tämä näkökulma sitten ruotsalainen, suomalainen tai jokin muu. Rehellisyyden nimissä Arnstad olisi Suomea syyllistäessään voinut todeta jotain myös Ruotsin toimittaman rautamalmin ja kuulalaakerien merkityksestä Saksan sotaponnistuksille, Saksan panoksesta Ruotsin ruoka- ja energiahuollossa, Ruotsin rautateiden käytöstä Saksan kauttakulkuliikenteeseen ja ruotsalaisista SS-vapaaehtoisista.

Viipurin ja Huhtiniemen saldot

Siirrän viimeisimmän Huhtiniemi-kommenttini printtimedian puolelta tähänkin niiden luettavaksi, joilta mahdollisesti meni tuo Helsingin Sanomien kulttuuriosaston Alaviite-osaston kirjoitus (1.12.2006) ohi:

Tutkimustiedon aukot jättävät tilaa huhuille

Ilta-Sanomat uutisoi 25.11., että Viipurin menetykseen päättyneessä taistelussa 20.6.1944 katosi vain 74 sotilasta. Tulos oli saatu käyttämällä puolustusvoimien nettisivuilla jo vuosikausia ollutta sodissa menehtyneiden tiedostoa, joka useasta eri lähteestä koottuna edustaa ajantasaisinta tutkimustietoa.

Sotahistoria kertoo kadonneiden lukemaksi 419. Tiedon mainitsee alan perusteos, vuonna 1957 julkaistu Suomen Sota 1939-1945 –sarjan seitsemäs osa, josta se on sitten kulkeutunut muihin teoksiin, mm. vuoden 2005 Tieto-Finlandian saaneeseen Jatkosodan Pikkujättiläiseen.

Suomen Sota –sarjan lähteenä oli käytetty väliaikaista tappiokatsausta, jota tehtäessä kadonneita oli ollutkin mainittu määrä. Se, että suurin osa kadonneista palasi yksikköönsä myöhemmin, jäi dokumentoimatta. Vertailua myöhempiin vahvuusilmoituksiin ei tehty, ja näin lukemasta 419 tuli virallista sotahistoriaa.

Lappeenrannassa kiertäneet huhut Huhtiniemessä teloitetuista ja sinne haudatuista karkureista eivät alun perin kytkeytyneet Viipurin taisteluun lainkaan. Vasta 1990-luvulla alettiin pohtia, voisivatko Huhtiniemen väitetyt vainajat olla kadonneiksi merkittyjä 20. Prikaatin sotilaita.

Julkisuuteen Viipuri-Huhtiniemi-kytkentä nousi kesäkuussa 1995 Jukka Rislakin ja Sune Sahlstedtin Helsingin Sanomissa julkaistun jutun ansiosta. Vuonna 1999 kirjailija Paavo Haavikko rakensi kirjassaan Päämaja – Suomen hovi synkän salaliittoteorian sadoista, ehkä jopa 1300 teloitetusta ja kaikki todisteet hävittäneestä salausoperaatiosta.

Lappeenrannan huhut lienevät syntyneet todellisuudessa tapahtuneiden 46 karkurin teloitusten pohjalta. Kun teloituksia nähneet tai niistä kuulleet ryhtyivät vuosikymmenien päästä asiaa muistelemaan, saattoi muisti tehdä tepposet. Vankikuljetuksista saattoi tulla teloituskyytejä, niskureista karkureita, venäläisten ruumiista suomalaisia ja muutamasta kymmenen, ehkä satakin. Omat kokemukset sekoittuivat myöhemmin kuultuun tai ajateltuun. Asian julkisuus lisäsi houkutusta dramatisoida, ja aina löytyi myös niitä, jotka halusivat uskoa.

Aiheesta kirjan kirjoittaneet Antti O. Arponen ja Martti Meuronen ovat ihmetelleet, miksi asiasta tietävät henkilöt eivät ole pyrkineet kumoamaan huhuja salaisista teloituksista. Huhujen ja silminnäkijäkertomusten runsaus viittasi siihen, että asiassa oli pakko olla jotain perää. Luitakin on löytynyt lähes aina kun on kaivettu.

Aina ilmaantunut myös niitä, jotka ovat kiirehtineet kiistämään, että löydöt voisivat olla kesältä 1944. Tämä on saanut epäilijät vain vahvistumaan uskossaan; jotain yritetään tietoisesti salata. Palapelin puuttuvan palan muodostivat 20. Prikaatin 419 kadonnutta.

Huhut versovat historiallisen tiedon aukkokohdissa. Mitä dramaattisempia tapahtumat, sitä voimakkaampia huhut. Lähteetkään eivät riitä oikaisemaan virhekäsityksiä, jos niihin halutaan uskoa. Vieläkin väitetään esimerkiksi elintärkeiden panssarinyrkkien ja lento-osasto Kuhlmeyn tulleen Suomen rintamalle presidentti Rytin 26.6.1944 Saksalle antaman lupauksen ansiosta, vaikka panssarinyrkit olivat maassa jo huhtikuussa ja Kuhlmeykin 10 päivää aikaisemmin.

Lähdevirheiden kulkeutuminen tutkimukseen ja yleisesti hyväksytyiksi ei ole tavatonta. Esimerkiksi pitkään vallinneen käsityksen mukaan Dresdenin pommituksessa helmikuussa 1945 kuoli jopa 200.000 saksalaista. Tutkimus kyseenalaisti Saksan propagandaministeriöstä lähtöisin olleen luvun vasta vuosikymmeniä myöhemmin ja osoitti todelliseksi määräksi n. 25.000. Samankaltaista polkuriippuvuutta on meillä havaittavissa mm. sotasyyllisyysoikeudenkäynnin puolustuspuheiden vaikutuksessa tutkimukseen.

Mikä on Huhtiniemi-keskustelun saldo? Viipurin kadonneiden määrä on kutistunut eikä kesän 1944 ruumiita tai todisteita salaisesta pikaoikeudesta ole löydetty. Kaivauksia on tehty yhdestä paikasta, mutta maatutka osoitti muitakin mahdollisia hautapaikkoja. 20. Prikaatin pienempikin kadonneiden määrä on poikkeuksellinen. Koko jatkosodassa yhtä kaatunutta kohden oli 0.14 kadonnutta, Viipurissa lähes neljä.

Uusiakin kysymyksiä on herännyt. Miksei 20. Prikaatin kadonneiden määrä oikaistu? Pyrittiinkö näin vaimentamaan epäilyksiä siitä, ettei kaupungista taisteltu tosissaan? Löytyykö sotahistoriastamme enemmänkin vastaavia virheitä?