Parlamentaarista nyrkkeilyä

Kaikkea sitä tv-lupamaksun maksamalla saakin. Maanantai-illalla Voimala-ohjelmassa (TV1, 22.30, uusintana tänään keskiviikkona klo 16.10) Sport-lehden päätoimittaja ja kirjailija, Me Naiset -lehteä 18 vuotta päätoimittanut Ulla-Maija Paavilainen väitti naama peruslukemilla, että eduskunnan mieskansanedustajista 20 prosenttia pahoinpitelee aviopuolisoitaan. Ohjelma oli otsikoitu "Rakennekynsillä vallan kahvaan", ja keskustelun pääteemana oli käsitellä naisen menestymismahdollisuuksia työelämässä. Muina keskustelijoina olivat vaaleissa eduskunnasta pudonnut Arja Alho ja mediatutkija Iiris Ruoho, joka mainitsee erikoisaloikseen mm. journalistisen tv-kritiikin ja feministisen mediatutkimuksen.

Paavilaisen väite, jonka mukaan siis nykyisessä eduskunnassa on 23 vaimoaan hakkaavaa miestä, painui keskustelussa ässänä kenttään. Sitä eivät vaivautuneet kommentoimaan, kyseenalaistamisesta puhumattakaan, sen paremmin toimittajat kuin muut vieraatkaan. Episodi oli oireellinen tasa-arvokeskusteluun pesiytyneestä poliittisen korrektiuden ilmapiriistä. Naisiin kohdistettu väkivalta on syystä yksi feministisen yhteiskuntakritiikin peruspilareista, mutta aika usein näkee hyvää asiaa edistettävän kyseenalaisilla, osin jopa pöyristyttävillä argumenteilla. Paavilaisen väitteen sylttytehdas lienee moneen kertaan diskreditoitu mutta silti yhä tiuhaan siteerattu taannoinen Amnestyn "Joku raja" -kampanja, jonka mukaan viidennes eli 20 prosenttia suomalaisnaisista elää väkivaltaisessa parisuhteessa.

Aiheen todellinen asiantuntija, rikosylikonstaapeli ja väkivaltarikostutkija Marja Vuento on useampaan otteeseen esittänyt julkisuudessa teräviä kommentteja suomalaisesta väkivaltakeskustelusta. Hänen seuraava toteamuksensa auttaa ymmärtämään ja selittämään, miksi Voimala-ohjelmassa esitettyjen väitteiden kaltaisia syytöksiä voidaan meillä esittää niin kevyesti ja perustelematta:

Julkisessa keskustelussa väkivallasta on paljolti vallalla feministinen maailmankuva, jonka mukaan väkivalta on ilmaus sukupuolten välisestä valtasuhteesta yhteiskunnassa, ja miehinen väkivalta on mekanismi, jonka avulla miehet sekä ryhmänä että yksilöinä kontrolloivat naisia ja pitävät yllä valta-asemaansa. Feministisen väkivaltatutkimuksen heikkous on se, että se on uhrifeminismiä, jossa nainen nähdään passiivisena uhrina. Naiset ovat sen mukaan avuttomia ressukoita ja uhreja ja kaikki miehet ovat potentiaalisia väkivallan tekijöitä ja raiskaajia.

Samaa henkeä on aistittavissa esimerkiksi Naisasialiitto Unionin periaatejulistuksessa, jonka mukaan "naisiin kohdistuvaa lähisuhdeväkivaltaa ei nähdä sen laajoista vaikutuksista huolimatta yhteiskunnallisena epäkohtana eikä toteutumattoman tasa-arvon ilmentäjänä, vaan yksityisasiana, vaikka väkivallantekijä lähes poikkeuksetta on mies ja uhri nainen". Yksiulotteinen näkemys tekijöiden ja uhrien jakautumisesta sukupuolen mukaan vahvistaa Vuennon näkemyksen. Tampereen yliopiston hoitotieteen laitoksella on tehty asiasta tutkimusta, jonka mukaan perheväkivalta on paljon monimuotoisempi ilmiö kuin mitä yleensä ajatellaan, ja että niin tekijöinä kuin uhreinakin on sekä miehiä että naisia.

Unionin periaateohjelmassa todetaan lisäksi, että "vaikka 40 % suomalaisista naisista on jossain elämänsä vaiheessa joutunut väkivallan kohteeksi, naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ei suhtauduta yhtä vakavasti kuin muuhun väkivaltaan". Väitteet, jonka mukaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa tietoisesti vähäteltäisiin "naista alistavien ja kontrolloivien yhteiskunnan valtajärjestelmien" vuoksi, leimaavat yliampuvuudessaan koko suomalaisen yhteiskunnan. Kyllä ainakin minun maalaisjärkeni sanoo, että pahoinpitelyn uhriksi joutuneeseen naiseen suhtaudutaan Suomessa huomattavasti suuremmalla vakavuudella kuin baaritappelussa, kadulla tai nakkikioskin jonossa turpiinsa saaneeseen mieheen, vaikka tämäkin olisi joutunut väkivallan uhriksi täysin sivullisena ja itse tapahtumia provosoimatta. Jos naisista väkivallan uhriksi elämänsä aikana joutuu 40 prosenttia, on sama luku miesten osalta huomattavasti korkeampi, luultavasti 80-90 prosentin luokkaa. Vuentokin toteaa yksiselitteisesti, että "suurin riski joutua vakavan väkivallan uhriksi Suomessa on miehillä". Sinänsä tällainen kilpailu prosenteilla on tietysti typerää, mutta asiat on hyvä pitää oikeassa perspektiivissä.

Väkivalta kaikissa muodoissaan on tuomittavaa. On sääli, että feminismin nimissä käydään julkisuudessa tällaista sotaa oikeudesta uhrin statukseen. Lähtökohdat järkevän keskustelun käymiseen ovat olemattomat, jos 50 prosentille väestöstä on tarjolla vain kollektiivista syyllisyydentunnetta ja potentiaalisen raiskaajan roolia. Pohjimmiltaan Paavilaisen kommentin kaltaiset ulostulot eivät ole juuri muuta kuin ärsyttävää oman lähtökohtaisen paremmuuden asettamista näyteikkunaan kaikkien ihailtavaksi.