Väkivaltainen Suomi?

Sellon murhien jälkeen suomalaisessa julkisuudessa on keskustelu paljon joukkumurhien syistä, ja vallitsevana trendinä tuntuu olevan syyttää suomalaisen kulttuurin väkivaltaisuutta. Toimijana tässä kulttuurissa esiintyy ennen kaikkea suomalainen mies, jonka patoutumat, estot, turhautumat ja kunnian tarve purkautuvat väkivaltana, kun ei rakentavampia ratkaisumalleja ole tarjolla.

Huolimatta siitä, että edellinen kirjoitukseni käsitteli suomalaista väkivaltaa, en tunnista kuvaa, en kokemani, en näkemäni, en kuulemani, en tietämäni, enkä lukemani perusteella. Minua häiritsee keskustelussa kilpailu erilaisilla luvuilla ja numeroilla, joiden lähteet ja laskentaperusteet ovat hyvin hämäriä ja kyseenalaisia. 12.1. Itä-Suomen yliopiston sosiaalitutkimuksen menetelmien professori Pertti Töttö esitti Helsingin Sanomien vieraskynäpalstalla tervetulleen puheenvuoron, jossa hän pyrki osoittamaan liioitelluksi käsitykset Suomesta ns. itäeurooppalaisen väkivaltakulttuurin maana.

Töttö käytti lähteenään oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen verkkoraporttia 12/2009. Sen tietojen mukaan Euroopan maat jakautuivat väkivallan suhteen kolmeen ryhmään. Vertailukohtana Töttö käytti Saksaa, Euroopan vähiten väkivaltaista maata, jossa aikavälillä 2003-2007 surmattiin vuodesssa 0,6 naista ja 0,7 miestä sataatuhatta henkeä kohti.

Väkivaltaisimmassa ryhmässä oli yksin Venäjä, jossa surmattiin vuosittain sataatuhatta henkeä kohden 12 naista ja 43 miestä, eli 20 ja 60 kertaa enemmän kuin Saksassa.

Keskiryhmässä olivat Ukraina, Valko-Venäjä, Latvia, Viro, Liettua ja Moldova. Ryhmän mediaaniarvona oli 5 surmattua naista (8xSaksa) ja 15 miestä (21xSaksa) sataatuhatta asukasta kohti.

Kolmannessa ryhmässä olivat kaikki loput 29 Euroopan maata, mukana Suomi, jossa luvut olivat naisilla 1,2 ja miehillä 3,2. Ryhmän keskiarvot olivat 1,0 ja 2,0, eli jonkin verran Suomea pienemmät. Siltä näkökulmalta Suomen luvut kyllä ovat isoja, että päästääkseen tähän keskiarvoon suomalaisten olisi vähennettävä surmatöitään vuodessa naisten osalta 17 prosenttia ja miesten osalta 38 prosenttia, eli tapettava vuosittain 10 naista ja 60 miestä vähemmän. Tästä huolimatta Suomesta ei näiden tilastojen valossa voi puhua itäeurooppalaisen (sen paremmin maantieteellisesti kuin poliittisesti määriteltynäkään) väkivaltakulttuurin maana ainakaan henkirikosten osalta.

Toisin kuin joidenkin Suomen läpikotaista väkivaltaisuutta alleviivaavien keskustelijoiden puheenvuoroista voisi päätellä, verityöt eivät myöskään jakaannu tasaisesti koko yhteiskuntaan ja maahan. Jos olet Kainuussa asuva alkoholin väärinkäyttäjä, todennäköisyytesi joutua henkirikoksen uhriksi nousee hyvinkin venäläisiin lukemiin. Toisaalta Helsingin kantakaupungissa asuvan korkeastikoulutetun ja terveitä elämäntapoja noudattavan ihmisen osalla mahdollisuus on häviävän pieni.

Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen verkkokatsauksessa 11/2009 käsitellään naisiin kohdistuvaa henkirikollisuutta. Siinä todetaan mm. seuraavat asiat:

* naisten kuolleisuus henkirikoksiin on kuluvalla vuosikymmenellä ollut selvässä laskussa

* aikuisiin naisiin kohdistuvat henkirikokset liittyvät läheisesti osapuolten
keskinäiseen alkoholinkäyttöön. Vuosina 2002–2007 rikoksista 53 prosentissa kumpikin osapuolista oli rikoshetkellä alkoholihumalassa ja 55 prosentissa päihteiden vaikutuksen alainen.

* alkoholin väärinkäyttäjiä aikuisista naisuhreista oli 40 % ja heidän surmaajistaan 44 %.

* naisten henkirikoskuolleisuus ei kohdistu tasaisesti tai satunnaisesti eri väestöryhmiin, vaan kasaantuu sosiaalisesti huono-osaisiin, työelämästä syrjäytyneisiin ryhmiin. Työttömien naisten riski joutua surmatuksi on moninkertainen verrattuna työllisiin.

* naisten kuolleisuus henkirikoksiin on Suomessa tällä hetkellä Euroopan unionin yhdenneksitoista korkein, kun miesten kuolleisuus on unionin seitsemänneksi korkein.

* ajanjaksolla 2002-2007 henkirikoksen uhreista joutuneista miehistä 65 prosenttia oli päihteiden väärinkäyttäjiä

* niin naisiin kuin miehiinkin kohdistuva henkirikollisuus on tällä hetkellä selvästi sosiaalisesti eriytynyttä ja keskittyy työelämän ulkopuolella olevaan
työikäiseen väestöön.

Näiden tietojen perusteella suomalaisen henkirikollisuuden ylivoimaisesti tyypillisimpänä motiivina näyttäisi olevan alkoholiongelmaan yhdistynyt sosiaalinen syrjäytyneisyys, ei mikään erityinen "suomalainen väkivallan kulttuuri". Esimerkiksi Stakesin erikoistutkija Esa Österberg on arvioinut erojen Suomen ja muiden pohjoismaiden väkivaltarikollisuuden välillä selittyvän lähes kokonaisuudessaan erilaisilla alkoholinkäyttötavoilla. Kännissä ja/tai aineissa olevien tekijöiden motiiveja ei mielestäni kannata lähteä liikaa psykologisoimaan.

Tilastotietojen valossa henkirikollisuutta saataisiin vähennetyksi yksinkertaisesti ehkäisemällä ihmisten syrjäytymistä ja ajautumista päihteiden väärinkäyttäjäksi. Tämän tehtävän haasteellisuudessa, varsinkin alkoholismin vähentämisessä, suomalainen kulttuuri varmasti on haasteellisempi kuin moni muu Euroopassa. Takaisin lähtöruutuun: miksi Jeppe ja Jenna juovat? Rupesivatko he juomaan saatuaan kenkää työpaikalta, ja vai olivatko lähtöpassit seurausta ryyppäämisen aiheuttamasta työkyvyn alenemisesta? Hakevatko he alkoholista jonkinlaista ratkaisua ongelmiinsa, vai onko kyse pyyhkeen kehään heittämisestä ja kemiallisesta todellisuuspaosta? Onko asialle tehtävissä mitään?

Tämän päivän Hesarin yleisönosastossa psykoterapeutti ja filosofian tohtori Mikael Saarinen vastaa Tötölle kirjoituksessaan "Suomessa vahvat perinteet erilaisille väkivallan muodoille". Lähdettä mainitsematta Saarinen kirjoittaa, että "Suomessa joka kuudes minuutti joku kokee perheessä väkivaltaa, ja 250 naista pahoinpidellään joka päivä". Vuositasolle muutettuna Saarisen luvut ovat melkoisia: 88.000 perheessä väkivaltaa kokenutta ja 91.000 pahoinpideltyä naista.

Saarinen ei esitä, kuinka paljon ryhmissä on päällekkäisyyttä, mutta hirveitä lukuja joka tapauksessa. Varsinkin kun ottaa huomioon, että poliisin tietoon tulleesta väkivaltarikollisuudesta 63 prosenttia on perheen ulkopuolella tapahtuvaa miehen toiseen mieheen kohdistamaa (perheväkivaltaa 12 %), eli sellaista, joka jää Saarisen lukujen ulkopuolelle. Jos kaiken rikollisuuden jako noudattaisi samaa prosenttia ja otettaisin Saarisen luku lähtökohdaksi, tarkoittaisi se, että vuodessa 460.000 miestä joutuisi toisen miehen väkivallan uhriksi.

Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos myöntää, että muissa väkivaltarikoksissa kuin henkirikosissa pääosa rikoksista jää tulematta ilmi. Todellisia määriä on pyritty arvioimaan kansallisten uhritutkimusten avulla. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitosten näihin tutkimuksiin perustuvan raportin (1/2007) mukaan vuonna 2006 suomalaisista 9,4 prosenttia joutui väkivallan tai uhkailun kohteeksi.Fyysistä väkivaltaa oli kokenut 5,3 prosenttia suomalaisista eli noin 280.000 ihmistä. Poliisin tietoon tulleesta rikollisuudesta 2000-luvulla (vuosikymmenellä) vuosittain n. 30.000 oli pahoinpitelyjä ja 2.200 törkeitä pahoinpitelyjä.

Suomalaisessa henkirikollisuudessa pääosa tapauksista liittyy keski-ikäisten työelämän ulkopuolella olevien miesten keskinäiseen alkoholinkäyttöön. Tilastokeskuksen mukaan vuosina 2002–2007 71 %:ssa aikuisten välisiä henkirikoksia kaikki osapuolet olivat rikoshetkellä humalassa, 85 %:ssa rikoksia ainakin yksi osapuolista oli humalassa. 2000-luvulla henkirikoksia tehneiden määrä pyöri vuositasolla 130-150:n tietämillä. Jos vaikka laskettaisiin yhteen kymmenen vuoden aikana henkirikoskia tekevät, tämä porukka edustaa koko väestöstä vajaata kolmea promillen kymmenesosaa. Yhtä tappajaa kohti katuja kuluttaa 3500 muuta suomalaista. Voiko henkirikollisiin nojautuen lausua mitään yleispätevää suomalaisesta yhteiskunnasta tai kulttuurista?

Kenen etuja palvelee erilaisten lähteiltään, määritelmiltään ja tieteellisyydeltään täysin hämärien valtavan suurten lukemien jatkuva toistaminen julkisuudessa? Mihin lopulta pyritään esimerkiksi viime viikkojen puheilla suomalaisten miesten vinksahtaneista kunniakäsityksistä ja sisäsyntyisestä väkivaltaisuudesta? Saadaanko tällaisella kauhistelulla ja kansallisella itseruoskinnalla puututtua ongelmien todellisiin syihin ja sitä kautta vähennetyksi väkivaltaa Suomessa?