The Boat Race 2010 - ennakkotunnelmat

Vaikka hiihtokelit Turussa ovat jatkuneet näihin päiviin asti, tuli tänään uutisoitu tutkimustulos, jonka mukaan Golf-virta ei ole hidastumassa, tervetulleena helpotuksena. Pitkänsalmen aukeamista soudettavaan kuntoon odotellessa seuraamme soutukauden perinteisesti aloittavaa Oxford-Cambridge -kisaa ergon eli sisäsoutulaitteen päältä, katso haaste alla seuraavassa kirjoituksessa.

On aika perinteisen joukkue-esittelyn ja kisaveikkauksen. Viime vuonna, jolloin olympialaisten jälkeiselle kaudelle tyypilliseen tapaan joukkueet olivat urheilullisesti todella kovaa tasoa, voiton vei Oxford, mutta nyt on pakat sekoitettu kunnolla. Oxfordilla on viime vuoden mestarijoukkueesta jäljellä vain kapteeni Sjoerd Hamburger, Cambridgen viime vuoden häviäjäkasista mukana ovat Deaglan McEachern, Henry Pelly ja Tom Weitemeyer. Historiatilastossa Cambridge johtaa voitoin 79-75, kerran (1877) kisa päättyi tasatulokseen.

OXFORD (sulkeissa kansallisuus, ikä, pituus ja paino):

keula - Ben Myers (Iso-Britannia, 20 vuotta, 189 cm, 92 kg)
Ei kilpaillut kansainvälisellä tasolla.

2 - Martin Walsh (Irlanti, 24 vuotta, 196 cm, 85 kg)
Voittanut puolta tuntia ennen pääkisaa soudettavan kakkoskasien lähdön kahtena vuonna peräkkäin. Edustanut Irlantia alle 23-vuotiaiden (U23) MM-kisoissa 2005 ja 2007. Kahden ja puolen vuoden takainen ergotulos 6:19.1 Britannian sisäsoutumestaruuskisoista ei vakuuta, mutta ilmeisesti kehitystä on sen jälkeen tullut.

3 - Tyler Winklevoss (USA, 28 vuotta, 193 cm, 96 kg)
Identtisen kaksosparin oikeakätinen puolisko, Pekingin olympialaisissa perämiehettömän kaksikon kuudes. USA:n mestaruus veljensä kanssa perämiehettömässä kaksikossa 2005 ja 2007. Soutua enemmän ollut otsikoissa Harvardissa opiskellessaan kehittämänsä ConnectU -tietokonesovelluksen vuoksi (alla lisää). Tuorein ergotulos 2004 USA:n mestaruuskisoista 6:01.5.

4 - Cameron Winklevoss (USA, 28 vuotta, 193 cm, 96 kg)
Identtisen kaksosparin vasenkätinen puolisko, Pekingin olympialaisissa perämiehettömän kaksikon kuudes. USA:n mestaruus veljensä kanssa perämiehettömässä kaksikossa 2005 ja 2007. Soutua enemmän ollut otsikoissa Harvardissa opiskellessaan kehittämänsä ConnectU -tietokonesovelluksen vuoksi (alla lisää). Tuorein ergotulos 2004 USA:n mestaruuskisoista 6:03.3.

5 - Sjoerd Hamburger (Hollanti, 27 vuotta, 206 cm, 100 kg)
Kisan pisin mies, ainoa viime vuoden voittajajoukkueesta jäljellä oleva. Pekingissä miesten yksikössä 13., vuonna 2005 U23-maailmanmestaruus. Ergotulos vuodelta 2004 kovaa luokkaa: 5:54.0.

6 - Matt Evans (Kanada/Iso-Britannia, 23 vuotta, 193 cm, 92 kg)
Edustanut Kanadaa U23-MM-kisoissa 2007 ja 2009. Evansin isä Mark voitti kisan 1983 ja 1984 soutaessaan Oxfordin joukkueessa, ja oli 1990-luvulla useampaan otteeseen mukana tuomarina.

7 - Simon Gawlik (Saksa, 24 vuotta, 186 cm, 93 kg)
U23-MM-kultaa 2004 pariaironelosessa, juniorien MM-hopeaa 2002 samassa veneluokassa. Tähtää Saksan maajoukkueessa Lontoon olympialaisiin. Ergotulos loppuvuodelta 2009 vei kivikovaan alle kuuden minuutin kerhoon: 5:59.0.

tahti - Charlie Burkitt (Iso-Britannia, 23 vuotta, 194 cm, 88 kg)
U23-MM-pronssia 2007 ja 2008 perämiehettömässä kaksikossa, 2004 juniorien MM-hopeaa perämiehellisessä nelosessa, 2008 EM-kisoissa kahdeksikon kuudes. 2004 veti juniorina ergotuloksen 6:28, kehitystä lienee tuosta tullut sellaiset 20-25 sekuntia.

cox Adam Barhamand (USA, 23 vuotta, 175 cm, 55 kg)
Viime vuonna kakkkoskasien kisan voitto. 2007 USA:n U23-kasin perämiehenä.


CAMBRIDGE

keula - Rob Weitemeyer (Kanada, 27 vuotta, 178 cm, 83 kg)
Mukana Kanadan kivikovassa maajoukkueringissä kuuden vuoden ajan, Ateenan olympialaisissa 2004 varamiehenä. 2005 MM-pronssia perämiehettömässä nelosessa, 2004 MM-pronssia perämiehellisessä nelosessa (ei-olympialuokka), 2003 alle 23-vuotiaiden MM-kultaa kahdeksikossa. Oli viime vuonna häviämässä tätä kisaa, ja piti koko kesän taukoa soudusta. Ergotulos 6:09.3 vuodelta 2008 on kova näin pienikokoiselle soutajalle.

2 - Fred Gill (Iso-Britannia, 24 vuotta, 197 cm, 98 kg)
U23-MM-kisojen viides tila kahdeksikossa 2008. Ergotulos vuodelta 2007 todella vaatimaton tämän kokoluokan miehelle, 6:24.8, mutta kehitystä lienee tullut rutkasti, muuten ei olisi tässä joukkueessa.

3 - Code Sternal (USA, 24 vuotta, 188 cm, 92 kg)
Oli viime vuonna häviämässä kakkoskasien kilpailua. Ei kilpaillut kansainvälisellä tasolla lainkaan. Ergotulos runsaan kahden vuoden takaa 6:07.5.

4 - Peter McClelland (Kanada, 26 vuotta, 190 cm, 95 kg)
Kahdeksikkomestari kansainyhteisön kisoissa ja Kanadan yliopistomestaruuskilpailuissa. Ei ole kilpaillut MM- tai maailman cup -tasolla, ei ergotulosta.

5 - George Nash (Iso-Britannia, 20 vuotta, 194 cm, 98 kg)
Oli viime vuonna häviämässä kakkoskasien kisaa. Edusti Iso-Britanniaa U23-tasolla viime vuonna perämiehellisessä nelosessa. 2007 juniorien MM-kultaa perämiehettömässä nelosessa. 2007 marraskuussa brittien sisäsoutumestaruuskisojen hopeaa ajalla 6:12.1, lienee napsaissut tuosta ajasta kymmenisen sekuntia pois.

6 - Deaglan McEachern (USA, 26 vuotta, 199 cm, 98 kg)
Oli viime vuoden hävinneessä joukkueessa, keskittyi sen jälkeen maailmanmatkaamiseen mutta palasi syksyllä soudun pariin. USA:n mestaruuksia pariairokaksikoissa ja nelosissa. Vuoden 2007 MM-kisoissa pariaironelosen yhdeksäs. Kivikova ergotulos 2008 marraskuulta 5:53.9.

7 - Derek Rasmussen (USA, 24 vuotta, 196 cm, 81 kg)
2008 kahdeksikkosoudun U23-MM-kultaa ja USA:n yliopistomestaruus. Ei ergonoteerausta.

tahti - Henry Pelly (USA, 26 vuotta, 188 cm, 92 kg)
Ei kilpaillut olympia- tai MM-tasolla. 2006 yliopistosoudun MM-kultaa pariairokaksikoissa. Osallistunut kisaan kahtena edellisenä vuonna, kummallakin kertaa tuloksena häviö.

cox Ted Randolph (Iso-Britannia, 21 vuotta, 183 cm, 55 kg)
Vuonna 2008 kevyen luokan joukkueen perämiehenä. Ei kilpaillut kansainvälisellä tasolla. Opiskelee poliittista historiaa, mutta aikoo siirtyä investointipankkiiriksi!


Soutumatematiikka lupaa kolmatta perättäistä voittoa Oxfordille. Näin tekevät myös Thamesin rannan vedonvälittäjät, jotka tarjoavat Oxfordin voitolle kerrointa 1.36 ja Cambridgelle 3.25. Hamburgerin ja Winklevossin kaksosten muodostama moottoriosasto on Oxfordila niin kovaa luokkaa, varsinkin kun keuhko-osastolta löytyy vielä kova saksalainen Gawlik, että Cambridgellä pitäisi olla veneen keskiosassa huomattavasti enemmän kättä pidempää kuin mitä nyt löytyy. Kansallisen tason soutajia Oxfordilla ei ole kuin keulassa istuva Meyers, ja muut ovat sen verran kovia, että kyllä kompensoivat yhden heikomman soutajan. Avainpaikoilla istuvat tahtiairo Burkitt ja perämies Barhamand voittavat man-to-man vertailun Pellyä ja Randolphia vastaan todella selvästi.

Cambridgen kovimmat soutajat eli McEachern ja Weitemeyer pitivät kumpikin kesän taukoa viime vuoden tappion jälkeen, eli eivät voi olla parhaassa iskussaan. Kovissa kansainvälisissä liemissä keittämättä jääneitä soutajia Cambridgellä on joukkueesta peräti puolet eli Sternal, McClelland, Rasmussen ja Pelly. Se on liikaa. Joukkueen kokoonpanoa ja soutujärjestystä on vielä kisaa edeltävinä viikkoinakin vaihdettu kolmeen eri otteeseen, mikä hyvin harvoin lupaa joukkueveneissä mitään hyvää. Se, että tahtiairossa istuu Pelly, kertoo paljon. Kokematon perämies Randolph saattaa olla lisäriski.

Jos otetaan lordisukujen vesojen perinnölliset varat pois laskuista, tämän vuoden kisassa soutaa kaksi taatusti kisan historian varakkaimpiin kuuluvaa omalla työllään rikastunutta nuorta miestä, nimittäin Tyler ja Cameron Winklevoss. He kehittivät vuosituhannen alkupuolella ConnectU -nimisen social networking -sivuston. 2004 he nostivat oikeusjutun Facebookin kehittäjää Mark Zuckerbergiä vastaan. Winklevossit syyttivät Zuckerbergiä ConnectU:n kopioinnista ja lähdekoodivarkaudesta. Helmikuussa 2008 Facebook ja ConnectU sopivat riitansa salaisessa järjestelyssä, jossa Winklevossien kuitenkin tiedetään saaneen Facebookilta 65 miljoonan dollarin korvauksen. Käräjöinti on sen jälkeen jatkunut korvauksen tasosta, koska osa summasta ilmeisesti maksettiin sittemmin pahan arvonlaskun kärsineillä Facebookin osakkeilla, mutta miljoonia soutajaveljekset joka tapauksessa sopimisessa nettosivat.

Putneysta Mortlakeen, 8+ ja C2

Lauantaina 3. huhtikuuta soudetaan taas Oxfordin ja Cambrdigen yliopistojen välinen The Boat Race, maailman tunnetuin yksittäinen soutukilpailu. Ensimmäisen kerran Thamesilla soudettiin vuonna 1829, ja nyt on vuorossa 156. kisa. Eurosport näyttää kilpailun suorana ja selostuskopissa ponnistelee M. Jokisipilä.

Aiempien vuosien tapaan haastan kaikki soutukollegat ja muutkin vetämään The Boat Racen kilpailumatkan samana aamuna (eikä se niin tarkkaa ole, samalla viikollakin käy) joukkueiden Thamesilla taittaman matkan eli 6779 metriä Concept2-sisäsoutulaitteella. Lisätietoja itse kilpailusta ja haastesoudusta voi lueskella aiempien vuosien kirjoituksistani. Kisalla on myös varsin komeat kotisivut ja korkeatasoinen Wikipedia-artikkeli.

Ensimmäisenä heittämäni haasteen otti vastaan arvovaltainen taho, soutuliiton valmennusvaliokunta, jossa kasan päällimmäisenä vauhtia näyttää liiton päävalmentaja, vasta pari vuotta sitten omat aironsa naulaan pistänyt entinen huippusoutaja Ilona Hiltunen. Ilonan ykkösnyrkin, olympiahopeamitalistien Minna Niemisen ja Sanna Stenin sekä Ulla Varvion pariairokaksikkotiimin kuulumisia voi käydä lukemassa täällä. Valmennuspuolen vauhdinnäytteitä odottelen myös Tshekin ja Australian suunnilta. Veteraanipuolella saattaa jyrähtää aina Afganistanista saakka.

Vanhoille soutukamuilleni Turun Soutajien, Nesteen Soutajien ja muiden seurojen varttuneemmalla osastolla heitän sellaisen kannustimen, että nyt jos koskaan on Jokisipilän päänahka halvalla jaossa. Omaan valmistautumiseeni viime kesän soutujen jälkeen on kuulunut mm. kolmen katkennutta kylkiluuta, välilevyn pulllistuma alaselässä, pari syysflunssaa ja kuukauden jatkunut keuhkoputkentulehdus. Näistä lähtökuopista tulen lähtemään virtuaali-Thamesille puhtaasti selviämismielessä.

Sopivaksi valmistautumis- ja kisamusiikiksi voisin suositella juuri Suomessa vierailleiden rock'n'rollin pelastajien eli aussibändi Airbournen uutta levyä "No Guts, No Glory", josta alla näytteenä aiheeseen sopiva kappale "No Way But the Hard Way".

Vielä sotasyyllisistä

Jussi Kämäräinen vinkkasi edellisen kirjoituksen kommenteissa Jukka Kemppisen ja Jyrki Virolaisen blogeihin, joissa sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä myös on käsitelty. Varsinkin Virolainen otti tiukasti kantaa oikeudenkäynnin jälkikäteisen kumoamisen puolesta, Kemppinen sen sijaan taisi olla sitä mieltä viimeisimmässä kirjoituksessaan, että asian sittenkin kannattaisi antaa olla. Historiantutkijana en voi enkä haluakaan ryhtyä spekuloimaan asian juridisella puolella, mutta asiallisen kommenttien sekaan Virolainen oli laittanut muutamia erikoisia toteamuksia, jotka kiinnittivät huomioni.

Virolainen esittää, ettei "suomettumisen huippukaudella 1970- ja 1980-luvulla... talvisodan 30- ja 40 -vuotispäivän asianmukainen viettäminen ja sotaveteraanien kunnioittaminen ollut mahdollista". Hänen mukaansa sodan käyneitä ivailtiin ja sotaveteraani-sanasta tuli vasemmistolaisten haukkumanimitys. Tässä Virolainen esittää melkoisen kovia väitteitä siitä, millainen Suomi oli muutama vuosikymmen sitten. Hän esittää kovaäänisen ja näkyvän mutta kaikkea muuta kuin enemmistöä edustavan ryhmän (taistolaiset) asenteiden ja mielipiteiden pohjalta yleistyksiä koko suomalaisesta yhteiskunnasta, mikä on kestämätöntä. Enkä lopulta tiedä, kuinka paikkansapitävä hänen kuvauksensa on edes suomalaisesta vasemmistosta.

Virolaisen mielestä edes presidentin tai pääministeri lausuma asiassa ei olisi muuta kuin "neuvostotyylistä liturgiaa". Tästä olen melko lailla samaa mieltä, mutta en johtopäätöksestä. Virolainen vaatii, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tuomiot on kumottava korkeimman oikeuden päätöksellä. Hänen mukaansa tämä on välttämätöntä, koska tyytyminen "lässyn lässyn lausahduksiin" aiheuttaisi sen, että "jälkipolvet pitävät meitä kurjina vätyksinä ja idiootteina!"

Juridisten argumenttien lisäksi Virolainen painottaa useaan otteeseen sitä, sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli "kansallinen tragedia, jonka synnyttämä häpeä jätti syvät jäljet kansalliseen itsetuntomme". Hänen mukaansa sen aiheuttamasta nöyryytyksestä ja häpeästä "kansakunta ei vieläkään ole kunnolla toipunut". Vahvin peruste tuomion purkamiselle Virolaisen mukaan on se, että vain näin saadaan palautettua "Suomen oikeusvaltion maine ja kunnia".

Kemppinen, joka Virolaisen mukaan edustaa "arvonihilismiä", on mielestäni asian ytimessä todetessaan, että "menneisyyttä ei voi muuttaa", ja että "oikeudellista farssia ei voi paikata uudella farssilla". Virolainen vaatii nyt vahvalla kädellä tehtäväksi historiapolitiikkaa, menneisyyden alistamista nykypäivän vaatimuksille. Historiankirjoituksen kannalta hänen ehdotuksensa tarkoittaisi sitä, että irrotettaisiin alkuperäinen tapahtuma tyystin kontekstistaan. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, eikä sitä tule yrittääkään. Myös nykynäkökulmasta epämiellyttävien asioiden tulee kuulua "Suomen oikeusvaltion maineeseen". Sotasyyllisyysoikeudenkäynti järjestettiin ja tuomiot annettiin, eikä alkuperäisen tilanteen monimutkaista ja vaikeaa poliittista kontekstia tule ryhtyä hämärtämään 65 vuoden suomalla jälkiviisaalla mahtipontisuudella ja arvottomilla näytelmillä.

Eniten Virolaisen kirjoituksessa häiritsee hänen tapansa esittää suomalaista historiasuhdetta ja menneiden vuosikymmenien ilmapiiriä koskevia tarkoitushakuisia yleistyksiä. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti lienee traumaattinen asia tietylle osalle Virolaisen sukupolven edustajia, mutta sen väittäminen koko kansakunnan sielun jatkuvasti märkiväksi haavaksi on täysin yliampuvaa. On paljon suomalaisia, varsinkin nuorempia sellaisia, joille Neuvostoliitto, suomettuminen, Kylmä sota ja sotasyyllisyysoikeudenkäynti ovat etäisiä historian tapahtumia, joilla ei ole mitään liittymäkohtaa heidän elämäänsä ja kokemaansa nykyhetkeen. Ei pidä yrittää puhua heidän nimissään ja pistää ajatuksia heidän päähänsä.

Kysyin eilen poliittisen historian metodikurssilla pääosin 1980-luvulla syntyneiltä opiskelijoilta, kuinka moni oli pannut merkille sotasyyllisyysselvityksen valmistumisen. Noin puolet paristakymmenestä nosti kättään. Sitten kysyin, kuinka monen mielestä on tärkeää, että tätä asiaa yhä viranomaistoimin aktiivisesti käsitellään. Yksikään käsi ei noussut. Se, että suomalaisen yhteiskunnan läpikotaista suomettumista kauhisteleva sekä talvi- ja jatkosodan sotilaallisia urotekoja rinta rottingilla hehkuttava mielipide on viime vuosina saavuttanut niin näkyvän ja kuuluvan aseman julkisuudessa, ei tarkoita sitä, että kaikki ajattelisivat näistä asioista samoin. Hyvin monet eivät itse asiassa ajattele näitä asioita ollenkaan.

Väitteet, jonka mukaan Kylmän sodan kauden Suomessa ei saanut puhua ja kirjoittaa talvi- ja jatkosodista kuin kansallisen itseruoskinnan merkeissä, ovat käsittämätöntä puppua. Yhtä lailla höpö höpöä ovat väitteet siitä, ettei sotaveteraaneja kunnioitettu. Maan virallisen ulkopoliittisen linjan tai poliittisen ja kulttuurieliitin tiettyjen edustajien mielipiteiden perusteella ei voi eikä saa väittää, että "koko Suomi" tai kansakunta ajatteli samoin. Kyllä itsenäisyyspäivää juhlittiin YYA:n kaudellakin, veteraanijärjestöt, vapaaehtoisen maanpuolustuksen toimijat ja isänmaalliset yhdistykset muistelivat sotaa monin eri tavoin.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin puolustuspuheet julkaistiin tuoreeltaan 1945-46, Mannerheimin ja Juho Niukksen muistelmat julkaistiin 1951, Tannerin muistelmien talvisotaosa samoin ja jatkosotaa käsittelevä vuotta myöhemmin, Lauri Hyvämäen "Vaaran vuodet" 1954, Yrjö Soinin sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä käsittelevä "Kuin Pietari hiilivalkealla" 1957, Unto Parvilahden "Berijan tarhat" 1957 ja "Terekille ja takaisin" vuotta myöhemmin. Erik Heinrichsin Mannerheim-elämäkerta tuli 1959 ja Arvi Korhosen ajopuuteorian kristallisoinut "Barbarossa-suunnitelma ja Suomi" 1961.

1970-luvulla, suomettuneisuuden mustimmalla vuosikymmenellä, vaikeneminen nykyväitteiden mukaan oli lähes monoliittistä, sanoihan Kekkonenkin 1973 YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlapuheessaan, että talvisodan syttyminen oli suomalaisten vika. Erityisesti talvisodan väitetään olleen tabu, olihan se Neuvostoliitolle varsin epämukava ja kiusallinen historian häpeätahra, itse aloitettu sota, jossa suurvalta voitostaan huolimatta kärsi sotilaallisen nöyryytyksen. Tässä vaikenemisen läpitunkemattomassa ilmapiirissä kuitenkin julkaistiin esim. seuraavat teokset: Jukka Nevakivi: Apu jota ei pyydetty (1972), Risto Peltovuori: Saksa ja Suomen talvisota (1975), Martti Julkunen: Talvisodan kuva (1975), ja Martti Häikiö: Maaliskuusta maaliskuuhun (1976). Ja vielä kaupan päälle sotatieteen laitoksen neljäosainen talvisodan historia vuosina 1977-78.

Lukekaapa edellä mainitut kirjat ja kertokaa, millä tavalla ne ovat suomettuneita, laiminlyövät suomalaisen näkökulman huomioimisen ja syyllistävät Suomea toisen maailmansodan tapahtumista. Olivatko esim. Mannerheim, Tanner, Heinrichs, Soini ja Parvilahti kovastikin "rähmällään" itään päin? Tiettyjen tahojen suomettumisen kaudesta tuntema moraalinen krapula tuottaa nykyisin sellaisia väitteitä ja näkemyksiä sodanjälkeisen Suomen henkisestä ilmapiiristä, että historiakuvamme on todella vaarassa vääristyä.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli vaikeassa tilanteessa tehty poliittinen ratkaisu. Sellaisena se on historiankirjoihin kirjattu ja sellaiseksi se on myös syytä jättää. Se on 65 vuotta sitten tapahtunut historiallinen tapahtuma, eikä sen arvoa, merkitystä ja vaikutusta tule paisuttaa nimeämällä se kansalliseksi traumaksi. Myöskään ei kannata uskoa kaikkea, mitä sodanjälkeisestä Suomesta isänmaallisuuden nimissä väitetään.

Sotasyyllisyysselvitys

Perjantaina julkaistiin Jukka Lindstedtin ja Stiina Löytömäen laatima selvitys sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä ja siitä, pitäisikö tuomioille nyt jälkikäteisesti tehdä jotain ja mitä. Uutisoinnissa selvityksestä nostettiin esille ajatus, että presidentti tai pääministeri voisi lausua prosessin olleen oikeusvaltion periaatteiden vastainen. Monet ehtivät jo tulkita tämän tarkoittavan jotakuinkin sitä, että valtionjohto nyt julistaisi tuomiot mitättömiksi ja laittomiksi.

Tällainen tulkinta, vaikka toki ymmärrettävä onkin, ei tee oikeutta satasivuisen selvityksen analyyttisyydelle ja monitahoisuudelle. Lindstedt ja Löytömäki ovat onnistuneet lähestymään vaikeaa aihetta suorastaan nautittavan puolueettomasti ja sentimentaalisuutta välttäen, pohtien asiaa monilta, osin hyvinkin yllättäviltä näkökulmilta. Toisin kuin uutisoinnista ja keskustelusta saattaisi kenties päätellä, he eivät myöskään varsinaisesti suositelleet valtionjohdon lausuntoa asiasta, totesivat vain sen olevan yksi mahdollinen tapa edetä asiassa.

Selvityksen tiivistelmäosassa todetaan, että oikeudenkäynti oli monimutkaisessa tilanteessa toteutettu poliittinen prosessi, jossa useita oikeusvaltion periaatteita rikottiin, ennen kaikkea lainsäädännön taannehtivuuskieltoa ja satunnaisten tuomioistuinten kieltoa. Julkiseen anteeksipyyntöön liittyviä ongelmia käsitellessään Lindstedt ja Löytömäki toteavat seuraavaa:

Anteeksipyynnön vaihtoehto voisi olla jokin muu symbolinen ele. Esimerkiksi eräs pääkirjoittaja on ehdottanut presidentin tai pääministerin lausuntoa, jolla sotasyyllisyysoikeudenkäynti todettaisiin mitättömäksi. Jos tällaiseen päädyttäisiin, toimi olisi symbolinen eikä oikeudellisesti sitova. Ongelmallista olisi ainakin se, ettei lausunnossa voisi tarkkaan yksilöidä (symbolisen) mitättömyyden perusteita. Lisäksi on muistettava, että selkeästi kunnian palautuksen tyyppinen toimi saattaisi sisältää viestin kunnian menetyksestä. Jos tällainen arvovaltainen lausunto esitettäisiin, siinä ilmeisesti voitaisiin lähinnä todeta oikeudenkäynnin olleen voimakkaasti oikeusvaltion periaatteiden vastainen.

Suosittelemisen sijaan he päinvastoin tuntuvat katsovan tähänkin vaihtoehtoon liittyvän ongelmia. Mielenkiintoisesti Lindstedt ja Löytömäki rajaavat mahdollisen lausunnon koskemaan vain prosessin oikeudelliseta kestävyyttä, ei syytekohtien ja tuomion perustelujen sisältöä. Presidentti Halonen totesi harkitsevansa julkista lausuntoa, mutta tässä vaiheessa hän ei ollut vielä tutustunut koko selvitykseen. Kun lukee koko selvityksen, sitä on vaikeaa lukea suosituksena mihinkään julkiseen reagointiin.

Selvittäjät pidättäytyvät esittämästä omaa näkemystään siitä, mikä käsitellyistä menettelytavoista olisi paras, mutta ainakin valtiojohdon em. julkisen toteamuksen kanssa yhdenveroisena he esittävät seuraavan vaihtoehdon:

Yhtenä vaihtoehtona voidaan luonnollisesti myös esittää, että katsotaan tähänastisen tutkimuksen ja yhteiskunnallisen keskustelun riittävän asian käsittelemiseksi, eivätkä valtiovallan toimenpiteet ole tarpeen.

Ainakin toistaiseksi media tuntuu ohittaneen selvityksestä ne osat, jotka itse asiassa olivat paljon mielenkiintoisempia ja historiapoliittisesti merkittävämpiä kuin ajatus valtiojohdon sotasyyllisyysoikeudenkäynnin oikeusperiaatteiden vastaisuutta koskevasta lausumasta. Talvisodan 70-vuotismuistelujen synnyttämässä ilmapiirissä julkisessa keskustelussa on tullut tavaksi tarkastella talvi- ja jatkosotia ikään kuin yhtenä ja samana konfliktina, jonka perussyynä oli elokuun 1939 Molotovin-Ribbentropin sopimus ja siitä seurannut Neuvostoliiton provosoimaton hyökkäys Suomeen 30.11.1939. Juhlapäivien muisteluissakin tulisi kuitenkin totuudellisuuden vaatimusta kunnioittaa sen verran, että tunnustettaisiin näiden kahden sodan olleen poliittisesti luonteeltaan täysin erilaisia.

Lindstedt ja Löytömäki tarjoavat lukijalle viileää ja kaikesta paatoksesta vapaata pohdintaa nimenomaan tästä tosiseikasta. Monelta keskustelijalta tuntuu täysin unohtuneen se, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä käsiteltiin jatkosodan, ei talvisodan tapahtumia. Alla poimintoja suorina sitaatteina:

Suomen sotilaallinen toiminta Neuvostoliiton alueella täytti hyökkäyssodan tunnusmerkit.

Saksan kanssasotijana Suomi kuuluu toisen maailmansodan häviäjävaltioihin Italian, Bulgarian, Romanian ja Unkarin ohella. Varsinaisen Pariisin rauhansopimuksen johdannossa vuodelta 1947 todetaan, että Suomi oli ollut toisessa maailmansodassa Natsi-Saksan liittolainen (ally).

Sotasyyllisyyskysymyksen kansainvälisoikeudellisen arvioinnin perusteella olemme tulleet siihen johtopäätökseen, että Suomen hyökkäyssota Neuvostoliittoon eli jatkosota oli kansainvälisen oikeuden vastainen myös senaikaisen kansainvälisen lainsäädännön perusteella.

Nämä ovat seikkoja, jotka sotasyyllisyysasian pohdiskelun ohella olisi hyvä muistaa esimerkiksi keskusteltaessa Karjalan palautuksesta. Suomi menetti Karjalan ensin talvisodassa, valtasi sen sitten takaisin hyökkäysvaiheessa 1941, ja menetti sen toisen kerran välirauhansopimuksessa syyskuussa 1944. Mikäli asiaa arvioitaisiin vain talvisodan valossa, Suomella olisi kansainvälisoikeudelliset ja moraaliset perusteet vaatia aluetta takaisin. Jatkosodassa Suomi kuitenkin kävi hyökkäys- ja valloitussotaa, ja 1944 välirauhansopimus perustui nimenomaan vuosien 1941-1944 tapahtumiin.

Suomalaiset tuhosivat itse moraalisen ja poliittisen oikeutuksen vaatia Karjalaa takaisin siinä vaiheessa, kun hyökkäysvaiheessa siirryttiin vanhojen rajojen yli ja miehitettiin Itä-Karjala. Syksyllä 1944 Suomi maksoi hinnan siitä, että se oli Saksan koalitiossa käynyt hyökkäys- ja valloitussotaa ja lopulta hävinnyt sen. Kuten edellä näimme, tämän tosiasian vahvisti myös Pariisin rauhansopimus. Omaksi lohduksemme voimme Suomessa loputtomiin tolkuttaa sitä, että jatkosota oli seurausta talvisodasta ja näin ajateltuna Neuvostoliiton aiheuttama, mutta sopimuksin vahvistettu kansainvälinen tulkinta toisesta maailmansodasta ei siitä mihinkään muutu.

Erittäin mielenkiintoista selvityksessä on myös ajatus historiallisten vääryyksien selvittelyssä ja hyvittämisessä noudatettavasta tasapuolisuudesta. Lindstedtin ja Löytömäen mukaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomittujen poliitikkojen jälkikäteinen julkinen hyvittäminen edellyttäisi myös muiden poliittisluontoisten oikeudenkäyntien vastaavaa uudelleen avaamista. Painavimpina esimerkkeinä he mainitsevat jatkosodan ajan poliittiset oikeudenkäynnit ja viranomaisten vastuulla olleet kuolemantapaukset sekä vapautensa menettäneiden kohtelun niin valkoisen kuin punaisen valtiollisen poliisin toimesta.

Mitä tulee valtionjohdon lausumaan sotasyyllisyysprosessin muodottmuudesta, sellainenkin on jo itse asiassa annettu. 4.12.1997 presidentti Martti Ahtisaari esitti seuraavan julkisen lausunnon presidentin linnaan kutsumilleen sotasyyllisten omaisille:

Rauhanehtojen mukaisesti marraskuussa 1945 Suomen hallitus päätti pidättää maamme sodanaikaisen poliittisen johdon. Tästä käynnistyi prosessi - sotasyyllisyysoikeudenkäynti - joka tunnetaan yhtenä maamme itsenäisyyden ajan vaikeista kansallisista kokemuksista.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti ja siihen liittyvät traagiset tapahtumat koettelivat, ei vain tuomion saaneita henkilökohtaisesti, vaan myös heidän läheisimpiään. Suomen kansa on aina tiennyt, että sotasyyllisiksi tuomitut eivät olleet syyllisiä.

Suomen asema sodanjälkeisessä Euroopassa oli vaikea. Suomen itsenäisyys kyettiin vaivoin säilyttämään sodanjälkeisinä vuosina. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitut perheineen maksoivat itsenäisyytemme säilyttämisestä suuremman henkilökohtaisen hinnan kuin monet muut.

Minulla on suuri ilo ja kunnia toivottaa teidät sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomittujen perheiden edustajat tähän tilaisuuteen. Valtiovalta ei voi koskaan korvata teidän kärsimyksiänne. Mutta haluan vakuuttaa teille, että historian edessä - ja Suomen kansan mielissä - te olette kunniapaikalla.

En tiedä, voiko asiaa enää tämän selvemmin todeta, enkä ymmärrä, mitä sellaista Ahtisaaren lausunnosta kuluneen 13 vuoden aikana on tapahtunut, että olisi syntynyt tarve uuden samansisältöisen lausunnon antamiseen.

Havuja perkele!

Tässä vielä olympialais- ja urheilupohdintaa eilen (3.3.2010) Turun Sanomissa julkaistun kolumnin verran.

Havuja perkele!

Ei tullut Vancouverista Suomelle olympiavoittoa. Urheilijamme alisuorittivat lähes joka lajissa, ja kultajahdissa ohitsemme pyyhälsivät muun muassa talviurheilun suurmaat Australia ja Iso-Britannia. Sotshin kisoissa edellinen kultamitali täyttää 12 vuotta.

Olympiakomitean valmennusjohtaja Kari Niemi-Nikkola väisti kritiikin vaatimalla ”suuria korjausliikkeitä huippu-urheilun rakenteeseen ja arvopohjaan”. OK:n johtaja Roger Talermo pani toivonsa huippu-urheilun strategiatyöryhmään, valtion liikuntaneuvoston puheenjohtaja Tapio Korjus taas on vaatinut vahvempaa johtamista.

Urheilupamput haluavat rakentaa tiukan keskusjohtoisen huippu-urheilukonsernin, jolla nykyisen 15 miljoonan euron sijaan olisi käytettävissään 30 miljoonan vuosibudjetti. Lisäraha totta kai parantaisi menestyssaumoja, mutta tyhjät strategiapuheet panevat epäilemään, ovatko oikeat miehet remmissä.

Olympiakomitealla on ollut jo viiden vuoden ajan meneillään järjestelmäremontti, joka on pitkälti juuri Niemi-Nikkolan käsialaa. Lajiliitoton tuenjaossa jaettu vuohiin ja lampaisiin senmukaan, katsooko olympiakomitea niiden valmennusjärjestelmän kelvolliseksi. Pahimpia mahalaskuja sekä Pekingissä että Vancouverissa ovat kuitenkin tehneet juuri niin sanotut järjestelmäliitot.

Vancouverin menestys ei kaatunut järjestelmään, vaan yksilöjen epäonnistumisiin. Mikäli Aino-Kaisa Saarinen , Virpi Kuitunen , Mika Poutala , Janne Ahonen , Hannu Manninen ja Tanja Poutiainen olisivat olleet parhaassa iskussaan, mitaleita olisi tullut 5–7 lisää.

Järjestelmäpuheilla, strategisilla laatikkoleikeillä ja kaikenkarvaisilla kehitys- ja kumppanuusseminaareilla kierretään sitä tosiasiaa, että suurin osa suomalaisurheilusta on sattumanvaraista puuhastelua. Norjalaisiin ja ruotsalaisiin kumppaneihinsa verrattuna köyhä hiihtoliitto on valitellut resurssiensa kapeutta, mutta Suomessa hiihtäjät ovat kroisoksia.

Urheilun tärkeimpiä resursseja ovat raha ja työrauha. Olympiakomitean ja opetusministeriön taikasanana taas on ollut ”ammattimaisuus”, joka eroaa ammattilaisuudesta siinä, että työstä ei makseta. Kokopäiväpestiensä suojista urheilupomot ja byrokraatit opastavat vapaaehtoistyötä tekeviä valmentajia ja seuroja sitoutumisen ja toiminnan laadun tärkeydestä.

Puitteiden pitää olla kunnossa, mutta kravattivetoisia järjestelmiä pystyttämällä suosta ei nousta. Mitaleja ei oteta strategiavisioilla ja konsulttijargonilla, vaan kovalla työllä. Huipulla sekä urheilijat että valmentajat ovat poikkeusyksilöitä, joiden on saatava tehdä työtään omilla metodeillaan ja riittävin resurssein.

Talviolympialaiset ovat hyvä osoitus siitä, että enemmän kuin harrastajamassojen laajuudesta huippumenestys riippuu oikeiden yksilöiden löytämisestä. Puolalaishiihtäjä Justyna Kowalczykilla ja tshekkiluistelija Martina Sablikovalla ei ole tukenaan syvää lajikulttuuria tai valmennusjärjestelmää, mutta silti he ottivat Vancouverissa kaksistaan kolme kultaa, yhden hopean ja kaksi pronssia.

Eri asia on, pitääkö luonteeltaan epädemokraattista ja egoistista huippu-urheilua ylipäätään tukea verovaroista. Ainakaan kansanterveydellä tai esikuvallisuudella sitä ei enää voi perustella. Jos menestystä kuitenkin kansallisen itsetunnon ja Suomi-kuvan vuoksi halutaan, on budjettieuroille vaadittava vastinetta. Strategiapalaverit eivät kasvata lihasmassaa tai paranna hapenottokykyä, eikä kisoja voiteta organisaatiokaavioilla ja Power Point -esityksillä.

Huippu-urheilun olemuksesta

Suomessa ollaan Vancouverin talvikisojen jälkeen kriisitunnelmissa, kun mitaleja tuli vain viisi eikä niiden joukossa ollut sitä ensimmäistäkään kultamitalia. Kovasti on lupailtu jo varsinkin olympiakomitean taholta isoa korjausliikettä ja remonttia suomalaisen urheilun rakenteisiin ja arvopohjaan, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan.

Toistuva huolenaihe kriittisissä arvioissa on talvilajien harrastajamäärien jatkuva väheneminen, erityisesti se, että lapset ja nuoret valitsevat "lenkkarin sijaan pleikkarin" (Tapio Suomisen määritelmä), eikä hiihtokenkä näytä kelpaavan sen paremmin. Itse kyseenalaistan koko tämän ajatusmallien ainakin talvilajien osalta, ja katson, että näissä puheissa kysymys on pikemminkin huippu-urheilun julkisen tuen oikeuttamisesta. Epäsuorasti kun nämä ajatukset pitävät sisällään sen, että huippu-urheilulla on kansanterveyteen myönteisiä vaikutuksia.

Usein toistetun väitteen mukaan tietyn lajin kansainvälinen menestys heijastelee lajin harrastajapohjan laajuutta ja valmennusjärjestelmän kattavuutta. Kääntäen katsotaan huipputason menestyksen tuovan lajille lisää harrastajia. Kumpikin väitteistä on mutua pahimmillaan eikä perustu mihinkään syvempään analyysiin. Itse väitän, että varsinkin marginaalisemmissa lajeissa, joita suurin osa varsinkin talviolympialaisissa kilpailluista urheilumuodoista on, kansainvälinen menestys ei muutamia poikkeuksia lukuunottamatta kerro mitään harrastajamääristä tai valmennusjärjestelmän toimivuudesta.

Heitän läheltä hyvän esimerkin. Suomalaiset soutajat Sanna Sten ja Minna Nieminen ottivat Pekingin kesäolympialaisissa olympiahopeaa. Tästä huolimatta lajin harrastajien ja lupaavien nuorten soutajien määrä on ollut kroonisessa laskusuhdanteessa jo 15 vuotta. SM-kisojen taso on tiettyjä yksittäisiä lähtöjä lukuunottamatta laskenut koko tämän ajan, hyvänä todisteena se, että jo 1980-luvulla aloittaneet veteraanit pystyvät jäähdyttelijöinä yhä napsimaan isot kasat mitaleja.

Sannan ja Minnan menestys ei ole juuri miltään osin sidoksissa liittojohtoiseen valmennusjärjestelmään, eivätkä he ole millään lailla minkään soutuliiton juniorimyllyn, vaikka sellainen olisi ollutkin olemassa, tuotteita. Kummatkin loivat fyysisen pohjansa hiihdossa ja tarttuivat airoihin vasta parikymppisinä. Tärkeintä nopean lajinvaihdon onnistumisessa oli se, että kummallakin oli hyvä maksimaalinen hapenotto, sekä se, että motorista kykyä löytyi uuden lajin tekniikan pikaiseen haltuunottoon. Nämä molemmat tekijät ovat tietenkin sidoksissa geeneihin.

Sannan ja Minnan lisäksi tarvittiin tietysti maamme soutuhistorian ykkösvalmentaja Veikko Sinisalo sekä tiimin sparraajana täydentänyt kolmas soutaja Ilona Hiltunen. Olympiakomitea tuli omalla valmennustukipanoksellaan projektiin mukaan siinä vaiheessa, kun menestystä alkoi MM-tasolta tulla. Tästä huolimatta kaksikon budjetoinnissa oli (ja taitaa vieläkin olla) enemmän kyse siitä, kuinka paljon omaa kuvetta joudutaan kaivamaan kauden mahdollistamiseksi. Summa summarum menestys ei ollut seurausta sen paremmin lajin suuresta harrastajamäärästä, lajiliiton tavoitteellisesta kasvatustyöstä kuin valtakunnallisen huippu-urheilun tukijärjestelmän toimivuudestakaan. Menestyksen tekivät joukko yksilöjä, joille geeniarpajaiset, kova luonne ja ankara uurastus olivat luoneet siihen edellytykset.

Olympiakomitean puheet talvilajien menestymättömyyden ratkaisemisesta valmennusjärjestelmän parantamisen, lajien välisen yhteistyön lisäämisen ja huippu-urheilun johtajuuden yhtenäistämisen kautta ovat retoriikkaa ja vievät keskustelun harhaan. Olympiamitaleissa on kyse poikkeuksellisin ominaisuuksin varustetuista huippuyksilöistä ja tarvittavien resurssien keskittämisestä heidän valmentautumiseensa. Byrokraattivetoisia valmennusjärjestelmiä ja harrastajamassoja ei tarvita. Suuri harrastajamäärä toki lisää huippujen esiintymisen todennäköisyyttä, mutta sopivin ominaisuuksin varustettuja yksilöjä voi löytyä hyvinkin pienistä populaatioista, suomalaiset hopeasoutajat tästä loistavana esimerkkinä.

Ei pidä sotkea resursseja ja valmennusjärjestelmää keskenään. Hyvin hoidettu valmennusjärjestelmä kyllä toimii resurssina, mutta olympiakulta on mahdollista voittaa, vaikka lajilla ei olisi maassa edes kansallista liittoa, valmennusjärjestelmästä puhumattakaan. Otetaanpa Vancouverista kaksi esimerkkiä: puolalainen hiihtäjä Justyna Kowalczyk ja tshekkiläinen luistelija Martina Sablikova. Varsinkin Kowalczykillä on käytössään loistavat resurssit, mutta hän harjoittelee ja urheilee pitkälti Puolan hiihtoliitosta täysin riippumatta. Kowalczykin vauhti ei myöskään ole seurausta puolalaisten maastohiihtotraditioiden vahvuudesta tai lajin suurista harrastajamassoista, sillä näitä kumpiakaan ei ole. Sablikova taas tulee maasta, jossa ei käsittääkseni ole edes 400 metrin ulkoluistelurataa, sisähallista puhumattakaan, eikä minkäänlaisia pikaluistelun menestystraditioita. Kaikesta edellämainitusta huolimatta nämä naiset ottivat Vancouverissa kahdestaan kolme kultaa, yhden hopean ja kaksi pronssia, eli enemmän kuin koko Suomen joukkue yhteensä.

Katsotaanpa Suomen talviolympialaisten menestystilastoja. Salt Lake Cityssä 2002 Suomi otti neljä kultaa, joista Samppa Lajunen vastasi kolmesta (joukkuekisassa toki kolmen muun kanssa). Naganosta 1998 tuli kaksitoista mitalia, joista Mika Myllylä oli tuomassa kolmea, Jani Soininen ja Samppa Lajunen kahta kumpikin. Lillehammerin 1994 kuudesta mitalista Myllylä toi kaksi kaksi henkilökohtaista ja viestipronssin, Marja-Liisa Kirvesniemi kaksi henkilökohtaista pronssia. 1992 Albertvillestä Toni Nieminen toi kolme ja Marjut Lukkarinen (nyk. Rolig) kaksi. Jos poistettaisiin nimet Lajunen, Myllylä, Soininen, Kirvesniemi, Nieminen ja Lukkarinen Suomen olympiahistoriasta, tilastot näyttäisivät aika synkeiltä. Jos näiden kuuden yksilön panos otettaisiin pois, vuosien 1992-2006 viisien olympialaisten 41 mitalin kokonaissaldosta katoaisi kaksikymmentä.

Pointti on, että huippu-urheilussa on kyse resurssien keskittämisestä poikkeusyksilöille. Ne kulta-ajat, jolloin pieni Suomi teki väestöpohjaansa nähden käsittämätöntä tulosta olympialaisissa, sijoittuivat toisenlaiseen maailmaan ja aikaan vuosikymmeniä sitten. Meidän on enää turha yrittää kilpailla väkirikkaampia kansakuntia vastaan yleismenestyksen saralla. 4.8-miljoonainen Norja on talviurheilussa säännön vahvistava poikkeus, pieni kansakunta, joka menestyy lähes lajissa kuin lajissa, mutta heillä sekä resurssit, asiantuntemus että menestystraditiot ovatkin aivan omaa luokkaansa.

Suomen kahdentoista mitalin tavoite olisi periaatteessa ollut mahdollista täyttää kolmella tai neljällä urheilijalla. Talven 2001 kunnossaan (heh heh) suomalaiset mieshiihtäjät esimerkiksi olisivat olleet mitaleilla kaikilla matkoilla. Ampumahiihdossa, pikaluistelussa, alppihiihdossa ja short trackissa yksi hirmuiskussa oleva urheilija voi ottaa kolme, jopa neljäkin henkilökohtaista mitalia.

Huippu-urheilu ei ole demokraattista. Monissa lajeissa geeniperimä asettaa menestyssaumoille niin tiukat rajat, että jo varsin nuorista voitaisiin osoittaa ne harvat, joilla on mahdollista kansainväliseen huippumenestykseen. Aikanaan DDR:ssä kehitettiin tämä kykyjenetsintäjärjestelmä huippuunsa, ja valmennus kohdistettiin niihin, joissa sillä oli parhaat todennäköisyydet tuottaa huipputulosta.

Karu tosiasia on, että vapaassa yhteiskuntajärjestelmässä on melko lailla sattumanvaraista, ketkä päätyvät tiettyjä urheilulajeja harrastamaan. Keskuudessamme kulkee monia sellaisia, joilla olisi ollut paremmat edellytykset menestyä maastohiihdossa kuin esimerkiksi Aino-Kaisa Saarisella tai Virpi Kuitusella, mutta he joko päätyivät muihin lajeihin tai eivät missään vaiheessa edes osallistuneet organisoituun kilpa-urheilutoimintaan.

Ihmisistä vain hyvin pienellä osalla, todennäköisesti vain muutamalla prosentilla, on sellainen geeniperimä, mikä mahdollistaa esimerkiksi maastohiihdon huippumenestyksen vaatiman maksimaalisen hapenottokyvyn saavuttamisen. Tästäkään pienestä joukosta suurin osa ei koskaan hiihdä ensimmäistäkään kilpailua, koska eivät yksinkertaisesti ole lajin kanssa minkäänlaisissa tekemisissä. Aina välillä seurojen jäsenhankinta sattuman kaupalla saa haaviinsa Saarisen ja Kuitusen kaltaisia kykyjä, mutta suurin osa potentiaalista valuu muualle tai jää kokonaan käyttämättä. Tässä ei tietenkään ole mitään ihmeellistä tai väärääkään, onhan elämässä suurimmaksi osaksi kyse jostain aivan muusta kuin kilpaurheilusta.

Huippu-urheilussa on kyse näiden poikkeusyksilöiden löytämisestä ja vuosikausien suunnitelmallisesta jalostamisesta kohti suorituskykynsä maksimia. Huippu-urheilun liittymäkohdat harrastajamassoihin, yleisen liikuntakulttuurin tasoon ja kansanterveyteen ovat parhaimmillaankin vain ohuita ja epäsuoria, useimmmiten täysin olemattomia.

Huippu-urheilu on kovaa, kylmää ja laskelmoivaa toimintaa, jossa yksilön arvo on täysin sidoksissa niihin ominaisuuksiin, joita kilpailusuorituksessa tarvitaan. Yhteiskunnallista hyväntekijää siitä on turha yrittää tehdä, koska siinä lähtökohtaisesti on kyse jostain aivan muusta, poikkeusyksilöiden jalostamisesta tietyssä kapeassa asiassa (=urheilulaji) paremmaksi kuin muiden maiden (tai seurojen) samaan kapeaan asiaan erikoistuneet poikkeusyksilöt. Se, että huippu-urheilu viihteen muotona saattaa puhutella ja tuottaa mielihyvää myös suurelle joukolle muita ihmisiä, ei muuta tätä tosiasiaa.