Torahammas

Lauantai-iltana olin ensimmäistä kertaa elämässäni Seinäjoella, jossa pääsin Race and Rock -festivaalilla todistamaan Motörheadin live-esiintymistä (sitä lajia taisi olla 17. kerta...) Metusalem-osastoa oli tarjolla enemmänkin, päälavalla ennen Kilmisteriä esiintyi nimittäin Uriah Heep.

Motörhead oli totutun kova oma itsensä, volyymia ja katu-uskottavuutta piisasi. Yllätyksiä ei juuri ollut tarjolla uutta openeria lukuunottamatta. Seinäjoen hämärtyneeseen iltaan räjähti nimittäin ensimmäisenä ilahduttavan paluun set listiin viime vuonna tehnyt Snaggletooth, alun perin No Remorse -kokoelmalla julkaistu helmi, jota tuolloin luukutettiin four-piecenä ex-Saxon Pete Gillin kolistaessa kannuja ja Wurzelin soittaessa toista kitaraa. Huonoja aloittajia eivät olleet vuosikausia tässä tehtävässä palvelleet We Are Motörhead tai Doctor Rockaan, mutta reippaasti se lähti käyntiin näinkin.

Ainoa isompi miinus oli se, ettei ainakaan lavan eteen tupannut Lemmyn laulu kuulumaan kunnolla. Samaa ongelmaa on Motörheadin konserteissa ollut havaittavissa joskus aiemminkin. Isoa soundia tavoiteltaessa lopputulos on joskus epätasapainoinen.

Hauska erikoisuus oli useamman miehen ryhmä, jotka olivat teettäneet itselleen t-paidat tekstillä "Lemmy is god".

Set list:

Snaggletooth
Stay Clean
Be My Baby
Killers
Metropolis
Over The Top
One Night Stand
I Got Mine
Tradegy
Rosalie
Sacrifice
Just Cos You Got The Power
Going To Brazil
Killed By Death
Whorehouse Blues
Ace of Spades
Overkill

Äijällä on vaikeaa

Helsingin Sanomien Sanojen takana -palstalla julkaistiin sunnuntaina 15.7. kirjoitus "Kukonpojasta kunnon mieheksi", jossa ihmeteltiin sitä, miten aiemmin lähes julkisen narrin rooliin valuneen Ilkka Kanervan toimia ulkoministerinä nyt ihastellaan ja kiitellään. Puhuttelevimman selityksen asialle tarjosi Tampereen yliopiston mediakulttuurin professori Mikko Lehtonen.

"Menossa on homososiaalinen romanssi, jonka osapuolina ovat politiikan toimittajat ja ulkoministeri", Lehtonen sanoo. "Se on täysin tiedostamatonta. Miehet tukevat miehiä."

Tällaista tuubaa lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että sukupuolten välisestä tasa-arvosta käytyä keskustelua Suomessa ympäröi poliittisen korrektiuden ja positiivisen diskriminaation läpitunkematon savuverho, joka sallii miehistä puhuttavan mitä höpöhöpöä tahansa ja suorastaan kannustaa siihen. Jos jonkun näkyvän naispoliitikon suosion muutosta olisi selitetty tällaisella letkautuksella, olisi lynkkausporukka ollut valmiina alta aikayksikön.

Turun yliopiston kotimaisessa kirjallisuustieteessä työskentelevä Markku Soikkeli, joka on tutkinut maskuliinisuutta ja homososiaalisuutta kirjallisuudessa, määrittelee asian näin:

Ihmiskoiraan luonnetta voitaisiin korostaa tieteellisellä nimellä "homososiaalinen sapiens". Miesten keskinäinen sosiaalisuus yli luokkarajojen tai rodullisten rajojen on ihmiskoirasten erityinen taipumus, jolla tuetaan oman sukupuolen arvovaltaa. Tällaiset sosiaaliset liittymät voivat olla sisäisesti motivoituneita ja hyvinkin lyhytaikaisia. Sosiaalisina prosesseina ne voivat olla sisäisesti järjestyneitä, mutta valtahierarkian ollessa uhattuna ne pystyvät muuttumaan karismaattisiksi, "vapaan toveruuden" homoseksuaalisesti sävyttyneiksi yhteisöiksi.

Homososiaalisuus toisin sanoen on eräänlainen maailmanselitys ja viisasten kivi, jolla on mahdollista aukaista kaikki älylliset Gordionin solmut pyrittäessä selittämään miessukupuolta olevan henkilön toimintaa. Edellä siteeratussa artikkelissaan Soikkeli toteaa miesporukoiden keskinäisen kaljoittelun olevan tyypillinen homososiaalisuuden muoto:

Kaljakuppila on tyypillinen suomalaisympäristö miesten keskinäisten roolien vahvistamiseen. Kaljatuopin ääressä voidaan kokea helpotus isällisten, muita dominoivien roolien tavoittelusta. Kaljatuopin ääressä keskinäinen kilpailu unohdetaan, kaljatuopin ääressä ei ole kamppailutoverien tuomaa kastraatiouhkaa. Miksi juuri yhdessä juominen vapauttaa miehet? Antony Easthope on huomauttanut, että kaljaa juovaa miesjoukko kokee yhteisen regression. Miesjoukon läsnäolo antaa mahdollisuuden hyväksyä kokemus oraalisesta, suuhun keskittyvästä nautinnosta ja unohtaa kokemukseen liittyvä tunne lapsen kaltaiseksi tulemisesta. Miesjoukko on kokoontunut ikäänkuin yhteisen symbolisen rinnan ääreen, imemään kaljaa kuin tuttia.

Että sillä lailla. Minun mielipiteeni asiasta on tietysti helppo kuitata sillä, että olen oman sukupuoleni vanki ja koen sukupuolittuneen todellisuuden näin avoimen paljastamisen uhkaavan omaa asemaani maskuliinisessa valtahierarkiassa. Se on myönnettävä, että aina tällaisia selityksiä lukiessa syntyy minussa vastustamaton halu soittaa muutamalle tutulle ihmiskoiraalle ja sopia treffit yhteisen symbolisen tissin äärelle liiskuttamaan ohraista tuttia vapaan toveruuden kodikkaissa ja homoseksuaalisesti virittyneissä tunnelmissa. Ja mikäli vain mahdollista, harjoitan tätä male bondingia sellaisten koiraiden kanssa, jotka ovat töissä jossain muualla kuin yliopistossa.

Lasten kasvatuksesta

Loman aikana hyppäsi huussilukemistona vastaan oheinen piirros selityksineen Kansa Taisteli -lehden numeron 2/1978 Töpinän terveiset -palstalta. Taidonnäyte ja sen syntytausta ovat ilahduttava todiste mielipideilmaston monipuolisuudesta aikana, jolloin taistolaiset kielsivät lapsiltaan sotalelut maailmanrauhan nimissä. Ruudin- ja kalmankatkuiset tarinatuokiot vaarin kanssa toivat omaa sukupolveani edustavalle Matiaksellekin varmasti mukavaa vaihtelua jatkuvalle höpötykselle kansakuntien välisestä solidaarisuudesta ja ydinaseettomasta pohjolasta. Sotaveteraaneja ei juuri arvostettu, mutta Kansa Taisteli -lehti toteutti arvokasta tehtäväänsä hiljaisen totuuden säilyttäjänä ja eteenpäin siirtäjänä.

Luurankoja

Tämän päivän Hesarissa monissa liemissä keitetty kollega, emeritusprofessori Heikki Ylikangas toteaa Huhtiniemen teloituksista kertoilleen "syväkurkun" väitteiden oleva kauttaaltaan perättömiä. Aikaisemmassa yhteydessä Ylikangas oli pitänyt ainakin osaa niistä mahdollisina.

Sorruin itsekin viime syksynä siihen virheeseen, että kirjoittelin havaintojani ja kommenttejani avoimesta asiasta tänne blogiin sitä mukaa kuin uusia tietoja (tai väitteitä) julkisuuteen ilmestyi. 26.10.2006 kirjoitin blogiini kirjoituksen, joka oli otsikoitu "Suomalainen teloituskäsky". Siinä iskin kirveeni kiveen useammassakin kohtaa. Korostetaan nyt kuitenkin, että en tarjoillut mietelmiäni minään tutkimustietona, kunhan pohdin aika lailla erikoiselta vaikuttavaa avoinna olevaa asiaa.

Suurin virheeni oli, että luulin lisensiaatti Juhani Tasihinin Sota-arkistosta löytämää muistutusta teloitusvaltuuksista sellaiseksi asiakirjaksi, jota aikaisempi tutkimus ei ollut käyttänyt. Pari päivää kirjoitukseni jälkeen törmäsin Helsingin kirjamessuilla apulaisoikeusasiamies Jukka Lindstedtiin, joka aikanaan väitteli kuolemanrangaistuksesta Suomessa toisen maailmansodan aikana. Hän valisti minua siitä, että hän kyllä oli kyseistä asiakirjaa käyttänyt lähteenään ja pohtinut tarkoin myös sen merkitystä. Mistään uudesta tiedosta ei siis ollut kysymys, eikä "asiakirjalöytö" siten tukenut huhuja myöhemmin salatuista karkureiden teloituksista. Yhteensä 78 rintamajoukkojen miestä teloitettiin, mikä tieto lähdeviitteineen löytyy vuonna 1999 julkaistusta Lindstedtin väitöskirjasta..

Lindstedtiltä saamani valistus pudotti pohjan em. blogikirjoituksen alkupuolella esitetyistä pohdinnoista. Tutkijana olisi tietenkin pitänyt tarkistaa asia hänen väitöskirjastaan, johon vieläpä olin sen julkaisuvuonna tutustunut. En kuitenkaan tehnyt niin vaan kirjoitin blogitekstini siltä istumalta. Blogikirjoitus on kuitenkin eri asia kuin tutkimus. Tutkimusta valmistellaan vuosia, blogiin kirjoitetaan nopeasti. Tutkimuksessa yritetään hyödyntää kaikki saatavilla oleva relevantti lähdeaineisto ja analysoida se mahdollisimman perinpohjaisesti. Bloggaaminen taas monesti on nimenomaan mielenkiintoisten keskeneräisten asioiden ja prosessien kommentointia. Ehdin esimerkiksi pessimistisesti jo ounastella Anaheimin tappioita Detroitille välieräsarjassa, mutta toisin kävi.

Akateemista bloggausta tutkinut Larry E. Ribstein (kiitos Hanna-Kaisa vinkistä!) on kehittänyt tämänkaltaiselle kommentoinnille nimenkin: blogicle, jolla tarkoitetaan sellaisten alkuvaiheessa olevien ajatusten esittämistä, jotka ovat liian keskeneräisiä tai epämuodollisia täyttääkseen tutkimuksen kriteerit. Toisin sanoen reippaita pohdintoja vapaalla assosiaatiolla. Siinä missä tutkimuksessa on saatava aikaiseksi mahdollisimman lopullinen johtopäätös, blogatessa kaikkein kiehtovinta on nimenomaan se, ettei vastaavaa lopullisuuden ja kaikkien lankojen yhteensitomisen vaatimusta ole.

Siksi en ole yllämainittua kirjoitustani netistä poistanut, vaikka houkutus turvautua jälkikäteiseen itsesensuuriin olikin jonkinmoinen. Samalla linjalla aion myös jatkaa. Huhtiniemeen ja teloituskysymykseenkin varmaan jossain vaiheessa palaan. Sillä välin tyydyn tässä asiassa viittaamaan Hesarissa 1.12.2006 julkaistuun Alaviite-kirjoitukseeni "Tutkimustiedon aukot jättävät tilaa huhuille".

CIA: Kekkonen antikommunistinen patriootti

Tällä viikolla Suomessa herätti keskustelua CIA:n deklassifioiduista asiakirjoista löytynyt 130-sivuinen Suomen ja Neuvostoliiton suhteita sekä laajemman eurooppalaisen suomettumisen uhkaa käsitellyt paperi "Finlandization" in action: Helsinki's experience with Moscow. Asioista perillä olevat tutkijat kuten Jukka Tarkka totesivat dokumentin osoittavan CIA:n olleen todella hyvin perillä Suomen asioista, niin vähän lisättävää myöhemmänkään tutkimuksen valossa amerikkalaisten tuolloin tekemiin analyyseihin ja johtopäätöksiin on.

CIA:n ei-salaisiksi julistetuille asiakirjoille omistetuilla sivuilla törmäsin toiseenkin mielenkiintoiseen asiakirjaan, 13-sivuiseen analyysiin Prospects for Finland and Their Implications for the Other Scandinavian Countries (löytyy hakusanalla Kekkonen, aukeaa selaimeen). Tämä 16.5.1962 päivätty dokumentti poistettiin salauksesta jo marraskuussa 2003, mutta kun en ole tämän ajankohdan historiantutkimuksen asiantuntija, en tiedä, onko sitä meikäläisessä tutkimuksessa lähteenä käytetty.

Joka tapauksessa paperi sisältää hyvin mielenkiintoisen analyysin Kekkosen vallankäyttötavoista ja poliittisesta ajattelusta. Tämänkin asiakirjan kohdalla vaikuttaa siltä, että keskustiedustelupalvelu oli varsin hyvin informoitu ja sai tietoa joltain syvällä sisäpiireissä olevalta lähteeltä. Nopea suomennokseni asiakirjan Kekkosta käsittelevästä kappaleesta.

KEKKOSEN ROOLI

Presidentti Kekkonen, energinen 61-vuotias, hallitsee tällä hetkellä Suomen poliittista elämää laajojen valtaoikeuksiensa ja viime vaaleissa maan suurimmaksi puolueeksi nousseen Maalaisliiton kontrolloimisen kautta. Helmikuussa 1962 tapahtuneen uudelleen valintansa jälkeen hän on saanut aikaan parlamentaarista enemmistöasemaa nauttivan koalitiohallituksen muodostumisen, jonka ulkopuolella ovat sekä SDP:n tannerilainen enemmistösiipi että kommunistit, ja joka ulkopolitiikan alalla toimii lähes täysin hänen toiveidensa mukaisesti. Tällä alueella hän nauttii yleistä tukea kaikilta muilta merkittäviltä poliittisilta ryhmiltä, vaikka SDP:n tannerilaissiivestä eivät vahvat epäilyt Kekkosta kohtaan ole mihinkään kadonneetkaan. Jopa vahvasti neuvostovastainen sotilaallinen johto hyväksyy Kekkosen johtajuuden.

Kekkosen poliittiset peruslinjaukset kumpuavat siitä, minkä hän katsoo Suomen poliittisen elämän keskeiseksi tosiasiaksi: sen epätodennäköisyys, että Länsi haluaisi tai pystyisi tukemaan Suomea Neuvostoliiton ankaraa painetta vastaan, minkä vuoksi Suomen on välttämätöntä myötäillä Moskovaa. Vaikuttuneena Neuvostoliiton sotilaallisesta ja taloudellisesta kehityksestä Kekkonen tuntuu ajattelevan, ettei näkyvissä olevan tulevaisuuden aikana tule tapahtumaan mitään sellaista merkittävää muutosta idän ja lännen välisessä voimatasapainossa, joka vähentäisi Suomen haavoittuvuutta. Hän uskoo myös, että Neuvostoliitto tulee myös jatkossa painostamaan Suomea ja muita maita sen kautta, ja että nämä paineet tulevat nousemaan ja laskemaan Kylmän sodan jännitteiden barometrin mukana, erityisesti kun kyseessä on Saksa.

Näin ollen Kekkonen uskoo, että mikäli Suomi haluaa säilyttää olennaisesti läntisen luonteensa ja suurimman mahdollisen itsenäisyyden, sen on toteutettava sellaista ulko- ja tietyissä asioissa myös sisäpolitiikkaa, joka tähtää siihen, että Neuvostoliitto säilyttää luottamuksensa Suomen haluun ylläpitää Neuvostoliittoon ystävällisiä suhteita. Koska Kekkonen on selvillä suomalaisten enemmistön venäläisvastaisista asenteista, hän katsoo, että hallituksen täytyy toimia vastapainona sellaisille poliittisille ja populääreille mielenilmaisuille, jotka saattavat aiheuttaa vastakkainasettelua Moskovan kanssa. Lisäksi hän on vakuuttanut itsensä siitä, että Suomen poliittisesta johdosta ainoastaan hän on kykeneväinen toteuttamaan suomalais-neuvostoliittolaisia suhteita tavalla, joka vakuuttaa neuvostoliittolaiset mutta ei vaaranna Suomen itsenäisyyden perusedellytyksiä.

Tämän vakaumuksen mukaisesti Kekkonen on käyttänyt valtaoikeuksiaan voimakkaasti saadakseen suomalaiset pidättäytymään neuvostovastaisten tuntemusten julkisesta ilmaisemisesta. Tämän lisäksi hän on pyrkinyt lisäämään poliittisia, taloudellisia ja kulttuurin alan kontakteja Neuvostoliittoon todistaakseen sitä, että Suomi ymmärtää ja hyväksyy asemansa vaatimukset suhteessa Moskovaan. Hän myös pyrkinyt nujertamaan Suomen armeijan vastustuksen korkean tason suomalais-neuvostoliittolaisia sotilaskontakteja kohtaan.

Kekkonen on alistanut Suomen sisäpolitiikan tietyt alueet välttämättömiksi katsomilleen ulkopolitiikan vaatimuksille siinä määrin, että se on heikentänyt yleistä mielialaa. Poliittisia jännitteitä on noussut myös hänen tavastaan käyttää Neuvostoliiton uhkaa [kolme riviä peitetty] ja siitä tosiasiasta, että ajoittain hänen on ollut pakko turvautua kommunistien hallitsemaan SKDL:on saadakseen poliittista tukea.

Toisaalta Kekkosen kitkerimmätkin vastustajat tunnustavat hänen olevan patrioottinen antikommunisti, joka pyrkii turvaamaan Suomen itsenäisyyden ja läntisen luonteen. Hänen matkansa länteen vuonna 1961 olivat lähes varmasti tarkoitettu varmistamaan lännen suorasanaisempi hyväksyntä Suomen puolueettomuudelle ja siten vahvistamaan hänen poliittisia asemiaan suhteessa sekä Moskovaan että kotimaisiin kriitikoihin. Hänen toimintansa vuosina 1960-1961 hankittaessa Neuvostoliiton hyväksyntää Suomen jäsenyydelle Euroopan Vapaakauppajärjestössä (EFTA) osoittaa hänen ymmärtävän Suomen läntisten kauppayhteyksien elintärkeyden. Lisäksi hän on päättäväisesti taistellut kommunisteja vastaan kotimaisissa poliittisissa kampanjoissa, ja uskomme hänen olevan tietoinen siitä uhasta hänen omalle asemalleen, jonka kommunistien pääseminen hallituksen avainpaikoille loisi.

Ei ole mahdollista varmuudella ennustaa kuinka pitkälle Kekkonen on valmis Neuvostoliittoa myötäilemään. Hän on osoittanut halukkuutensa tehdä asteittaisia myönnytyksiä, vaikkakin suurimmaksi osaksi tavoilla, jotka ovat auttaneet häntä luomaan omaa poliittisen vallan henkilökohtaista monopoliaan. Toisaalta hän selkeästi tajuaa, että myötäilylle on rajansa, mikäli hän aikoo säilyttää dominoivan asemansa ja mikäli Suomi haluaa pysyä asemassa, joka on yhtä lailla hyväksyttävissä niin lännessä kuin idässäkin.

Siksi uskomme, ettei Kekkonen nykyisissä olosuhteissa kaavaile äänen antamista kommunisteille hallituksessa, eikä aio muuttaa Suomen suhteita avainmaihin. Hän pyrkii välttämään sellaisia toimia, joita joko itä tai länsi vahvasti vastustaa ja tulee pidättäytymään liittämästä Suomea mihinkään sellaiseen poliittiseen tai sotilaalliseen järjestöön, joka on selkeästi identifioitavissa jompaankumpaan leiriin kuuluvaksi.

Samalla kun Kekkonen toivottaa maltilliset ilmaisut Suomen aseman ymmärtämisestä lännessä tervetulleiksi, hän tulee jatkossakin suhtautumaan kielteisesti ja tarvittaessa myös avoimesti vastustamaan sellaisia länsivaltojen askeleita, jotka vihjaavat siihen suuntaan, että Suomi olisi liittymässä länteen Moskovaa vastaan.

Kekkonen pyrkii todennäköisesti jatkamaan Suomen nykyistä kauppasuhteita molempiin Saksoihin ylläpitävää linjaansa tunnustamatta niistä kumpaakaan diplomaattisesti. Mikäli Moskova painostaisi Suomea ankarasti Itä-Saksan tunnustamiseen, Kekkonen saattaisi taipua, mutta samalla hän tunnustaisi myös Länsi-Saksan. Kekkosen periksi antamisen todennäköisyys tässä asiassa nousisi huomattavasti, mikäli hän onnistuisi saamaan Moskovalta vastapalveluna myönnytyksiä, kuten esimerkiksi Suomen liitännäisjäsenyyden EEC:ssä. Suomi tulee myös tukemaan Pohjois- ja Keski-Eurooppaan vaikuttavia yleisluontoisia esityksiä aseistariisunnasta ja ydinaseettomista vyöhykkeistä siinä toivossa, että edistyminen näissä kysymyksissä auttaisi vähentämään jännitteitä Skandinavian alueella.