perjantaina, elokuuta 10, 2007

Kilpasoudusta

Joskus silloin kun tätä blogia aloittelin, ajattelin, että varmaan tulee omassa elämässä isoa roolia näytelleestä kilpasoudusta kirjoitettua aina silloin tällöin. Urheilusta toki olen jotain aina joskus raapustanut, mutta nimenomaan soudusta en ole syystä tai toisesta tainnut saada aikaiseksi riviäkään. No, nyt vihdoin 148. postauksella pääsen aasinsillan kautta tämänkin aihepiirin pariin.

Urheilua käsitteleviä suomenkielisiä blogeja on runsaasti. Näkökulmat vaihtelevat fanittamisesta laajempiin urheiluun asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa ja kansallisessa identiteetissä luotaaviin kirjallisempiin lähestymistapoihin. Myös treeniohjeita ja henkilökohtaisia harjoituspäiväkirjoja näkee laadittavan.

Soutu on meillä pieni laji ja niin on sen online-näkyvyyskin. Suomalaisessa soudussa eri rooleissa 30 vuoden ajan toiminut ja sen viime vuosien menestyksestä valmentajan ominaisuudessa vastannut Veikko Sinisalo on aina silloin tällöin kirjoitellut lajin, valmennettaviensa ja itsensä kuulumisia naisten kevyen pariairokaksikon olympiaprojektin sivuille, mutta nämä kirjoitukset ovat tainneet jäädä lähinnä asiaan vihkiytyneiden huviksi.

Pari päivää sitten sain ilouutisen, että Veikko on perustanut oman blogin. Parin ekan kirjoituksen perusteella on lupa odottaa blogilta jatkossa paljon. Toivottavasti aikaa päivittämiseen jää. Valtamedian suomaa niukkaa huomiota tasapainottaisi mukavasti esimerkiksi se, että saisimme 26.8.-2.9. Münchenissä soudettavista MM-kisoista Veikon raportteja hänen bloginsa kautta.

Suomalaisen urheiluyleisön tiedosta laji katosi pitkälti siinä vaiheessa, kun Raision jätti Pertti Karppinen ripusti aironsa naulaan Barcelonan olympialaisten jälkeen vuonna 1992. Täysin ilman menestystä ei ole Karppisen jälkeenkään sentään jouduttu menemään. Veikkaan kuitenkin, että monelle soutupiirien ulkopuoliselle tulee täytenä yllätyksenä se, että suomalaiset soutajat ovat Karppisen jälkeen tuoneet MM-kisoista yhden maailmanmestaruuden ja kolme MM-pronssia.

Suomalainen kansainvälinen menestys kesäolympialaislajeissa alkaa olla aika harvinaista herkkua. Jos tulevaa menestystä ennustetaan aikaisempien saavutusten perusteella, löytyy yksi Pekingin olympialaisten vahvimmista suomalaismitalistitoivoista nimenomaan soudusta. Naisten kevyen luokan pariairokaksikko Sanna Sten-Minna Nieminen otti Japanin MM-kisoista kaksi vuotta sitten pronssia, ja olivat vielä 200 metriä ennen maalia kiinni voitossakin. Viime vuonna tekniikkaongelmat pudottivat parin kuudenneksi, joka sekin on tietysti äärimmäisen kova saavutus, Pertti Karppisen ohella kun näitä A-finaalipaikkoja suomalaissoutajista eivät niin kovin monet ole ottaneet.

Soutu ei ole kansainvälinen mediamagneetti, ja Suomen kaltaisissa pienissä maissa valmentautuminen on hyvin pitkälle kädestä suuhun -meininkiä, eli hyvä jos saa urheilusta aiheutuvat kulut peittoon ja vähän ruokaa pöytään. Sponsorit eivät ole ovella parveilemassa edes MM-mitalin jälkeen. Toisaalta soutu on yksi positiivisimmalla tavalla omanarvontuntoisia ja omavaraisimpia olympialajeja. MM-kisat soudettaisiin ja taso olisi yhtä kova, vaikka viimeinenkin tv-kamera häipyisi rannasta. Kukaan ei ryhdy soutamaan mediajulkisuuden tai rahan toivossa.

Monessa mielessä soutu on yksi amatööriurheilun viimeisiä saarekkeita busineksen ja sen mukanaan tuomien lieveilmiöiden täyttämässä urheilumaailmassa. Kyse on ennen kaikkea sellaisesta itsensä voittamisesta ja jalostamisesta sekä rehdistä kilvoittelusta kuin mikä joskus vanhoina hyvinä aikoina toimi kilpaurheilun perusmotiivina. Doping-ongelma on marginaalinen verrattuna moniin muihin kestävyyslajeihin.

Lajin hienous piilee sen vaativuudessa. Soututekniikan opettelemiseen menee vuosia, eikä sitä koskaan opi täydellisesti. Huippusoutajan suorituskyky on hienovarainen sekoitus kestävyyttä ja voimaa, ja senkin jalostamiseen menee helpostikin kymmenen vuotta. Koska soutuliike ei ole sellainen luonnollinen liike kuin kävely tai juoksu, on se opeteltava pala palalta. On opittava olemaan rentona tilanteessa, jossa aivot viestittävät aivan toista. Huipputason soutu on ainutlaatuinen yhdistelmä maksimaalista ponnistusta ja mahdollisimman suurta rentoutta.

Virallinen kilpailumatka on kaksi kilometriä, ja varsinkin matkan jälkipuoliskolla aletaan testata sitä, kuka pystyy pitämään suorituksensa mahdollisimman puhtaana ja rentona äärimmäisestä uupumuksesta ja kivuntunteista huolimatta. Matkaa tehdään selkä menosuuntaan, jolloin kestävyysjuoksusta tunnettuja kyttäyskilpailuja ei nähdä. Paras paikka on aina kärjessä, koska sieltä näkee kaikki muut venekunnat, ja siksi sinne myös haluavat kaikki.

Münchenin MM-kisoissa lähtöviivalle asettuu kolme suomalaista venekuntaa: edellä mainittu naisten kevyt pariairokaksikko, Ilona Hiltunen naisten kevyessä yksikössä ja Matti Jääskeläinen miesten vastaavassa. Painoluokkia soudussa on kaksi: avoin ja kevyt, jonka raja miehillä on 72.5 kilogrammaa (venekunnan keskipaino 70 kg) ja naisilla 59 kg (keskipaino 57 kg). Kevyttä luokkaa soudetaan siksi, että myös pienempikokoisilla urheilijoilla olisi mahdollisuus kansainväliseen menestykseen. Soudussa suuresta koosta on hyötyä, koska iso koko tuo enemmän luontaista lihasmassaa ja se taas kestävyysharjoitteluun alistettuna suuremman maksimaalisen hapenoton, mikä on lajin tärkein yksittäinen menestystä ennustava tekijä. Münchenissä jaetaan myös suurin osa maapaikoista Pekingin olympialaisiin. Suomlaisvenekunnista niitä tavoittelee kaksikko, kevyet yksiköt eivät ole olympiaohjelmassa. Toivotaan menestystä.

9 kommenttia:

Vasarahammer kirjoitti...

Minusta ei ole ihan täysin oikeutettua puhua soudusta pienenä lajina. Kilpasoutu voi sellainen olla, mutta harraste- ja kuntoilulajina soutu on jos ei erittäin niin ainakin melko suosittua silloin, kun puhutaan esim. savolaisveneillä ja kirkkoveneillä soudettavasta Sulkavan soudusta ja vastaavista kilpailuista, joita Suomessa järjestetään.

Tosin en tiedä, miten kilpasoutajat ovat historian saatossa suhtautuneet tähän "äpärälapseen". Merkittävin ero on tietysti veneessä ja penkissä. Sulkavan soudussa liikkuva penkki on ollut kielletty toisin kuin kilpasoudussa. Lisäksi soudettava matka on kilpasoudussa selkeästi lyhyempi.

Itselleni ei ole koskaan selvinnyt, miten paljon kilpasoutu on välinelaji eli miten suuri merkitys veneellä on suoritukseen.

Itse olen soutanut Sulkavan soudut kolmesti vuorosoutuna ja kyseessä on yksi epämiellyttävimmistä kestävyysurheilusuorituksista, joita olen koskaan tehnyt lähinnä suorituksen keston takia.

Markku Jokisipilä kirjoitti...

Jep, nimenomaan puhuin kilpasoudun pienuudesta. Puuveneharrastajia lienee kymmeniä tuhansia. Kilpasoutajille puuvenesoutu on Suomessa hyvin tuttua, ovathan lajit järjestäytyneet samaan liittoon. Sulkavan soutuihin osallistuu joka vuosi myös iso liuta olympialuokkien soutajia. Nykyisin liikkuva penkki on sielläkin sallittu. Istuin Soutuliiton hallituksessa kun tuo päätös liikkuvan penkkirakenteen sallimisesta SM-kisoissa (Sulkava oli tuolloin pitkän matkan SM-kisa) tehtiin. Se herätti kovaa polemiikkia ja Sulkava-seura erosi Soutuliitosta sen seurauksena joksikin aikaa. Nykyisin tuo kiista on enää historiaa.

Välinelaji soutu on sen verran, että on pakko ostaa tietyntasoiset välineet mikäli aikoo kv. kisoissa pärjätä. Kaluston ansiosta kukaan ei kuitenkaan voita yhtä mitään, pikemminkin kyse on sen varmistamisesta, ettei veneen tai airojen takia tule ylimääräisiä sekunteja.

Sulkavan soudun kaltaiset pitkät matkat eroavat fysiologisesti kilpasoudusta energiantuoton suhteen. 2 kilometrin matkalla suorituksesta 15-25 prosenttia mennään anaerobisella puolella, Sulkava taas on 100-prosenttisesti aerobinen.

Jussi kirjoitti...

No kännipäissäni häiriköin täälläkin ja vähän muistelen, että vaikka en soutanut niin Merimelojissa Helsingissä kyllä jotakin harjottelin ja kyllä mä soutulaitteella jotakin kymmenen vuotta vedin aika tiiviisti joskus sata vuota sitten. Sitten oon puntteja nostellut, mutta ei oikeen ole toi soutu muistunut edes mieleen, mutta kun noi kakarat tosta toisesta avioliitostani vuodelta yks ja kaks harrasti pitkään mun kanssa tota kilpauintia niin tätäpä lukiessä pälkähti mieleen, että jos ne vielä innostuisi soudusta, ne on aika skrodeja ja niin pois päin ja hiukka alle 20, mutta mitenköhän ne sais houkuteltua lajin pariin kysyy eräs mies?

Vasarahammer kirjoitti...

Veikkaisin, että yksi syy kilpasoudun suhteellisen vähäisille harrastajamäärille on harrastusmahdollisuuksien vähäisyys.

Toki Suomessa on vesistöjä vaikka muille jakaa, mutta kilpasoututoimintaa ei ole kuin muutamalla paikkakunnalla (Turku ja Porvoo tulevat ensimmäisenä mieleen).

Markku Jokisipilä kirjoitti...

Seurojen yhteistietoja löytyy soutuliiton sivuilta www.soutuliitto.fi. Sitten vaan puhelinsoitto ja kysymys, koska voisi tulla katsomaan. Joillakin seuroilla, joilla on infrastruktuuri kunnossa, löytyy jopa vakioaikoja aloitteleville harrastajille.

Paljon riippuu siitä, missä kaupungissa asuu. Suomalainen kilpasoutukartta on täysin etelään painottunut ja sielläkin kovin sirpaleinen: Turku, Tampere, Helsinki, Valkeakoski, Hämeenlinna, Imatra, Lappeenranta, Espoo ovat parhaita vaihtoehtoja. Paraisilla ja Jämsänkoskella on joskus ollut paljonkin aktiviteettia, mutta tällä hetkellä ollaan alamaissa.

Anonyymi kirjoitti...

”On opittava olemaan rentona tilanteessa, jossa aivot viestittävät aivan toista.”

Pari päivää sitten olin ongella Pyhäjärvellä kahden saaren välissä. Yht’äkkiä nousi kaamea ukkosmyrsky ja meikäläinen yritti kiskoa (175 cm, 59 kg,ei lihaksia) Karppis-Pertti tyyliin kohti rantaa. Muun seurueen kauhuksi sain kaamean hepulikohtauksen eikä hommasta meinannut tulla mitään). Naury hyytyi kun saaren rannassa salama löi viereisen koivun poikki. No hengissä selvittiin, mutta en tiedä olisiko vastaavassa tilanteessa viisaampaa vaan jatkaa onkimista kylmän rauhallisesti.

Anonyymi kirjoitti...

Osaatko, Markku, sanoa, harrastetaanko Suomessa lainkaan (naisten) kahdeksikkosoutua? Nelisoudun näin Seurasaarenselällä tässä yhtenä iltana ja oli muuten upean näköistä menoa! Entisen kahdeksikkosoutajan (kolmosairossa) alkoi heti tehdä mieli vesille...

Markku Jokisipilä kirjoitti...

Yhtään vakituisesti treenaavaa naisten kahdeksikkojoukkuetta ei Suomesta löydy. SM-kisoissa lähtöä on kyllä soudettu, ja sinne muutamat seurat ovat saaneet joukkueen liikkeelle. Muutamia vuosia sitten kukoistaneessa soutuliigassa naiset soutivat pariaironelosta, ja silloin näitä nimenomaan tähän veneluokkaan panostavia joukkueita oli. Kasin suhteen ongelma on sama kuin koko lajin: ei ole porukkaa tarpeeksi.

JM kirjoitti...

Käytiin muuten kirkkoveneillä vuosituhannen lopussa soutamassa Reinin Dusseldorf-marathonilla.

Mukana oli myös ihan tavallisia saksalaisia ja paikallisen soutuklubin väkeä.

Ajatuksena se oli melko älytön, mutta osoittautui hauskaksi. Kelpo tekoa kotimainen peli oli proomujen nostamissa aalloissakin.

Pääpalkinnon sivussa tuli muuten pari lavaa kaljaa. Kovin saksalaista.