Blues for the Light Blues

Se on sitten 154. Oxford-Cambridge -soutu soudettu. Omat ja monen muiden ennakkoveikkaukset pitivät kutinsa: isompi, vahvempi ja kokeneempi Oxford nappasi voiton varsin vakuuttavalla tavalla. Kisa oli kovin kaksijakoinen. Matkan alkupuolisko aina Chiswick Stepsille saakka oli tiukkaa vääntöä, jossa oli muhimassa jopa jymy-yllätys, kun Cambridge onnistui Hammersmith Bridgen jälkeen hivuttautumaan 2/3 veneenmitan johtoon. Oxford kuitenkin tumppasi vaaleansinisten haaveet kuromalla eron kiinni yhdellä kunnon rykäisyllä ja painui samantien yli veneenmitan johtoon, jolloin kävi selväksi, että tänään ei yllätyksiä nähtäisi. Ero repesi nopeasti useampaan veneenmittaan, ja kisan loppupuoliskosta tuli niin monilta aiemmilta vuosilta tuttua antiklimaattista maalilinjan odottelua.

Alkumatka tarjosi elämyksiä laidasta laitaan. Oxford lähti matkaan kuin tykin suusta ja otti jo ensimmäisen sadan metrin aikana puolen veneenmitan etumatkan. Ensimmäisten kymmenien vetojen aikana näytti uhkaavasti siltä, että Oxfordin voitolle minimaalisia kertoimia verrattuna Cambridgeen antaneet vedonlyöntifirmat olivat olleet oikeassa. Mutta sitten Cambridge nauliutui Oxfordin kantaan kuin vaijerilla sidottuna. Kun tahtiairo Ryan Monaghan piti Cambridgen vetotiheyden 2-3 pykälää Oxfordia korkeammalla, oli selvää, että haastajat lähtivät nyt tosissaan haastamaan.

Kahden kilometrin soudun jälkeen Hammersmithin sillan seutuvilla näytti parin minuutin ajan siltä, että pikku hiljaa ensin rinnalle ja sitten ohi hivuttautunut Cambridge oli vastoin kaikkia ennakko-odotuksia ottamassa ohjia käsiinsä. Silmien hieromisen sai kuitenkin lopettaa varsin pian, kun Oxfordin tahtiairo William England iski ässänsä pöytään Surreyn mutkan lakipisteessä. Isomman joukkueen nostettua tahdin 36 vetoon minuutissa ero kuroutui umpeen hetkessä ja kääntyi Chiswick Stepsille tultaessa veneenmitan johdoksi Oxfordin hyväksi. Yksi vertaileva vilkaisu (ks. kuva) Surreyn mutkan jälkeen pahenevassa kelissä soutaneisiin joukkueihin riitti kertomaan, että kisa oli käytännössä ohi.

Cambridge lähti matkaan klassisella kaikki-tai-ei-mitään-taktiikalla. Tavoitteena oli päästä kokonaisen veneenmitan verran ohi Oxfordista, jolloin perämies olisi voinut härskisti leikata suoraan vastustajan eteen. Mikäli näin olisi tapahtunut, olisi kortit jaettu kokonaan uusiksi. Veneiden mennessä peräkkäin olisi takaa tulijan täytynyt taittaa ylimääräistä matkaa kiertämällä sivusta ohitse, minkä olisi tehnyt entistä hankalammaksi se, että johtava joukkue pääsee nauttimaan voimakkaimmista myötävirtauksista keskellä jokea. Välillä todella lähellä toisiaan soutaneet joukkueet kävivät tästä parhaasta ajolinjasta matkan alkupuolella erittäin ankaraa taistelua, ja Oxfordin jääräpäisesti nopeinta linjaa ajanut perämies Nick Brodie sai tuomarilta kahden minuutin jälkeen varoituksen.

Oxford tiesi, mitä Cambridge yritti. Hammersmithin sillan jälkeen nähtiin todellinen taktisen kypsyyden mestarinäyte, kun Oxford päästi Cambridgen hilkkua vaille veneenmitan johtoon. Monaghan ja kumppanit laittoivat kaiken peliin päästääkseen kokonaan ohi ja saadakseen vettä väliin, väsyttivät itsensä, mutta eivät sittenkään onnistuneet. Uskon, että Brodie ja England antoivat siimaa ihan tarkoituksella ja kylmästi vain odottivat. Juuri, kun Cambridge oli pääsemässä kokonaisen veneenmitan johtoon, tuli vastaisku. England hilasi tahdin 36 vetoon minuutissa ja Cambridgen karkumatka loppui kuin seinään. Oxford tuli rinnalle ja ohitse. Eron käännyttyä yhdeksi veneenmitaksi Oxfordin hyväksi Brodie ja England toteuttivat vielä toisen noston, ja rakoa tuli veneenmitta lisää. Tämän jälkeen Brodien oli helppo leikata suoraan Cambridgen ajolinjoille.

Kovan kelin alettua Chiswick Stepsin jälkeen Cambridgen soutu alkoi hajota ja Oxford jyräsi eteenpäin kuin juna. Ei puhettakaan siitä, että kevyempi joukko olisi tänään ollut teknisempi ja hyötynyt vaikeista olosuhteista, niin kuin aiemmin viikolla oli veikattu. MM-mitalistit ja kaksinkertaiset olympiakävijät Mike Wherley ja Jan Herzog kyllä tietävät, miten vene kulkee kuoppaisemmallakin vesipinnalla, ja sama meininki oli onnistuneesti tartutettu myös Oxfordin nuorempiin soutajiin.

Oxfordin viimeiset pari kilometriä olivat tyylinäytettä siitä, kuinka hyvä venekunta soutaa rennosti ja harmonisesti vaikeissakin olosuhteissa. Cambridge taas näytti juuri siltä, kuin paukkunsa jo alkumatkalla käyttänyt joukkue kisan loppupuolelle osuvassa pahassa kelissä yleensä näyttää. Eriaikaiselta, huolimattomalta, vajaarytmiseltä, heikolta ja masentuneelta. Kisan jälkeisessä haastattelussa Wherley totesi osuvasti, että puolen välin jälkeen "we just stepped on their neck". Suomeksi kai puhuisimme "luulojen pois ottamisesta" tai "niistämisestä". Ryan Monaghanin epäuskoinen ja lasittunut katse viimeisillä kilometreillä kertoi kaiken oleellisen.

Kaikessa klassisuudessaan todella vakuuttava ja puhutteleva voimannäyte Oxfordilta. Lähes sääliksi käy hävinneitä, he ovat kuitenkin käyneet läpi aivan yhtä kovan harjoitus- ja karsintamyllyn kuin voittajatkin. Urheilijoina he ovat osoittaneet nousseensa tasolle, jonne vain aniharva lajiaan tosissaankin harjoittavista pääsee. Heistä on tullut niitä harvalukuisia soutajia, joilla on ollut kunnia osallistua tähän maailmankuuluun ja legendaariseen kilpailuun, mutta tappion hetkellä tämä ei soutajien itsensä ja valitettavasti usein yleisönkään mielissä merkitse paljoakaan. The Boat Racessa on kysymys voitosta, ei osallistumisesta.

Henkilökohtaisesti The Boat Racelle omistettu teemapäivä aamun simulaatiosoutuineen ja illan selostuksineen oli kaikkiaan mukava paketti. On hienoa yhä vielä päästä kokemaan päiviä, joiden pääsisältö on kilpasoutu. Ei sitä ehkä pidempään jaksaisi, mutta aina joskus on kiva elää ihan vain lajille. Ilahduttavalla tavalla heittämäni 6779 metrin virtuaalihaasteen panivat merkille myös lajimme kotimaiset institutionaaliset peruskalliot Soutuliitto ja Nesteen Soutajat. Mitään varsinaista ryntäystä ei kuviteelliselle C2-Thamesille syntynyt, mutta toisaalta varoitusaikakin oli lyhyt, pamahtihan haaste eetteriin vasta tiistaina. 6779 metriä ergolla on neljän päivän valmistautumisajalla sen verran karu siivu, että ymmärrän ujouden. Ensi vuonna täytyy haipata enemmän, sillä tästä saisi pitkän talvikauden mukavalla tavalla katkaisevan hauskan tradition.

Taas tuli sekin homma havaittua, että selostajalle Oxford-Cambridge -tyylinen kisa on todella haastava. Samassa lähetyksessä pitäisi kertoa tapahtuman valtavista perinteistä, psyykata katsojat jännitykseen ennakkoasetelmia läpikäymällä, esitellä urheilijoita, perehdyttää reittiin ja sen kommervenkkeihin, puhua jotain yleistä lajista sitä tarkemmin tuntemattomille, kerrata päivän sääolosuhteet ja spekuloida niiden vaikutuksia, tarkkailla joukkueita haukansilmin startin tapahduttua mahdollisten irtiottoyritysten varalta ja säilyttää jännitys senkin jälkeen kun homma ilmiselvästi on ratkennut. Kaikessa en onnistunut, mutta kerta kerralta parannetaan, toivottavasti.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Oikeaan tunnelmaan

No niin, 6779 metrin haastesoutu on omalta osaltakin vedetty ja tuloksena mielentila kohdallaan illan suurta koitosta varten. Tämän maitohappokylvyn jälkeen myötäeläminen Tidewayn koitoksessa on helpompaa. Tuolta edellisen kirjoituksen kommenteista löytyy pari suoritusta, Porvoon veteraani Panulta ergolla ja Sinisalon Veikolta tältä aamulta Italiasta ihan avovesillä yksiköllä. Muutama saatiin aamupäivän aikana lisää.

Itse taitoin 6779 metriä C2-soutulaitteella aikaan 23:55.5, mikä tekee 1:45.9/500 metriä. Puolivälin tienoille olin vielä alle 23:45 (<1.45/500 m) loppuvauhdissa, mutta sitten oli pakko vähän höllätä. Ihan kelvollinen tulos kuitenkin. Ai niin, ne strategiset mitat: Markku Jokisipilä 184 cm 88 kg 36 vuotta.

Muita tuloksia:
Erik Anderson 26:15.4
Elias Aarnio 30:20.0 (perämiesten sarjassa...)

Soutukollegat, antaa tulla tuloksia!

The Boat Race - valmistautuminen

Vaikka kyseessä määritelmällisesti onkin opiskelijaurheilutapahtumasta, Oxford-Cambridge -soutuun valmistautuminen on puhdasveristä huippu-urheilua. Treenimäärät liikkuvat samoissa lukemissa kuin eri maajoukkueilla, joihin toki monet yliopistosoutajista ennen tätä koitosta ovat kuuluneetkin. Syyskuussa alkavaan kovaan treenaamiseen tuo oman lisämausteensa se, että samalla joukkueiden valmennusporras suorittaa karsintaa. Yleensä mukaan ilmoittautuu 40-50 halukasta kokelasta per joukkue. Tästä joukosta karsitaan aiemman soutumenestyksen, soutulaitteella vedettävien karsintavetojen ja muiden fyysisten testien perusteella heikommat niin, että joulukuun alkuun mennessä mukana on enää 24-28 soutajaa kummastakin yliopistosta.

Ensimmäinen vesillä tapahtuva kilpailu on marraskuun alkupuolella soudettava Head of the River Fours -kisa, johon kumpikin yliopisto on lähettänyt omat nelosjoukkueensa. Kisa soudetaan täsmälleen samalla radalla kuin Oxford-Cambridge -soutu, mutta toiseen suuntaan. Tänä vuonna Cambridgen perämiehettömänä nelosena soutanut ykkösjoukkue taittoi matkan aikaan 19:36, hitaammalla perämiehellisellä nelosella soutanut kakkosjoukkue taas 19:49. Oxfordin joukkueista nopeimmaksi osoittautui yllättäen perämiehellinen, 19:41, ja vielä toinen perämiehellinen joukkue (19:47) oli nopeampi kuin perämiehetön (19:55).

Joukkueet ovat 1990-luvun alkuvuosista saakka ottaneet osaa marraskuun lopulla järjestettäviin Britannian sisäsoutumestaruuskilpailuihin, joskin viimeisenä kahtena vuonna paikalla samanaikaisten leiritysten vuoksi on ollut joukkueista vain toinen. Valmennusjohto on hakenut sisäsoututulosten perusteella joukkueen sisäistä paremmuusjärjestystä, yleisö puolestaan aloittanut spekulaatiot joukkueiden keskinäisestä fyysisestä paremmuudesta.

Joulukuussa valmentajat rakentavat miehistöistään kaksi kahdeksikkoa, jotka sitten soutavat kisaradan keskenään kilpaa. Tämän jälkeen joukkueet suuntaavat ulkomaille harjoitusleireille, joissa alkaa karsinnan viimeinen vaihe, soutajien jakaminen ykkös- ja kakkosjoukkueisiin sekä lopullisen istumajärjestyksen hakeminen. Tällä kertaa Oxford oli joulukuussa viikon Davosissa hiihtämässä ja tammikuussa viikon Espanjassa soutamassa, Cambridge puolestaan tyytyi pelkkään soutuleiriin Espanjassa. Molempien joukkueiden soutajista osa ottaa osaa myös Ison-Britannian soutumaajoukkueen testitapahtumiin pitääkseen itsensä mukana kilpailussa maajoukkuepaikoista. Helmikuussa ja maaliskuussa ennen kisaa joukkueet ovat perinteisesti viimeistelleet vauhtiaan kilpailemalla Thamesilla lontoolaisia ja paikalle kutsuttuja kansainvälisiä huippujoukkueita vastaan.

Puolen vuoden harjoittelukausi pistää soutajat koville niin henkisesti kuin fyysisestikin, varsinkin kun yliopistot ja kilpailun perinteitä vaalivat tahot ovat tarkkoja siitä, että opinnoissa suoriutuminen ei saa kärsiä kilpailun takia. Yhdistetystä harjoittelu- ja opiskelukuormasta selviäminen vaatii hyvä organisointikykyä ja itsekuria. Esimerkiksi Oxfordin joukkue on tänä vuonna harjoitellut tiistaista perjantaihin kahdesti päivässä, ensin aamuseitsemästä yhdeksään kuntosalilla soutulaitteiden ja punttien parissa, sitten iltapäivällä kahdesta kolmeen tuntiin vesillä. Viikonloppuisin on vedetty kumpanakin päivänä yksi kahdesta kolmeen tuntiin kestävä avovesiharjoitus. Harjoittelua on siten kahdesta viiteen tuntiin päivässä, kuutena päivänä viikossa. Viikottainen harjoituskuorma asettuu 15-25 tunnin välille, mikä ei jää yhtään kansainvälisen huipputason vaatimasta harjoittelusta.

Tilannepäivitys

Thamesin rannoilla ovat vedonlyöjät laskeneet kertoimensa uusiksi ja suosikki on vaihtunut: tahtiairoaan vaihtamaan joutunut Cambridge on pudonnut haastajan asemaan ja voittoa povataan Oxfordille. Päivän mittaan annettiin myös tarkempaa tietoa sairastuvalle joutuneen Shane O'Maran terveystilanteesta. Kyseessä ovat kestävyysurheilijoilla valitettavan tyypilliset sydämen rytmihäiriöt, joiden kanssa ei ole leikkimistä. Cambridgen päävalmentaja Duncan Holland kertoi O'Maran kärsineen "lievistä komplikaatioista", mutta oli luottavainen sen suhteen, että tämä pystyisi jälleen kilpailemaan huipputasolla jo aivan lähitulevaisuudessa. Kuvassa O'Maran tilalle tullut uusi tahtiairo Ryan Monaghan.

Sääennustukset lauantaille lupaavat kovaa päivää niin perämiehille kuin soutajillekin. Lounaasta puhaltavan tuulen voimakkuudeksi ennustetaan kymmentä metriä sekunnissa, mikä yhdessä menosuuntaan työntävän nousuvesivirtauksen kanssa tulee nostamaan korkeaa aallokkoa varsinkin Surreyn mutkan jälkeisellä matkan jälkipuoliskolla. Pumpuille saattaa olla taas käyttöä, ja ajolinjoja on mietittävä erityisen tarkkaan. Nousuveden auttava vaikutus on kovimmillaan joen syvimmissä kohdissa, mutta niin on tuulen nostama aallokkokin.

Turussa kaikki hyvin: Tuto vei Mestiksen ensimmäisen finaalin Kajaanin Hokkia vastaan 4-1. Kaksi erää meni kyttäillessä, mutta kolmannessa turkulaiset hoitivat homman kotiin mallikkaasti. Kai Suikkaselta oli mielestäni erikoinen ratkaisu vetää sinänsä ihan hyvin pelannut Mikko Rossi maalinsuulta 3-1 -tilanteessa. Ilmeisesti Ari Reunanen aloittaa Kajaanissa, mutta jos Arsi ei olekaan kuumana, voi Rossin itsetunnon tällainen horjuttaminen käydä kalliiksi. Jos oli isäntien peli hyvää, samaa ei kai voida sanoa kotiyleisön maantiedon ja faunan tuntemuksesta. Katsomosta kuultua: "Hakkaa päälle Turun poika, ettei meitä porot voita!" Terveisiä Kainuuseen!

Cambridge vaihtoi tahtiairoa

Tänään aamulla Cambridgen joukkue ilmoitti, että se joutuu vaihtamaan joukkueensa tahtiairoa. Koska amerikkalaistahtisoutaja Shane O'Mara oli sairastunut yöllä, Cambridgen valmennusjohdon oli pakko nostaa kakkosjoukkueen tahtiairo Ryan Monaghan, amerikkalainen hänkin, veneen vaativimmalle paikalle vain kolme päivää ennen starttia. Päävalmentaja Duncan Holland ei täsmentänyt sen tarkemmin, mistä O'Maran sairastumisessa oli kyse.

23-vuotias Ryan Monaghan aloitti soudun aikoinaan amerikkalaisen jalkapallon tukilajina, mutta siirtyi sitten nahkapallon äärestä kokonaan airojen varteen. Cornellin yliopiston kahdeksikossa kolme viimeistä vuotta ennen Cambridgeen tuloaan soutaneella Monaghanilla ei ole lainkaan kansainvälistä kilpailukokemusta, joten siinä mielessä hän on keskeisen tärkeälle tahtipaikalle todellinen musta hevonen. Omista lähteistäni en onnistunut löytämään myöskään hänen ergotuloksiaan.

Cornellin yliopisto on parhaimmillaan ollut USA:n yliopistomestaruuskilpailuissa seitsemäs. Vuonna 2006 Monaghan osallistui USA:n U23-maajoukkueen valintaleirille, mutta ei päässyt joukkueeseen. Shane O'Maraan verrattuna häntä on vaikeaa pitää minään muuna kuin selkeänä heikennyksenä Cambridgelle, koska hän on tätä huomattavasti kokemattomampi ja fyysisesti heikompi.

The Boat Race'n historiasta toki löytyy tapauksia, jossa viime hetken vastoinkäymiset ovat masentamisen sijaan siivittäneet joukkueen entistä kovempaan vauhtiin. Tahtiairon muutos vain kolme päivää ennen kisaa on niin dramaattinen liike, että tähän yllätysmomenttiin on nyt Cambridgenkin pantava toivonsa. Amerikkalaisen valmennussysteemin kasvateilla on hämmästyttävä kyky kasvaa paineen, ja monet heistä nauttivat sitä enemmän, mitä runsaammin stressiä löytyy. Tässä mielessä Monaghan on ihanteellisessa tilanteessa: sen kovempaa ja haastavampaa paikkaa kuin mihin hänet nyt on heitetty, on vaikeaa tässä kisassa kuvitella. Sekin on hyvä muistaa, että Cambridge pääsee muutoksen jälkeen vapaaksi kaikista niistä mahdollisista ennakkosuosikin paineista, joita heillä viimevuotisen voittonsa puolustajina oli.

Oxfordin joukkue

Analyysi viimevuotista kakkossijaansa kirkastamaan lähtevästä Oxfordin joukkueesta (soutupaikka, nimi, kansallisuus, pituus/paino, ikä):

OXFORD
The Dark Blues

keula Jan Herzog (GER, 192/90, 33): kovan luokan kansainvälisen tason soutaja, joka kuitenkaan ei enää vuoden 2005 MM-kisojen jälkeen ole esiintynyt arvokisoissa, paras saavutus miesten kevyen luokan (!) MM-pronssi nelosessa vuodelta 1997, kahdet olympiakisat, Ateenassa kaksikossa kuudes, ergotulos 6.09 osoittaa, ettei 11-kertaisella Saksan-mestarilla enää ihan kaikki pelissä, Cambridgen australialaisten tavoin hakee mukavaa päätöstä soutu-uralleen

2-soutaja Toby Medaris (AUS, 196/103, 23): nuorehko ja fyysisesti kova (ergo 5.59) soutaja, jolla ei kuitenkaan juuri lainkaan kokemusta kansainvälisistä kilpailuista, palkintohyllystä löytyvä kahdeksikkosoudun "kotimaan" USA:n mestaruus osoittaa kuitenkin, että kovuutta löytyy

3-soutaja Ben Smith (GBR, 188/98, 21): vuoden 2006 kaksikon alle 23-vuotiaiden (U23) MM-pronssimies kilpailu viime vuonna yksiköllä, mutta jäi U23-kisoissa yhdenneksitoista, toisaalta vielä nuori ja yksikköön fyysisesti kevyehkö (ergo 6.05), kansainvälistä läpimurtoaan tekevä tulevaisuuden nimi, joka hakee Oxford-Cambridge -kisasta kokemusta ja nostetta uralleen

4-soutaja Aaron Marcovy (USA, 193/102, 24): toinen USA:n kahdeksikkomestari (2005), kilpaillut toistaiseksi lähinnä kansallisella ja yliopistotasolla, jotka USA:ssa toki kivikovia nekin, ergotulos 6.05 suhteutettuna suureen massaan kertoo, miksi kansainvälinen menestys toistaiseksi jäänyt puuttumaan, klassisen tyylin moottoriosaston voimanpesä

5-soutaja Michael Wherley (USA, 201/99, 36): kisan historian vanhimpana soutajana matkaan lähtevä iso jenkki istuu tutulla paikalla veneen keskiosan tehomyllynä, kisan kokenein ja menestynein soutaja, kahdeksikkosoudusta peräti kolme maailmanmestaruutta (1997-1999), yksi hopea (2003) ja yksi pronssi (2002), kahdet olympialaiset, Sydneyssä nelosessa viides, kestomenestyjä, joka tietää miten voitetaan, parhaimpina vuosinaan fyysisesti todella kova, joskin maailmanmestaruusvuosien 5.52-5.54 ergotuloksista on nyt tultu tasolle 6.06, joukkueen henkisenä johtajana ja isähahmona isossa roolissa, hakee uransa viimeistä suurta voittoa

6-soutaja Oliver Moore (GBR, 195/101, 22): moottoriosaston isojen miesten ryhmän tahdittaja, kaksinkertainen MM-pronssimitalisti U23-tasolta, vuonna 2003 kasisoudun juniorien MM-kultaa, viime vuoden MM-nelonen nelosista, brittimaajoukkueen tulevaisuuden vakiokasvo ja todennäköinen huippumenestyjä, kunhan vielä kehittyy fyysisesti, ergotulos 6.05 ei ihmeellinen näin isolle miehelle

7-soutaja Charles Cole (USA, 193/96, 21): menestyi aikoinaan junioreissa mm. kahdeksikon MM-hopean verran (2003), mutta kansainvälinen läpimurto ei vielä onnistunut, viime vuonna U23-kisoissa pariaironelosen jäännössijoilla, nälkää ja todistamisen halua varmasti löytyy, fyysiset edellytykset huippuvauhtiin ovat olemassa (ergo 6.04)

tahtiairo William England (USA, 191/97, 22): A-finaalisijoituksia U23-kisojen kahdeksikossa kahdelta viime vuodelta, mutta ei mitalivauhtia, takana komea ura USA:n yliopistosoudussa, mutta kansainvälinen ura lähtenyt käyntiin vähän yskähdellen, istunut paljon kasin tahdissa, mutta ei ikinä vielä näin kovassa paikassa, paineensietokyky testaamatta vielä todella kovassa paikassa, mutta juuri tällaisissa koitoksissa amerikkalainen valmennus tuottaa legendoja, joukkueen fyysisesti kovin soutaja (ergo 5.58)

perämies Nicholas Brodie (GBR, 178/53, 21): kahdesta perämiehestä kokeneempi, kiertänyt paljon myös kv. arvokisoja, juniorikasista MM-kulta (2003) ja -hopea(2004), tähtäimessä maajoukkuetehtävät, johon Tideway tarjoaa loistavan näyttöpaikan, viisi kiloa vastustajan perämiestä painavampi, mutta suurikokoisen joukkueen fysiikalle tällainen ero on mitätön

Yleisarvio: suurikokoisempi sekä kokeneemmista ja kansainvälisesti menestyneemmistä soutajista koottu iskukykyinen porukka, joka lähtee ainakin minun papereissani matkaan ennakkosuosikkina, varsinkin sen jälkeen, kun Cambridge tänään aamulla ilmoitti joutuvansa vaihtamaan tahtiairosoutajansa (tästä lisää myöhemmin). Vähän samanlainen kokoelma vanhoja sotaratsuja, nuoria nousevia kykyjä ja koko potentiaaliaan toistaiseksi lunastamattomia arvokisojen B-finaalisoutajia kuin Cambridgekin. Merkittävänä erona on kuitenkin se, että Oxfordin jäähdyttelijät Herzog ja Wherley ovat astetta kovempaa rautaa, että nuoriso on kookkampaa ja fyysisesti vahvempaa. Joukkueiden fyysinen ero ergokeskiarvoissa ei ole suuri, mutta kuitenkin Oxfording hyväksi (Oxf 6.03.8, Cambr 6.05). Perämiesvertailussa Brodie vie voiton kokemuksellaan, hän tietää, miten kovia kisoja voitetaan. Puolet soutajista on amerikkalaisia, mikä kahdeksikkosoudussa tietää aina kovaa vauhtia.

Cambridgen joukkue

Tässä nopea analyysi lauantaina 154. The Boat Race'n lähtöviivalle asettuvasta Cambridgen joukkueesta (soutupaikka, nimi, kansallisuus, pituus/paino, ikä):

CAMBRIDGE
The Light Blues (asun ja airojen vaaleansinisen värin mukaan)

keula Colin Scott (GBR, 184/86, 22): vuoden 2007 alle 23-vuotiaiden (U23) MM-kisojen pronssimitalisti nelosesta, ergotulos (C2 sisäsoutulaitteella tehty 2000 metrin tulos) parin vuoden takaa 6.07, kasisoutajaksi pieni mutta kokoisekseen vahva, soutanut jo kolmesti aiemmin Cambridgen kakkosjoukkueessa

2-soutaja Tim Perkins (AUS, 191/95, 29): joukkueen kokenein soutaja, edusti maataan useasti juniori ja U23-tason arvokisoissa 1990-luvulla, paras saavutus junnujen MM-kulta pariairokaksikossa 1996, ei kv. kisoissa enää tällä vuosituhannella, kokoisekseen vaatimaton ergotulos 6.11, komeaa lopetusta uralleen hakeva jäähdyttelijä

3-soutaja Henry Pelly (GBR, 186/88, 24): yliopistosoudun MM-kulta pariairokaksikossa 2006, kv. edustuksia U23-tasolla ilman mitaleja, pienehkö mutta ergolla vahva (6.03)

4-soutaja Tobias Garnett (GBR, 202/94, 20): kv. edustuksia junioreissa ilman mitaleja, parhaat vuodet vielä edessä päin, kokoisekseen hidas ergolla (6.12, vanha tulos, ei välttämättä enää totta), erikoisuutena vuoden 1914 Boat Racessa Cambridgen väreissä soutanut isoisä

5-soutaja Peter Marsland (GBR, 195/102, 23): viime vuoden U23-pronssimitalisti samasta nelosesta keulapaikan Scottin kanssa, soutanut vasta pari vuotta siirryttyään loukkaantumisten vuoksi pois rugbysta, iso superlahjakkuus, fyysisesti kova (ergo 5.59), tekniikka ja kokemus saattaa loppua Tidewayn kovassa keikutuksessa

6-soutaja Tom Ransley (GBR, 196/100, 22): lisää isoa moottoriosastoa, osallistunut U23- ja EM-kisoihin, ei kärkisijoja, kokoon nähden fysiikassa parannettavaa (ergo 6.09)

7-soutaja Tom Edwards (AUS, 191/88, 30): toinen aussijäähdyttelijä, kv. edustuksia junnu- ja U23-tasolla ilman mitaleja, mukana Thamesilla jo 2005-06, välillä töissä lääkärinä, nyt tekee väitöskirjaa ja Perkinsin tavoin hakee kruunua soutu-uralleen, ollut fyysisesti kova aiemmin (ergo 6.01), ei välttämättä enää yhtä kovassa tikissä

tahtiairo Shane O’Mara (USA, 195/90, 25): kv. edustuksia MM-tasolla, b-finaalisijoituksia, amerikkalaisen valmennuskoulun kasvattina hyvä valinta vaativalle tahtipaikalle, myös joukkueen kovin vetäjä (5.58), kv. menestyksen vaatimattomuus herättää ihmetystä

perämies Rebecca Dowbiggin (GBR, 170/50, 24): viime vuoden voittajaperämies, tähtäimessä kv. menestys perämiehenä ja omat olympialaiset 2012, kansanyhteisön kasimestari vuodelta 2007, lauantaille luvattu kova tuuli kasvattaa perämiehen merkitystä, kisan ainoa nainen

Yleisarvio: tämänkertaisista joukkueista sekä pienempi että kokemattomampi. Sekoitus uraansa lopettelevista jäähdyttelijöistä, tulevaisuuden lupauksista ja toistaiseksi vaille huipputason menestystä jääneistä kansainvälisen tason soutajista. Kahden kilometrin ergotulosten keskiarvo 6.05 ei päätähuimaava, mutta joukkueen pienemmän koon ja kisan luonteen huomioiden fysiikka riittää voitosta taistelemiseen jos muut osaset (tekniikka, taktiikka) osuvat kohdalleen. Paljon riippuu siitä, miten uransa kovimmassa paikassa oleva amerikkalaistahti O'Mara onnistuu omassa tehtävässään.

Oxford-Cambridge - ole mukana!

Haastan kaikki tätä blogia lukevat, ennen kaikkea tietysti soutajat mutta kaikki muutkin masokismiin taipuvaiset, juhlistamaan lauantaina kisattavaa Oxford-Cambridge -kilpailua soutamalla tämän legendaarisen The Boat Race'n kilpailumatkan 6779 metriä. Koska Suomessa tupruttaa lunta, on sopivin vaihtoehto taittaa mainittu matka Concept2 -sisäsoutulaitteella. Vanha lupaa vetää itse päällimmäisenä ja aloittaa oman lauantainsa tällä keuhkoja ja koko kroppaa hyväilevällä suorituksella päästääkseen sitten illaksi oikeaan mielentilaan. Eurosport näyttää kilpailun Suomen aikaa 18.45-20.00, ja allekirjoittaneella on ilo ja kunnia vastata livekommentoinnista.

Laitan oman tulokseni näkyville lauantaina, ja odotan että ainakin soutukollegat vastaavat haasteeseen postaamalla omat urotekonsa kommentteihin kaiken kansan nähtäviksi. Tämä blogi muuttuu loppuviikoksi The Boat Race'n taustaraportoinnin kanavaksi. Postaan tänne ennakkokatsaukset joukkueista ja muuta tekstiä sitä mukaa kun omat selostusvalmisteluni etenevät. Kommentit ja kysymykset ovat äärimmäisen tervetulleita.

Nyt 154. kertaa soudettavan kisan ennakkoasetelmat ovat mielenkiintoiset kuten aina. Kisahuuma alkoi tosissaan nousta Thamesin rannoilla viimeistään eilen, kun järjestettiin perinteinen kisaa edeltävä virallinen punnitus. Miehet olivat isoja ja painavia, kuten kahdeksikkosoudussa aina. Oxfordin kahdeksan soutajan keskipaino oli 98.3 kiloa, Cambridge taas huomattavasti kevyempi 92.9 kiloa. Koska kyseessä ovat läskistä vapaat huippu-urheilijat, korreloi paino merkittävästi soutajien maksimaalisen hapenottokyvyn kanssa, joka puolestaan on tärkein soutajan suorituskykyä määrittävä fyysinen ominaisuus. Oxford lähtee matkaan kilpailun historian toiseksi painavimmalla miehistöllä.

Huolimatta pienemmästä koostaan viime vuonna voittanut Cambridge on merkattu lontoolaisten vedonlyöjien papereissa hienoiseksi suosikiksi. Itse kyllä kallistun Oxfordin puolelle, koska heidän joukkueensa on suuremman painonsa lisäksi myös fyysisesti vahvempi ja ennen kaikkea kokeneempi. Olympiavuosi näkyy joukkueiden kokoonpanoissa siinä, että aivan ykköskategorian kansainvälisiä tähtiä ei Thamesilla tänä vuonna nähdä. Valmistautuminen lähes seitsemän kilometrin mittaiseen, virtauksesta, vuorovedestä ja tuulesta riippuen 16 ½ - 19 minuuttia kestävään soutusuoritukseen eroaa niin paljon virallisen kilpailumatkan 2000 metrin harjoittelusta, että Pekingin mitalitoivot ovat jääneet suosiolla pois. Kovia soutajat totta kai ovat silti, eli mukana on moninkertaisia maailmanmestareita ja kansainvälisten arvokisojen A-finaalien vakionimiä.

Voitot ovat ennen tämän vuoden kilpailua Cambridgen hyväksi 79-73. Kerran eli vuonna 1877 kisa päättyi tasatulokseen. Lauantaina odotusarvoa nostaa se tosiasia, että tämän vuosituhannen kilpailuissa on ollut paljon dramatiikkaa. Vuonna 2002 yksi kisaa johtaneen Cambridgen soutajista romahti vain muutamia satoja metrejä ennen maalia ja Oxford tuli ohi. 2003 Cambridge ryssi varmana pidetyn voittonsa, kun joukkue menetti yhden soutajistaan sairastuvalle kolaroituaan satamakapteenin moottoriveneen kanssa Thamesilla vain kaksi päivää ennen kisaa. Vuoden 2004 kisassa parasta ajolinjaa hakeneiden perämiesten jääräpäisyys johti törmäykseen ja uusintastarttiin.

Myös vuonna 2006 Cambridge hävisi ennakkosuosikkina, kun se kovasta sateesta ja aallokosta huolimatta päätti olla käyttämättä tyhjennyspumppua veden poistamiseksi veneen sisältä kisan aikana. Tämän vuoden kisaan lisätunnetta tuo se, että Oxford katsoo yhä Cambridgen saavuttaneen viimevuotisen voittonsa käyttämällä edustuskelvotonta soutajaa. Cambridgen tahtiairossa soutanut saksalainen maailmanmestarismies Thorsten Engelmann nimittäin karisti opinahjon pölyt jaloistaan vain muutamaa päivää kisan jälkeen ja ilmoitti, että hänen opiskelunsa on opiskeltu. Tämä soti vahvasti kisan opinnoista menestyksekkäästi suoriutumisen tärkeyttä painottavaa herrasmiessopimusta vastaan, ja vei Engelmannilta Oxfordin näkemyksen mukaan jälkikäteisesti oikeuden osallistua kilpailuun.

Vielä haasteesta sen verran, että Concept2:lla soudettuna 6779 metriä vie jonkin verran kauemman aikaa kuin kahdeksikoilta Thamesilla. Soutuliiton ex-valmennuspäällikön asiantuntemuksella veikkaan, että nyt mukana olevista soutajista fyysisesti kovimmat vetäisivät matkan sisäsoutuna tuonne 21.30-21.45 kieppeille. Keulaosaston kevyemmillä kavereille haarukka asettunee välille 22.00-22.30. Jos siis kello pysähtyy alle 23 minuutin lukemiin, kannattaa hakeutua paikallisen soutuseuran pakeille.

Seksi, valta ja tiede

Tasa-arvon päivänä hatunnosto Hesarille sukupuolikeskustelun muidenkin kuin feminisminäkökulman noteeraamisesta tämän päivän lehden kulttuuriosastossa. Toisaalta lehti on kyllä antanut niin paljon tilaa liturgisen aseman saavuttaneille ideologisille hokemille esim. naisen eurosta 80 senttinä, joka viidennestä puolisoaan hakkaavasta miehestä ja suomalaisen yhteiskunnan rakenteellisesta naisvihamielisyydestä, että on kohtuullista päästää muitakin ääniä kuuluville.

Kyseessä on paljon keskustelua herättäneen Naisten seksuaalinen valta -teoksen kirjoittajan Henry Laasasen haastattelu Uutisanalyysi-palstalla. Laasanen kehittelee teoksessaan "seksuaalista markkina-arvoteoriaa", jonka mukaan naisten seksuaalinen vallankäyttö on merkittävä yhteiskunnallinen voima. (Hetero)seksi on Laasasen mukaan rajallinen resurssi, jota naiset tavoitehakuisesti säästelevät ja jota saadakseen miehet ohjaavat käyttäytymistään siihen suuntaan kuin kuvittelevat naisten odottavan. Hän ei tarkoita prostituutiota, vaan naisten ja miesten välistä toimintaa ihan normaaleilla pariutumismarkkinoilla. Asetelmasta seuraa kaikennäköistä, mm. varallisuuden siirtoa miehiltä naisille sekä mieheyteen liittyvää suorittamispakkoa oman markkina-aseman pönkittämiseksi.

Laasasen ajatukset ovat äärimmäisen tervetullut osa siihen kasvavaan tieteellisen keskustelun osaan, jossa inhimillisen toiminnan perusselittäjiä haetaan seksuaalisista motiiveista. Toisaalta niissä on vähän uutta, sillä onhan maailman sivu tiedetty, että miehen varallisuus ja yhteiskunnallinen asema korreloivat merkittävästi hänen pariutumisnäkymiensä kanssa. Nykyisin homma varmaan toimii joskus myös toisin päin, eli yhteiskunnan ja eurokilpailun tikkailla korkealle kiivenneen naisen parisuhdeskenaariot laajenevat hänen asemansa vuoksi. Samanlainen common sense -tosiasia kuitenkin on se, että miesten yhteenlasketun seksuaalisen halun ja tarpeen määrä rankasti ylittää naisten vastaavan. Niin kauan kun tämä asia ei muutu, kyseessä ovat naisten markkinat.

Mielenkiintoisinta Laasasen ajatuksissa on se valtava kritiikki, jota hän on saanut osakseen naistutkimuksen piiristä. Hänet on leimattu ruikuttajaksi, naiskaunaiseksi epätieteilijäksi, tasa-arvon vastustajaksi ja oman seksinkipeytensä kirjan muotoon pukeneeksi peräkammarin pojaksi. Tuntuu siltä, että kiukkuinen vastaanotto kertoo enemmän naistutkimuksen ja radikaalifeminismin pyrkimyksistä monopolisoida tasa-arvokeskustelu itselleen kuin Laasasen kirjan tasosta. Laasanen on tullut teeseillään tunkeutuneeksi sellaiselle alueelle, joka on pyhästi paalutettu vain ja ainoastaan feministisen naistutkimuksen oikeaoppisiksi kelpuuttamille näkemyksille.

Naistutkimuksen edustajat ovat kyllä osoittaneet miehille sallitun väylän osallistua tasa-arvokeskusteluun. Sitä kutsutaan kriittiseksi miestutkimukseksi, joka on metodisesti ja ideologisesti feministisen tutkimuksen kainalossa kasvanut sukupuolijärjestelmien tutkimuksen ala. Kuvaavaa on, että kriittisen miestutkimuksen kärkinimi Arto Jokinen kehottaa vaikenemaan sekä Laasasen että toisen miesten tasa-arvo-ongelmista kirjoittavan tutkijan Pasi Malmin ajatuksista, koska keskustelemalla niille vain annettaan lisää kaikupohjaa. Itse pilasin maanantaini kuuntelemalla kriittisen miestutkimuksen edustajan esitelmää sukupuolesta ja historiasta. Esitelmöitsijä hukutti osin terävänkin analyysinsä ja oivaltavat johtopäätöksensä valtavaan miessukupuolen kollektiiviseen syyllistämiseen ja ruoskintaan. Kuulijoina olleille parikymppisille miesopiskelijoille opetettiin nöyryyttä ja syyllisyydentuntoa oikein isän kädestä, naisiin kohdistetun sorron ja väkivallan vuosisataisella kuvastolla ryyditettynä.

Naistutkimus on dominoinut akateemista keskustelua sukupuolten tasa-arvosta viime vuosiin saakka. Matkan varrella tavoite on muuttunut, retoriikka koventunut ja vaatimukset kasvaneet. Olen tavannut omasta oikeaoppisesta valaistuneisuudestaan häikäistyneitä naistutkimuksen ja kriittisen miestutkimuksen edustajia, jotka loukkaantuvat verisesti eivätkä kerta kaikkiaan voi käsittää, jos joku näkee asiat eri tavalla. He esiintyvät mielellään vapautuksen, suvaitsevaisuuden ja kriittisen tieteellisen keskustelun puolestapuhujina, mutta haluavat kieltää eri mieltä olevilta oikeuden esittää omia näkemyksiään. Tästä on pohjimmiltaan Laasas-keskustelussakin kyse.

Naistutkimuksella tehdään myös härskiä ruohonjuuritason tutkimus- ja urapolitiikkaa. Näin on tietysti muuallakin, mutta tämä on hyvä naistutkimuksen suhteen nimenomaisesti todeta. Kansainvälisten gurujen teoriat ja omat tutkimustulokset kääntyvät kätevästi omaa uraa edistäviksi argumenteiksi: koska miehet ovat sortaneet ja syrjineet naisia vuosisatoja, kuuluu minun siitä hyvästä saada virka ja rahoitus feministiselle tutkimukselleni tässä ja nyt. Mikäs sen mukavampi projekti: pääsee esiintymään valaistuneena hyvien asioiden puolesta puhujana ja sorrettujen puolustajana, ja kaiken lisäksi tämä realisoituu mukavasti vielä yksilötasolla positiivisena urakehityksenä. Todellinen win-win-situation.

Omien kokemusteni pohjanoteeraus tällä alalla on miehen käsialaa. Taannoin sain kovaa kritiikkiä sen vuoksi, että järjestämässäni yhden iltapäivän teemaseminaarissa puhujat olivat kaikki miehiä. Jouduin puolustautumaan sillä, että olin valinnut henkilöt heidän asemansa ja asiantuntemuksensa, en sukupuolensa perusteella. Ei ollut minun vikani, että kaikki aiheemme kannalta keskeiset virat olivat miesten hallussa. Tämän sanottuani yksi paikalla olleista miesprofessoreista yhtyi kritiikkiin moittien alaamme sukupuolten tasa-arvon takapajulaksi. Minuun, yliopiston, free lance -kirjoittelun ja urheilun välimaastosta leipänsä kymmenistä eri työsuhteista keränneeseen pätkätyöläiseen, kohdistamaansa arvostelua hän vielä ryyditti mainostamalla omaa toimintaansa tasa-arvokysymysten edistämisessä. Voitte uskoa, että tämä eläkeviran suojista minun kustannuksellani tapahtunut oman hännän nosto oli vaikea niellä.

Kahden poikalapsen isänä olen tyytyväinen, että tasa-arvokeskusteluumme on ilmestynyt myös Henry Laasasen kirjan sekä Arno Kotron ja Hannu Sepposen toimittaman Mies vailla tasa-arvoa -teoksen kaltaisia puheenvuoroja. En voi hyväksyä sitä, että yhä uusiin miessukupolviin pyritään istuttamaan kollektiivista häpeää ja syyllisyydentuntoa siksi, että miehet menneisyydessä ovat sortaneet naisia. Mitä tulee akateemiseen keskusteluun, saattaisi olla paikallaan perustaa myös oppiala nimeltä kriittinen naistutkimus. Avoimemmin mielin voisi suhtautua sellaiseenkin vaihtoehtoon, että asioita on joskus mahdollista selittää myös sukupuolen ja seksin ulkopuolisilla muuttujilla.

Kalapuikko-Kustaa

Viime viikon torstaina A-Talk -ohjelmassa jatkettiin väittelyä Mannerheimin homona esittämisestä. Bjarne Kallis jankutti suurten kansanryhmien loukkaantumisesta ja pyrki kohottamaan omaan sähköpostiinsa tulleet nukkeanimaatiotat paheksuvat viestit vastuullisen sananvapauden ohjenuoriksi. Keskustelun hupaisimmasta annista vastasi kenraali Gustav Hägglund, joka kommenteillaan tuli aika lailla kokonaisvaltaisesti karistaneeksi harteiltaan edustamansa instituution pönäkän auktoriteetin. Kuten taannoin Aamulehden kommenteissaan, Hägglund vaikutti nytkin päästelevän ilmoille kommentteja täysin spontaanisti, turhia murehtimatta ja ilmiselvästi ilman suurempia etukäteisvalmisteluja. Ja toisin kuin Kallis, hän osasi välillä jopa nauraa koko asialle.

Hägglund heitti keskustelun tiimellyksessä myös rankan väitteen siitä, että Mannerheim oli vuonna 1919 yrittänyt iskeä hänen äitinsä, tuolloin 19-vuotiaan Anna-Lisa Alléenin. Näin Hägglund kertoi Ilta-Sanomille:

"Mannerheim oli tullut jostain syystä käymään yliopistolla. En tiedä sen tarkemmin, mistä tässä vierailussa oli kyse. Tavatessani äitini marsalkka oli kuulemma flirttaillut hänelle melko avoimesti. Näin äitini on minulle kertonut. Mannerheim oli tuolloin yli 50-vuotias ja äitini vasta 19-vuotias. Äitini sanoi, että hän tuli vaivaantuneeksi vanhan miehen hänelle antamasta huomiosta. Hän ihmetteli, että miten niin vanha ihminen vielä kehtaa liehitellä nuoria naisia. Ymmärtääkseni se oli sellaista tavallista flirttailua, katseita ja puheita. Kai sitä voitaisiin nykyään kutsua iskemiseksi."

Kenraali Hägglundilla oli tässä kohtaa pieni aukko Mannerheim-tietämyksessä. Tuleva marsalkka ja tuolloinen valtionhoitaja ei toukokuussa 1919 saapunut yliopistolle mistä tahansa syystä, vaan hänet vihittiin kunniatohtoriksi filosofisen tiedekunnan promootiossa. Juhlallisuuksissa kunnianarvoisaa yleisen seppeleensitojattaren virkaa toimitti hänen 23-vuotias tyttärensä Sophie Mannerheim.

Hägglund esitti äitinsä kertomuksen 19-vuotiasta nuorta naista liehitelleestä 51-vuotiaasta valtionhoitajasta todisteena viimeksi mainitun heteroudesta. Jos keskustelua Mannerheimin seksuaalisesta identiteetistä tämän esimerkin perusteella yrittää päivittää nykyhetken termejä vastaavaksi, pitäisi puhua kalapuikkomiehestä, auktoriteettiasemansa suojista itseään huomattavasti nuorempia naisia seksuaalisesti häiritsevästä keski-ikäisestä äijästä.

Aikakausi oli melkoista kalapuikkojen dominanssia muutenkin. Jos ette usko, katsokaa tarkemmin allaolevaa kuvaa 1917-1918 istuneesta Svinhufvudin senaatista. Itselläni on kirjahyllyssä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuonna 1935 julkaisema teos "Politiikkaa ja merkkimiehiä", jonka kuvagalleriaan tutustumalla tajuaa nopeasti, että ilman kalapuikkoviiksiä herrahissistä tuohon aikaan putosi nopeammin kuin nykyulkoministeri ehtii tekstiviestin lähettää.


Vuonna 1995 "viiksi- ja partakulttuuria sekä herrasmiestapoja vaalimaan" perustettu Suomen Viiksiseura ry voisi alan johtavana etujärjestönä tehdä jotain sille, että näin kunniakasta traditiota nyt ollaan vetämässä lokaan sotkemalla se epämääräisiin ahdistelusyytöksiin. Kaiken lisäksi on kyse ulkonäköön pohjautuvasta diskriminaatiosta, johan sen perustuslakikin kieltää. Muuten on riski, että suuret kansanryhmät loukkaantuvat.

Menneen maailman omistajat

Historiasta jaksetaan väitellä. Usein, kuten nyt esimerkiksi Uralin perhonen -animaatiosta heränneessä väittelyssä, tunteet puolesta ja vastaan vellovat hyvin kuumina. Viime kädessä näissä väittelyissä taistellaan historian omistamisesta, eksklusiivisesta monopolioikeudesta määritellä oikeiden historiantulkintojen kohteet ja sisältö. Vaikka keskustelu näennäisesti koskee menneisyydessä tapahtuneita ja jo päättyneitä prosesseja, se tapahtuu nykyajassa ja sillä pyritään saamaan aikaan asioita nimen omaan tässä hetkessä.

Historia on resurssi, jota voidaan hyödyntää monenlaiseen. Se on vallankäytön apuväline sekä poliittisen retoriikan ja analogioiden ehtymätön lähde. Historiaa käytetään nykypäivän määrittelyyn ja asioiden arvottamiseen. Sen lisäksi, että historia kertoo meille, mistä ja millaista reittiä pitkin me olemme nykyiseen pisteeseen tulleet, se näyttää meille myös tietä eteenpäin, siis puheissa. Tosiasiassahan historia itsessään on mykkä, ja se herkeää puhumaan, kertomaan asioita ja antamaan toimintaohjeita vasta kun sitä ryhdytään tulkitsemaan.

Juuri tästä syystä historiaväittelyt ovat lähes aina varsinaisen aiheensa lisäksi myös väittelyjä siitä, kuka ylipäätään saa puhua historiasta. Hallitseva tulkinta saattaa olla saavuttanut asemansa siksi, että se on tutkimuksen keinoin vahvistettu vaihtoehtoisia näkemyksiä vankemmaksi, mutta usein on enemmän kuin historiatieteellisestä pätevyydestä kysymys siitä, että tämä tulkinta on oikeaoppinen, eli nykyhetkessä vaikuttavien hallitsevien arvojen ja ideologioiden mukainen. Hallitsevan tulkinnan haastaminen on vaikeaa ja saattaa käydä tekijälleen jopa kalliiksi.

Hyvä esimerkin Suomen historiankirjoituksen hallitsevan konsensuksen haastamisesta tarjoaa amerikkalaisprofessori Charles Leonard Lundin, joka vuonna 1957 julkaistussa teoksessaan Finland In the Second World War (suom. Suomi toisessa maailmansodassa, 1960) haastoi suomalaistutkijoiden esittämät näkemykset siitä, että maa ajautui jatkosotaan Saksan rinnalle vastoin omaa tahtoaan. Suomalaiset tutkijat leimasivat Lundinin poliittisesti motivoituneeksi harrastelijaksi, jolla ei ollut sen paremmin riittävää lähdepohjaa kuin tarvittavaa ymmärrystäkään käsittelemiensä asioiden pätevään analyysiin. Lundinin esitellessä teostaan Helsingin yliopistossa suorittivat vielä elossa olleet sotasyylliset näyttävän ulosmarssin Edwin Linkomiehen johdolla.

Amerikkalaisprofessorin päälle heitettiin kuraa kaksin käsin myös kirja-arvosteluissa. Kun kirjaa lukee nyt puoli vuosisataa sen ilmestymisen jälkeen, voi todeta, että Lundin oli vajavaisista lähteistään ja ulkopuolisuudestaan huolimatta (tai oikeammin varmastikin sen vuoksi) varsin hyvin hajulla Suomen ulkopolitiikan perusratkaisuista ja motiiveista. Suomessa koettiin kuitenkin jotenkin erityisen ärsyttäväksi ja loukkaavaksi se, että ulkomaalainen tuli esittämään kriittisiä näkemyksiä maan historiasta. Samanlaisen ryöpyn silmilleen saivat myöhemmin myös samaan ajopuukeskusteluun osallistuneet Hans Peter Krosby ja Anthony Upton.

Lähihistoriaa koskevissa debateissa esiintyy lähes aina myös pyrkimystä rajata keskusteluoikeus koskemaan vain niitä, jotka ovat itse osallistuneet kuvattaviin tapahtumiin tai joilla vähintään on käsiteltävää ajanjaksoa koskevia omakohtaisia muistikuvia. Itse olen toista maailmansotaa käsitteleviä luentoja ja esitelmiä pitäessäni saanut ties kuinka monta kertaa kuulla siitä, ettei minulla sodan jälkeen syntyneenä ole kerta kaikkiaan edellytyksiä ymmärtää tuolloista elämää ja arvomaailmaa. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen suomalaisissa sotakeskusteluissa on ollut vahvaa pyrkimystä nostaa sotaveteraanit jonkinlaisiksi sota-ajan yleistietäjiksi, joiden näkemys mistä tahansa sota-aikana tapahtuneesta on lähtökohtaisesti pätevämpi kuin myöhempien sukupolvien edustajien.

Lasse Lehtinen puhui taannoisessa väitöskirjassaan osallistuja-havainnoitsija-metodista eli siitä, kuinka itse tapahtumiin osallistunut on väistämättä pätevämpi arvioimaan niitä kuin asiaa myöhemmin lähteiden kautta lähestyvä tutkija. Ajatuksella on vahvaa kannatusta. Olen itse tavannut monia sellaisia henkilöitä, joista asepalvelus rintamalla on tehnyt Suomen sodanaikaisen ulkopolitiikan ja sodanjohdon asiantuntijoita. Vastaavasti suomettumiskeskustelussa on kriittisiä äänenpainoja käyttäneitä syytetty usein siitä, ettei heillä ole ymmärrystä tuon ajankohdan erikoislaatuisista vaatimuksista.

Väitöskirjaani syytettiin jälkiviisaudesta. Kriitikkojen mukaan oli kohtuutonta todeta, ettei Rytin-Ribbentropin -sopimuksella saatu aseapu ehtinyt vaikuttaa suurhyökkäyksen torjuntaan, koska Ryti ei sitä voinut sopimusta allekirjoittaessaan tietää. Tällaisen kritiikin mukaan tehtyjen päätösten seurausten selvittäminen ei siis kuulu historiantutkimukselle, vaan on orjallisesti pidättäydyttävä vain siinä tietämyksessä, mikä oli ajankohdan toimijoiden ulottuvilla. Vaatimus on absurdi ja tekee koko menneisyyden tutkimisesta pelkkää kronikointia.

Historiakeskustelun kenttää pyritään rajaamaan myös tunteiden voimakkuuden perusteella, ts. sallimaan puheenvuorojen esittäminen vain niille, joilla on voimakkaita käsiteltävää asiaa koskevia tunteita. Nettikeskusteluissa lukemattomia kertoja esitetty ajatus siitä, kuinka Mannerheimin homona esittäminen loukkaa "isänmaallisten piirien" tunteita, on hyvä esimerkki tästä. Taustalla on ajatus siitä, että jos jokin menneisyyden henkilö tai tapahtuma on jollekin ihmisryhmälle erityisen tärkeä, ei muilla ole oikeutta sen kriittiseen tarkasteluun. Kysymys on juuri samasta "pyhien asioiden" loukkaamattomuudesta, josta Muhammed-pilakuvien myötä on niin paljon puhuttu.

Tunteiden voimakkuuden mittaaminen, todistaminen tai kiistäminen on tietysti mahdotonta. Oman tunteen voimakkuuden alleviivaaminen on klassinen retorinen keino, jolla pyritään sekä lisäämään omien mielipiteiden kaikupohjaa että viemään uskottavuus sellaisilta, joilla ei yhtä vahvoja tunteita ole. Jälleen on kysymys pyrkimyksestä rajata keskusteluoikeutta, eli "ulkopuolisia" kehotetaan olemaan työntämättä nokkaansa sellaisiin asioihin, jotka eivät heille kuulu. Kun keskustelussa on kaksi omasta mielestään voimakkaasti tuntevaa osapuolta, loppuu järkevä dialogi nopeasti ja aletaan huutaa kilpaa. Koska tunteiden voimakkuutta ei voi mitata, voidaan niiden nimissä väittää kaikennäköistä. Yleisön huomiota tavoitellaan pyrkimällä luomaan mahdollisimman tunteisiin vetoavia mielikuvia, "sotaveteraanit kääntyisivät haudoissaan", "uhrit kokivat tulleensa häpäistyiksi" jne.

Historian omiminen on, kuten todettua, vallan käytön muoto. Menneisyys määrittää ja ehdollistaa nykypäivää, ja siksi on merkityksellistä, kuka ja miten tuosta menneisyydestä saa puhua. Historiaa käytetään myös oman kansakunta-, ryhmä- tai yksilökohtaisen imagon ja aseman pönkittämiseen. Perinteisestä historiaa kirjoittivat eliitin miehet eliitin miehistä sulkien muut ryhmät ei-tärkeinä tarinansa ulkopuolelle, nyt taas näiden kritiikkinä syntyneet radikaalifeministiset tulkinnat kyseenalaistavat miesten kyvyn lainkaan havaita ja ymmärtää historian taustalta löytyviä syvempiä sukupuolittuneita valtarakenteita. Patriootit pitäisivät historiakeskustelun mieluiten samanmielisten hurskaana hymistelynä, monet uhreiksi itsensä mieltävät ryhmät taas haluaisivat kokemiensa koettelemusten kovuuden vuoksi omia jälkimaailman myötätunnon vain itselleen.

Akateeminen tutkijayhteisö ei mitenkään ole tämän suuntauksen yläpuolella, päinvastoin. Tutkijayhteisön konsensusta haastavia näkemyksiä esittävät ulkopuoliset leimataan kerkeästi ammattitaidottomiksi harrastelijoiksi ja poliittisesti motivoituneiksi missiodiletanteiksi, joiden tulkinnoille nenänvartta pitkin katsellen tuhahdellaan. Historiasta kiinnostuneelle yleisölle varataan pelkän vastaanottajan ja kuuntelijan rooli. Osansa asiassa on tietysti akateemisilla meriittikriteereillä, jotka eivät kannusta tutkijoita osallistumaan yleistajuisiin historiakeskusteluihin. Historian kaltaisessa aiheessa, jossa "tieteellisyys" ja "objektiivisuus" ovat alati taivaanrannan taakse pakenevia ideaaleja, tällainen elitismi kielii vääristyneestä itseymmärryksestä.

Historia halutaan omistaa, koska se määrittelee kulttuuria ja rajaa siihen osallistumaan oikeutetun yhteisön. Historiatulkintojen oikeaoppisuutta vahditaan, koska historialla on kaiken muun ohella myös merkittävä yhteisössä tärkeitä arvoja uusintava rituaalinen merkityksensä. Oikeaoppissa historiassa, on se sitten puolueen, valistuneen eliitin tai patrioottien määrittelemää, on kyse performanssista, jossa "tärkeät" asiat muistetaan "oikein". Historiantulkintojen esittämisestä muodostuu tulevaisuuden haltuunottoon tähtäävä dialoginen näytelmä, jossa nykyisyydellä ja menneisyydellä on omat selkeät roolinsa. Riittävän pitkälle vietynä oikeaoppinen historia kanonisoituu eräänlaiseksi uskonnon muodoksi.