lauantaina, maaliskuuta 29, 2008

Blues for the Light Blues

Se on sitten 154. Oxford-Cambridge -soutu soudettu. Omat ja monen muiden ennakkoveikkaukset pitivät kutinsa: isompi, vahvempi ja kokeneempi Oxford nappasi voiton varsin vakuuttavalla tavalla. Kisa oli kovin kaksijakoinen. Matkan alkupuolisko aina Chiswick Stepsille saakka oli tiukkaa vääntöä, jossa oli muhimassa jopa jymy-yllätys, kun Cambridge onnistui Hammersmith Bridgen jälkeen hivuttautumaan 2/3 veneenmitan johtoon. Oxford kuitenkin tumppasi vaaleansinisten haaveet kuromalla eron kiinni yhdellä kunnon rykäisyllä ja painui samantien yli veneenmitan johtoon, jolloin kävi selväksi, että tänään ei yllätyksiä nähtäisi. Ero repesi nopeasti useampaan veneenmittaan, ja kisan loppupuoliskosta tuli niin monilta aiemmilta vuosilta tuttua antiklimaattista maalilinjan odottelua.

Alkumatka tarjosi elämyksiä laidasta laitaan. Oxford lähti matkaan kuin tykin suusta ja otti jo ensimmäisen sadan metrin aikana puolen veneenmitan etumatkan. Ensimmäisten kymmenien vetojen aikana näytti uhkaavasti siltä, että Oxfordin voitolle minimaalisia kertoimia verrattuna Cambridgeen antaneet vedonlyöntifirmat olivat olleet oikeassa. Mutta sitten Cambridge nauliutui Oxfordin kantaan kuin vaijerilla sidottuna. Kun tahtiairo Ryan Monaghan piti Cambridgen vetotiheyden 2-3 pykälää Oxfordia korkeammalla, oli selvää, että haastajat lähtivät nyt tosissaan haastamaan.

Kahden kilometrin soudun jälkeen Hammersmithin sillan seutuvilla näytti parin minuutin ajan siltä, että pikku hiljaa ensin rinnalle ja sitten ohi hivuttautunut Cambridge oli vastoin kaikkia ennakko-odotuksia ottamassa ohjia käsiinsä. Silmien hieromisen sai kuitenkin lopettaa varsin pian, kun Oxfordin tahtiairo William England iski ässänsä pöytään Surreyn mutkan lakipisteessä. Isomman joukkueen nostettua tahdin 36 vetoon minuutissa ero kuroutui umpeen hetkessä ja kääntyi Chiswick Stepsille tultaessa veneenmitan johdoksi Oxfordin hyväksi. Yksi vertaileva vilkaisu (ks. kuva) Surreyn mutkan jälkeen pahenevassa kelissä soutaneisiin joukkueihin riitti kertomaan, että kisa oli käytännössä ohi.

Cambridge lähti matkaan klassisella kaikki-tai-ei-mitään-taktiikalla. Tavoitteena oli päästä kokonaisen veneenmitan verran ohi Oxfordista, jolloin perämies olisi voinut härskisti leikata suoraan vastustajan eteen. Mikäli näin olisi tapahtunut, olisi kortit jaettu kokonaan uusiksi. Veneiden mennessä peräkkäin olisi takaa tulijan täytynyt taittaa ylimääräistä matkaa kiertämällä sivusta ohitse, minkä olisi tehnyt entistä hankalammaksi se, että johtava joukkue pääsee nauttimaan voimakkaimmista myötävirtauksista keskellä jokea. Välillä todella lähellä toisiaan soutaneet joukkueet kävivät tästä parhaasta ajolinjasta matkan alkupuolella erittäin ankaraa taistelua, ja Oxfordin jääräpäisesti nopeinta linjaa ajanut perämies Nick Brodie sai tuomarilta kahden minuutin jälkeen varoituksen.

Oxford tiesi, mitä Cambridge yritti. Hammersmithin sillan jälkeen nähtiin todellinen taktisen kypsyyden mestarinäyte, kun Oxford päästi Cambridgen hilkkua vaille veneenmitan johtoon. Monaghan ja kumppanit laittoivat kaiken peliin päästääkseen kokonaan ohi ja saadakseen vettä väliin, väsyttivät itsensä, mutta eivät sittenkään onnistuneet. Uskon, että Brodie ja England antoivat siimaa ihan tarkoituksella ja kylmästi vain odottivat. Juuri, kun Cambridge oli pääsemässä kokonaisen veneenmitan johtoon, tuli vastaisku. England hilasi tahdin 36 vetoon minuutissa ja Cambridgen karkumatka loppui kuin seinään. Oxford tuli rinnalle ja ohitse. Eron käännyttyä yhdeksi veneenmitaksi Oxfordin hyväksi Brodie ja England toteuttivat vielä toisen noston, ja rakoa tuli veneenmitta lisää. Tämän jälkeen Brodien oli helppo leikata suoraan Cambridgen ajolinjoille.

Kovan kelin alettua Chiswick Stepsin jälkeen Cambridgen soutu alkoi hajota ja Oxford jyräsi eteenpäin kuin juna. Ei puhettakaan siitä, että kevyempi joukko olisi tänään ollut teknisempi ja hyötynyt vaikeista olosuhteista, niin kuin aiemmin viikolla oli veikattu. MM-mitalistit ja kaksinkertaiset olympiakävijät Mike Wherley ja Jan Herzog kyllä tietävät, miten vene kulkee kuoppaisemmallakin vesipinnalla, ja sama meininki oli onnistuneesti tartutettu myös Oxfordin nuorempiin soutajiin.

Oxfordin viimeiset pari kilometriä olivat tyylinäytettä siitä, kuinka hyvä venekunta soutaa rennosti ja harmonisesti vaikeissakin olosuhteissa. Cambridge taas näytti juuri siltä, kuin paukkunsa jo alkumatkalla käyttänyt joukkue kisan loppupuolelle osuvassa pahassa kelissä yleensä näyttää. Eriaikaiselta, huolimattomalta, vajaarytmiseltä, heikolta ja masentuneelta. Kisan jälkeisessä haastattelussa Wherley totesi osuvasti, että puolen välin jälkeen "we just stepped on their neck". Suomeksi kai puhuisimme "luulojen pois ottamisesta" tai "niistämisestä". Ryan Monaghanin epäuskoinen ja lasittunut katse viimeisillä kilometreillä kertoi kaiken oleellisen.

Kaikessa klassisuudessaan todella vakuuttava ja puhutteleva voimannäyte Oxfordilta. Lähes sääliksi käy hävinneitä, he ovat kuitenkin käyneet läpi aivan yhtä kovan harjoitus- ja karsintamyllyn kuin voittajatkin. Urheilijoina he ovat osoittaneet nousseensa tasolle, jonne vain aniharva lajiaan tosissaankin harjoittavista pääsee. Heistä on tullut niitä harvalukuisia soutajia, joilla on ollut kunnia osallistua tähän maailmankuuluun ja legendaariseen kilpailuun, mutta tappion hetkellä tämä ei soutajien itsensä ja valitettavasti usein yleisönkään mielissä merkitse paljoakaan. The Boat Racessa on kysymys voitosta, ei osallistumisesta.

Henkilökohtaisesti The Boat Racelle omistettu teemapäivä aamun simulaatiosoutuineen ja illan selostuksineen oli kaikkiaan mukava paketti. On hienoa yhä vielä päästä kokemaan päiviä, joiden pääsisältö on kilpasoutu. Ei sitä ehkä pidempään jaksaisi, mutta aina joskus on kiva elää ihan vain lajille. Ilahduttavalla tavalla heittämäni 6779 metrin virtuaalihaasteen panivat merkille myös lajimme kotimaiset institutionaaliset peruskalliot Soutuliitto ja Nesteen Soutajat. Mitään varsinaista ryntäystä ei kuviteelliselle C2-Thamesille syntynyt, mutta toisaalta varoitusaikakin oli lyhyt, pamahtihan haaste eetteriin vasta tiistaina. 6779 metriä ergolla on neljän päivän valmistautumisajalla sen verran karu siivu, että ymmärrän ujouden. Ensi vuonna täytyy haipata enemmän, sillä tästä saisi pitkän talvikauden mukavalla tavalla katkaisevan hauskan tradition.

Taas tuli sekin homma havaittua, että selostajalle Oxford-Cambridge -tyylinen kisa on todella haastava. Samassa lähetyksessä pitäisi kertoa tapahtuman valtavista perinteistä, psyykata katsojat jännitykseen ennakkoasetelmia läpikäymällä, esitellä urheilijoita, perehdyttää reittiin ja sen kommervenkkeihin, puhua jotain yleistä lajista sitä tarkemmin tuntemattomille, kerrata päivän sääolosuhteet ja spekuloida niiden vaikutuksia, tarkkailla joukkueita haukansilmin startin tapahduttua mahdollisten irtiottoyritysten varalta ja säilyttää jännitys senkin jälkeen kun homma ilmiselvästi on ratkennut. Kaikessa en onnistunut, mutta kerta kerralta parannetaan, toivottavasti.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

2 kommenttia:

Henri kirjoitti...

Sekuntia vaille 31 minuuttia oli oma kellotukseni. Ei aiempaa kokemusta soutulaitteesta tai lajista yleensäkään, mikä kyllä oli luettavissa kuntosalin personal trainerien kasvoilta kun hinkkasin vetokeppiä (?) edestakaisin varmasti väärimmällä mahdollisella tekniikalla.

Hauskaa kuitenkin oli, mutta veikkaanpa että tämä kokeilu jää muutamaksi päiväksi ns. lihasmuistiin tuonne niska-hartiaseutuville, sen verran tragikoomiset ovat tuntemukset siellä suunnalla nyt pari tuntia vedon jälkeen.

Anonyymi kirjoitti...

Ihan hyvää settiä se selostus oli!

Sunnuntaina vesille?