Seksi, valta ja tiede

Tasa-arvon päivänä hatunnosto Hesarille sukupuolikeskustelun muidenkin kuin feminisminäkökulman noteeraamisesta tämän päivän lehden kulttuuriosastossa. Toisaalta lehti on kyllä antanut niin paljon tilaa liturgisen aseman saavuttaneille ideologisille hokemille esim. naisen eurosta 80 senttinä, joka viidennestä puolisoaan hakkaavasta miehestä ja suomalaisen yhteiskunnan rakenteellisesta naisvihamielisyydestä, että on kohtuullista päästää muitakin ääniä kuuluville.

Kyseessä on paljon keskustelua herättäneen Naisten seksuaalinen valta -teoksen kirjoittajan Henry Laasasen haastattelu Uutisanalyysi-palstalla. Laasanen kehittelee teoksessaan "seksuaalista markkina-arvoteoriaa", jonka mukaan naisten seksuaalinen vallankäyttö on merkittävä yhteiskunnallinen voima. (Hetero)seksi on Laasasen mukaan rajallinen resurssi, jota naiset tavoitehakuisesti säästelevät ja jota saadakseen miehet ohjaavat käyttäytymistään siihen suuntaan kuin kuvittelevat naisten odottavan. Hän ei tarkoita prostituutiota, vaan naisten ja miesten välistä toimintaa ihan normaaleilla pariutumismarkkinoilla. Asetelmasta seuraa kaikennäköistä, mm. varallisuuden siirtoa miehiltä naisille sekä mieheyteen liittyvää suorittamispakkoa oman markkina-aseman pönkittämiseksi.

Laasasen ajatukset ovat äärimmäisen tervetullut osa siihen kasvavaan tieteellisen keskustelun osaan, jossa inhimillisen toiminnan perusselittäjiä haetaan seksuaalisista motiiveista. Toisaalta niissä on vähän uutta, sillä onhan maailman sivu tiedetty, että miehen varallisuus ja yhteiskunnallinen asema korreloivat merkittävästi hänen pariutumisnäkymiensä kanssa. Nykyisin homma varmaan toimii joskus myös toisin päin, eli yhteiskunnan ja eurokilpailun tikkailla korkealle kiivenneen naisen parisuhdeskenaariot laajenevat hänen asemansa vuoksi. Samanlainen common sense -tosiasia kuitenkin on se, että miesten yhteenlasketun seksuaalisen halun ja tarpeen määrä rankasti ylittää naisten vastaavan. Niin kauan kun tämä asia ei muutu, kyseessä ovat naisten markkinat.

Mielenkiintoisinta Laasasen ajatuksissa on se valtava kritiikki, jota hän on saanut osakseen naistutkimuksen piiristä. Hänet on leimattu ruikuttajaksi, naiskaunaiseksi epätieteilijäksi, tasa-arvon vastustajaksi ja oman seksinkipeytensä kirjan muotoon pukeneeksi peräkammarin pojaksi. Tuntuu siltä, että kiukkuinen vastaanotto kertoo enemmän naistutkimuksen ja radikaalifeminismin pyrkimyksistä monopolisoida tasa-arvokeskustelu itselleen kuin Laasasen kirjan tasosta. Laasanen on tullut teeseillään tunkeutuneeksi sellaiselle alueelle, joka on pyhästi paalutettu vain ja ainoastaan feministisen naistutkimuksen oikeaoppisiksi kelpuuttamille näkemyksille.

Naistutkimuksen edustajat ovat kyllä osoittaneet miehille sallitun väylän osallistua tasa-arvokeskusteluun. Sitä kutsutaan kriittiseksi miestutkimukseksi, joka on metodisesti ja ideologisesti feministisen tutkimuksen kainalossa kasvanut sukupuolijärjestelmien tutkimuksen ala. Kuvaavaa on, että kriittisen miestutkimuksen kärkinimi Arto Jokinen kehottaa vaikenemaan sekä Laasasen että toisen miesten tasa-arvo-ongelmista kirjoittavan tutkijan Pasi Malmin ajatuksista, koska keskustelemalla niille vain annettaan lisää kaikupohjaa. Itse pilasin maanantaini kuuntelemalla kriittisen miestutkimuksen edustajan esitelmää sukupuolesta ja historiasta. Esitelmöitsijä hukutti osin terävänkin analyysinsä ja oivaltavat johtopäätöksensä valtavaan miessukupuolen kollektiiviseen syyllistämiseen ja ruoskintaan. Kuulijoina olleille parikymppisille miesopiskelijoille opetettiin nöyryyttä ja syyllisyydentuntoa oikein isän kädestä, naisiin kohdistetun sorron ja väkivallan vuosisataisella kuvastolla ryyditettynä.

Naistutkimus on dominoinut akateemista keskustelua sukupuolten tasa-arvosta viime vuosiin saakka. Matkan varrella tavoite on muuttunut, retoriikka koventunut ja vaatimukset kasvaneet. Olen tavannut omasta oikeaoppisesta valaistuneisuudestaan häikäistyneitä naistutkimuksen ja kriittisen miestutkimuksen edustajia, jotka loukkaantuvat verisesti eivätkä kerta kaikkiaan voi käsittää, jos joku näkee asiat eri tavalla. He esiintyvät mielellään vapautuksen, suvaitsevaisuuden ja kriittisen tieteellisen keskustelun puolestapuhujina, mutta haluavat kieltää eri mieltä olevilta oikeuden esittää omia näkemyksiään. Tästä on pohjimmiltaan Laasas-keskustelussakin kyse.

Naistutkimuksella tehdään myös härskiä ruohonjuuritason tutkimus- ja urapolitiikkaa. Näin on tietysti muuallakin, mutta tämä on hyvä naistutkimuksen suhteen nimenomaisesti todeta. Kansainvälisten gurujen teoriat ja omat tutkimustulokset kääntyvät kätevästi omaa uraa edistäviksi argumenteiksi: koska miehet ovat sortaneet ja syrjineet naisia vuosisatoja, kuuluu minun siitä hyvästä saada virka ja rahoitus feministiselle tutkimukselleni tässä ja nyt. Mikäs sen mukavampi projekti: pääsee esiintymään valaistuneena hyvien asioiden puolesta puhujana ja sorrettujen puolustajana, ja kaiken lisäksi tämä realisoituu mukavasti vielä yksilötasolla positiivisena urakehityksenä. Todellinen win-win-situation.

Omien kokemusteni pohjanoteeraus tällä alalla on miehen käsialaa. Taannoin sain kovaa kritiikkiä sen vuoksi, että järjestämässäni yhden iltapäivän teemaseminaarissa puhujat olivat kaikki miehiä. Jouduin puolustautumaan sillä, että olin valinnut henkilöt heidän asemansa ja asiantuntemuksensa, en sukupuolensa perusteella. Ei ollut minun vikani, että kaikki aiheemme kannalta keskeiset virat olivat miesten hallussa. Tämän sanottuani yksi paikalla olleista miesprofessoreista yhtyi kritiikkiin moittien alaamme sukupuolten tasa-arvon takapajulaksi. Minuun, yliopiston, free lance -kirjoittelun ja urheilun välimaastosta leipänsä kymmenistä eri työsuhteista keränneeseen pätkätyöläiseen, kohdistamaansa arvostelua hän vielä ryyditti mainostamalla omaa toimintaansa tasa-arvokysymysten edistämisessä. Voitte uskoa, että tämä eläkeviran suojista minun kustannuksellani tapahtunut oman hännän nosto oli vaikea niellä.

Kahden poikalapsen isänä olen tyytyväinen, että tasa-arvokeskusteluumme on ilmestynyt myös Henry Laasasen kirjan sekä Arno Kotron ja Hannu Sepposen toimittaman Mies vailla tasa-arvoa -teoksen kaltaisia puheenvuoroja. En voi hyväksyä sitä, että yhä uusiin miessukupolviin pyritään istuttamaan kollektiivista häpeää ja syyllisyydentuntoa siksi, että miehet menneisyydessä ovat sortaneet naisia. Mitä tulee akateemiseen keskusteluun, saattaisi olla paikallaan perustaa myös oppiala nimeltä kriittinen naistutkimus. Avoimemmin mielin voisi suhtautua sellaiseenkin vaihtoehtoon, että asioita on joskus mahdollista selittää myös sukupuolen ja seksin ulkopuolisilla muuttujilla.