lauantaina, toukokuuta 03, 2008

Lättyä pussiin siellä ja täällä

Kiekkofanin hullut viikot jatkuvat ja tiivistyvät. Kun on saatu Mestis ja SM-liiga pakettiin, alkavat MM-kisat. NHL:ssä meininki tiivistyy, kun konferenssifinaaliparit alkavat pikku hiljaa selvitä. Turun yliopiston viestinnässä oli pantu merkille bloginpitäjän harrastaneen jääkiekon poliittista tarkastelua ja pyydettiin pientä historiallista yhteenvetoa asiasta. Postaan sen tämän kirjoituksen loppuun, alkuperäisessä yhteydessään se löytyy täältä. Kuva on juuri toisesta vuoden 1969 MM-kisojen Tshekkoslovakia-Neuvostoliitto -ottelusta.

Jääkiekon historiasta kiinnostuneille voi suositella lämpimästi kenties kaikkien aikojen parasta lätkästä kirjoitettua kirjaa, Montreal Canadiensin maalivahtistara Ken Drydenin teosta The Game (1983). Neuvostokiekon puolelta paras opus on Toronto Globe & Mailin Moskovan-toimittajana Kylmän sodan kaudella toimineen Lawrence Martinin The Red Machine (1990), jota tosin on äärimmäisen hankalaa saada enää mistään käsiinsä. Suomen kielellä paras yleisesitys löytyy Osmo Kivisen, Jani Mesikämmenen ja Timo Metsä-Tokilan kirjasta Kylmä kiekkosota - kaksi mannerta, kaksi kulttuuria (Liikuntatieteellisen Seuran julkaisuja 151, 2000). Allekirjoittanut puolestaan raapusti Suomen Urheiluhistoriallisen Seuran vuosikirjan vuosimalliin 2006 (Alussa oli vesi, toim. Heikki Roiko-Jokela & Esa Sironen) artikkelin "Jääkiekko Kylmässä sodassa", josta saa 25-sivuisen pikaperehdytyksen aiheeseen.

Kansainvälinen jääkiekkoliitto IIHF juhlii nyt pelattavien MM-kisojen yhteydessä 100-vuotista taivaltaan. Liiton sivuilta löytyykin kiekkohistoriafriikille tasavuosien juhlistamiseksi pykätty hieno sarja "100 Top Stories of the Century", johon on kerätty merkittävimpiä, upeimpia, erikoisimpia tai muuten vaan maininnan arvoisia hetkiä kansainvälisen jääkiekkoilun historian varrelta. Valmistautuessaan illan Saksa-peliin Suomen joukkueen kannattaa tutustua vaikkapa tarinaan numero 39, joka kertoo MM-kisojen historian kaikkien aikojen suurimmasta yllätystuloksesta. Tämä tapahtui 8.4.1976 Katowicen MM-kisoissa, kun isäntäjoukkue Puola voitti kansainvälistä kiekkoa vuosikaudet ylivoimaisesti hallinneen Neuvostoliiton 6-4. Tuolloin vedonlyöjät tarjosivat polskien voitolle taatusti vielä paljon isompia kertoimia kuin saksalaisille tänään tarjottu 12.00.

Hienosta historiasarjastaan huolimatta IIHF:lla ei ole tarjota esim. tilastoja vuotta 2001 aiemmista MM-turnauksista. Tässä Wikipedia auttaa jonkin verran, ja yksittäisten pelaajien seurahistorian osalta kannattaa tsekata Internet Hockey Database. Yllättäen kattavin MM-kisojen historiaa ottelutulosten ja sarjataulukoiden valossa käsittelevä sivusto on pääosin ranskankielinen Hockey Archives. Nyt pelattavilla kisoilla tietysti löytyy omat laajat sivustonsa niin IIHF:lta kuin Hockey Canadaltakin.

MM-kisojen tasosta ja arvostuksesta on puhuttu paljon. Itselleni ja veikkaan monelle muullekin lätkän jokakeväiset MM-kisat ovat kuitenkin instituutio, joista aina jaksaa innostua. Urheilunationalismi tuo peleihin aivan omanlaista draamansa, sellaista, jota NHL:n monikansalliset rosterit eivät onnistu herättämään. Vaikka eiliset pelit tasoerojen takia melkoista huttua vielä olivatkin, on tunnelma jo aistittavissa. Suomen menestystoiveita ajatellen Venäjä ja varsinkin Kanada esittivät eilen sellaista myllytystä peleissään Italiaa ja Sloveniaa vastaan, että oksat pois. Järki sanoo, että finaalissa pelaajat juuri kanukit ja venäläiset.

MM-turnauksen suola on kuitenkin siinä, että yhdessä ottelussa voi käydä miten päin vaan, niin kuin viime vuonna Suomi-Venäjä-välierässä nähtiin. Jossain vaiheessa Suomen finaalitilaston on myös pakko ruveta korjautumaan, nyt saldo on olympialaiset ja World Cup mukaan luettuna aika lailla erikoinen yksi voitto ja kahdeksan tappiota. Fifty-fifty chance -ajattelulla turnausten kertyessä luvassa on siis jossain vaiheessa todellinen tilastollinen ketsuppipulloilmiö: ainakin seitsemän rästissä olevaa mestaruutta tulossa!

Suomalaiskansallista urheiluylpeyttä on toki tarjolla tänä(kin) vuonna myös NHL:stä. Vielä mukana olevista seitsemästä joukkueesta neljällä on riveissään suomalaisia, ja näyttää todennäköisimmältä, että noutaja tulee seuraavaksi juuri ei-suomalaisjoukkueille eli San Joselle ja New York Rangersille. Näin ollen seuraava(t) suomalainen Stanley Cup -voittaja(t) löytyisi joukosta Saku Koivu (Montreal Canadiens), Jere Lehtinen (Dallas Stars), Niklas Hagman (Stars), Antti Miettinen (Stars), Kimmo Timonen (Philadelphia Flyers), Sami Kapanen (Flyers), Lasse Kukkonen (Flyers), Antero Niittymäki (Flyers), Valtteri Filppula (Detroit Red Wings) ja Jarkko Ruutu (Pittsburgh Penguins). Montreal on omassa sarjassaan Phillyä vastaan jo 1-3 tappiolla, joten periaatteessa Saku Koivukin voisi vapautua MM-joukkueen käyttöön, vaikka asiasta ei jostain syystä lainkaan olekaan spekuloitu. Finaalipari Dallas-Philadelphia toisi todellisen suomalaisfinaalin, seitsemän pelaajaa! Oma veikkaukseni kuitenkin on, että sormuksen nappaa itselleen Filppula, ja finaalitappion karvasta kalkkia joutuu nauttimaan mm. Turussa rakastettu Rudi.

Ensimmäinen muistikuvani kansainvälisestä jääkiekkosta liittyvät vuoden 1980 Lake Placidin olympialaisten alkusarjan otteluun, jossa leijonat ottivat pataan Puolalta 4-5 (0-1,3-4,1-0). Pari päivää myöhemmi tuli balsamia haavoille, kun Suomi voitti Kanadan 4-3. Lake Placidin olympiaturnaukseen liittyy se usein unohdettu seikka, että huolimatta punakoneesta ottamastaan voitosta USA varmisti "ihmeensä jäällä" eli olympiakullan vasta viimeisessä pelissään Suomea vastaan. Vielä viimeiseen erään lähdettäessä Suomi johti 2-1, ja oli matkalla kohti olympiapronssia. USA latoi kuitenkin kolme maalia ja vei ottelun 4-2. Pronssimitalit matkasivat, kyllä vaan, Ruotsiin! Tämän vuoden kisoissa Ruotsi on matkalla niin kevyellä miehistöllä, että uskallan veikata Kolmen kruunun tien katkeavan puolivälierissä. Ruotsalaiset kiekkofanit voivat lohduttautua sillä, että NHL:n pleijarien plus-miinus-tilaston kärjestä löytyy kolme ruotsalaista, Detroit Red Wingsin Henrik Zetterberg, Johan Franzen ja Nicklas Lidström. Franzen johtaa myös maalipörssiä.


* * * * *

Politiikkaa kiekkokaukalossa

Pekingin kesäolympialaisten valmistelu on joutunut maailmanpolitiikan myrskynsilmään. Kisa- tai ainakin avajaisten boikottia vaaditaan. Toisaalta sanotaan, että politiikka ja urheilu on pidettävä erillään. Jääkiekon MM-kisoja käydään parhaillaan Kanadassa. Onko myös jääkiekkokisoilla poliittisia ulottuvuuksia, tutkija VTT Markku Jokisipilä Turun yliopiston poliittisen historian laitokselta?

Kylmän sodan kaudella jääkiekkokaukalot olivat yleisurheilukenttien ohella kenties kaikkein kuumimpia kommunismin ja kapitalismin välisen ideologisen taistelun kulttuurisia areenoita. Vuosikymmenten ajan lajia leimasi kahden täysin erilaisista poliittisista oloista ponnistavan pelityylin raivoisa keskinäinen kamppailu. Pohjoisamerikkalainen ammattilaiskiekko oli usein kovaotteista ja suoraviivaista teknisillä ja taktisilla hienouksilla konstailematonta ns. dumb and chase ?macholätkää, johon liittyivät tähtikultti, miljoonatilit ja isot sponsorisopimukset. Neuvostoliittolainen pelityyli taas pohjasi kurinalaiseen kollektiivisuuteen, koko joukkueen saumattomaan yhteistyöhön, luisteluvoimaan, taiteellisiksi hiottuihin hyökkäyskuvioihin ja millintarkkaan syöttöpeliin.

Punakone käynnistyy

Kommunistinen ideologia näytteli merkittävää roolia neuvostokiekon synnyssä 1950-luvulla. Urheiluministeriön käskystä ryhdyttiin Moskovassa luomaan omintakeista neuvostotyyliä pohjoisamerikkalaisen jääkiekkoilun kilpailijaksi ja antiteesiksi. Anatoli Tarasovin ja Viktor Tihonovin kaltaisten valmentajagurujen johdolla projekti toteutettiin tavalla, joka mullisti koko pelin. Vuosina 1954 -1991 punakone voitti seitsemän olympiakultaa ja 22 maailmanmestaruutta. Ideologisesti ja poliittisesti Neuvostoliitto hävisi Kylmän sodan, mutta jääkiekossa saldoksi tuli vähintään tasapeli.

Neuvostojohdolle jääkiekkomaajoukkue oli propagandanyrkki, jonka menestys oli tarkoitus viestiä maailmalle kommunistisen ideologian ja järjestelmän ylivertaisuudesta. Maajoukkueen vakiorituaaleihin ennen arvokisoja kuului käynti Leninin mausoleumissa ja Kremlissä kuultu ideologialla kyllästetty kannustus- ja opastuspuhe. Kotiin palaavia voittajia juhlittiin Suuren Isänmaallisen sodan taistelijoiden veroisina roolimalleina ja kommunismin sankareina. NKP:n pääsihteeri Leonid Brezhnev oli suuri jääkiekon ystävä, joka aina tilanteen salliessa seurasi CCCP-paitojen pelejä Luzhniki-halliin rakennetusta politbyroon luksusaitiosta.

Pekkaa pahemmaksi pelin ideologisessa valjastamisessa ei jääty lännessäkään. Punakoneen ja lännen miehistöjen kohtaamiset nousivat parhaimmillaan eeppisiksi sankarikertomuksiksi, jossa media esitti kanadalais- ja amerikkalaispelaajat vapaan maailman esitaistelijoina ja punakoneen Kremlin propagandan täsmäaseeksi hiottuna diktatorisesti johdettuna sotilasyksikkönä. Ottelutulosten katsottiin rautaesiripun kummallakin puolella kertovan paljon muustakin kuin vain jääkiekkoilusta, ja ilma oli sakeana poliittisista metaforista. Peli kasvoi itseään suuremmaksi, ideologioiden, järjestelmien ja maailmankatsomusten väliseksi kamppailuksi.

Kaukalo taisteluareenana

Kylmän sodan kiekkotaistelussa kolme vuosilukua nousee yli muiden: 1969, 1972 ja 1980. Maaliskuussa 1969 Tshekkoslovakian maajoukkue pelasi Tukholman MM-kisoissa kuin hurmiossa ja yllätti kuusi maailmanmestaruutta peräkkäin voittaneen punakoneen peräti kahdesti. MM-historian kuumimmille otteluille takasi ainutkertaisen poliittisen latauksen se, että vain puolta vuotta aiemmin neuvostopanssarit olivat vyöryneet Prahan kaduille ja murskanneet toiveet ihmiskasvoisesta sosialismista. Moskovan nöyryyttämässä maassa voitot synnyttivät valtavan kansanjuhlan.

Vuonna 1972 Neuvostoliitto otti ensimmäistä kertaa mittaa Kanadan parhaista ammattilaispelaajista kahdeksan ottelun Summit Series ?ottelusarjassa. Kanadalaiset olivat etukäteen varmoja voitostaan, mutta sarja ratkesi heidän hyväkseen vasta viimeisen ottelun viimeisellä minuutilla. Vuosituhannen vaihteessa Kanadassa järjestetyssä äänestyksessä Paul Hendersonin ratkaisumaali valittiin maan historian viidenneksi merkittävimmäksi tapahtumaksi!

Vuonna 1980 USA:n yliopistopelaajista koottu joukkue teki Lake Placidin olympialaisissa kansainvälisen jääkiekon historian suurimman yllätyksen nappaamalla kultamitalit kisoihin ylivoimaisena suosikkina tulleen punakoneen nenän edestä. Amerikkalaismedia tulkitsi voittoa avoimen poliittisesti ja myöhemmin se on nähty merkittävänä henkisenä käännekohtana Vietnamin, Watergaten ja talousvaikeuksien leimaaman 1970-luvun ja Kylmän sodan voittoon ja USA:n maailmanpoliittiseen herruuteen päättyneen 1980-luvun välillä.

Suomi nousuun

Jääkiekon poliittista luentaa on harrastettu meillä Suomessakin. Kun kiekkoleijonat Calgaryn olympiaturnauksessa vuonna 1988 varmistivat maan ensimmäisen jääkiekon arvokisamitalin voittamalla Neuvostoliiton 2 -1, haettiin kielikuvia jopa talvi- ja jatkosodan taisteluista. Vuoden 1995 maailmanmestaruus taas on nähty käänteentekevänä tapahtumana kansakunnan henkisessä palautumisessa raskaista lamavuosista. Mikä sopisikaan sarjan jatkoksi paremmin kuin se, että että kilpailukyky-Suomi osoittaisi pelikirjansa innovatiivisuutta vuonna 2008 viemällä MM-kullan hallitsevilta maailmanmestareilta näiden kotikisoissa, jääkiekon syntysijoilla Quebecissa!

6 kommenttia:

IDA kirjoitti...

Minulla on sellainen ennakkoaavistus, että Suomi voittaa nämä kisat. Toisaalta luulen, että Canadiens tippuu, joten vähän ristiriitaiset tunnelmat.

Quebecin oma maajoukkue voittaisi kaikki :)

Vasarahammer kirjoitti...

Yleltä tuli pari päivää sitten ruotsalaisten tekemä dokumentti Punakoneesta ja siitä palasi nostalgiset muistot mieleen.

Punakoneen peli nimittäin oli parhaimmillaan kaunista ja vaivattoman näköistä. Pelissä näkyivät lukuisat jäällä vietetyt yhteiset tunnit.

Vastaavasti pohjoisamerikkalainen jääkiekko eli 70-luvulla jonkinlaista rappioaikaa. Ensimmäinen MM-kisoihin matkannut kapteeni Phil Espositon johtama Kanadan joukkue, jonka minä muistan (vuonna 1978), ei esittänyt mitään erikoista ja hävisi mm. Suomelle 6-4.

Neuvostoliiton maajoukkue koostui huippu-urheilijoista, kun taas Suomen maajoukkue toimi amatööripohjalta melko pitkälle 80-luvulle. Toki monet "Tapparan miehet" olivat ammatiltaan palomiehiä, joten aikaa harjoittelulle oli runsaasti, vaikka harjoitusten lomassa tupakkaa kului runsaasti. Tupakka korvautui jääkiekkopiireissä myöhemmin ruotsalaisella nuuskalla.

Punakoneen menestyksen hintaa maksettiin myös Neuvostoliiton mestaruussarjassa, jossa mestaruuskamppailua ei käytännössä ollut ZSKA:n ylivoiman takia. Pelaajat joutuivat myös uhraamaan perhe-elämänsä jääkiekolle ja elämään 11 kuukautta vuodesta leirillä.

Vuoden 1972 Summit Seriesin aikaan olin vielä liian pieni, mutta myöhemmin olen toki lukenut, kuinka Bobby Clarke teloi Harlamovin nilkan eikä ole tähän päivään mennessä katunut temppuaan. Kanadalaisen jääkiekkokulttuurin vastenmielisiin piirteisiin kuuluu voittaminen hinnalla millä hyvänsä urheilullisuudesta piittaamatta.

Tapsa P kirjoitti...

1967, 1969, 1972, 1988, 1995.

Siinä ikimuistoisia vuosilukuja suomalaisen(kin) lätkäfanin näkökulmasta. Onhan niitä toki muitakin, mutta nuo järisyttivät maailmaani.

Tuntui jotenkin tosi oudolta ennen vanhaan, kun maajoukkue pursui möllejä, okia, leukoja, lalleja, veskuja, heksejä, rantasiloja, upeja ja stiguja, ettemme silti saaneet ikinä sitä pronssiakaan...

Sitten se mitali napsahti kuin varkain, yllättäen ja pyytämättä (sitä edelsi huono startti), ja sen jälkeen mitaliketju onkin ollut jo melkein liiankin huikea.

Puolet näistä mitaleista vaihtaisin yhteen 60- tai 70-luvulla saatuun.

Mutta tuo 69 matsi oli lajissaan ylittämätön. Tuntui kuin maailmassa sittenkin olisi jotain oikeutta.

Anonyymi kirjoitti...

"Ideologisesti ja poliittisesti Neuvostoliitto hävisi Kylmän sodan mutta jääkiekossa saldoksi tuli vähintäänkin tasapeli."

Mitkä valtio/valtiot lasket mahdollisen tasapelin vastinpariksi?

Jos USAn saavutukset ynnätään Kanadan saavutuksiin, sopii varmaan ynnätä Tsekkoslovakian saavutukset CCCPn vastaaviin?

Anonyymi kirjoitti...

Neukuilla on enemmän maailmanmestaruuksia kuin Kanadalla ja USAlla yhteensä.

Tapsa P kirjoitti...

Siihen aikaan kun CCCP niitä mestaruuksiaan kahmi, NHL-pelaajia ei MM-kisoissa juuri näkynyt.

Olisi heidän osallistumisensa ainakin tasannut tilastoja.