Nuoremman polven demarivaikuttaja, tv-tuottaja Osku Pajamäki julkaisi runsas viikko sitten kirjan Ahne sukupolvi - suurten ikäluokkien perintö, joka kirjoittajan itsensä mukaan on eräänlainen kompassi tai kartta suurille ikäluokille, ja omalle pätkäsukupolvelleni, jonka avulla voisi helpottaa oman paikkansa ja asemansa hahmottamista tässä yhteiskunnassa.
Samalla se on nuorten ikäluokkien ryhmäkanne, syyte- ja vaadekirjelmä ikäluokalle joka haluaa samanaikaisesti sekä maksimaalisen turvallisuuden, että maksimaalisen vapauden.
Ei mikään turhan vaatimaton tavoite kirjalle. Itse kirjaan en ole mainospaloja lukuunottamatta vielä ehtinyt tutustua, mutta aion sen ehdottomasti tehdä. Epäilijät, etunenässä Iltalehden kolumnisti Jyrki Lehtola ovat jo ehtineet teilata Pajamäen opuksen puhtaana vaalikirjana ja kovaa vauhtia poliittiselle sivuraiteelle ajautumassa olevan ja harmaantuvan entisen nuoren leijonan epätoivoisena suosionkalasteluna. Vaikka liittymäkohta tuleviin eduskuntavaaleihin on itsestään selvä, en kuitenkaan olisi valmis ryttäämään kirjaa aivan suoralta kädeltä.
Nuorempien sukupolvien tyytymättömyydestä suurten ikäluokkien hallitsevaa asemaa kohtaan on ollut ilmassa oireita aina silloin tällöin, mutta tämä käsittääkseni on ensimmäinen kerta, kun joku yrittää hahmotella tämän tyytymättömyyden ympärille kokonaista poliittista ohjelmaa. Pajamäki, jo nuorella iällä demarien ja pääkaupunkiseudun sisäpiireihin verkottunut menestyjä, ei ehkä ole todennäköisin ja uskottavinkaan valinta tällaisen protestiliikkeen kärkihahmoksi, mutta keskustelunavaus joka tapauksessa on enemmän kuin tervetullut.
Poliitikko-Pajamäki ilmiselvästi on analysoinut nykyisen eduskunnan demografisia vinoutumia tarkkaan ja havainnut, kuinka aliedustettuna alle nelikymppiset miehet ovat Suomen valtapuolueissa. Kansanedustajista 1970-1979 syntyneitä on vain 22 kappaletta eli 11 prosenttia, ja näistä miehiä vain viisi (Petri Neittaanmäki, Oras Tynkkynen, Antti Kaikkonen, Pertti Salovaara, Jyrki Katainen). Näistäkin viidestä useampi kuuluu lojaliteettiensa ja keskeisten viiteryhmiensä puolesta 1970-lukua edeltäneisiin sukupolviin. Lähes kaikkien uralle on ollut yhteistä se, että he ovat nousseet asemiinsa nimenomaan suurista ikäluokista tulleen tuen ansiosta, ja tämä tietysti näkyy myös heidän poliittisissa linjauksissaan.
Eli kannatuspotentiaalia 1970-lukulaiselle miehelle kyllä löytyisi. Vaikka huomioisi kummatkin sukupuolet, ei 1990-luvun lamavuosina työmarkkinoille tulleella pätkätyösukupolvella ole politiikassa ollut montakaan uskottavaa äänitorvea eikä ainakaan sellaista, joka olisi uskaltanut asettua vastustamaan suuria ikäluokkia edustavaa poliittista eliittiä. Ja jos on uskaltanut, noutaja on tullut nopeasti.
Politiikkaa on Suomessa tehty suurten ikäluokkien ehdoilla jo pitkään ja suuntaus tulee ryhmän eläköityessä entisestään voimistumaan. Tästä on jo näkynyt merkkejä julkisessa keskustelussa, jossa mm. asevelvollisarmeijan lopettamista ja NATOon liittymistä on perusteltu tarpeella saada suurten ikäluokkien eläkkeet ja terveydenhuoltopalvelut maksettua. Asiassa ei ole mitään sinänsä ihmeellistä, koska demokraattinen politiikka muotoutuu tiettyyn määrään saakka kylmien numerojen ja voimasuhteiden pohjalta. Suurilla ikäluokilla on tarvittava kriittinen massa poliittisen agendan määrittelyyn, ja heidän liikkeidensä kansantaloudellisia vaikutuksia ei kerta kaikkiaan voi sivuuttaa. Tämä on kylmää matematiikkaa, jota militanteinkaan sukupolvikapinakenraali ei pysty kumoamaan.
1970-lukulaisia onkin kuvattu suurten ikäluokkien varjossa kuihtuneeksi joukoksi alistuneita ihmisiä, joiden unelmilta lama leikkasi siivet tehokkaasti ja joka on tottunut kuuliaisesti nielemään kalkit kun käsky on käynyt. Avainsanoja ja -kokemuksia tälle joukolle ovat olleet sopeutuminen, mukautuminen ja joustaminen. Aiempia sukupolvia paremman koulutustason hyödyt ovat pitkälti kumoutuneet työmarkkinoiden muutoksen vuoksi. Paikat auringossa ovat käyneet yhä harvinaisemmiksi, ja niille pääsy on edellyttänyt suuria ikäluokkia edustavien päättävien tahojen suosion lunastamista. Tämä tosiasia on tehokkaasti sammuttanut protestiliikehdinnän alkuunsa parhaimman "hajoita ja hallitse" -logiikan mukaisesti.
1970-lukulaisten keskeinen kokemus on tulevaisuushorisontin jatkuva pakeneminen. Peruskoulussa heidän päihinsä iskostettiin ajatus siitä, että kova aherrus ensin opintiellä ja sitten työelämässä kyllä palkittaisiin aikanaan turvatulla toimeentulolla ja arvostetulla asemalla. Yllättävän suuri osa 1970-lukulaisista tuntuu yhä vieläkin uskovan itsekin tähän illuusioon, vaikka alati kiihtyvä koulutusinflaatio on jo ajat sitten romahduttanut ylempien korkeakoulututkintojenkin työmarkkinakurssin. Sukupolvea on vaadittu kouluttamaan itseään yhä lisää, kansainvälistymään, hankkimaan työkokemusta useilta eri aloilta jne., mutta kannustajien maalailemat palkkiot ovat pysyneet kangastuksina horisontissa. Suurella osalla työelämän todellisuus on ollut lakkaamatonta pätkätöiden putkea, ikään kuin vuosikausien mittaista jatkuvaa koeaikaa, jossa oma tarpeellisuus ja osaaminen on pakko perustella yhä uudestaan ja uudestaan. Sukupolvi on kiltisti alistunut tähän jatkuvaan työpaikkahakemusten, ansioluetteloiden ja portfolioiden rustaamiseen, koska vaihtoehtoja ei ole ollut tai ainakaan niitä ei ole osattu nähdä.
Pajamäen ja muiden vastaavien 1970-lukulaisten protestimielialan ukkosenjohdattimeksi haluavien toimijoiden onnistumisen mahdollisuudet riippuvat pitkälti siitä, katsovatko sukupolven riviedustajat muutoksen ylipäätään mahdolliseksi. Suomalaista julkista yhteiskunnallista keskustelua on 1990-luvun alusta saakka leimannut vahva vaihtoehdottomuuden ideologia, jonka näköalattomuus on piirtänyt kriittisyydelle hyvin ahtaat rajat. Niin kauan kuin vaihtoehtojen olemassaoloa ei haluta tai uskalleta nähdä, pysyvät Pajamäen ja kumppanien protestimielipiteet älyllisenä varjonyrkkeilynä.
Masentavimmassa skenaariossa kritiikki kilpistyy poliittiselta ja taloudelliselta ominaispainoltaan ylivoimaisten suurten ikäluokkien hyväntahtoiseen huvittuneisuuteen, joka saa kritiikin esittäjät näyttämään lutuisilta liekanarussaan louskuttavilta sylikoirilta. Suuria ikäluokkia arvostelevalla on oltava aimo annos kamikaze-henkeä ja veitsenteräviksi hiotut argumentit, sillä muussa tapauksessa kritiikki on helppo ampua alas vaaleanpunaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa kasvaneen ja aina kaiken haluamansa valmiina saaneen pullamössösukupolven edustajan alituisena marinana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti