Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle

Turun yliopiston vuoden 2006 promootion protokollaosuus vihkimisineen ja juhlapäivällisineen on nyt takana päin, ja tätä kirjoitettaessa promovendit ovat suuntaamassa perinteiselle promootiopurjehdukselleen Naantaliin. Itse joudun poistumaan kohti Tampereen Kaukajärveä purjehtiakseni siellä vähän toisenlaisilla aluksilla, mutta juhlatunnelmissa postaan tähän eilisillä illallisilla pitämäni puheen tieteelle ja yliopistolle.

Kunnioitettu herra presidentti ja rouva Koivisto, herra kansleri, herra rehtori, hyvät juhlavieraat!

Haluan alkajaisiksi kiinnittää huomionne siihen, että puheeni kohdalla promootio-ohjelmassa lukee ”puhe tieteelle ja yliopistolle”, ei esimerkiksi ”tehokkuudelle ja opetusministeriölle” tai ”tuottavuudelle ja teollisuudelle” tai vaikkapa ”tulosvastuulle ja OECD:n koulutusindikaattoreille”. Panen tämän asian tyytyväisenä merkille ja kehotan arvoisaa juhlayleisöä pohtimaan asian merkitystä pidempäänkin.

Viimeisen 15 vuoden aikana suomalaiseen yliopistolaitokseen kohdistuneet muutospaineet ovat muokanneet tieteen ja tutkimuksen toimintaympäristöä perustavaa laatua olevalla tavalla. Kehitys on tullut pisteeseen, jossa monet tutkija- ja opettajakunnasta eivät katso nyky-yliopiston enää vastaavan lainkaan perinteistä ideaalikuvaa kriittisen ajattelun ja keskustelun tyyssijasta. Tämä ei todellakaan ole pelkkää muutosvastaista retoriikkaa, jollaiseksi esimerkiksi uuteen palkkausjärjestelmään kohdistettu kritiikki on pyritty leimaamaan. Meneillään on todellinen arvopohjan mullistus, jossa tieteen perinteiset arvot ja tavoitteet ovat joutuneet ei vain puolustuskannalle vaan suoranaisesti uhatuiksi.

Julkisen talouden niukkuus on luonut tilanteen, jossa monilta eri tahoilta yliopistoille korostetaan, ettei meillä enää ole varaa tehdä tiedettä pelkästään vain tieteen itsensä vuoksi. Keskeisiksi vaatimuksiksi on nostettu ”kilpailukykyisyys”, ”tuottavuus” ja ”tehokkuus”, ja mikä huolestuttavinta, nämä termien sisältö on määritelty hyvin kapeasti lähes yksinomaan liiketaloudellisin tai oikeammin kvasiliiketaloudellisin kriteerein.

Tieteen autonomian siunauksellisuuteen uskovalle eteen avautuu synkkiä uhkakuvia: ns. kovissa tieteissä ajautuminen yritysmaailman palvelukseen valjastetuksi tutkimuksen halpatuotantopajaksi, ihmistieteiden puolella syrjäytyminen täysin marginaaliin niin rahanjaon kuin arvostuksenkin suhteen. Suurin osa yliopistoissa tehtävästä tutkimuksesta kun on sellaista, että sen taloudellista kilpailukykyä ja tehokkuutta edistävät vaikutukset parhaimmillaankin ovat vain epäsuoria.

Paineet eivät jatkossa ainakaan helpota. Julkisen hallinnon meneillään olevassa uudistustyössä yliopistot on nyt muitta mutkitta rinnastettu valtionhallintoon, niiden erikoisluonnetta tunnustamatta. Tällä on kauaskantoisia seurauksia niin kriittisen ajattelun, sananvapauden kuin tutkimustyön kollegiaalisuudenkin suhteen. On selvää, että myös yliopistot joutuvat kantamaan oman kortensa kekoon. Säästämisen ja rationalisoinnin välttämättömyydestä ei kuitenkaan väistämättömästi seuraa, että meillä olisi jokin ideologinen pakko turvautua järkeistämisessä niihin taloudellisesta uusliberalismista kumpuaviin oppeihin, joita yliopistoille nyt niin opetusministeriöstä kuin liike-elämästäkin tyrkytetään.

Tieteellisen tutkimuksen ja taloudellisen tehokkuuden tavoitteet ovat vaikeasti yhdistettävissä, koska niiden pohjana on kaksi täysin erilaista arvomaailmaa. Tavaratuotannossa taloudellinen tehokkuus saattaa olla tae korkeasta laadusta, mutta tutkimuksen tekeminen ja korkeimman opetuksen antaminen eivät ole tavaratuotantoa. Yliopistojen kriittistä tieteellistä panosta tulisi myös jatkossa arvioida nimenomaan tieteellisin kriteerein, niin kuin tähänkin asti on tehty esimerkiksi tutkimustulosten julkisuuden ja referee-käytännön avulla.

Tuottavuutta ja tehokkuutta arvioidaan nyt lähes yksinomaan euromääräisin mittarein. On syytä kysyä, voiko ja tuleeko tieteelliselle tutkimustulokselle asettaa hintalappua. Tieteen ja tutkimuksen keskiössä eivät olet tuottavuuslaskelmat, vaan älyllisen löytämisen ja maailman ymmärrettävämmäksi tekemisen kokemukset. Yliopistojen tulisi kriittisen ajattelun linnakkeina kyseenalaistaa se, ovatko markkinatalouden opit noin vain sovellettavissa mitä erilaisimmille elämän osa-alueille. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että samat ajattelumallit ovat niin sanotun laatuvallankumouksen, new public management –ideologian ja tulosohjauksen muodossa saaneet vahvan jalansijan myös yliopistojen sisällä. Tieteen vuosisataisia ja koeteltuja käytäntöjä ollaan alistamassa tai pahimmassa tapauksessa jopa uhraamassa taloudelliselle tehokkuudelle.

Distinguished Honorary Doctors, ladies and gentlemen! Today in Finland we are witnessing a potentially fundamental change in the value basis of universities, research and academic life. Traditionally the ideals of scientific endeavor have stemmed from the culture of academic freedom and intellectual diversity. In the present day reality these noble principles are increasingly challenged by the pressures created by the need to be economically efficient, productive and competitive.

As a researcher of contemporary and political history I must say that the ongoing transition of Finland from a Nordic welfare state to a society driven by the imperatives of economic competitiveness on all areas of life is far from unproblematic. It is especially daunting from the point of view of academic research and teaching, which should always be based on unbiased criticality, scientific analysis and freedom from external constraints.

Instead of jumping to the bandwagon of profitability universities should be the first and sharpest critics of the dominant neoliberal rhetoric of efficiency, flexibility and so-called quality. Corporate ideologies of profit-making are vital to the proper functioning of markets, but incompatible with those values that are at the very core of scientific work: freedom of thought and speech, academic integrity and the license to pursue whatever inquiry that is scientifically interesting. As the saying goes, the most valuable things simply can’t be measured in money.

Akateeminen vapaus on keskeisin resurssi luotaessa tilaa korkeatasoisen tutkimuksen edellyttämälle omistautumiselle ja kriittiselle älylliselle panokselle. Tutkimusaiheiden valinnan tulee ohjautua tieteen omista intresseistä käsin. Viime kädessä korkeatasoinen tieteellinen tutkimus kuitenkin koituu koko ympäröivän yhteiskunnan hyödyksi.

Suomi on pieni maa, joka yleensä on kansainvälisissä virtauksissa vastaanottavana ja sopeutuvana osapuolena. On ymmärrettävää ja suotavaakin, että opetusministeriö seuraa tarkoin esimerkiksi EU:n ja OECD:n korkeakoulupoliittisia linjauksia. Tiede sen sijaan on universaali kieli, jonka juuret ulottuvat huomattavasti pidemmälle historiaan kuin mainittujen järjestöjen. Turun yliopiston kansainväliset kontaktit eivät kulje sen paremmin Helsingin, Brysselin kuin Pariisinkaan kautta, vaan suuntautuvat suoraan tieteen globaaleihin verkostoihin ja niiden solmukohtina toimiviin oppilaitoksiin.

Tiede on koko ihmiskunnan globaali älyllinen voimainponnistus. Kvartaalitaloudesta haetut tehokkuusmittarit ovat sokeita niille valtaville pitkäaikaisille vaikutuksille, joita tieteellisellä tutkimuksella ihmiskunnalle on. Kaikkein arvokkaimmista asioista on totuttu sanomaan, ettei niiden arvoa voida rahassa edes mitata. Ajatus soveltuu tieteen tekemiseen mitä suurimmassa määrin.

Ladies and gentlemen! I ask you to join me in a toast for the integrity of scientific thought and to our university as a sanctuary of its exercise.

Pyydän arvoisaa juhlayleisöä nyt yhtymään kanssani maljaan tieteellisen ajattelun lahjomattomuudelle ja kriittisyydelle sekä yliopistollemme niiden harjoittamisen pyhäkkönä!