maanantaina, toukokuuta 15, 2006

Aitoja ja/vai turvallisuutta?

Vappuaamun mellakointi VR:n makasiineilla ja sitten koko rakennuskompleksin palaminen poroksi muutamaa päivää myöhemmin on stimuloinut Suomessa mielenkiintoisen keskustelun, jossa näiden kahden makasiiniepisodin motiiveja ja merkityksiä on pohdiskeltu eri näkökulmista. Karkeasti ottaen esitettyjen näkemysten enemmistön voi jakaa kahteen ryhmään: ehdottomasti tuomitseviin ja rajauksin tuomitseviin. Ensimmäinen ryhmä on suhtautunut tapahtumiin suoraviivaisesti lainvastaisena vandalismina ja väkivaltaisuutena. Toisessa ryhmässä on kuultu mielipiteitä, joissa tihutyöt ja riehuminen sinänsä on tuomittu, mutta on katsottu niiden olevan oire sellaisesta yhteiskunnallisesta tyytymättömyydestä, jonka syihin olisi syytä tarkemmin paneutua.

Valtamediassa vallalla tuntuu olevan näkemys, jonka mukaan makasiineilla mieltään osoittaneet ns. prekariaattiliike ja globalisaation vastustajat tekivät käsistä karanneella tempauksellaan todellisen karhunpalveluksen tavoitteelleen. Aivan riippumatta siitä, voiko vappuaamun tapahtumia makasiineilla oikeudenmukaisesti kuvata "etukäteen tarkoin suunnitteluksi mellakaksi" tai "suunnitelmalliseksi poliittiseksi väkivallaksi", käsitys on varmasti oikean suuntainen. Julkinen keskustelu aiheesta on kohuotsikoiden avittamana mennyt tapahtumien yleiseksi kauhisteluksi ja moraalisen närkästyksen manifestoimiseksi. Jyrkimmissä näkemyksissä mellakoitseva prekariaatti on leimattu arkitodellisuuteen tylsistyneiksi märkäkorviksi, joilla ei ole mitään todellista liittymäkohtaa niihin asioihin, joiden puolesta he väittävät taistelevansa. Myös vaihtoehtoja nykymuotoisille uusliberalistiselle globalisaatiolle etsivän liikkeen piiristä on esitetty kritiikkiä, jonka mukaan prekariaattiliike on pyrkinyt omimaan itselleen joukon äärimmäisen tärkeitä poliittisia kysymyksiä ja nyt riehunnallaan ryssinyt koko homman.

Prekariaattiliikkeen yhteiskunta-analyysi ja siitä seuraavat tavoitteet, sellaisena kuin ne esitetään prekariaatti.org -sivustolla , ovat helppoja ymmärtää ja hyväksyä. Työelämän perusteiden mullistuminen ja siitä seuraavat yhä kasvavat vaikeudet hallita omaa yksilöllistä elämäänsä ovat ilmiöitä, jotka tavalla tai toisella koskettavat suurinta osaa ihmisistä. Pätkätyöläisyys, pakollinen freelancerismi ja osa-aikaisuus, vuokratyövoiman yleistyminen, määräaikaisuus ja projektimaistuminen ovat nykyisen työelämän hallitsevia piirteitä, jotka ovat muuttamassa koko sitä tapaa, jolla ihmiset ovat elämänsä ja toimeentulonsa organisoineet. Yksilön on pakko joustaa ja sopeutua todellisuuteen, jonka yhä leimaa-antavampia piirteitä ovat ennustamattomuus ja kontrolloimattomuus.

Jos makasiinien tapahtumat olivat oire tämän kehityksen herättämästä tyytymättömyydestä, toi niitä seurannut julkinen keskustelu erinomaisesti esiin toisen ajassamme voimakkaasti vaikuttavan huolenaiheen eli näkemyksen, jonka mukaan vandalismi ja rikollisuus on nykyaikana yhä hallitsemattomampaa ja on saattanut fyysisen koskemattomuutemme uhanalaiseksi. Makasiinien mellakka valjastettiinkin nopeasti sellaisen mielikuvapolitikoinnin vetojuhdaksi, jossa tapahtumat esitettiin ikään kuin vain jäävuoren huippuna jostain paljon laajemmasta ilmiöstä. Poliisijohto oli kiireesti esittämässä jo tutuksi käyneitä vaatimuksiaan määrärahojen lisäämisestä, ja nyt sillä oli apunaan myös poliittisten piirien halu varmistaa, ettei mitään vastaavaa pääsisi tapahtumaan Suomen EU-puheenjohtajakauden huippukokouksien yhteydessä. Lehtiotsikot kirkuvat rikollisuuden raaistumisesta ja jättävät mainitsematta, että rikosten kokonaismäärä on itse asiassa laskenut. Samalla kun aineellisen hyvinvoinnin yhteen laskettu määrä on kasvanut Suomessa suuremmaksi kuin milloinkaan aiemmin, olemme siirtyneet myös yksityisten vartiointiliikkeiden, turvakameroiden, varashälyttimien, sähköisten kodinturvajärjestelmien, pippurisumutteiden, tainnutuspistoolien ja itsepuolustusoppaiden kulta-aikaan. Pelko myy, ja aina on löytynyt tahoja, jotka haluavat valjastaa nämä pelot luodakseen kattavampia valvonta- ja tarkkailukoneistoja.

Makasiinien tapahtumien ja niitä koskevan keskustelun tärkeimpänä taustamuuttujana voikin nähdä turvallisuuden tai oikeammin kokemuksen tämän turvallisuuden olemisesta uhattuna. Ongelman ratkaisuun on tarjolla kaksi keskenään päinvastaista strategiaa, joita voisi kuvata aitojen rakentamiseksi tai niiden purkamiseksi. Ensimmäisen strategian turvallisuuskäsitys on negatiivinen eli turvallisuutta ja vapautta jostain, toisen positiivinen eli turvallisuutta ja vapautta johonkin. Negatiivisen turvallisuuskäsityksen mukainen ongelmanratkaisu lähtee aina valvonnan ja kontrollin lisäämisestä. Se kannattaa sääntöjen ja niiden noudattamisen valvonnan tiukentamista sekä mahdollisista rikkomuksista aiheutuvien seuraamusten eli rangaistusten koventamista. Sille rikokset ja yhteiskunnalliset ongelmat laajemminkin ovat oireita liiasta vapaamielisyydestä ja sallivuudesta sekä niistä seuranneesta yhteiskunnan arvopohjan yleisestä rapautumisesta. Keskeiset jakolinjat tässä näkemyksessä ovat perinteisellä poliittisella oikeisto-vasemmisto -janalla liikkuvia sekä nationalismista ponnistavia kansakuntien välisiä.

Aitojen purkamisen kannattajille keskeisin yhteiskunnallinen ongelma taas on poliittisen ja taloudellisen vallan keskittyminen vain harvojen käsiin. Heidän mukaansa yksilöillä ei ole keinoja vaikuttaa elämänsä reunaehtoihin ja ympäröivään todellisuuteen ainakaan niillä keinoilla jotka tällä hetkellä ovat tarjolla. Yleisen voimattomuuden tunteen purkautuminen väkivaltaisuuksina on tässä tilanteessa ymmärrettävää. Heille ainoa kestävä lähtökohta ongelmanratkaisulle on epätasa-arvoa ylläpitävien rakenteiden muuttaminen, vaikka sitten ulkoparlamentaarista ja väkivaltaistakin tietä, ellei muu auta. Tärkeimmät vastakkainasettelut löytyvät valtaapitävien instituutioiden, olivat ne sitten poliittisia tai taloudellisia, ja niiden armoilla olevien yksilöiden väliltä. Tällä vastakkainasettelulla ei välttämättä ole kovinkaan paljon liittymäkohtia perinteiseen politiikkaan esimerkiksi sellaisena kuin sitä tehdään Suomen eduskunnassa.

Aitojen rakentamisen nimiin vannovat tietysti ne, jotka katsovat itse kuuluvansa niiden sisäpuolelle kyvykkyytensä, erinomaisuutensa, taloudellisen merkityksensä, kuuliaisuutensa, korvaamattomuutensa tai jonkin muun vastaavan syyn ansiosta. Aidat kyllä suojaavat ja turvaavat, mutta samalla ne myös ylläpitävät ja lisäävät yhteiskunnallista epätasa-arvoa luomalla tavalla tai toisella etuoikeutettujen karsinoita, joissa ihminen on tai ainakin mieltää olevansa turvassa aitojen ulkopuolella jylläävältä kaaokselta ja epävarmuudelta. Nykyisen työelämän ennustamattomuus ja kontrolloimattamuus vaan ovat aiheuttaneet sen, että vain harvat voivat olla todella varmoja asemastaan ja paikastaan auringossa.

Poliittinen eliitti ja esim. ammattiyhdistysliike kuitenkin pyrkivät luomaan mielikuvia todellisuuden kontrolloitavuudesta, koska niiden koko olemassaolon oikeutus perustuu siihen. Asia on helposti havaittavissa esim. suomalaisen ay-liikkeen tavoitteista. Sen sijaan, että se pyrkisi esittämään varteenotettavia vaihtoehtoja yksilöt jalkoihinsa polkevalle markkinaliberalismille, se keskittyy kapean edunvalvontanäkökulmaan ja taistelee saadakseen jäsenistölleen mahdollisimman paljon välittömiä materiaalisia etuja, eli kamppailee päästäkseen aitojen sisäpuolelle. Jäsenmaksua maksamattoman ja taustoiltaan sopimattoman, esim. maan rajojen ulkopuolelta tulevan työvoiman se haluaa aidata ulkopuolelle.

Työelämässä toimiville yksilöille tämä aitojen sisäpuolelle pääseminen muodostaa nykyisin kaikkein keskeisimmän kannustimen. Toisessa vaakakupissa on pääsy paikkaan auringossa, aineellisella vauraudella ja työyhteisön arvostuksella palkittujen menestyjien joukkoon, toisessa taas menestyksen kehältä putoaminen ja ajautuminen työvoiman yhä leveämmäksi käyvässä marginaalissa raatavaan erilaisissa epätyypillisissä työsuhteissa toimivaan uusköyhälistöön, pahimmassa tapauksessa syrjäytyminen kokonaan työvoiman ulkopuolelle.

Aitojen rakentaminen on linnottautumista, omien asemien ja saavutettujen etujen turvaamista ulkopuolisia uhkakuvia vastaan. Se on aikaanjänteeltään lyhyttä mutta psykologisesti erittäin ymmärrettävää, ainakin niiden osalta, jotka ovat jo päässeet aitojen sisäpuolelle tai joilla ainakin on siitä toivoa. Aitojen purkaminen sen sijaan vaatii valmiutta alistua myös omassa aineellisessa elintasossa tapahtuvalle mahdolliselle laskulle sekä halua päästää mahdollisimman moni jakamaan sitä hyvinvointia, josta itse on päässyt osalliseksi. Aitayhteiskunta perustuu lailla vahvistettuihin määräyksiin ja kirjaimellisesti noudatettuihin sanktioituihin sopimuksiin sekä ihmiskäsitykseen, jossa hallitsevana tekijänä on ihmisten pyrkimys oman aineellisen hyvinvointinsa maksimointiin. Aidaton yhteiskunta lähtee täysin toisenlaisista perusolettamuksista, ihmisten keskinäisen kunnioituksen ja solidaarisuuden ajatuksista ja ennen kaikkea sellaisesta ihmiskäsityksestä, jossa yhteisten sääntöjen kunnioitusta ja solidaarisuutta voidaan synnyttää myös muuten kuin joko taloudellisten kiihokkeiden kautta tai rangaistuksen uhalla.

Tulevaisuusperspektiivit eivät näitä kovinkaan lupaavilta aitojen purkamisen kannattajille. Rahassa mitattavan vaurauden maksimointiin perustuvan yhteiskunnallisen ohjauksen oloissa on vaikeaa kuvitella, että aidattoman yhteiskunnan edellyttämä ihmiskuva voisi muodostua vallitsevaksi. Kun ihmiselämän moninaisuutta hallitsevaksi arvoksi on nostettu rahassa mitattava keskinäinen kilpailu, ei solidaarisuuden synnylle ole juurikaan edellytyksiä. Vain se saattaisi muuttaa tilanteen, että aitojen sisäpuolelle pääseminen ja käsitys siellä vallitsevasta suuremmasta onnellisuudesta osoittautuisivat illuusioiksi. Yksittäinen yksilö saattaa ne toki sellaisiksi havaitakin, mutta yhteiskunnassamme vallitsevat taloudelliset ja poliittiset ideologiat ponnistavat yhä tiukasti aineellisen hyödyntavoittelun ja edunvalvonnan pohjalta.

Globaali talouden ja työelämän muutos on mullistamassa myös suomalaista yhteiskuntaa. Nykyisten poliittisten keskustelujen taustalla heijastuvat kilpailevat näkemykset valtion luonteesta joko terveys-, sosiaali- ja koulutuspalveluja tarjoavana hyvinvointivaltiona tai valvonta-, kontrolli- ja sanktiointitehtäviinsä keskittyvänä ns. yövartijavaltiona, joka ei häiritse talouden toimintaa esim. aktiivisella tulonjakopolitiikalla.

3 kommenttia:

markku_s kirjoitti...

Minusta aika oleellinen kysymys on voiko jonkinlaista perustumallia, joka on noiden prekariaattien vaatimus, ajaa ihan demokraattisen koneiston kautta. Pitäisi voida sillä sille on aika laaja kannatus ja toisaalta on aika selvää, että mitään suurta työvoimapulaa ei ole eikä ilmeisesti tule.

Pikkurikollisuutta taas ei kannattaisi sotkea asiaan ollenkaan. Esimerkiksi julkisissa liikennevälineissä öykkäröivillä ja sotkevilla ihmisillä ei ole mitään yhteiskunnallisia päämääriä. Yleensäkin he häiritsevät ja suorastaan sortavat eniten juuri köyhimpiä ihmisiä. Nollatoleranssipolitiikka tällaisten suhteen on aivan ok.

Johanna kirjoitti...

En ole paassyt kovinkaan tarkasti seuraamaan sita, mita makasiineilla tapahtui ulkomailla oleskeluni takia, mutta voisin tuoda tahan huomioita Ranskasta.

Ranskan kiistellyn tyolain CPE:n vastaiset mielenosoitukset saivat erityisesti ulkomaisessa lehdistossa (International Herald Tribune)samanlaisen kohtelun, kun makasiinien tapahtumat: ranskalaisen tyolainsaadannon (35 h tyoviikko, korkea irtisanomisturva) ovat hemmotelleet pilalle nuorison, joka odottaa, etta ensimmaisen tyopaikan pitaisi olla vakituinen.

Tastahan ei mielenosoituksissa tarkkaan ottaen ollut kysymys. Opiskelijat ja ay-liike eivat hyvaksyneet sita, etta ensimmaisessa tyopaikassaan oleva alle 26-vuotias voidaan kahden vuoden jalkeen irtisanoa ilman mitaan syyta.

Mielenosoitukset muuttuivat hyvin akkia vakivaltaisiksi. Se ei kuitenkaan olleet opiskelijat, jotka alkoivat tuhota omaisuutta (muutamaan tapausta lukuunottamatta) ja hakata ohikulkijoita ja toimittajia, vaan aarioikeisto ja -vasemmistolaisia huligaaneja (ranskalaisten kayttamia luokitteluja) seka lahioista tulleita, ranskalaisen yhteiskunnan ulkopuolelle jaaneita siirtolaistaustaisia nuoria.

Eli: 1)ne, joilla oli selva poliittinen ohjelma (opiskelijat ja ay-liike)toivat nakemyksensa suuremmalta osin julki rauhallisesti ilman vakivaltaa; 2) opiskelijat kuuluvat/tulevat kuulumaan eliittiin (ovat aidan sisapuolella?); 3) omaisuutta tuhonneilla ja sivullisten - ja rauhallisten mielenosoittajien - kimppuun hyokanneilla ei ollut sen tarkentuneempaa yhteiskunnallista paamaaraa.

En tieda, loytyyko tasta yhtymakohtia makasiinien tapahtumiin.

Markku Jokisipilä kirjoitti...

Kyllä peruskuvio on aika samankaltainen. Suurin ero on siinä, että ranskalaisilla on tämä omintakeinen juttunsa "la rue" eli katu, joka toimii ikään kuin viimeisenä vetoomustuomioistuimena tai ylimääräisenä parlamenttina siinä vaiheessa kun tyytymättömyyden kanavointi ja ongelmanratkaisu normaaleja väyliä pitkin ei onnistu. Suomessa ei tällaista väkivaltaisuuksiin tai ainakin vandalismiin taipuvaista mielenosoituskulttuuria ei juurikaan ole esiintynyt.

Mitä tulee perustuloon, en pidä sen syntyä tai edes nousua poliittiselle agendalle kovinkaan todennäköisenä. Asiastahan keskusteltiin muutama vuosi sitten teoreettisesti, mutta nykyisessä ilmapiirissä, joka menee kovaa vauhtia juuri päinvastaiseen suuntaan, tällaiset ideat ovat aika lailla passé. Tämä ei tietenkään poista sitä ongelmaa, että kunnollisten työllistymismahdollisuuksien ulkopuolelle putoavaa porukkaa on koko ajan enemmän.