maanantaina, kesäkuuta 26, 2006

Tutkimusrahoitusta Wikipedia-artikkeleihin?

Pari viikkoa sitten kuulin Lähi-Idän tutkimuksen maailmankongressissa vakuuttavan esitelmän siitä, kuinka sähköiset julkaisukanavat hakkaavat perinteisen paperimuotoisen tiedonvälityksen kuusi-nolla ei vain päivittäisinformaation vaan myös akateemisen tutkimustiedon alalla. Esimerkkikeissinä oli Irakin kansalaisyhteiskunnan tilanne ja esitelmöitsijänä Jon Gresham, joka oli siirtänyt tutkimustoimintansa reaaliaikaan, eli toisin sanoen päivän päätteeksi julkaisi aina aikaansaannoksensa verkkofoorumillaan. Sivusto saa valistuneelta kohdeyleisöltä 350-500 sivulatausta per päivä, mikä ei ehkä ole englanninkieliselle sivustolle mikään päätä huimaava määrä, mutta joka tapauksessa voittaa oikeastaan mitkä tahansa alan akateemiset kausijulkaisut mennen tullen. Myös vierailijat pääsevät kommentoimaan ja muokkaamaan sivustolla julkaistuja artikkeleja, eli Greshamin tavoitteena on tätä kautta saada käyttöönsä myös muiden aiheesta kiinnostuneiden älyllistä pääomaa.

Olen itse ajatellut samaa asiaa jo pitkään. Varsinkin humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla, jotka eivät pysty kilpailemaan eksaktiudellaan ja ns. tieteellisyydellään, tutkimuksen on oltava yhteiskunnallisesti vaikuttavaa, jotta niiden olemassaolo olisi oikeutettua. Toisin sanoen tutkimustulosten on puhuteltava myös muita kuin välittömästi samasta erikoisaiheesta kiinnostuneita norsunluutornien fakki-idiootteja. Tästä eivät kaikki tutkijat ole samaa mieltä, mutta ainakin poliittisessa historiassa katson tämän olevan ehdottoman välttämätöntä.

Internetin myötä nämä yhteiskunnallisen vaikuttavuuden kanavat ovat moninaistuneet ja vanhat muodot jopa kokonaan syrjäytyneet uusien tieltä. Jos minäkin tutkijana otan uuden tutkimusprosessin alkupisteiksi lähes poikkeuksetta osoitteet Google ja Wikipedia, olisi melkoista itsensä pettämistä kuvitella ns. maallikkojen hakeutuvan tiedonjanossaan kirjastojen hyllyille. Näin saattaa tietysti tapahtua tiedonhakuprosessin ehdittyä pidemmälle ja tiedonjanon jalostuttua, mutta ensimmäiset ja monessa tapauksessa myös ainoat vastaukset mieltä askarruttaviin kysymyksiin haetaan nimenomaan netistä.

Yliopistojen ja opetusministeriön strategioissa puhutaan paljon tästä yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta, mutta tämäkin kriteeri, niin kuin kaikki muutkin ohjelmalausuntojen hienot sanat, jäävät vaille tarkempaa määrittelyä. Vain pieni osa tutkijoista operoi internetissä niin, että esim. saattaisi tutkimustuloksiaan tuoreeltaan julkisuuteen kotisivuillaan. Osaksi tämä johtuu plagioinnin ja intellektuaalisten varkauksien pelosta, mutta suureksi osaksi on kysymys sähköisen julkaisemisen tietoisesta vieroksumisesta. Tämä taas palautuu siihen, että nettijulkaisemista ja sähköisten kanavien kautta vaikuttamista ei juhlapuheista huolimatta arvosteta suomalaisessa akateemisessa yhteisössä, ts. niitä ei noteerata esimerkiksi akateemisissa virantäytöissä.

Niinpä humanististen ja yhteiskuntatieteellisten tieteiden nettijulkaisutoiminta on Suomessa suurimmaksi osaksi pelkkää puuhastelua. Sivuja päivitetään lisä- ja ylitöinä ja harvakseltaan. Tutkijoita ei tunnu häiritsevän se, että heidän uudet tutkimustuloksensa jumittuvat puoleksi - puoleksitoista vuodeksi painatusprosessin hitaisiin rattaisiin. Historian kaltaisella alalla tämän ehkä vielä ymmärtää, mutta entäpä sitten kun pitäisi kommentoida ajankohtaisia asioita heti tuoreeltaan? Akateemisten aikakausjulkaisujenkin useamman kuukauden mittainen aikajänne valmiista artikkelista julkaisuksi on auttamatta liian hidas. Kun artikkeli joskus tulee ulos, keskustellaan julkisuudessa jo aivan muista asioista. Sähköisten kanavien kautta olisi potentiaalisesti puheenvuoroille saatavissa valtaviakin lukijamääriä, kun taas tieteelliset aikakauskirjat ja kirjoina julkaistut tutkimukset jäävät pienen erikoisyleisön luettaviksi tai suoraan kirjaston hyllyyn pölyttymään.

Jos tavoitellaan yhteiskunnallista vaikuttavuutta, tulisi suomalaisten tiederahoittajien ryhtyä tukemaan verkossa julkaisemista. Lisäksi rahoitus olisi ohjattava suoraan tutkijoille ja tutkimusryhmille, ei esimerkiksi verkkojulkaisuprojektejaan pyörittäville kirjastoille tai tieteellisille seuroille, koska se toisi peliin vain yhden turhan ja prosessia hidastavan byrokraattisen väliportaan. Verkko-opetuksessa rahoitusta on löytynyt mitä erilaisimpien multimediakurssien suunnitteluun ja opetusteknologiseen kikkailuun, mutta verkkojulkaisussa taikatemppuja ei tarvittaisi. Paras muoto tutkimustulosten julkaisemiseen olisivat erilaiset tekstidokumentit tarvittavalla visuaalisella materiaalilla varustettuna: pdf-asiakirjat, simppeli html jne. Tai sitten tutkimustulokset suoraan Wikipedia-artikkeleiksi kirjoitettuna.

Voisin mennä takuuseen siitä, että esimerkiksi poliittisen historian alalla laadittu rahoitushakemus Suomen poliittisen historian keskeisiä tapahtumia käsittelevän 50 Wikipedia-artikkelin kirjoittamiseksi tulisi bumerangina takaisin Suomen Akatemiasta, vaikka hakijoina olisi nimekäskin ryhmä. Humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla "tieteellisyys" vaikuttaa valitettavan usein olevan näpertelyä erilaisten sosiaalisen konstruktivismin ja postmodernismin pohjalta ponnistavien täysin marginaalisten ja suurelle yleisölle merkityksettömien aiheiden parissa. Internet tarjoaisi loistavan kanavan tieteen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lisäämiseen, mutta ainakin toistaiseksi akateeminen yhteisö katsoo sähköistä julkaisemista nenänvarttaan pitkin. Vasta-argumentteja piisaa: luotettava vertaisarviointi puuttuu, kuka vaan voi julkaista mitä vaan mistä vaan, lukijakunta on valikoitumatonta ja sivistymätöntä, kirja se sentään on kirja jne. jne.

Monet yliopisto-opettajat kauhistelevat Google-sukupolven opiskelijoiden tietämättömyyttä ja sokeaa luottamusta tasoltaan enemmän kuin kirjaviin sähköisiin lähteisiin. Melankolisella sentimentaalisuudella muistellaan aikoja, kun vielä tietoja haettiin kirjastosta. Ongelma ei kuitenkaan ole uuden sukupolven tietämättömyydessä vaan siinä, että tiedon portinvartijat eli kauhistelijat itse eivät ole pystyneet tai halunneet tuottaa tieteellisesti pätevää tietoa sille tiedonhakufoorumille, jota nykyään ylivoimaisesti eniten käytetään.

Jos joku on rakentamassa edellä kuvaillun kaltaista tutkimus- tai oikeammin tiedontuottamisprojektia Wikipedia-artikkeleiden kirjoittamisen ympärille, olen siitä enemmän kuin kiinnostunut. Suomenkielisessä Wikipediassa on tällä hetkellä 68 000 artikkelia ja määrä kasvaa joka päivä. Kustantamoista ainakin WSOY on ajan hermolla ja on tuomassa markinnoille omaa yrityksille ja yhteisöille suunnattua Fakta-verkkopalveluaan (piti valmistua huhtikuussa, mutta ei ainakaan vielä ole näkynyt), jossa lupausten mukaan tulee olemaan 100 000 artikkelia, joita asiantuntijat lisäksi päivittävät. Palvelu on tietenkin maksullinen, ja jo se tulee takaamaan häviön public domain -tietosanakirjoille. Muutaman kymmenen maksetun asiantuntijan joukko ei mitenkään pysty pärjäämään satojen tuhansien ihmisten Wiki-yhteisölle. Englanninkielisestä Wikipediasta löytyy nimittäin jo nyt 1.200.000 artikkelia, ja keskimääräinen laatu paranee jatkuvasti.

Wikipedia toimii täysin samoilla periaatteilla kuin tiedejulkaiseminen, eli tutkimustulosten täydellisen avoimuuden, vertaiskontrollin pohjalta ja tiedon kumuloitumisen pohjalta. Ihanteellisempaa välinettä tiedon saamiseen laajojen yleisöjen ulottuville on vaikeaa kuvitella.

6 kommenttia:

Tero Heiskanen kirjoitti...

Erittäin hyvä puheenvuoro. Tiedemaailma on erittäin kankea ja kehittymätön tekemään oman työnsä tuloksista saavutettavaa digitaaliaikana. Tutkimuksia julkaistaan tieteellisissä julkaisuissa, jonne ne hautautuvat ja jotka ovat jo julkaisuajankohtana vanhoja. Lukijamäärä, joka lasketaan kymmenissä on jo hyvä saavutus tieteelliselle artikkelille.
Kuilu kansalaisten ja tutkijoiden välillä tiedon leviämisessä on valtava. Tänä päivänähän on poikkeuksellista, jos tutkija kertoo yleisesti ja kansantajuisesti siitä tiedosta, jonka keräämisestä hänelle maksetaan. Voidaan ajatella, että tutkijat ovat etuoikeutettuja saadessaan perehtyä tietoon ja luoda tietoa päätoimisesti verrattuna kaikkiin muihin ammatteihin, joissa päätehtävä on enemmän suorittava kuin tietoa keräävä. Jos etuoikeutetusti tietoa saa kerätä niin luonnollisesti olisi velvollisuus tietonsa parhaalla mahdollisella tavalla muille jakaa. Uuden tietoteknologian avulla tiedonjakamisen mahdollisuudet ovat mullistuneet ja ennenkaikkea myös lisääntyneen tiedonsaannin avulla potentiaali luoda uutta tietoa aiempaa nopeammin, koska tiedonkäsittelijöitä on moninkerroin entistä enemmän. Yksinkertaisinta yhteiskunnallista vaikuttamista olisi tutkitun tiedon siirtyminen tutkijoilta kansalaisille juuri kansalaisten suosimia tiedonväyliä pitkin. Jokaisella tutkijalla tai tutkimusryhmällä pitäisi olla velvollisuus julkaista kansantajuista tietoa tutkimusalueestaan esim. wikipedia- tai blogi-formaatissa ja osallistua aiheesta käytävään keskusteluun kaikkien kiinnostuneiden kanssa.
Taustalla koko tässä asiassa luuraa vanha: "tieto on valtaa"-periaate, josta on vaikea päästä eroon. Kaikille tasa-arvoisesti saavutettavissa oleva kaikki tieto olisi jo teoriassa mahdollista, mutta koko ihmisen historian mittainen itsekkään tiedonjaon kulttuuri taistelee vastaan.
Tiedeyhteisössä ei ole mitenkään poikkeuksellista, että naapurihuoneessa, -laitoksella, -maassa tehdään omaan tutkimukseen oleellisesti liittyvää työtä, mutta siitä ei tiedetä, koska tieto ei ole nykyajan tietoteknologian keinoin saavutettavissa. Pitää tuntea ihmisiä henkilökohtaisesti tai hankkia tehottomia tiedonhankintamenetelmiä, jotta tietoon pääsisi käsiksi.
Markun ehdottoma uuden ajan tiedejulkaiseminen olisi ehdottoman tarpeellinen ja siitä olisi hyötyä myös tiedeyhteisön sisällä, vaikkakin merkittävän hyöty tulisi kansalaisen ja tieteen lähentymisestä.
Eikä tilanne ole varmaan yhtään parempi muillakaan tieteenaloilla kuin humanistisella tai yhteiskuntatieteellisellä puolella nettijulkaisutoiminnassa, ei ainakaan informaatiotekniikan alueella, vaikka ollaan meille omimmallamme kentällä. Allekirjoittanut on ihmisen ja teknologian vuorovaikutuksen tutkija.

Anonyymi kirjoitti...

"verrattuna kaikkiin muihin ammatteihin, joissa päätehtävä on enemmän suorittava kuin tietoa keräävä." - Vähän jyrkkä ja keinotekoinen erottelu. Kyllä niitä kapulakielellä ilmaistuna tietointensiivisiä ammatteja piisaa. Ja sellaiset tutkijat, jotka tyytyvät tiedon "keräämiseen" ovat enemmänkin 'tutkijoita'. Miten sitä sanotaankaan, että on tehnyt tutkimushommien lisäksi myös oikeita töitä. Markun "täydellisestä profiilista" puuttuu - horoskooppimerkki.

Tero Heiskanen kirjoitti...

Pahoittelen ehkä epäselvää argumentointia. Kärjistetyllä tutkijoiden ja muiden tietointensiivisten ammattien erottelulla oli tarkoitus nostaa esille tutkija-ammatin ominaisia piirteitä. Näkisin tutkijoiden(=tutkimustyötä tekevien) olevan se äärilaita ammattien avaruudessa, joka luo/kerää eniten uutta tietoa ja jolla ei ole niinkään taloudellisia tai tuottavia velvotteita(="oikeita töitä"). Ei ollut tarkoitus mitenkään väheksyä muita tietointensiivisiä ammatteja. Tutkijoilla, joilla on siis vähemmän "oikeita töitä", pitäisi olla velvollisuus jakaa tietoa mahdollisimman monipuolisesti ja saavutettavasti.

Anonyymi kirjoitti...

Siitä mitkä työt ovatkaan niitä "oikeita" tulee mieleen se vanha juttu käräjäoikeuden laamannista, joka tiedusteli vastaajalta: "Onko teillä ammattia vai laitetaanko tänne että johtaja".

Markku Jokisipilä kirjoitti...

Kiitokset Tero arvokkaista kommenteistasi ja lisäpointeista. Huomiosi tuosta, ettei välttämättä tiedetä naapurihuoneessa tehtävän itselle olennaista tutkimusta, osui naulan kantaan. Puhutaan hirveästi verkostoitumisen ja henkilökohtaisten kontaktien solmimisen tärkeydestä, koska muuten ei ole mahdollista päästä elintärkeän "hiljaisen tiedon" tms. jäljille. Kuitenkin juuri tällainen kielii mainitsemastasi itsekkään tiedonjaon kulttuurista ja siitä, että tiedon haltijat ovat halunneet järjestäytyä vaikeasti tavoitettaviksi suljetuiksi eliittiyhteisöiksi. Mutta niin kuin totesit nyt toivoa tällaisten mekanismien murtamisesta on enemmän kuin koskaan, koska välineet tiedon saattamisessa periaatteessa kaikkien ulottuville ovat jo käytössämme. Jos todella toimittaisiin tutkimustulosten mahdollisimman täydellisen julkisuuden ja avoimuuden pohjalta, putoaisi kaikkinaisilta salaseuroilta ja kultapossukerhoilta pohja pois kokonaan.

Ainakin itse haluan tutkijana toimia niin, että ensin tutustun muiden tutkijoiden tutkimusaiheisiin ja -tuloksiin, ja sitten, jos ne ovat itselleni tärkeitä ja olennaisia, solmin kontakteja. Vaikka uusiin ihmisiin tutustumisella totta kai on sosiaaliset perusteensa, on tutkijan näkökulmasta mieletöntä ajanhukkaa ja täydellistä sattumankauppaa solmia kontakteja ja verkostoitua vain siltä varalta, että joku uusista tuttavuuksista saattaa tehdä jotain omiin kiinnostuksenkohteisiini liittyvää.

Tuija Aalto kirjoitti...

Hei, jätän tähän blogiin terveiset todisteena hyvän blogikirjoituksen pitkästä elinkaaresta. Tulin tänne Digitaalisen kirjaston blogimerkinnän kautta.