Exit only - valtiokonttori armahtaa, minä en

Tänään Ilta-Sanomat uutisoi, että kansanedustaja Toni "Viikinki" Halmeelle on myönnetty työkyvyttömyyseläke. Eläkkeen myöntänyt valtiokonttori tuli lääkärinlausuntojen perusteella siihen tulokseen, ettei Halmeen terveys salli enää jatkaa parlamentaarikon hommissa. Päätös eläkkeen hakemisesta oli Halmeen oma, eikä puolueella tai eduskunnalla ollut osuutta asiassa, korosti perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini.

Maamme poliittisessa historiassa voi katsoa konfliktien ja kovien ideologisten latausten aikakauden päättyneen Kylmän sodan loppumisen ja Neuvostoliiton hajoamisen myötä. Tältä näkökulmalta on jopa sääli, että Viikingin kirves pääsi näin täysin tylsymään jo ensimmäisen nelivuotistaistelun aikana. Kansanedustuslaitoksemme historiaan hänen kautensa menee varmasti kaikkein erikoisimpana ja tapahtumarikkaimpana, ja luulenpa, ettemme vähän aikaan tule näkemään Arkadianmäellä mitään vastaavaa.

Halmeen kansanedustajaura seurasi klassista nousu ja tuho -draaman kaarta. Hänet valittiin eduskuntaan 2003 maaliskuussa valtavalla äänisaaliilla (16.390, voitti mm. Anneli Jäätteenmäen) ja junttipuolueeksi leimatun/profiloituneen perussuomalaisten ensimmäisenä Helsingistä läpimenneenä ehdokkaana. Heti valituksia tultuaan hän nimitti istuvaa presidenttiä moittivaan sävyyn lesboksi, jota joutui sitten ihan virallisestikin pyytämään anteeksi. Seuraavana kesänä sattui hänen asunnossaan viinan- ja amfetamiininhuuruinen ammuskeluepisodi, jonka yhteydessä suoritetussa kotietsinnässä löytyi luvattoman aseen lisäksi suuret määrät dopingvalmisteita.

Tämän jälkeen Halme raitistui joksikin aikaa, mutta pysyi otsikoissa. Eduskunnassa hän sai huomautuksen edustajan arvolle sopimattomasta kielenkäytöstä todettuaan, että pedofiileilta pitäisi "leikata munat irti" ja "lyödä ne tapilla perseeseen". Seuraavaksi olivat vuorossa kohu-uutiset juoppuhulluuskohtauksesta, pakkohoitoon siirtämisestä ja rattijuopumuksesta. Vaalikampanjan aikana annetut lupaukset olla käyttämättä kansanedustajan taksietua osoittautuivat nekin katteettomiksi, kun kävi ilmi, että keväällä ja kesällä 2006 Viikinki oli käytellyt kumijalkaa veronmaksajien piikkiin peräti 115 eri kertaa.

Onhan meillä hyviä kandidaatteja tälläkin kertaa, mutta jotenkin en usko, että edes Halmeen tavoin kyntensä sekä urheilun että kiellettyjen aineiden saralla näyttänyt "Rehellinen Lapin mies" Jari Isometsä kykenisi yhtä värikkäisiin edesottamuksiin, vaikka valituksi tulisikin. Vai olisiko perussuomalaisten ehdokkaana Helsingissä olevasta Frederikistä Halmeen manttelinperijäksi? Sääli, että Susan Kuronen kieltäytyi ehdokkuudesta. No, ehkäpä on niin, että sen, minkä poliittisen historian tutkimuskohteiden kiehtovuudessa menetämme, yleisessä hyvinvoinnissa ja turvallisuudessa voitamme.

Ilta-Sanomat ei ollut saanut (ei ehkä ollut yrittänytkään) Halmeelta itseltään kommenttia eläkepäivien viettosuunnitelmista. Niinpä tämän kirjoituksen voi lopettaa eläkeaihepiiriä vähän yleisemmällä tasolla koskevaan Viikingin linjanvetoon:

Jos kerran taiteilijaeläkettä myönnetään kaiken maailman savikukon pyörittäjille ja runon rustaajille joiden kippoja ja kirjoja on nähnyt ehkä viisi ihmistä, niin kyllä musta samalla tavalla pitäisi tukea entisiä urheilijoita. On ihan yhtä rankkaa treenata joka päivä 25 vuotta urheilua kuin puhallella vähän lavalla nuotteja paskatorveen tai sutia baskeri silmillä kännissä pillunkuvia tauluun.

Rankkojen duunien listaan voimme nyt siis lisätä myös kansanedustajan tehtävät. Ei auttanut edes nyrkkeilyn raskaan sarjan SM-titteli, yksikin kausi oli liikaa.

Ich hab der Herr Adolf baden sehen

Taannoin matkustaessani Berliinissä taksilla keskustelin kuljettajan kanssa kaupungin ajanvietetarjonnasta. Jostain kummasta sain päähäni kysyä, olisiko jossain tarjolla Hitleriä humoristisesti käsittelevää komedianäytelmää tai revyytä. Kuski vastasi suoralta kädeltä, että ei varmasti ole, koska sellaisen esittäminen ei Saksassa olisi edes mahdollista. On joitain asioita, joista ei vain lasketa leikkiä, ja niiden joukossa Adolf Hitler edustaa aivan terävintä kärkeä.

Kuski oli väärässä. Saksan elokuvateattereiden eniten lipputuloja keräävänä kassamagneettina nimittäin on tammikuun alusta saakka pyörinyt elokuva nimeltä Mein Führer - Die wirklich wahrste Wahrheit über Adolf Hitler (Johtajani - oikeasti todellisin totuus Adolf Hitleristä. Raina on luonnollisesti herättänyt kiivasta keskustelua puolesta ja vastaan. Osan mielestä on jo korkea aika, että Hitleristäkin voidaan tehdä huumoria, toisten mielestä taas elokuva osoittaa käsittämättömän huonoa makua ja kyvyttömyyttä ymmärtää historiaa. Jo pari vuotta sitten ilmestyneen Der Untergang -draaman yhteydessä kiivailtiin kovasti siitä, onko moraalisesti hyväksyttävää pyrkiä kuvaamaan Hitlerin kaltaista hahmoa ihmisenä ja liittää häneen inhimillisiä piirteitä.

Ehkä erikoisin piirre Hitler-komediassa on se, että sen on ohjannut Dani Levy, joka on juutalainen. Eikä kyllä ole tuo käsikirjoituksen punainen lankakaan ihan kaikkein tavanomaisimpia. Tarinaa alkaa joulukuusta 1944, jolloin sota on viittä vaille hävitty. Hitler on vajonnut syvään masennukseen ja on kyvytön tekemään yhtään mitään. Propagandaministeri Joseph Goebbels päättää järjestää uudenvuodenpäiväksi kansallisen hengennostatustilaisuuden, jonka kliimaksina on Führerin pitämä kansaan taistelutahtoa luovan palopuhe. Jotta tämä olisi mahdollista, on diktaattori saatava jollain konstilla takaisin kuosiin. Goebbels haetuttaa keskitysleiristä erään juutalaisen näyttelijän ja antaa tälle tehtäväksi valmentaa Hitler takaisin parhaiden päiviensä puhekuntoon.

Ainakaan vielä ei Finnkinon sivuilta löytynyt tietoa siitä, koska leffa on tulossa Suomeen. Sitä odotellessa voi juuri tästä aihepiiristä nauruja hakeva viihdyttää itseään vaikkapa Mel Brooksin elokuvan Kevät koittaa Hitlerille (alkup. The Producers, 1967) parissa. Maamme pienen koon ja strategisen syrjäisyyden vuoksi me suomalaiset olemme onneksi säästyneet tämän sortin ja mittaluokan historiallisilta suuruuksilta, ja historiallisten tabujenkin suhteen saldomme on köyhänlainen ainakin Saksaan verrattuna. On meilläkin kuitenkin herkät kohtamme, vai voisitteko kuvitella jonkun tekevän Suomessa vaikkapa Mannerheimista kunnon slapstick-komediaa? Minä ainakin menisin katsomaan.

Lysergidihappopäät Särkyneen Selän Vuorella

Oli pitkästä aikaa tilaisuus perehtyä oman levyhyllyn sisältöön ja ihmetellä niitä kaikkia hankintoja, joita neljännesvuosisadan jatkuneen kuunteluharrastuksen aikana on tullut tehtyä. Kokoelma aaltoilee vapaasti mutkitellen yllättävistä helmistä pakollisten klassikkojen, unohduksiin painuneiden oman aikansa hittien, asemaansa kaikkia mädäntymisen lakeja vastustaen päätyneiden omien suosikkien, oudoista genreistä poimittujen satunnaisten mutta syystä tai toisesta vaikutuksen tehneiden tuttavuuksien ja enemmistöä edustavien omassa kategoriassaan ihan hyvien kautta aina silkkaan tuubaan (vähintään 100 levyllistä sitäkin...) saakka.

Tänään polttopisteeseen jämähti yksi ainoa kappale ja kaikeksi onneksi hylly vieläpä mahdollisti sen kunnon ruumiinavauksen. Kyseessä oli Freud, Marx, Engels & Jungin vuonna 1987 levyttämä Sunnuntaiaamun kadut, jota itse pidän yhtenä kovimmista ja pieteetimmillä tehdyistä ikinä suomen kielellä levytetyistä country-covereista. Tätä krapulaklassikoksikin nimettyä biisiä on vaihtelevalla menestyksellä versiotu englanniksi varsin paljon, joten Freukkaredien härmäversio puolusti paikkaansa jo tuollaisena patrioottis-isänmaallisena vetona. Lisäksi on todettava, että paria tekstissä myöhemmin esille käyvää englanninkielistä versiota lukuunottamatta Pekka Myllykosken ja kumppanien näkemys aiheesta pyyhkii pöytää kenellä tahansa.

Lauantai-illalla rankasti ilman naisseuraa juhlineen yksinäisen miehen lepopäivän aamun ensimmäisiä tunteja kuvaava biisi on alunperin lähtöisin elokuvanäyttelijänäkin tunnetuksi tulleen Kris Kristoffersonin kynästä. Tarina kertoo, että sävellettyään ja sanoitettuaan kappaleen kroppaansa ja tajuntaansa monissa liemissä uittanut Kristofferson tajusi luoneena todellisen mestariteoksen. Hän ei ollut varma, oliko kyse hänen aidoista kyvyistään, sattumasta, jumalaisesta ironiasta vai jonkinlaisesta johdatuksesta, mutta siitä hän oli varma, että kappale oli saatava mahdollisimman laajaan jakeluun. Niinpä hän lähti viskin lietsomassa nousuhumalassa helikopterilla (tarina ei sitä kerro, mutta todennäköisesti vieläpä itse lentäen, sillä hänellä oli lupakirja) kohti Johnny Cashin ranchia. Laskeuduttuaan Cashin nurmikolle hoiperteleva Kristofferson ilmoitti viskipullo toisessa ja kitara toisessa kädessään miehelle mustissa, ettei poistuisi ennen, kuin saisi esittää mestariteoksensa. Cash suostui, tunnisti helmen, levytti kappaleen itse ja sai siitä vuoden amerikkalaisen kantribiisin palkinnon.

Kristoffersonin jonkin sorttinen tragedia oli ja on (s. 1936, still kicking) että hänellä oli kyky tehdä loistavaa musiikkia, mutta ei esittää sitä itse ainakaan Amerikan mittakaavassa kaupallisesti ykkösketjun paikkaan oikeuttavalla tavalla. Muiden esittäminä monista hänen sävellyksistään sen sijaan tuli kuolemattomia hittejä: Sunday Morning Coming Down (Cash), Me and Bobby McGee (Janis Joplin), Help Me Make It Through The Night (Joe Simon, Sammi Smith), For The Good Times (Ray Price), The Taker (Waylon Jennings), Once More With A Feeling (Jerry Lee Lewis)... Toisaalta Kristoffersonilla oli tapana sanoa "God Protects Fools and Songwriters", ja ehkäpä kun ajattelee em. listan muutaman staran kohtaloja, voi todeta hänen olleen oikeassa.

Senkin voi tähän yhteyteen mainita, että myös brittiherra Ian Kilmister on kova country- ja erityisesti Johnny Cash-diggari. Käykääpä YouTubessa tsekkaamassa, mitä herrat Cash ja Kristoferson saavat biisistä irti duettona. Tai Kristoffersson yksinään Cashin muistokonsertissa. Makuasioita tietysti, mutta omasta mielestäni paras versio ikinä, mukaan lukien Cashin ja Kristoffersonin itsensä, on georgialaisen singer-songwriter Shawn Mullinsin levyttämä. Jos ikinä olen ollut toiselle ihmiselle kateellinen, täytyy sen olla hän, monestakin syystä. Joka tapauksessa, Pekka Myllykoskelle hatunnosto vähintää kansainvälisen tason käännöksestä. Vai mitä mieltä olette:

Kun herään päätä särkee,
tulee mieleen, että kaulan katkaisen
mutta nousen sentään ylös ja
nautin jopa aamiaisen.
Se on pullo olutta ja
jälkiruuaks otan samanlaisen,
ja sitten lähden ulos,
kunhan löydän paidoistani puhtaamman.

Well I woke up Sunday morning,
With no way to hold my head that didn't hurt.
And the beer I had for breakfast wasn't bad,
So I had one more for dessert.
Then I fumbled through my closet for my clothes,
And found my cleanest dirty shirt.
An' I shaved my face and combed my hair,
An' stumbled down the stairs to meet the day.

olen savukkein ja kantribiisein
viime yönä savustanut tajun.
Mutta sytytin taas ensimmäisen
ja torjuin puistatuksen rajun,
ja jostain kadun tuolta puolen
tunsin sunnuntaisen kananpaistin hajun,
ja se vei mut takas jonnekin,
jonka kauan sitten kadotin.

I'd smoked my brain the night before,
On cigarettes and songs I'd been pickin'.
But I lit my first and watched a small kid,
Cussin' at a can that he was kicking.
Then I crossed the empty street,
'n caught the Sunday smell of someone fryin' chicken.
And it took me back to somethin',
That I'd lost somehow, somewhere along the way.

Nämä kadut sunnuntaiaamun,
kunpa edes kännissä nyt ois.
Sillä sunnuntait ne saa mun,
sieluni haluamaan pois.
Eikä oo mitään niin yksinäistä,
paitsi kuolema kenties,
kuin on aamu yksi näistä,
kun sunnuntai mut alas vie

On the Sunday morning sidewalk,
Wishing, Lord, that I was stoned.
'Cos there's something in a Sunday,
Makes a body feel alone.
And there's nothin' short of dyin',
Half as lonesome as the sound,
On the sleepin' city sidewalks:
Sunday mornin' comin' down.

Ravintolaan voisin mennä,
jos vain selviäisin ovivahdista.
Pari kaljaa tekis hyvää,
väsyneitä askeleita tahdistaan,
mutta kun nyt näen vanhat hyvät paikat
muistot rupee ahdistaan,
ja kirkonkellot kaikuvat
kuin varjot unelmien eilisten.

In the park I saw a daddy,
With a laughin' little girl who he was swingin'.
And I stopped beside a Sunday school,
And listened to the song they were singin'.
Then I headed back for home,
And somewhere far away a lonely bell was ringin'.
And it echoed through the canyons,
Like the disappearing dreams of yesterday.

Älä ala-arvioi musiikin vaikutusta, hyvä laulu pelastaa päiväsi helposti.

Melkoista tekstiä

Hieraisin todella silmiäni tänään, kun luin Ilta-Sanomien verkkolehdestä uutisen Saddam Husseinin velipuolen Barzam Ibrahim al-Tikritin eilisestä hirttämisestä, jossa kaikki ei ollut mennyt aivan suunnitelmien mukaan. IS:n päälähteenä on teloituksesta videon nähneen New York Timesin toimittaja Richard F. Burnsin eilinen kirjoitus. Jo Ilta-Sanomien kysyvä otsikointi "Hirttäjän laskuvirhe aiheutti pään irtoamisen?" on varsinainen tutkivan journalismin helmi, mutta jutun keskimmäinen kappale on sitä luokkaa, ettei sille voi tehdä oikeutta lainaamatta sitä kokonaan:

Liian pitkä köysi, liian pitkä pudotus

Hirttäjä oli laittanut al-Tikritille liian pitkän köyden, ja myös pudotusmatka hirttolavalta luukuun auettua oli liian pitkä. Tästä oli seurauksena, että kaulanikamat eivät kestäneet hirtettävän ruumiin painoa.

Kyseessä oli perin alkeellinen hirttäjän virhe, sillä teloituksessa tarvitaan aina ns. hirttäjän laskuoppia.

Hirttämällä tapahtuvissa teloituksissa on nykyisin tarkoituksena saada uhrin kaulanikamat murtumaan, jolloin kuolema aiheutuu välittömästi eikä kuristumalla köyteen.

Koska IS ei ole pistänyt tekstiä lainausmerkkeihin, eikä millään tavalla ilmaise sen lähdettä tai edes sitä, että se tulisi jostain ulkopuolisesta lähteestä, on tulkittava, että kyse on lehden omasta näkemyksestä. Näin siis suomalainen iltapäivälehti syyllistää irakilaista pyöveliä alkeellisesta mokasta ja opastaa häntä jälkikäteen siitä, että on olemassa aivan erityinen "hirttäjän laskuoppi", johon hänen alan miehenä olisi pitänyt ymmärtää turvautua.

Keskustelu Irakin hirttäjäisten ympärillä on kyllä muutenkin saanut absurdeja sävyjä, kun eri puolilla maailmaa on kilvan pahoiteltu, kuinka ala-arvoisella tavalla tuomituista on henkeä lähdetetty. Humanismin rajat vaikuttavat asettuvan jotenkin seuraavasti: kuolemanrangaistus sinänsä on hyväksyttävä asia, ja se voidaan kaikin mokomin panna täytäntöön niinkin arvokkaalla tavalla kuin hirttämällä, mutta sen pitää tapahtua tyylikkäästi. Kamerakännykät on pidettävä kiinni, välihuutoja ei saa esittää ja päiden on pysyttävä paikoillaan.

IS:n olisi ehkä syytä valistaa lukijoitaan, koska ainakaan vielä tänään Google ei anna yhtään osumaa termille "hirttäjän laskuoppi". Paremman tiedon lähteille auttaa yllä mainittu NY Timesin juttu, joka pitää sisällään seuraavan valistavan kappaleen:

Hirttotilaisuudessa läsnä olleet irakilaisviranomaiset kertoivat laskelmien osoittaneen kahdeksan jalan (runsaat 2.5 metriä) olevan sopiva pudotus 55-vuotiaalle keskipituiselle ja normaalirakenteiselle herra Ibrahimille - liian paljon, ainakin erään Yhdysvaltain armeijan ohjekirjan mukaan - ja sen verran paksua keltaista köyttä oli nähtävissä herra Ibrahimin jalkojen juuressa ennen hirttämistä.

Burns oli siis hakenut kritiikilleen vahvat perusteet aina oman armeijan kirjahyllystä saakka. Kirjan viitetietoja en onnistunut netistä kaivamaan, mutta yksi hirttämistä käsittelevä artikkeli osoittaa tällaisen manuaalin todella olevan olemassa. Artikkeli on lainannut manuaalista oikein taulukon, jossa oikeat pudotusmatkat on esitetty. Menettely on seuraava: ennen teloitusta vanki punnitaan ja tästä paunoissa (454 gr) ilmaistusta luvusta vähennetään pään paino (14 paunaa eli 6.356 kg). Tällä luvulla jaetaan luku 1020, jolloin tulokseksi saadaan sopiva pudotuksen mitta jaloissa (30.48 cm) ilmaistuna. Tähän laskukaavaan perustuva oikeaoppinen pudotus kestää puolesta sekunnista 0.75 sekuntiin. Näin ollen siis itseni kaltaiselle 90-kiloiselle henkilölle oikea matka olisi noin viisi ja puoli jalkaa eli rapiat alle 170 senttiä.

Presidentti George W. Bush tervehti Saddamin hirttämistä merkittävänä virstanpylväänä Irakin matkalla demokratiaan. En tiedä, onko häneltä irronnut kommenttia Ibrahimin pään irti repeytymisestä. Erään NY Timesin irakilaisavustajan mukaan ainakin shiia-enemmistöisessä Basrassa Ibrahimin pään irtoamista pidettiin "Jumalan rangaistuksena hänen rikoksistaan" ja "osoituksena siitä, kuinka paha ihminen hän oli eläessään ollut". Lieneekö näihin mitään lisättävää.

Väärässä seurassa: natsi-Suomesta sosialistiseksi neuvostotasavallaksi

YLE uutisoi eilen, kuinka USA:n kongressille laaditussa, Venäjän maakaasutoimituksia käsittelevässä muistiossa Suomi oli listattu kategoriaan ”entiset Neuvostoliiton tasavallat tai Neuvostoliiton satelliitit” (Former Soviet and Soviet Satellite Countries). Tanska ja Ruotsi olivat päässeet otsikon ”eurooppalaiset maat” alle. Suomessa näin huonoon seuraan joutuminen tietysti on herättänyt närkästystä. Turun Sanomat oli tämän päivän pääkirjoituksessaan pisteliään anteeksiantavainen siitä, ettei tieto maamme suvereenista historiasta vaikuta vielä 90 vuoden jälkeenkään tavoittaneen USA:n poliittista eliittiä. Lehden mukaan tällainen lapsus on ymmärrettävä, koska on ”kyse läntisen sivistyksen supervallasta, jonka nykyinen presidentti oli ennen valtaannousuaan harrastanut maailmankuvaa avartavaa matkailua pääasiassa kotimantereen kamaralla”.

Aivan tavattomia tällaiset virheet eivät kansainvälisissä puheenvuoroissa ole olleet aikaisemminkaan. Olen itsekin törmännyt useampiin historiateoksiin, joiden Kylmän sodan kauden valta-asetelmia esittelevissä kartoissa Neuvostoliiton etupiirin länsiraja on kulkenut Suomen ja Ruotsin välissä. Vastaavalla tavalla toista maailmansotaa käsittelevissä anglosaksisissa teoksissa Suomi usein lasketaan muitta mutkitta Saksan vasallivaltioihin tai jopa sen miehittämiin alueisiin. Usein on käynyt niin, ettei maailmalta ole riittänyt ymmärtämystä tai oikeammin kiinnostusta ymmärtää Suomen ulko- ja geopoliittiseen asemaan liittyviä nyansseja. Suomen ulkopolitiikka törmäsi samankaltaisiin uskottavuusongelmiin sekä erillissotateesin että puolueettomuuspolitiikan markkinoinnissa.

Oheisista arvostetuilla internet-sivustoilla julkaistuista kartoista käy ilmi, että toisen maailmansodan suhteen Suomen viiteryhmänä ovat Saksa, sen liittolaiset ja satelliitit sekä saksalaisten miehittämät alueet. USA:n kongressin maakaasumuistio taas liittää maamme entisen Neuvostoliiton ja sen satelliittivaltioiden klubiin. Ei auttanut EU-jäsenyys eikä edes kova pyrky unionin kovaan ytimeen, amerikkalaisten silmissä kuulumme samaan porukkaan kuin Ukraina, Valko-Venäjä, Unkari, Tshekki, Slovakia, Puola, Romania, Liettua, Bulgaria, Moldova, Latvia, Georgia, Viro ja Slovenia.

Muistion mielenkiintoisin tieto kuitenkin liittyy taulukoissa mainittuihin lukemiin, joiden perusteella em. maaryhmä itse asiassa näyttääkin meille sopivalta: siinä missä ”eurooppalaisissa maissa” Venäjältä tuodun maakaasun osuus kotimaisesta kulutuksesta jää Turkkia (65 %), Itävaltaa (69 %) ja Kreikkaa (82 %) lukuunottamatta alle 50 prosentin ja useissa tapauksissa vieläpä alle 0.5 prosentin (Tanska, Irlanti, Portugali, Ruotsi, UK, Espanja), liikutaan idempänä lähellä 100 prosenttia olevissa lukemissa. Tässä kerhossa Suomen 98 prosenttia voittaa Ukrainan (35 %), Unkarin (64 %), Tshekin (77 %), Puolan (43 %), Romanian (22 %) ja Slovenian (52 %). Suomen lisäksi maakaasuriippuvuus Venäjästä on välillä 98-100 prosenttia Valko-Venäjällä, Slovakialla, Liettualla, Latvialla, Virolla, Bulgarialla, Moldovalla ja Georgialla. Maakaasumäärissä mitattuna Suomi sijoittuu viidentoista maan ryhmässä sijalle seitsemän, voittaen esim. Romanian ja Bulgarian mutta tuoden kuitenkin vain 13 prosenttia siitä määrästä kuin Saksa tai 19 prosenttia siitä mitä Italia. Suurista absoluuttisista määristä huolimatta Saksan (39 %) ja Italian (31 %) riippuvuusprosentti ei kuitenkaan ole lähellekään Suomen luokkaa.

USA:n kongressin kirjasto ylläpitää verkkopalvelussaan maakuvauksia kaikista maailman valtioista. Kun olettaa saattaa, että tarvittaessa esim. amerikkalaiset poliitikot turvautuvat oudompien maiden suhteen juuri kongressin tietopalveluihin, on mielenkiintoista katsoa, mitä siellä Suomesta sanotaan. Esimerkiksi seuraava kuvaus Neuvostoliiton Kylmän sodan aikaisesta ulkopolitiikasta auttaa jonkin verran ymmärtämään myös maakaasumuistion valtiojaottelua:

Neuvostoliiton Länsi-Euroopan politiikalla oli viisi perustavoitetta: Länsi-Saksan uudelleenvarustautumisen ja ydinasevaltioksi muuttumisen estäminen; läntisen Euroopan poliittisen, taloudellisen tai sotilaallisen integraation estäminen; Länsi-Euroopan hyväksynnän saaminen maanosan olemassaolevalle maantieteelliselle jaolle; NATO-liittoutuman hajottaminen rohkaisemalla amerikkalaisvastaisuutta eri yhteyksissä; ja ydinaseettomien vyöhykkeiden luominen eurooppalaisia rauhanryhmittymiä ja vasemmistolaisia liikkeitä tukemalla. Yleisemmän tason tavoitteena oli tehdä Länsi-Euroopasta mahdollisimman samankaltainen kuin Neuvostoliiton korkeasti kehittynyt luoteisnaapuri Suomi: neutraali puskurialue, jonka poliittiset reaktiot olivat kaikissa olosuhteissa ennakoitavissa, ja joka pidättäytyisi sitoumuksista läntisiin kansakuntiin.

Joskus tuntuu länsi olevan kauempana kuin haluaisimmekaan. Onneksi sentään kokoomus on herännyt tilanteeseen ja tehnyt välikysymyksen Suomi-USA-suhteiden parantamisesta.

Hölmöläisten puuhaa Turussa

Turun kulttuurilautakunta on suuressa viisaudessaan päättänyt ryhtyä perimään maksuja kaupungin koulujen seinillä roikkuvista tauluista, kahdeksan euroa per raamit. Herrasmiehenä olen pyrkinyt pitämään tämän blogin kielenkäytön asiallisena, mutta täytyy tunnustaa, että kun luin asiaa koskevan uutisen Helsingin Sanomista, ajattelin, että kaikkea saatanaa sitä nyt kotikaupunginkin virkakoneistossa puuhataan. Kyseessä ovat taulut, jotka muuten olisivat kaupungin taidemuseon varastoholvissa pölyttymässä, jos siellä vain olisi tilaa. Saatuaan näin kätevästi toissijaisen varastointipaikan kulttuurivaliokunta muistaa hyväntekijöitään lähettämällä laskun tavaroista, joita, näin veikkaan, ns. asiakkaat eivät ikinä riesoikseen edes pyytäneet. Tätä ei tule ymmärtää kannanotoksi ko. taiteen tasoon, sillä en ole kuvia itse edes nähnyt.

Tässä voisi sivistymättömämpi kaveri jo olla huuli ymmyrkäisenä, mutta onneksi mm. taidetta vastuualueenaan hoitava apulaiskaupunginjohtaja Kaija Hartiala (kykypuolueen yrittäjäsiipeä) valisti meitä, että "maksu on vain kustannustietoisuuden lisäämistä, sillä kaikki asiat kunnissa maksavat. Taiteen ylläpidosta koituu koko ajan kustannuksia ja tämä maksuhan on äärettömän pieni". On se ainakin pieni verrattuna Turun kaupungin seuraavalle vuodelle hyväksyttyihin edustuskuluihin 226.000 euroa, eikä se kauhean suureksi kasva edes verrattuna apulaiskaupunginjohtaja Hartialan henkilökohtaiseen edustusbudjettiin 5.000 euroa. Populismia ehkä, mutta pakko on todeta, että jos Hartialalle antaisi lapikasta perssiiseen, voisi koulujen ja päiväkotien seinille ripustaa peräti 625 taulua. Tai jos päätettäisiin hämmentää budjettia oikein kunnolla ja uhrattaisiin 50 prosenttia edustusbudjetista pilttien ja murrosikäisten taide-elämysten tieltä, mahdollistaisi se kaupungin kasvatusinstituutioihin vuoden mittaisen volyymissaan suorastaan infernaalisen 14.125 taideteoksen näyttelyn. Turkulainen taidemuseoväki itse ei ole taidelainausmaksun puolesta barrikadeille noussut, vaan päinvastoin on hienovaraisesti pyrkinyt vihjaamaan, että painetta tällaiseen vetoon on tullut virkamiesjohdon puolelta.

Kun tälle kustannustietoisuuden lisäämisen linjalle lähdetään, on hyvä tiedostaa, että rahaa voidaan ryhtyä pyytämään aika lailla kaikesta, kun sitä pakkosiirretään taskusta toiseen. Taidekasvatuksen ohella saadaan takapuolet pyyhittyä moneen muuhunkin tärkeään asiaan, kun saman kaupungin hallintokunnat pätemisen ja ”kustannustietoisuuden” nimissä ryhtyvät lähettelemään laskuja toisilleen. Puolalanmäen peruskoulun rehtori Tuomas Nousiainen ilmoitti, että näillä ehdoilla koulun seiniltä löytyvät 22 taulua lähtevät takaisin varastoon. Surkuhupaisasti kaupungin taidekokoelmista vastaava Wäinö Aaltosen museon johtaja Riitta Kormanon ilmoittaa, että museon varastot ovat jo niin täynnä, ettei palautettavia tauluja voida hakea pois, ellei sitä sitten oikein ehdottomasti vaadita.

Nousiaisen linjaus on tällaisen pölhöyden edessä ainoa oikea. Jos veronmaksajien jo kertaalleen kustantaman taiteen, jolle ei ole löytynyt näyttelytilaa ja jonka kaupunki varastojen täyttyessä on dumpannut oppilaitosten huoleksi, välivarastoinnista pitää ryhtyä maksamaan, on parempi antaa Hartialan ja kumppanien hakea omansa pois. Aivan oikein Nousiainen totesi HS:n haastattelussa, että kuluja voitaisiin ryhtyä peräämään toiseenkin suuntaan, eihän säilyttäminenkään ilmaista ole. Kenties kulttuurivaliokunnan kokoustilan seinältä löytyisi tilaa? Joka tapauksessa, jos kuvat lähtevät, valveutuneena veronmaksajana ainakin minä haluan nähdä kuitit siitä, kuinka paljon rahaa työajan, hallintokulujen ja kuljetuskustannusten muodossa operaatioon on palanut.

Hartialan viesti on mielenkiintoinen ja paljon puhuva: se, että kaikesta maksetaan ja ollaan ”kustannustietoisia”, on nyky-Turussa suurempi ja tärkeämpi arvo kuin se, että koulujen ja päiväkotien ns. asiakkaat pääsisivät nauttimaan taiteesta. Ei niitä tauluja varmaan puhki tuijoteta, mutta uskon, että nykyisen sijoituspaikan kokonaishyöty pitkällä ajalla kevyestikin ylittää tuon kahdeksan euroa vuodessa per taulu.

Mutta jos näin on niin näin on. Tuhkatkin pesästä perkele. Seuraavana askeleena sitten vaan katurakennusosasto lähettämään Hartialalle laskua hänen käyttämiensä tie- ja katuosuuksien asvaltinteosta ja liikennemerkeistä, liikuntavirasto vastaavasti pankkisiirtoa pururatojen ja ulkoalueiden käytöstä. Ja kai sitä voisi jotain periä yleisestä puhtaanapidosta ja koiranpaskan pois siivoamisesta. Niin ja tietysti poliisi voisi muistaa pienellä maksumääräyksellä siitä hyvästä, että spurgut ja kriminaalit kerätään pahnoille pois kunniallisten kaupunkilaisten elämää pilaamasta. Entäpä tulipalot?

Kaikkein kalleimmaksi tulee aina mitä ihmeellisimmissä muodoissa realisoituva älyllinen ongelmajäte. Ei vaan taida löytyä laskutusosoitetta?

Ilmastonmuutos

Financial Times oli saanut haltuunsa kopion ensi viikolla julkistettavasta ilmastonmuutoksen vaikutuksia Euroopassa käsittelevästä EU:n komission raportista. Raportin punaisena lankana kulkee perusolettamus siitä, että päättäväisillä poliittisilla toimilla ilmaston lämpeneminen seuraavan 65 vuoden aikana on mahdollista rajoittaa kahteen asteeseen vuoden 1990 tasoon verrattuna.

Pohjois-Euroopalle raportti lupaa hyvää: kelien lämmetessä sadot kasvavat, kylmyydestä aiheutuvat haitat, ääritapauksessa kuolemantapaukset vähenevät, eikä ihmisten enää tarvitse lähteä etelänlomille lämmön ja auringon perässä. Etelä-Euroopassa kuva on päinvastainen: kuivuutta, kuumuutta, maaperän köyhtymistä, maastopaloja ja nykyisellään Välimeren alueelle 100 miljardia euroa turismituloja tuovan matkailun kuihtumista. Pohjoisessa sadot saattaisivat kasvaa nykyisestä jopa 70 prosentilla, kun taas etelässä laari ammottaisi 20 prosenttia tyhjempänä. Vuoteen 2071 mennessä ilmastonmuutos on edennyt niin, että sen aiheuttamat kuivuus ja tulvat tappavat Euroopassa 90.000 ihmistä vuodessa. Samaan aikaan merenpinnan noususta noin metrillä aiheutuu kymmenien miljardien eurojen kulut.

Komission raportissa hahmotellaan optimistisempi 2.2. asteen ja pessimistisempi 3 asteen lämpenemisskenaario. Komission mukaan kahden asteen skenaariossa seuraukset olisivat vielä siedettävät niin elinolojen muutoksen kuin lämpenemisestä aiheutuvien kustannustenkin suhteen. Kaiken lisäksi 15-30 prosentin vähennys hiilidioksidipäästöissä vuoteen 2020 mennessä ei raportin mukaan edes vähentäisi työpaikkoja, koska kehittyvän teknologian aloille syntyisi vastaava määrä uusia. Globaalin päästömäärän vähentäminen vuoteen 2050 mennessä 25 prosentilla vuoden 1990 tason alle on komission mukaan sekä teknisesti että taloudellisesti mahdollista.

Financial Timesin jutussa ironisoidaan sillä, että hyötyjiksi näyttäisivät päätyvän ne maat, jotka ovat tarmokkaimmin taistelleet ilmastonmuutosta vastaan (esim. Britannia ja Ruotsi), kun taas Italian ja Espanjan kaltaiset ympäristökysymyksiin välinpitämättömämmin suhtautuvat maat kärsisivät pahiten. Vaikka ennustus pitäisi paikkansakin, lohtu saattaa osoittautuu Pohjois-Euroopalle laihanlaiseksi. Raportissa tarkastelu on rajoitettu koskemaan ilmastonmuutoksen vaikutuksia Euroopassa ikään kuin maanosa olisi jokin suljettu tila, johon ulkopuolisen maailman tapahtumat eivät vaikuttaisi. Ilmastonmuutos on kuitenkin globaali ilmiö, jonka vaikutuksilla muualla maailmassa saattaa olla hyvinkin paljon merkitystä Euroopan kannalta. Jo nykyisin arvioidaan maailmasta löytyvän 25 miljoonaa sellaista ihmistä, jotka voidaan luokitella ilmastopakolaisiksi.

Jos ilmastonmuutoksella on jo Etelä-Euroopassa niin dramaattisia vaikutuksia kuin raportissa kuvataan, voi vain kuvitella, mitä tapahtuu niillä alueilla, joissa luonnonolot jo nyt tekevät ihmisten elämästä vaikeaa. Jos lämpeneminen riittää lopettamaan turismin Välimeren alueelle, eikä samalla logiikalla Eurooppaan suuntaudu valtava pakolaisliike sellaisilta alueilta, joissa ilmastonmuutos tekee elämästä mahdotonta? Ainakaan Financial Timesin jutussa ei kerrota siitä, että EU:n komission raportissa olisi pohdittu tällaisia kehitysnäkymiä.

Ilmastonmuutos on noussut kansainväliseksi keskustelunaiheeksi viimeisten vuosien poikkeuksellisten sääilmiöiden ansiosta. Meillä Suomessakin muutos tuntuu tällä hetkellä varsin konkreettiselta vuodenaikaan nähden täysin epätyypillisen sään ja korkean lämpötilan vuoksi. Satojen kasvamista odotellessa voisi suositella luettavaksi vaikkapa Ulkopolitiikka-lehdessä 4/2006 julkaistua London School of Economicsin professori Tim Dysonin dramaattista kirjoitusta ”Maailmanloppu, jonka jo tunnemme”. Dyson ei ole ilmastonmuutoksen vaikutusten suhteen lainkaan niin optimistinen kuin EU:n komission raportti. Hänen mukaansa globaalien päästöjen väheneminen on hyvin epätodennäköistä:

Voidaan laskea, että pelkkä kehitysmaiden väestönkasvu 2000-2050 lisää hiilidioksidipäästöjä niin paljon, että globaalin päästötason pitäminen nykyisellään vaatisi rikkaiden maiden vähentävän päästöjään 40 prosenttia. Kun väestönkasvuun lisätään vielä kehitysmaiden todennäköinen talouskasvu, päästään vielä huikeampiin lukuihin, jopa 90 prosentin päästötason nousuun. Joka tapauksessa voidaan pitää käytännöllisesti katsoen varmana, että hiilidioksidipäästöt tulevat merkittävästi kasvamaan.

Jos komission raportin hahmottelemassa optimistisessa skenaariossa ilmaston lämpenemisen rajaaminen kahteen asteeseen edellyttäisi 25 prosentin vähennystä globaalissa päästömäärässä, voi vain kuvitella, mitä Dysonin pessimistisemmät (vai realistisemmat?) visiot päästöjen määrän tulevasta kehityksestä tarkoittaisivat lämpötilojen kannalta. Jos päästöt tosiaan kasvaisivat 90 prosenttia, kuinka moneen asteen lämpenemisestä silloin puhuttaisiin? Jo paljon ennen sitä taitaisimme saada sanoa hyvästit Keski-Euroopan mäkiviikolle ja Tour de Ski –kiertueelle… Ellei sitten kävisi niin, kuin jotkut ilmastotutkijat ovat esittäneet, että ilmastonmuutos aiheuttaisi merien syvä- ja pintavesien välisen ns. termohaliinikierron loppumista. Tämä pysäyttäisi Suomeakin lämmittävän Golf-virran, jolloin lumitykit voitaisiin huoletta kaupata vaikkapa Alppien hiihtokeskuksiin. Samoin tein saisi myyntiin tietysti laittaa myös kaiken maanviljelyskaluston.

Hiilidioksidipäästöjen rajoittaminen on ollut yksi kotimaisen lisäydinvoiman rakentamisen kannattajien keskeisistä perusteluista. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että sillä mitä Suomi energiaratkaisussaan tekee tai jättää tekemättä, ei ole päästöjen globaalissa mittakaavassa juuri minkäänlaista merkitystä. Koko EU:n päästöjen osuus kun on maailman kokonaispäästöistä vain 14 prosenttia nyt ja vuonna 2050 arvioiden mukaan enää kahdeksan prosenttia. Päästöjen rajoittamisen yksi pahimmista jarruista onkin se, että kylmästi ja kapeasti omaa talouskasvuaan laskelmoivan yksittäisen valtion näkökulmasta rationaalisinta on ei vain jatkaa niin kuin tähänkin saakka vaan pyrkiä lisäämään omia päästöjään, niin selkeä on yhteys hiilidioksidipäästöjen määrän ja talouskasvun välillä. Tämän yhteyden murtaminen taas tarkoittaisi koko teollisen toiminnan järjestämistä nykyisestä täysin eroavalle pohjalle ja taloudellisen kasvun täydellistä uudelleen ajattelua.

Vuoden henkilö 2006 - me!

Time Magazine on vuodesta 1927 valinnut joulukuun lopussa kuluvan vuoden merkittävimmän henkilön. Kunnian ovat saaneet mm. Mahatma Gandhi (1930), Adolf Hitler (1938), Josef Stalin (1939), kuningatar Elisabet II (1952), ajatollah Homeini (1979) ja George W. Bush (2000, 2004 ja yhdessä isänsä kanssa 1990). Yksittäisten henkilöiden ohella huomionosoituksen kohteeksi ovat päässeet myös tietyt ihmisryhmät, esimerkiksi amerikkalaiset naiset (1975), nuoriso (1966) ja unkarilaiset vapaustaistelijat (1956). Kertaalleen valinta on kohdistunut myös tyystin ihmiskunnan ulkopuolelle, kun vuonna 1982 "vuoden henkilöksi" nimettiin tietokone.

Timen vuoden 2006 henkilö olit sinä (you). Tällä lehti tarkoitti kaikkia internetin käyttäjiä. Lainataan perusteluja:

Kun vuotta 2006 katsoo toisenlaisten linssien läpi näkee kokonaan erilaisen tarinan, tarinan, joka ei kerro sen paremmin konflikteista kuin suurmiehistäkään. Tämä tarina kertoo yhteisöstä ja yhteistyöstä, joka laajudellaan ylittää kaiken aiemmin tunnetun. Se kertoo kosmisesta tietovarastosta nimeltä Wikipedia ja miljoonakanavaisesta ihmisten verkostosta nimeltä YouTube sekä online-suurkaupungista nimeltä MySpace. Se kertoo siitä, kuinka monet ottavat valtaa harvoilta ja auttavat toisiaan ilmaiseksi ja siitä, kuinka tämä ei ainoastaan muuta maailmaa vaan myös niitä tapoja, joilla maailma muuttuu.

Uskon, että historiallisen perspektiivin kasvaessa internetin merkitys tullaan näkemään yhä suurempana ja käänteentekevämpänä. Kontrasti vaikkapa vielä 1980-luvulle on valtaisa. Kännyköitä ja sähköpostia ei ollut, tietoa haettiin ensisijaisesti kirjastoista ja kotona tietosanakirjoista, ja tiedonvälityksen suhteen oltiin aika lailla tarjonnan armoilla, mikä varsinkin rautaesiripun tuolla puolen mahdollisti massiivisen mielipideilmaston ja sananvapauden pimentämisen. Väitän, että internet-todellisuudessa Neuvostoliiton ja DDR:n kaltaisten valtioiden olemassaolo olisi täysin mahdotonta.

Tämän päivän Hesarissa Unto Hämäläinen kommentoi Timen valintaa ja internetiä. Hämäläinen suhtautuu nettiin pääosin positiviisesti, mutta peräänkuuluttaa varovaisuutta. Hänen mukaansa kiristynyt kilpailu lukijoista on saanut esimerkiksi monet bloggaajat turvautumaan kyseenalaisiin keinoihin, esimerkiksi keskustelupalstoille postattaviin linkityksiin ja näkyvyyden tavoitteluun lähes hinnalla millä hyvänsä. Erityisesti Hämäläinen oli huolissaan internetissä julkaistuista perättömistä ja herjaavista kirjoituksista. Hämäläisen arvio internetin merkityksestä tiedonvälitykselle kokonaisuudessaan on varovainen, eli hän näkee sen lähinnä perinteistä tiedonvälitystä täydentävänä ilmiönä.

Historiallisessa tarkastelussa internet on vielä niin nuori innovaatio, että olisi ihme, jos lastentauteja ja erilaisia lieveilmiöitä ei löytyisi. Aivan tästä huolimatta on kuitenkin todettava, ettei maailmanhistoriassa mikään aiempi tiedonvälityksen väylä ole kasvanut, kehittynyt ja lisännyt merkitystään yhtä nopeasti ja perustavaa laatua olevalla tavalla. Kehityksen pyörää ei voi kääntää enää taaksepäin, eikä paluuta esim. Kylmän sodan suljetun ja kontrolloidun ilmaisunvapauden aikaan ole paluuta. Tiedonvälityksen monopolit ovat murtuneet niin valtiollisella kuin markkinoidenkin tasolla.

Hesarin tiedesivuilla oli mielenkiintoinen juttu, jossa eri alojen kansainvälistä huippua edustavilta tutkijoilta oli kysytty näkemyksiä siitä, millainen maailma on vuonna 2056. Kädellisten tutkija Frans de Waal uskoo, että tuolloin voimme ostaa "t-paidan, johon on ahdettu yhtälöiksi kaikki universuminen fysikaaliset lait". Neurotutkija Igor Aleksanderin mukaan hakukoneet ovat historiaa ja ihmiset keskustelevat omien "digitaalisten avustajiensa" kanssa. Tiedon hakua ei enää ajatella erillisenä käsitteenä, vaan siitä on tullut erottamaton osa kaikkea ihmiselämää.

Mielenkiintoisia visioita. Yhä useammin olen itsekin havainnut internet-yhteyttä vailla ollessani kaipaavani esim. Wikipediaa, Googlea tai netin karttapalveluja. Yhä useammin huomaa antavansa ihmisten kysymyksiin vastauksen "katso netistä". Mobiilipalvelut ovat askel siihen suuntaan, mihin informaatio- ja tietotekniikan alalla ollaan menossa. Ajatelkaapa vaikkapa baarin tietovisaa muutaman kymmenen vuoden päästä: ennen kuin aloitetaan, sammuttavat kaikki farkkutakkinsa ja t-paitansa! Eikä huijata älykalsareilla! Tulevaisuuden suuret kysymykset tulevat liittymään pääsyyn (access) ja kontrolliin: kenellä on pääsy uuden teknologian ja infromaation luo, ja kuka informaatiovirtoja kontrolloi. Tässä suhteessa eteemme avautuu loputtomien mahdollisuuksien ohella myös uhka eriarvoistumisesta, jossa hyvä- ja huono-osaiset ovat kauempana toisistaan kuin milloinkaan aikaisemmin.