Taannoin matkustaessani Berliinissä taksilla keskustelin kuljettajan kanssa kaupungin ajanvietetarjonnasta. Jostain kummasta sain päähäni kysyä, olisiko jossain tarjolla Hitleriä humoristisesti käsittelevää komedianäytelmää tai revyytä. Kuski vastasi suoralta kädeltä, että ei varmasti ole, koska sellaisen esittäminen ei Saksassa olisi edes mahdollista. On joitain asioita, joista ei vain lasketa leikkiä, ja niiden joukossa Adolf Hitler edustaa aivan terävintä kärkeä. Kuski oli väärässä. Saksan elokuvateattereiden eniten lipputuloja keräävänä kassamagneettina nimittäin on tammikuun alusta saakka pyörinyt elokuva nimeltä Mein Führer - Die wirklich wahrste Wahrheit über Adolf Hitler (Johtajani - oikeasti todellisin totuus Adolf Hitleristä. Raina on luonnollisesti herättänyt kiivasta keskustelua puolesta ja vastaan. Osan mielestä on jo korkea aika, että Hitleristäkin voidaan tehdä huumoria, toisten mielestä taas elokuva osoittaa käsittämättömän huonoa makua ja kyvyttömyyttä ymmärtää historiaa. Jo pari vuotta sitten ilmestyneen Der Untergang -draaman yhteydessä kiivailtiin kovasti siitä, onko moraalisesti hyväksyttävää pyrkiä kuvaamaan Hitlerin kaltaista hahmoa ihmisenä ja liittää häneen inhimillisiä piirteitä.
Ehkä erikoisin piirre Hitler-komediassa on se, että sen on ohjannut Dani Levy, joka on juutalainen. Eikä kyllä ole tuo käsikirjoituksen punainen lankakaan ihan kaikkein tavanomaisimpia. Tarinaa alkaa joulukuusta 1944, jolloin sota on viittä vaille hävitty. Hitler on vajonnut syvään masennukseen ja on kyvytön tekemään yhtään mitään. Propagandaministeri Joseph Goebbels päättää järjestää uudenvuodenpäiväksi kansallisen hengennostatustilaisuuden, jonka kliimaksina on Führerin pitämä kansaan taistelutahtoa luovan palopuhe. Jotta tämä olisi mahdollista, on diktaattori saatava jollain konstilla takaisin kuosiin. Goebbels haetuttaa keskitysleiristä erään juutalaisen näyttelijän ja antaa tälle tehtäväksi valmentaa Hitler takaisin parhaiden päiviensä puhekuntoon.
Ainakaan vielä ei Finnkinon sivuilta löytynyt tietoa siitä, koska leffa on tulossa Suomeen. Sitä odotellessa voi juuri tästä aihepiiristä nauruja hakeva viihdyttää itseään vaikkapa Mel Brooksin elokuvan Kevät koittaa Hitlerille (alkup. The Producers, 1967) parissa. Maamme pienen koon ja strategisen syrjäisyyden vuoksi me suomalaiset olemme onneksi säästyneet tämän sortin ja mittaluokan historiallisilta suuruuksilta, ja historiallisten tabujenkin suhteen saldomme on köyhänlainen ainakin Saksaan verrattuna. On meilläkin kuitenkin herkät kohtamme, vai voisitteko kuvitella jonkun tekevän Suomessa vaikkapa Mannerheimista kunnon slapstick-komediaa? Minä ainakin menisin katsomaan.
7 kommenttia:
Hmmm... Mitähän Saksassa tuumaisivat Veikko Huovisen Veitikka-kirjasta? Liekö saksannettu?
Lapsena katselin innokkaasti Maanalainen armeija iskee jälleen -televisiosarjaa. Vasta isompana tajusin, ettei se Gestapon hassu Flick-setä niin kiva oikeasti ollutkaan.
Joe-setä ja Veitikka...mikähän olisi suomalainen versio?
Aika roisisti Mannerheimista pistelee Juha Seppälä novellissaan Hovimarsalkka, joka sisältyy hänen kirjaansa Suomen historia.
Kansahan on pistellyt vitsiä Aatusta, Mannerheimistä, Brezhnevistä jo vuosikymmenet. Aina mun kouluajoista lähtien muistan vitsejä, lajityyppi vaihdellut härskeistä säädyllisiin.
Yksi lajityyppi: Aatu ja mannerheim ovat lentokoneessa ja kilpailevat kellä on rohkeimmat soltut. Aatu käskee sotilaansa hypätä alas ilman laskuvarjoa. Sotilas tottelee ja hyppää. Mannerheim käskee suomalaisen sotilaan tehdä saman. Sotilas:-Älä kuule viitti, hyppää ite !
Mannerheim Aatulle: -Siinäs näet, että kellä on rohkeimmat..
Mikä siis linssien herroja pidättelee kuvaamasta Mannerheim-vitsejä ?
Kansallisten ikonien kääntäämiseen elokuvaksi liittyy aina aika paljon tunnelastia, kuten nyt vaikkapa Timo Koivusalon Täällä Pohjantähden alla -suunnitelmiin liittyvästä keskustelusta on havaittu. Kirjojahan voidaan aina kirjoittaa ja julkaista lähes rajattomasti yhdeltä jos toiseltakin näkökulmalta, mutta elokuvan teko on kallista puuhaa. Senhän sai Mannerheimin yhteydessä jo Renny Harlinkin huomata. Näin ollen kansallisesti tärkeiksi mielletyistä aiheista tehtyihin elokuviin liittyy niin paljon odotuksia ja latauksia, ettei se juurikaan rohkaise kokeilunhalua tai vaihtoehtoisten lähestymistapojen etsimistä. Mannerheimista on ensiksi tehtävä ainakin yksi patrioottinen patsastelukuvaelma, vasta sitten voidaan yrittää muita sävyjä. Kyllähän kirjallisuuden puolellakin ensin Paavo Rintala ja sitten varsinkin Juha Seppälä ovat olleet aika yksinäisiä yrittäjiä tällä Carl Gustav Emilin ironisoinnin ladulla.
Saksalaisten suhtautuminen menneisyytensä tuntuu olevan hyvin peittelevä. Hitleristä ei saa puhua ja monia asioita on kielletty ihan lailla. Nyt saksalaiset pyrkivät jopa kieltämään samaisia asioita ympäri Eurooppaa.
Mielestäni lähtökohdat ovat aivan väärät. Tuo Hitler-komedia taas on oikea tapa tuoda esille vaikeata historiaa. Hitler ja ylipäätänsä toinen maailmansota ovat olleet saksalaisille todella kipeitä asioita, mutta toivottavasti viimeinkin päästään painolasteista eroon. Ilmeisesti kansa alkaa jo hyväksymään maansa historian, mutta milloin hyväksyy liittovaltion johto?
Täyspitkää elokuvaa odotellessa Hitler-huumorin saralla erinomaisen suositeltava teos on Walter Moersin "Der Bonker", jonka löytää Googlen videoista. Se ei kestä kuin kolmisen minuuttia joten maksaa vaivan vilkaista; jos osaa käyttää tietokonetta paremmin kannattaa tarjolla olevista versioista yrittää löytää tekstitetty, jossa on lisämausteena nyrjähtänyt karaoketunnelma.
Lähetä kommentti