perjantaina, elokuuta 24, 2007

Psycho therapy

Keskiviikkoiltana TV1:n Dokumenttiprojektissa nähtiin hieno Ramones-dokumentti End of the Century: The Story of the Ramones. En ollut pätkää ennen nähnyt, ja kyllä oli erikoinen kokemus. Johnny Ramone osoittautui vääpelinkaltaiseksi käskyttäjäksi, joka yritti pitää moneen suuntaan oireilevan bändin kasassa ja hoiteli tiukasti busineksiä. Joey oli juuri sellainen friikki kuin olin kuvitellutkin, surumielinen uneksija, joka taisi olla kotonaan vain lavalla. Dee Dee vaikutti lähes infantiililta ADHD-tapaukselta, joka eli täysin hetkessä. Useampaan kertaan vaihtuneet rumpalit sitten yrittivät vaihtelevalla menestyksellä pitää puoliansa tämän kolmikon keskinäisissä ristiriidoissa.

Hommasta oli glamour kaukana. Nämä todelliset työn sankarit heittivät 22 vuotta (1974-1996) jatkuneen uransa aikana käsittämättömät 2263 keikkaa saavuttamatta milloinkaan suuren luokan mainstream-menestystä. Tarinaan kuuluu, että he kävivät istuttamassa punkin siemenen Englantiin, josta sitten 1970-luvun lopulla ponnahti pinnalle Sex Pistolsin, Clashin ja Damnedin kaltaisia bändejä. Nykyään Ramonesin valtavan vaikutuksen tunnustavat kaikki, ja onpa bändin t-paidasta tainnut kehkeytyä jonkinlainen tietynlaisen elämäntavan ja asenteen symboli.

Dokumentissa kuvailtiin ansiokkaasti, kuinka suu auki jengi oli kuulleessaan Ramojen äänivallin ensimmäistä kertaa. Kovasti korostettiin sitä, kuinka koskaan aikaisemmin ei ollut ollut mitään vastaavaa. Tässä rohkenisin olla vahvasti eri mieltä. Ramonesin lähiesikuvat ja edeltäjät löytyvät tietysti Stoogesin, MC5:n ja New York Dollsin kaltaisista bändeistä, mutta todellisuudessa juuret löytyvät jo kauempaa ja itse asiassa hyvin täsmällisestä paikasta eli Beach Boysista. Muutettavat muuttaen ja rock-musiikin ajallisen kehityksen huomioiden esimerkiksi Rock'n'Roll High School, Blitzkrieg Pop ja I Wanna Be Your Boyfriend olisivat aivan hyvin voineet olla myös Beach Boysin kappaleita. Kääntäen Ramonesin tuotanto muistuttaa monessa kohtaa Surfin' Safaria, I Get Aroundia ja Fun, Fun, Funia. Ja ovathan Ramot rantapoikia myös coveroineet. Molemmat oman aikansa parhaimmistoa edustavaa urbaania amerikkalaista poppia kukkeimmillaan.

Dokumentti herätti myös yhden omaelämäkerrallisen kysymyksen: miksi en nähnyt yhtään noista 2263 keikasta? Olin muistavinani, että 1990-luvun alkupuolella Ramones, Motörhead ja Iggy Pop heittivät Suomessa yhdessä kolme keikkaa, joihin kaverini menivät mutta minä en. Iggy Popin tilalla saattoi kyllä olla myös Anthrax, mutta Ramoista ja Motörheadista olen melko varma. Yritin etsiä netistä tietoja tästä kiertueesta, mutta vedin vesiperän. Blogin lukijoissa on alan harrastuneisuutta, sen tiedän varmaksi. Osaako joku kertoa asiasta enemmän?

Syy, miksi en mennyt tuota konserttia katsomaan, oli se, että samaan aikaan järjestettiin jotkut soutukilpailut, joihin osallistuin. Voitte uskoa, että myöhemmin, kun kävi selävksi että olympia- ja MM-mitalit jäisivät pelkiksi kangastuksiksi, on harmittanut tuo valinta aika lailla.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Erittäin tärkeä vaikuttaja Ramonesille oli myös 60-luvun alun tyttöyhtyepop, erityisesti Phil Spectorin tallin Ronettesit sun muut. Äänivalli sielläkin, mutta eri keinoin toteutettuna.

Mutta tämän varmaan tiesitkin.

Jari Sedergren kirjoitti...

Hih, Wikipediasta. Kovasti olet soudellut...

Ramones Suomessa
16. toukokuuta 1977 Kulttuuritalo, Helsinki
17. toukokuuta 1977 Teknillinen opisto, Tampere
5. syyskuuta 1978 Helsinki
4. kesäkuuta 1988 Provinssirock, Seinäjoki (konsertti televisioitiin)
23. maaliskuuta 1990 Pakkahuone, Tampere
24. maaliskuuta 1990 Turku
25. maaliskuuta 1990 Kulttuuritalo, Helsinki
27. elokuuta 1991 Jäähalli, Helsinki
19. kesäkuuta 1992 Nummirock, Kauhajoki
23. kesäkuuta 1994 Tavastia, Helsinki
24. kesäkuuta 1994 Nummirock, Kauhajoki

Jari Sedergren kirjoitti...

Ylen elävässä arkistossa on elävää kuvaakin Ramonesin Suomen keikalta Provinssirockista Mannerheimin syntymäpäivänä 4.6.1988:

http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=26&t=454

Anonyymi kirjoitti...

Tuolla Jäähallin keikalla oli tosiaan Iggy Pop, jonka välispiikeistä on jäänyt lähinnä mieleen housujen napin jatkuva avaaminen ja runsaat "I´m gonna show you my f***in dick!" huudot. Silloin soitti myös epämääräisen muistikuvan joku ruotsalainen bändi ja vielä epämääräisempi muistikuva antaa sen nimeksi The Nomads. Jaa, Google muistin hienona tukena vahvisti tämän.

Olin paikalla myös Provinssissa, josta muistikuvat ovat muutenkin kuin ajan syömiä, mutta Kulttuuritalon -90 keikasta jäi mieleen, miten Joeylla ei tahtonut henki riittää biisien loppuun vetämiseen. Se ei tosin näitä lapsuuden sankareita kuunnellessa haitannut. Kyseessä kun oli jotain paljon enemmän kuin vain musiikin kuuntelu. Mennyttä ovat muuten myös Joensuun yöjunat, jolla siltä keikalta palasin takaisin.

Ramones teki jotain olennaista niin hyvin, että sitä on vaikea tehdä enää uudestaan, mutta juuri siksi kai yrittäjiäkin riittää. Sama kohtalo lienee Hunter S. Thompsonilla, jonka (useimmiten laimeita) kaikuja näkee nuorten kirjoittajien teksteissä aina uudestaan. Sama kai se on kuin maalaustaiteessakin, että ensin opetellaan kopioimaan mestarien jälkeä ja sen jälkeen olisi löydettävä se oma tyyli, jos ainesta vain on.