(Oxford-Cambridge -soutuhaasteesta tietoa etsivät, kelatkaa alaspäin, nyt on poliittisen historian vuoro)Hiljattain julkaistussa kirjassaan Lumedemokratia (WSOY 2009) "suomettumisen hämähäkkejä" metsästävät toimittajat Katja Boxberg ja Taneli Heikka eivät välttämättä ole teeseineen ihan niin metsässä, kun professori Juha Sihvola antoi HS:n arvostelussaan ymmärtää. Ylipäätään oli erikoista, että suomalaisen humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen suurimpiin nimiin lukeutuva, Historiallisen Aikakauskirjankin päätoimittajana toiminut Sihvola katsoi tarpeelliseksi asettua niin tiukasti puolustelemaan 1970-luvun toimintaa ja ilmapiiriä. Hän syyttää Boxbergia ja Heikkaa amatöörimäisyydestä ja anakronismista, mutta katsoo itse voivansa muitta mutkitta julistaa, että kaikkien muiden kuin taistolaisten neuvostomyöntyväisyys oli pelkkää kansallisen edun sanelemaa teeskentelyä ja sellaisena suurta poliittista viisautta. Mistä vuonna 1957 syntynyt ja ihan muita asioita tutkinut Sihvola voi sen niin varmasti tietää? Miksei tätä ilmiselvää kansallista kipupistettä saisi lähestyä kriittisesti ja poleemisestikin?
Imbi Pajun ja Sofi Oksasen toimittama tuore kirja Kaiken takana oli pelko. Kuinka Viro menetti historiansa ja kuinka se saadaan takaisin (WSOY 2009) ja sen julkistamistilaisuuden yhteydessä järjestetty paljon ennakkoon kohuttu mutta melkoiseksi epätapahtumaksi jäänyt "Nashi-nuorten mielenosoitus" ovat herättäneet Suomessa jälleen kerran keskustelua siitä, kuinka Venäjällä tarkastellaan Baltian maiden historiaa, erityisesti niiden neuvostomiehityksen aikaa.
Suomessa on kritisoitu erityisesti Venäjän virallisia tahoja neuvostomyyttien ylläpitämisestä. Kriitikot ovat osoittaneet, etteivät Kremlin vallanpitäjät ja heidän intellektuaalisessa talutusnuorassaan olevan venäläisten enemmistö ole tunnustanut sitä, että Baltian maat liitettiin 1940 pakolla osaksi Neuvostoliittoa, vaan päinvastoin väittää, että maat liittyivät osaksi kommunistista suurvaltaa vapaaehtoisesti. Samoin on venäläistulkintoja arvosteltu Stalinin ajan muidenkin rikosten kuten pakkokollektivisoinnin ja -teollistamisen sekä 1930-luvun puhdistusten, lakaisemisesta maton alle ja ylipäätään diktaattorin historiallisen kuvan kiillottamisesta. Venäläiset eivät ole myöskään suostuneet tunnustamaan, että puna-armeija kukisti väkivalloin demokraattisiin uudistuksiin tähdänneet Unkarin kansannousun vuonna 1956 ja Prahan kevään liikehdinnän 1968.
Kelataan kolmekymmentä vuotta taaksepäin. Tämän päivän Hesarin yleisönosastolla on kirjalija-opettaja Arno Kotron hyvä tuokiokuva 1970-luvun lopun suomalaisesta historian kouluopetuksesta. Laajassa käytössä ollut Yläasteen historian oppikirja Historia ja me 8 (Weilin & Göös, 1977) mm. toteaa , että
"Viro, Latvia ja Liettua, jotka puna-armeija vapautti saksalaisten miehityksestä, liittyivät uusina tasavaltoina Neuvostoliittoon"
"Tshekkoslovakian kriisi ratkaistiin rauhallisesti"
"Neuvostoliitto on noudattanut rauhanomaisen rinnakkaiselon politiikkaa"
Lisäksi Matti Castrenin, Reino Riikosen ja Leo Suurosen laatima oppikirja kehuu itänaapurin elinoloja, vakaata talouskehitystä, Stalinin valtavaa positiivista merkitystä, samalla kun se USA:sta puhuttaessa alleviivaa eriarvoisuutta, köyhyyttä, rikollisuutta ja ihmisoikeusongelmia.
Tutkija-maratoonari Janne Holmén loi väitöskirjassaan vertailevan katsauksen pohjoismaissa Kylmän sodan kaudella käytössä olleisiin historian oppikirjoihin, ja havaitsi suomalaisesta 1960- ja 1970-lukujen oppimateriaalista mm. seuraavia painotuksia:
- talvisota vain "puhkesi"
- maatalouden kollektivisointi Neuvostoliitossa oli tapahtunut täysin vapaaehtoisesti ja ilman konflikteja
- Neuvostoliitossa toteutettiin mittavia luonnonsuojelutoimia
- keskusjohtoinen suunnitelmatalous toimi kapitalismia paremmin
- Neuvostoliiton valtiojärjestelmä toimi erinomaisesti eikä sosiaalisia ongelmia ollut juuri nimeksikään
- Prahan kevät johtui "vastavallankumouksen uhasta" ja Länsi-Saksan uhkaavasta politiikasta
- vasta 1990-luvulla todettiin kiertelemättä, että Neuvostoliitto murskasi Itä-Euroopan reformiliikkeet sotilaallisella voimallaan
Koulun oppikirjat olivat käyneet läpi tarkan virallisen syynin sen varmistamiseksi, että ne olivat voimassaolevien pedagogisten, kulttuuristen ja poliittisten arvojen mukaisia. Näin voi katsoa, että edellämainitut käsitykset edustavat 1970-luvun Suomen virallista historiantulkintaa.
Historian Opiskelijain Liiton vuosikokous julkaisu 31.3.1973 julkilausuman "Oikean tiedon puolesta - YYA velvoite historian opetukselle ja tutkimukselle", jossa todettiin mm. seuraavaa:
...Yliopisto- ja korkeakoululaitokselle asettuu erittäin vaativa tehtävä suomalais-neuvostoliittolaisten ystävyys- ja yhteistyösuhteiden vaalijana ja edelleenkehittäjänä. Sen tehtävänä on tuottaa tietoa Suomen ja Neuvostoliiton suhteista, niiden luonteesta ja historiasta sekä niistä mittaamattomista mahdollisuuksista, joita yhteistyö Neuvostoliiton kanssa Suomelle tarjoaa kaikilla elämänaloilla. Ennenkaikkea sen tehtävänä on kasvattaa sivistyneistö, joka sekä tiedollisesti että asenteellisesti kykenee ymmärtämään Suomen ja Neuvostoliiton kansojen yhteiset perustavaa laatua olevat edut ja yhteistyön Suomelle tarjoamat valtavat kehitysmahdollisuudet...
...Suomen ja Neuvostoliiton hyvät ja luottamukselliset suhteet ja niiden edelleen kehittäminen voivat perustua vain sille, että Suomen puolelta myönnetään näiden suhteiden hoidossa tapahtuneet virheet ja laiminlyönnit ja otetaan oppia niistä...
...YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlavuonna on painokkaasti vaadittava, että yliopisto- ja korkeakoululaitos ottaa paikkansa Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden lujittamisessa ja edelleen kehittämisessä. Historia-aineiden kohdalla ensimmäinen askel tällä tiellä on neuvostovastaisten oppikirjojen korvaaminen sellaisilla, jotka tarjoavat oikeaa tietoa Neuvostoliitosta...
Yritin kaivaa tietoa siitä, ketkä HOL:n hallituksessa vuonna 1973 istuivat, mutta netistä en löytänyt, joten lähetin asiasta tiedustelun järjestön nykyisille toimijoille. Jos joku lukijoista ehtii ensin, kommenttipalstalle vaan. Nimien tietäminen voisi avata mielenkiintoisia näkökulmia.
Tämän ajattelutavan tulkinnallinen kulminaatiopiste oli ns. Pirkkalan moniste, Opetusministeriön, Kouluhallituksen ja Tampereen yliopiston psykologian laitoksen kokeilu, jota käytettiin Pirkkalan kunnan peruskoulun viidensillä luokilla eli 11-vuotiaiden oppilaiden historian opetuksessa lukuvuonna 1974-75. Jos tuuba maistuu, se löytyy myös netistä. Joku nuori tutkija voisi tehdä tästä kokeilusta kunnon selvityksen ja käydä vaikkapa haastattelemassa tuota monistetta koulussa päntänneitä, niin saataisiin tähän erikoiseen episodiin myös vähän kokemushistoriallista valaisua.
En väitä itse olleeni yläasteikäisenä 1980-luvulla yhteiskunnallis-poliittisesti erityisen valveutunut, mutta sen muistan, että tajusin (toki varmastikin ei-edistyksellisten aikuisten sopivalla avustuksella) jo varhaisteininä juttujen neuvostolan ihanuudesta olevan täyttä fuulaa. Vuosikymmen tarjosi Suomen Neuvostoliitto-suhteen absurdiudesta minulle parikin erikoista kokemusta, joiden myötä syntynyt vaikutelma osoittautui murrosvaiheessa 1989-1991 paikkansapitäväksi.
Mieleen on jäänyt myös kesä 1991, jolloin Turun Soutajilla oli riveissään kaksi virolaista vierastyöläistä, minua pari vuotta vanhemmat Tarmo ja Siim. Molemmat olivat suorittaneet varusmiespalveluksensa Neuvostoliiton armeijassa, ja tarinat vähemmistökansallisuuksia edustavien oloista ja kokemuksista puna-armeijan riveissä olivat melkoisia. 1980-luvun loppuvuosina he olivat kuuluneet myös Neuvostoliiton juniorimaajoukkueeseen soudussa sekä edustaneet kertaalleen sirppiä ja vasaraa maailmanmestaruuskilpailuissa. Mielenkiintoisia varsinkin lääketieteellisessä mielessä olivat kertomukset myös tältä saralta. Elokuussa 1991 pääsin läheltä näkemään sen riemun, jota tieto Viron itsenäistymisen palautumisesta nuorissa miehissä sai aikaan, sekä sen lopulta tilapäiseksi osoittautuneen kauhun, jonka kommunistijuntan epäonnistunut vallankaappausyritys heissä herätti.
Jos 1980-luvun kansainvälisestä politiikasta minulle jotain jäi mieleen, oli se ymmärrys siitä, ettei Neuvostoliitto todellakaan rokannut. On muuten mielenkiintoista panna merkille, kuinka paljon nuo 1970-luvun opiskelijajärjestöjen julkilausumat retoriikaltaan muistuttavat opetusministeriön ja yliopistojen nykyisiä strategialausumia. Tässä olisi selvä diskurssianalyysin paikka. Substantiivit ovat tietysti muuttuneet, mutta verbit, adjektiivit, kieltä raiskaava tyylitajuttomuus ja banaali paatos ovat samoja. En ole asiaa tutkinut, mutta petu-metodilla väitän, että tiettyä overlappia saattaa löytyä myös laatijoiden nimilistoista.
Onko suomettuminen todella niin selkeästi rajautuva ja jo niin läpikotaisesti tunnettu juttu kuin professori Sihvola kirja-arvostelussaan esitti? Ja millaista keskustelua on se, kun Sihvola kertoo pohtineensa, että oliko hänen suomettumisen motiiveja koskevia ajatuksiaan kritisoineen Boxbergin motiivina "laiskuus, epärehellisyys vai niiden yhdistelmä"? Millaista viestiä tiede-eliitin edustaja tulee tässä antaneeksi esimerkiksi 1970-lukua avoimin mielin lähestymään pyrkivälle tutkijalle?
Minä saan kysyä. Minä jouduin lukemaan ne koulukirjat.
26 kommenttia:
Voi, voi. Nyt Johan Bäckman julistaa sinutkin natsimieliseksi marginaalitutkijaksi ja Juha Molari tuomitsee helvettiin.
Itse asiassa Bäckman on sen jo tehnyt, ja helvettiin taidetaan olla matkalla ilman Molarinkin apua.
Kolmekymmentä vuotta on joskus pitkä aika. Sama kuin vertaisi 70-luvun alun ja jatkosodan aikoja.
Aikakauden eläneiden ja aikakautta jälkikäteen tutkivien käsitykset näyttävät erilaisilta. Eri aikakausien mentaaliteetteja voi olla vaikea ymmärtää, varsinkin jos haluaa olla ymmärtämättä. Luulen, että tähän jälkimmäiseen liittyy myös Sihvolan kritiikki.
On itsestään selvää, että Kekkosen ja Koiviston kausien Suomen liittyy monia astian makuisia seikkoja. Niihin en kuitenkaan laske vaalien käymättä jättämistä, kuten Boxberg ja Heikka lienevät tehneen. Meillä on edelleen Merijärven tapaisia kuntia, joissa vaaleja ei kannata järjestää, koska kepu saa joka tapauksessa kaikki äänet. Ei siis mitään uutta tai vanhaa auringon alla. Sitä paitsi n. 90% kansanedustajista taisi olla poikkeuslain kannalla, eikä heitä kuitenkaan vaihdettu seuraavissa vaaleissa, joten kansa taisi olla kohtalaisen tyytyväisiä järjestelyyn.
Lisäksi B&H aika itsevarmasti ja hiukan kyseenalaisilla lihaksilla arvioivat myös mm. Seppo Hentilän pätevyyttä ja uskottavuutta historiantutkijana. Vuosi DDR:ssä on niin suuri synti, että siitä saa maksaa vielä professorinakin.
Seitsemänkymmentäluku oli eräänlaista itsestäänselvän kaksinaismoralismin aikaa. Kaikki tiesivät, ettei NL ollut tavoitelemisen arvoinen yhteiskunta, mutta julkisesti oli hiukan noloa sanoa se ääneen. Meidät oli saatu uskomaan, että tuollaisesta avoimuudesta idänsuhteet kärsisivät. En tiedä, kuinka realistisia tällaiset pelot olivat, mutta ainakin meille kävi todella huonosti, kun idänkauppa muista syistä romahti.
Historiankirjat ovat oiva osoitus ajan hengestä, mutta vaikutussuunnista on vaikeampi sanoa. Eli tottakai 70-luvun kirjat kertovat tämän päivän perspektiivistä katsoen kummallisia tarinoita itänaapuristamme, mutta vaikuttivatko ne lopultakaan kansalaisten ajatteluun yhtään mitään? Vaikuttavatko koulukirjat yleensäkään yhtään mihinkään? Jos ne vaikuttavat, miksi suomalaisten yhteiskunnallisen tieodon taso lähentelee tällä hetkellä nollaa, eikä se tainnut hirveästi korkeampi olla 70-luvullakaan.
Taitaa olla lopulta aivan sama, mitä kirjoissa puhutaan. Vain 5 prosenttia kansalaisista on niistä asioista kiinnostunut, muille riittäisi ekskursio Mainostelevision lavastetiloihin.
SUOMETTUMINEN SAATOI OLLA OSIN HYVA JUTTU...
Aika karmeita ja lapsellisia nama blogistin esittamat esimerkit. Mutta ei kai tallaiset naurettavat jutut tee koko Sovietin myotailya kokonaan ja taysin tarpeettomaksi?
Kun 1944/45 paadyttiin tilanteeseen, jossa Sovietilla oli
Porkkala putkineen Helsinkia varten ja vapaana riittavasti joukkoja, niin mitahan olisi tapahtunut, jos mitaan myotailya ei olisi ollut? Amerikan pojatkin totesivat aika pian, etta Suomea ei voida puolustaa, vaan vasta Ruotsin avuksi mennaan.
Jyrki Virolaisen blogissa oli asiasta juttua. Yleensa asiallinen Jyrki V. sortui toteamaan Sovietin myotailyn puolustamisen yksikantaan lapselliseksi. -- Onkohan tamakaan juttu niin mustavalkoinen??
Eiko Sovietin myotailyssa enaa mahda mitaan tarpeellista ja valttamatonta? -- Oliko 1944/45jalkeen minkaan luokan riskia olemassa, etta "Virolaismainen" suhtautuminen olisi johtanut isanmaan perikatoon? -- Jos nyt arvon professorit ovat todenneet, etta minkaan laista sellaista riskia ei ollut, niin mitkahan ovat sen tuleman kulmakivet?
En kommentoi niitä kirjoja enkä niitä julkilausumia, joita Markku paheksuu. Minä olen Markkua sen verran vanhempi, etten tiedä edes mistä hän puhuu. (Ymmärrän kyllä jyrkkien julistusten jättäneen lähtemättömän haavan.)
Ollakseni paholaisen advokaattina kysyn kuitenkin:
Mitä vikaa on vaatimuksessa, että
"myönnetään (NL-)suhteiden hoidossa tapahtuneet virheet ja laiminlyönnit ja otetaan oppia niistä"?
Jos tämän vaatiminen on asiatonta, miksi me vaatisimme tarkemmin määrittelemättömiä "venäläisiä" tunnustamaan, että puna-armeija kukisti väkivalloin demokraattisiin uudistuksiin tähdänneet Unkarin kansannousun vuonna 1956 ja Prahan kevään liikehdinnän 1968 - kuten blogisti tuntuu toivovan.
Quod licet Iovi non licet bovi?
Holménin kirjalöydös "talvisota vain puhkesi" sitä vastoin on minullekin varsin tuttu (koulustakin), mutta eri tavalla kuin Holmén tarkoittaa.
Suomalainen julkisuus on ollut hiiren hiljaa 1930-luvulla sotaan johtaneista POLIITTISISTA tekijöistä.
Yleensäkin toisen maailmansodan aikoihin (parhaat) suomalaiset osasivat kyseenalaistaa myös Johtajien Erehtymättömyys-aksioomaa.
Pitkä vaikeneminen alkoi sodan jälkeen, ja sitä jatkui kunnes Suomi sai "glasnostinsa" (mm. Mauno Jokipiin, Elina Suomisen ja sitten vaikkapa Sinikka Wunschin).
Suurimmaksi osaksi sotapolitiikasta vaikeneminen jatkuu vielä tänään. Historian tutkijat eivät tee asialle paljonkaan hyödyllistä. Näistä Markunkin jälleen kerran esille kaivamista sivuseikoista jaksetaan väitellä.
Minulle tulee mieleen viime vaalien aikainen kiertolegenda Tarja Halosen Hakaniemen torilla pitämästä vappupuheesta, jossa kiinnostavinta oli miksi se upposi niin helposti niin moniin sinänsä järkeviin ihmisiin (kuin Siionin viisaiden pöytäkirjat).
Toisaalta on huvittavaa, kuinka 70-luvun "todellinen olemus" löydetään nyt yhtä yksisilmäisellä ja naiivilla luennalla kuin 70-luvulla nuori vasemmisto löysi 30-luvun.
Kotrokin tekeytyy mielestäni naiiviksi eli lukee entistä oppikirjaa ikäänkuin ei muistaisi millainen sen sisällön, luokkaopetuksen ja oppilaiden kohtaaminen oli. Aika vähän taisi neuvostomyönteisyydestä jäädä henkiin. Ikäluokkasi ei suinkaan ollut ensimmäinen, jonka tajuntaan oppimäärä ei uponnut läheskään sellaisenaan.
Taistolaisissa ja yleensäkin "edistyksellisessä" vasemmistossa oli se suuriongelma, että ne pyrkivät ja usein pystyivät määrittelemään "neuvostovastaisuuden", jolloin muiden oli jossain määrin osallistuttava ilmeisen neuvostomyönteiseen toimintaan jotta se ei jäisi edellisten monopoliksi. Kyse ei siis aina ollut pelkästään oman uran edistämisestä, puhumattakaan naiiviudesta, tietämättömyydestä tai ideologisista syistä johtuvasta sokeudesta. (Tällaisen toiminnan kannalta esim. lakialoitteet, joiden läpimenon etukäteen tiesi mahdottomaksi, olivat oivallisia.)
Koska taistolaiset ja muut edistykselliset lukivat oppikirjoja samalla asenteella kuin Kotro tai Heikka nykyään, oli niiden kirjoittajien aseteltava sanansa sen mukaan. Toisaalta koska edelliset oppikirjat olivat taistolaisten mukaan "neuvostovastaisia", oli uusille teksteille hyvä markkinarako, jonka kustantajat kernaasti täyttivät.
Muuten suomettumista tarkastellessa on aivan älytöntä olla erottamatta siitä ns. yleiseurooppalaista vasemmistosukupolvea, jolla tosin oli meillä tiettyjä suomettumista johtuvia erityispiirteitä. Mutta pelkästään 70-luvun Suomea kaukoputkella tuijottamalla analyysin tulos voi olla tahattoman koominen.
Koulujen historianopetuksen suomettumisesta on keskusteltu aiemminkin; kolmen vuoden takaa muistan Maija-Leena Keron nostaneen aiheesta lyhyehkön keskustelun Turun Sanomien mielipideosastolla.
Erityisesti muistan Keron maininnan siitä, miten koulujen "juhlatraditio tyrehtyi" 1970- ja 1980-luvuilla; itänaapurin pelossa ja ideologisen indoktrinaation vuoksi kuulemma ei itsenäisyyspäivääkään enää uskallettu kouluissa juhlia. Lukiessani Keron tekstiä näiltä osin oma reaktioni oli lähinnä "häh?". Itse olin omassa koulussani joutunut hoilaamaan "Lippulaulua" joka jumalan itsenäisyyspäivä, kuten kaikki aiemmatkin sukupolvet.
Mutta, asiaan. Edustan paria vuotta nuorempaa sukupolvea kuin Jokisipilä, mutta koulussa lukemani historiankirjat olivat käsittääkseni vielä suurin piirtein samaa painosta. Jokisipilän esittämät huomiot niiden sisällöstä ovat tietysti kaikki aivan oikeita, vaikka vastaesimerkkejäkin voisi toki mainita. Kuten tulikin jo todettua, yläasteella samoihin hirmuisen suomettuneisiin historian oppikirjoihin sisältyi perinteinen tulkinta jatkosodan alkamisesta: Suomi julistautui vakain aikomuksin puolueettomaksi, Adolf Hitler valehteli radiossa että Suomi on Saksan liittolainen, Neuvostoliitto pommitti Suomea ja toistamiseen hyökkäyksen kohteeksi joutunut Suomi julisti sodan Neuvostoliitolle.
Käytännön tasolla kouluissa oli opettajilla lisäksi mahdollisuus toimia ja puhua varsin vapaasti miten halusivat. Ala-asteella rehtorillamme oli tapana lukea luokalle ääneen otteita Arno Karimon "Kumpujen yöstä"-teoksesta. Jälkikäteen olen huvittuneena muistellut, miten reksillä oli tapana poimia säännöllisesti nimenomaan ne kertomukset muinaissuomalaisten taistelusta venäläisiä vastaan sekä tarinat isonvihan ajalta. Hauskaa on myös, kun muistaa mihin varsinaiseen tarkoitukseen Karimo oli juttunsa puoli vuosisataa aiemmin rustannut; samasta syystä teosta oli sodan jälkeen osin sensuroitu. En tiedä, vaikuttiko rehtorin kokoomuslainen puoluekanta tähän kirjavalintaan.
Muunkinlaisia esimerkkejä toki oli. Varsinainen ala-asteen luokanopettajani puhui itsepintaisesti "Neuvostoliitosta" myös niissä historiallisissa yhteyksissä, joissa olisi pitänyt käyttää termiä "Venäjä". Lisäksi muistan mainitun herran aina oudolla tavalla madaltaneen ääntään ja puhuen korostetun varovaiseen tahtiin kuvaillessaan talvi- ja jatkosodan tapahtumia ja seurauksia. Eräällä viidennen luokan maantiedon tunnilla eräs oppilaista kysäisi, miksi Suomen rajat olivat nyt pienemmät kuin ennen - esillä oli tuolloin myös vanhempi rullakartta - ja opettaja selitti jälleen hyvin hiljaisella äänellä "siksi, koska toisessa maailmansodassa Suomi hävisi." Huvittavaa sinänsä, muuan luokan oppilaista tokaisi ihmeissään "höh, mää oon aina luullut, että me voitettiin".
Jatkaakseni nostalgisointia, viime aikoina olen hieman ihmetellyt esimerkiksi Jutta Zilliacuksen kiihkeitä julistuksia siitä, miten Suomessa "ei tiedetty Viron tilanteesta mitään". Itse poimin uteliaana 12-vuotiaana oman kotikuntani kirjastosta mukaan Alea-kirjan julkaiseman Sirje Sinilindin teoksen "Viro ja Venäjä". Teoksen taloudellisista ja sosiaalisista asioista en paljoa siinä iässä ymmärtänyt, mutta poliittinen sanoma ja välitetty kuva Neuvostoliiton roolista tulivat kyllä riittävän selviksi. Samalla kertaa luin myös Siniveljen (so. Mart Laar) teoksen "Viro taistelee vapaudestaan". Molemmat opukset olivat vapaasti saatavilla ja ihan kenen tahansa lainattavissa; mikäli ne jäivät joiltakin lukematta, se on heidän oma häpeänsä.
En kiistä suomettumisen välillisiä vaikutuksia, mutta viimeaikaisissa tulkinnoissa on kieltämättä ollut samaa omaperäistä ehdottomuutta, millä eräät vastakkaiset tahot ovat aikoinaan suhtautuneet sotienväliseen "valkoiseen Suomeen". Itse luonnehtisin sekä sotienvälistä että sotienjälkeistä Suomea hybridivaltioiksi, joissa totuudella oli viime kädessä aina monet eri kasvot. Aika ajoin tietyt tulkinnat olivat enemmän niskan päällä kuin toiset, mutta no, jatkuvassa kamppailussa jomman kumman osapuolen on joskus päästävä edes hetkellisesti voitolle.
Cheers,
Jussi Jalonen
fil. lis.
e-mail: jussi.jalonen@uta.fi
Tiedustelen kohteliaimmin, josko, ja jos, niin koska maamme nykyinen älymystö olisi tilaisuudessa kääntää katseensa tähän päivään ja huomiseen?
Nuorelle tutkijalle haluan todeta, että 1970-luvulla oli tekemisen meininki. Silloin elettiin ajassa, muutettiin itseä, maata ja maailmaa. Silloin oli visioita ja ihmiset saatiin mukaan.
Nykypäivän epä-älyköt laativat tummia listoja, tekevät pitkiä luetteloja historiassa kaukanakin mahdollisesti suoritetuista virheistä ja yrittävät asettaa kiroukseen ihmisiä ajalta, jota he eivät edes ymmärrä.
Tällainen Boxbergin ja Heikan tyylinen "katsokaa miten huonoja nuo ovat, ja miten hyviä me olemme" -asenne ei ole oikeata älyllistä edelläkävijyyttä.
1970-lukua mollataan, jotta ihmiset kuvittelisivat asiain nyt olevan muka paremmin. Todellisuudessa osallistuva älyllisyys ei kenties koskaan ole ollut yhtä laihaa, kuin on se nyt 2000-luvulla - itseäni ehkä lukuun ottamatta.
Muistutan vakavana tämän ajan "älyköille", että teillä pitää itsellänne olla jotakin oikeata sanottavaa ja ohjetta, eikä vain jatkuvia häväistyspamfletteja.
Teidän nöyrin,
P.Tärkeä
Viime vuosien taistolais- ja suomettumiskeskustelussa on mielestäni keskitytty aivan liikaa erilaisten nimi- ja syntilistojen julkaisemiseen kunnollisen analyysin sijaan, mutta kun tätä kerran kysyttiin, niin menköön nyt. Vuonna 1973 historianopiskelijoiden liiton (HOL) hallituksessa istuivat seuraavat ainejärjestöjen edustajat:
Puheenjohtaja: Asko Viirtelä (Patina - Tampere)
Jäsenet: Tenho Takalo (Patina), Pekka Kivekäs (Patina), Erkki Metsälampi (Kronos - Helsinki), Marcus Riska (Historicus - Helsinki), Pauli Kettunen (Pol. hist - Helsinki), Kari Teräs (Kritiikki - Turku), Jouni Karakorpi (Pol. hist. klubi - Turku), Marianne Liljeström (Kleio - Turku), Antti Allén (Varnitsat - Joensuu), Jorma Hyvärinen (Tosine - Jyväskylä), Sirkka Hukka (Tiima - Oulu)
Muutama tuttukin nimi tuolla siis on. Jäsenten tuolloisista poliittisista viiteryhmistä minulla ei ole (paria poikkeusta lukuunottamatta) aavistustakaan, mutta useimmilla sellainen varmaan oli.
HOL:in 1960- ja 1970-lukujen arkiston olemassaolosta saati sen mahdollisesta sijainnista minulla ei valitettavasti ole tietoa. Kopsasin em. listan HOL:in julkaiseman Fakta-lehden numerosta 1/1973, jossa olisi yllin kyllin muutakin kiinnostavaa luettavaa tuon vuosikokouksen kannanoton lisäksi. Tuon samaisen numeron otsikoita ovat mm. "Suomen historiaa neuvostotiedemiesten tutkimuksissa", "Demokraattiset opettajat järjestäytyvät", "Valkoprofessorit liikekannalla", "Oikeisto rynnii Tampereella", "Hallitsematon menneisyys: Länsisaksalaisen historiankirjoituksen kritiikkiä" ja "Islanti - sukuyhteisöstä luokkayhteiskunnaksi".
En ole Boxbergin ja Heikan kirjaa lukenut, mutta sen julkisuuskampanjan perusteella on kyllä tullut vahvasti sellainen vaikutelma, että siinä on jälleen kerran löydetty ns. helppoja vastauksia (taistolaisuus ja suomettuminen) kysymyksiin, jotka oikeasti kaipaisivat huomattavasti syvällisempää analyysiä ja taustoittamista. Toisaalta omiin akateemisiin opettajiini lukeutuneen Sihvolan tulkinta kuulostaa sekin hivenen yksinkertaistavalta - epäilemättä "hyväuskoisia hölmöjä" löytyi jossain määrin muualtakin kuin taistolaisten riveistä, eikä reaalipolitiikka sinällään ollut tyystin vierasta taistolaisillekaan. Itseäni mietityttää myös se, miten pitkälle 1970-luvun suomettumista voi tulkita osana pidempää tsaarinajalta alkavaa myöntyväisyyspolitiikan linjaa, johon on tietysti aina kuulunut olennaisena osana myös omien etujen edistäminen ison veljen avustuksella.
Toisin kuin Boxberg ja näköjään Jokisipiläkin olettavat, Sihvola ennätti olla jonkin verran kuvioissa mukana jo 1970-luvulla, eli hänellä on kyllä myös henkilökohtaista kosketusta ainakin vuosikymmenen loppupuolen asetelmiin. Jonkinmoista käsitystä hänen roolistaan saa (parempien netissä julkaisujen lähteiden puutteessa) esim. seuraavasta vuosia sitten kirjoittamastani nälkävuoden pituisesta ainejärjestölehden historiikista, jossa vilahtelee muutamia muitakin tuttuja nimiä ja joka valottaa ehkä myös historianopiskelijoiden yhteisön sisäisiä keskusteluita:
Kronikan tarina
http://www.helsinki.fi/~ilva/kronikka/
Näistä historianopiskelijoiden 1970-luvun poliittisen kauden kuvioista pitäisi kyllä joskus ennättää kirjoittaa oikea kunnon artikkeli. Ainakin HY:ssä näihin vaiheisiin liittyi erityisesti 70-luvun ensimmäisen puoliskon osalta monenmoista draamaa, jota ei ole toistaiseksi käsitelty tyydyttävästi missään julkistetussa tekstissä.
Havainnot siitä, miten "oikeisto on rynninyt Tampereella" ja "valkoprofessorit järjestäytyneet" kultaisella 1970-luvulla ovat sinänsä huvittavia. Sitaatit näyttäisivät vahvistavan sen paradoksaalisen ilmiön, että Tampereen yliopisto on kaikkien muiden mielestä jollain tavoin marxilainen tai muuten vain yltiövasemmistolainen opinahjo... paitsi tietystikin niiden varsinaisten tamperelaisten vasemmistolaisten mielestä.
Vastaavia kannanottoja voi lukea vielä nykyisinkin Aikalaisen sivuilta. Kolmisen vuotta sitten Pertti Hemànus otti raivokkaasti kantaa jutussaan nimeämättömäksi jättämäänsä "äärioikeistolaista historiantutkijaa" vastaan. Mainittu historiantutkija - kuka hän sitten olikaan - oli kuulemma rohjennut esittää "todellisuudelle vastakkaisen väitteen", että torpparivapautuksesta oli sovittu jo ennen sisällissotaa. Juttu kääntyi hauskaksi, kun sekä Viljo Rasila että Seikko Eskola otaksuivat Hemànuksen tarkoittavan heitä, ottivat lähdeviitteiden kanssa Hemànuksen kirjoitukseen kantaa ja vahvistivat, että torpparilaki tosiaan oli menossa eduskunnan vahvistettavaksi jo ennen vallankumousta. Pahkasikaa siteeratakseni, Rasila ja Eskola vetivät Hemànusta objektiivisesti dunkkuun.
Aikalaisen palstoilla on myös aika ajoin suotu sympatiaa Johan Bäckmanin teeseille. Mieleen muistuu parin vuoden takaa erityisen luovasti ja perinteitä kunnioittaen otsikoitu artikkeli nimeltä "Lautasellinen Anna Politkovskajan verta", minkä sanoma voidaan tiivistää kahteen lauseeseen: 1) Johan Bäckman on maamme objektiivisimpia ja johtavia Venäjän-asiantuntijoita sekä loistava väittelijä, ja 2) Heidi Hautala on tietämätön typerys.
Mutta, olen samaa mieltä että maamme intelligentsia voisi keskittyä enemmän tähän päivään. Radikalisoituneiden opiskelijain 1970-luvulla tekemillä hölmöillä kannanotoilla ei ole niin suurta merkitystä, varsinkin kun silloin akateemisessa maailmassa keikkui vielä tasapainottavana tekijänä vanha AKS-sukupolvi. Varsinainen ongelma on, että valitettavasti ainakin eräät näistä 1970-luvulla uraansa aloitelleista hepuista nauttivat nyt sitä valta-asemaa, mitä he tuolloin vasta tavoittelivat... ja tällä kertaa oikein kukaan ei ole esittämässä protesteja.
Toisaalta, useimmat ovat myyneet aatteensa ja eräät ovat onneksi jo ehtineet vetäytyä eläkkeellekin.
Miten vain. Odotan kiinnostuneena 2020-lukua, jolloin uusi poliittisten toimittajain sukupolvi oletettavastikin julkaisee nimilistoja vanhoista 1990-luvun eläinaktivisteista.
Cheers,
Jussi Jalonen
fil. lis.
Ad anonyymi:
Tietenkään omien virheiden tunnustamisessa ei ollut mitään vikaa. Vika oli siinä, että virheiden katsottiin olleen vain Suomen puolella, mutta NL:n virheistä (ja pahemmuista) vaiettiin tyystin. Kuitenkin juuri ne olivat painoarvoltaan suurempia.
Silloista ulkopolitiikkaa ajatellen tuolloinen historiantulkinta oli kuitenkin ymmärrettävä. Jotta olisi voitu esittää, että NL on 70-luvulla ystävällismielinen, piti retusoida menneisyyttä ja opettaa, että sodat olisi voitu välttää, kunhan vain Suomi olisi tehnyt toisin.
Kannattaa muistaa, että 60-luvulla monet myytit alkoivat Suomen historiassa (esim. 1918 ja jatkosota) murtua ja myös nykypäivässä kuva USA:sta muuttui Vietnamin sodan vaikutuksesta. Oli siis perusteltua syytä yrittää suhtautua NL:oon ilman aiempien sukupolvien vihamielisiä ennakkoasenteita.
Toinen asia on, mihin se johti. Mutta ei kaikista kuitenkaan tullut taistolaisia tai muuten naiiveja. Matkailu oli niin taajaa että esim. Naapurineljännes tuskin onnistui valistustyössään vaan herätti lähinnä huvia.
70-luku oli sikäli poikkeava vuosikymmen, että silloin osa ihmisistä todella uskoi viralliseen liturgiaan eikä vain toistellut sitä. Ja tähän liittyi se, että virallisesta poikkeavaa tietoa oli saatavana vähemmän kuin ennen sekä julkisuudessa (toki sitä oli edelleen kaikille kielitaitoisille) että yksityisesti (koululaisten vanhemmilla ei enää ollut omia muistoja välitettävänä).
"opettaa, että sodat olisi voitu välttää"
Eikö sitten olisi voitu?
Juuri ajopuuaksioomassa piilee tähän päivään saakka vaikuttanut luja usko poliittisen johtomme kompetenssiin.
En ole vielä koskaan kuullut selitettävän, miksi kaikkina näinä vuosina (1939-44) Suomen poliittisessa luokassa oli turvallisuuspoliittista eripuraa.
Meinaan: kun kerran mitään ei (jälkimaailman mielestä) olisi voitu tehdä toisin...
Ad anonyymi:
Juu, olisihan talvisota voitu välttää, jos Stalin olisi uskonut Suomen kykyyn ja haluun puolustaa maataan 1939. Mutta tämän hän oppi vasta kokemuksesta, kovakalloinen kun oli.
"Ajopuu" Suomi olisi nimenomaan ollut jos se olisi 1941 jäänyt odottelemaan muiden päätöksiä sen sijaan, että yritti pitää langat omissa käsissä niin paljon kuin mahdollista.
Mitä Suomen ulkopoliittisen johdon erimielisyyksiin tulee, niin *johdon* kesken niitä ei paljon ollut. Mutta viisas pieni valtio pitää aina varalla "kakkosketjun", jos suunnanmuutos on tarpeen tehdä.
Tosiasiat riittävät minulle.
Vertaamalla
- syksyn 1939 aluevaatimuksia
- kevään 1940 Moskovan rauhaa
ja
- syyskuun 1944 aselepoa, sekä
- Pariisin rauhansopimusta
käy ilmi, että Suomen hallitus sai kerta kerralta huonommat ehdot.
Onnittelen maan "valtiomiehiä" 100.000 nuoren suomalaisen uhraamisesta mainitun tuloksen aikaansaamiseksi.
Onnitella kai saa jälkikäteenkin, kunhan ei arvostele...
En ole todellakaan sama "Anonyymi", joka sanoi:
"... omien virheiden tunnustamisessa ei ollut mitään vikaa. Vika oli siinä, että virheiden katsottiin olleen vain Suomen puolella, mutta NL:n virheistä (ja pahemmuista) vaiettiin tyystin."
Lohduton asenne! (Blogikirjoituksesta päätellen Markku Jokisipilälläkin - toisen maailmansodan rautaisella tietäjällä ja tutkijalla - on sama nolo asenne.)
Meidän pitäisi siis suomalaisina (opiskelijoina, tutkijoina, journalisteina, poliitikkoina) puhua kälättää MUIDEN MAIDEN historiasta, muttei Suomen!
Niin onkin tehty vuodesta 1944 lähtien. Kun tällainen on julistus jopa Jokisipilän taholta, kaikki keskustelu on mielestäni tarpeeton.
Hei hetkinen anonyymi, minkäs julistuksen tarkalleen ottaen minä olen antanut? Nyt taitaa pätkiä vastaanottimessa. Väitöskirjassani oli 470 sivua tekstiä ja sen lisäksi olen tarinoinut Suomen historiasta (joskin kyllä yrittäen sitä kansainväliseen kehykseen suhteuttaa) muissa kirjoissa, tiedejournaaleissa sekä aikakaus- ja sanomalehdissä vielä toisen, kenties kolmannenkin mokoman lisää. En siis varsinaisesti ole ollut kieltämässä aiheesta keskustelemista.
Jyrki Ilvalle kiitoksia HOL:n nimilistasta, josta tuttuja kyllä löytyi ja joka osaltaan luo mielenkiintoisen tähystysaukon 1970-luvun aatteellisesti palaviin vuosiin. Ymmärrän kriittiset kommentit nimilistojen julkaisemisesta, mutta toisaalta pöytäkirjojen penkominen on perustutkimusta parhaimmillaan. Jotain vartenhan ne nimet ylös otettiin ja alas kirjattiin.
Mahtaneeko olla arkistoa enää tallella? Keskustelupöytäkirjat voisivat olla mielenkiintoisia nekin.
Ad anomyymi:
Kirjoitin näin: "... omien virheiden tunnustamisessa ei ollut mitään vikaa. Vika oli siinä, että virheiden katsottiin olleen vain Suomen puolella, mutta NL:n virheistä (ja pahemmuista) vaiettiin tyystin."
Sinä tulkitsit sen näin: "Meidän pitäisi siis suomalaisina (opiskelijoina, tutkijoina, journalisteina, poliitikkoina) puhua kälättää MUIDEN MAIDEN historiasta, muttei Suomen!"
Nyt voi vain kysyä, etkö osaa lukea? Tietysti "vain"-sana tarkoittaa yksipuolisuuden vastustamista ja asioiden katsomista molemmilta puolilta.
Ad anonyymi:
"Vertaamalla
- syksyn 1939 aluevaatimuksia
- kevään 1940 Moskovan rauhaa
ja
- syyskuun 1944 aselepoa, sekä
- Pariisin rauhansopimusta
käy ilmi, että Suomen hallitus sai kerta kerralta huonommat ehdot."
Ehkä sinun pitäisi verrata myös Terijoen hallituksen vaihtoehtoon ja NL:n ulkoministeriön kesällä 1944 valmistelemiin aselepoehtoihin.
"Vertaamalla
- syksyn 1939 aluevaatimuksia.."
Kannattaisikohan verrata Suomelle syksyllä 1939 tarjottua sopimusta Virolle samaan aikaan tarjottuun?
Suomi hylkäsi, Viro otti.
Millaisia perusteita meillä on olettaa, että venäläiset olisivat pitänyt Suomellekaan tehtyä sopimusta?
Luultavasti tällä hetkellä dosentti B todistaisi vastaansanomattoman vakuuttavasti ja kirkkain katsein, että Suomi liittyi vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon - ja löisi asian vakuudeksi pöytään pääministeri Kuusisen allekirjoittaman paperin!
Parempi näin.
Venäjän julkinen keskustelu ei tule kallistamaan korvaansa sen paremmin minulle, "opiskelijoille" kuin Markullekaan.
Meidän huolemme on Suomi, suomalaisia kun olemme.
Olisiko mitenkään mahdollista, että tämän palstan kirjoittajat mainitsisivat ne (mahdolliset) keskustelut ja pohdinnat, joita Suomen poliittisessa julkisuudessa olisi ollut suomalaisen "ensimmäisen tasavallan" poliittisten virheiden tiimoilta?
Niihin haluaisin näet tutustua. (Historioitsijoiden tuotanto on laajalti minulla jo tiedossa.)
Jussi Jalonen:Jutta Zilliacuksen kiihkeitä julistuksia siitä, miten Suomessa "ei tiedetty Viron tilanteesta mitään". Itse poimin uteliaana 12-vuotiaana oman kotikuntani kirjastosta mukaan Alea-kirjan julkaiseman Sirje Sinilindin teoksen "Viro ja Venäjä". Tämä on kyllä totta. Vielä kuitenkin 1980-luvun alussa Neuvostoliiton kritiikki oli marginaalista puuhaa, eikä välttämättä edes vaaratonta. Olisi kiinnostavaa jossakin vaiheessa tietää miten hyvin pääsin vuoden 1985 kesällä Viron puolesta järjesteyn mielenosoituksen kuviin mukaan. (Tuota Helsingissä järjestettyä mielenosoitusta muuten nykyinen pääministerimme Matti Vanhanen tuolloin ankarasti kritisoi) Sirje Sinilind oli edesmennyt Juhan Talve. Muistan kun Juhan toi kirjaa meille myyntiin Turun kirjakahvilaan, jossa oli tarjolla monia muitakin ns. reaalisosialismiin kriittisesti suhtautuvia kirjoja. Etupäässä ne olivat ruotsalaisten kustantajien tekemiä, suomalaisia alan kirjoja ei juuri tarjolle tullut. (tutustuin Juhaniin kun vein hänelle käänettäväksi joitakin Virosta salakuljettamiani lehtisiä, joita sitten myös julkaisimme Turun kirjakahvilan toimesta)
Jussi Jalonen:viimeaikaisissa tulkinnoissa on kieltämättä ollut samaa omaperäistä ehdottomuutta, millä eräät vastakkaiset tahot ovat aikoinaan suhtautuneet sotienväliseen "valkoiseen Suomeen"Samaa mieltä, lisäksi on kiinnostavaa miten 70-lukukritiikissä ei ole huomioitu silloisen talouselämän vaikuttajien osuutta juuri mitenkään, hehän en isoimmat rahat tekivät ja kulttuurieliitti on saanut suurimmat syyt päälleen. (kts. Tästä kolumni:
Unohdetumpia, mutta kenties kiinnostavampia ja ainakin aikanaan huomattavasti vaikutusvaltaisempia ajojahdin kohteita olisivat vaikkapa ”punaiset vuorineuvokset”, valtionyhtiöiden johtoryhmät, perässähiihtäjät ja muut talouselämän johtajat, jotka liehittelivät poliittista valtaa. He tekivät kaikkensa saadakseen oman yrityksensä tungetuksi bilateraalisen kaupan tavaranvaihtopöytäkirjoihin, sillä jos siinä onnistui, oli saatavilla helppoa rahaa - ja paljon. Tämä porukka oli se, joka oikeasti hallitsi Suomea 1970-luvulla ja nettosi vielä mukavasti. Eikö zyskowicziläisen hyveellisen logiikan mukaista olisi vetää tilille muutkin diktatuurin kanssa veljeilleet: pääomapiirit ja tehtaanomistajat, jotka toimittavat kulutustavaroita Neuvostoliittoon hyvillä voitoilla, pönkittäen siten diktatuurivaltiota ja sen sortokoneiston säilymistä vuosikymmeniä.Kuka hyötyy diktatuurista?, Hiidenkivi 4/2007(uudelleen julkaistu Agricolan foorumilla)
Huvittavaa miten tarmokaasti jotkut esim. (Boxberg, Heikka) käyvät 1970-luvun haamujen kimppuun vaikka ihan oikeaa diktatuuria voisi vastustaa omassakin ajassamme.
Kun suunnitellaan talon rakentamista, suunnitellaan myös rahoituspuoli. Kun suunnitellaan sodan sytyttäminen, suunnitellaan myös rahoituspuoli. Jotta ymmärtäisi historiaa, pitäisi tietää mikä porukka rahoitti ( ja sai korkoa ) esim. I ja II maailmansodan ja vaikkapa Tsaarin ja hänen perheensä murhaamisen. Historian tutkija, jos et kerro rahoituksesta on tutkimuksesi täysi torso. Monelta voi aivot nyrjähtää ja asiat kääntyä monta kertaa päälaelleen historiatietämyksessä, jos seurataan sotataloutta eli näkymätöntä rahoitusta ja sodasta hyötymistä.
Tapsa P kirjoitti... "Vertaamalla
- syksyn 1939 aluevaatimuksia.."
Kannattaisikohan verrata Suomelle syksyllä 1939 tarjottua sopimusta Virolle samaan aikaan tarjottuun?
Suomi hylkäsi, Viro otti.
Millaisia perusteita meillä on olettaa, että venäläiset olisivat pitänyt Suomellekaan tehtyä sopimusta? ?
Niinpä, olisihan se toki todella epäloogista ottaa vastaan alueet, joita sodalla lähdettiin hakemaan, ja tehdä rauha (?)
Miksi rauhaa sitten koskaan tehtiin?
Totta, oli paskat housuissa senkin jälkeen, "vaaran vuodet".
Mielenkiintoista lukea juttusi kun olen juuri katsonut YLE:n Pressiklubin. Sanotte sanasta sanaan samoja asoita. Yhtenäisenpää ei poliittisesta historiasta puhuminen voinut olla 1980-luvulla.
Minä elin 1980-luvun Neuvostoliitossa ja Virossa, enkä tunne lainkaan sitä kuvaa minkä te nyt piirrätte NL-oloista. Minun kokemukseni pohjalla se mitä sinä ja Pressklubi tänään sanotte on kauenpana totuudesta kuin propaganda 1980-luvulla. Äärimmäisyydestä on menty vielä pahempaan äärimmäisyyteen.
Tieteellinen ongelma on kuinka voidaan yhden maan sisällä mielipiteet yhtenäistää ja parissa vuosikymmenessä kääntää 180 astetta.
Tämän kirjoitti Seppo Isotalo
Kaikki, jotka kavahtavat tästä kirjasta takajaloilleen ja alkavat puhumaan 70-luvun ilmapiiristä tai haamujen jahtaamisesta, ovat ymmärtäneet asian täysin väärin.
Pointtihan on jo kirjan nimessä, eli miksi vuonna 2009 ollaan missä ollaan? Miksi suomalainen tapa tehdä päätöksiä on virkamiesvetoinen salailuun perustuva järjestelmä, ja miksi keskustelevaa demokratiaa ei ole medissa lainkaan.
Lähetä kommentti