Baby I’ve been here before

Näin se meni.

1980-luvun nousukauden puskiessa päälle olin vielä nuori jolppi, mutta täynnä suunnitelmia ja itseluottamusta. Isot pojat julistivat riskisijoittamisen ilosanomaa, nopean ja helpon vaurastumisen polte koetteli kupeita kuin kiima lavatansseissa orkesterin kiivetessä lauteille illan viimeiseen settiin. Ilmapiiri oli kuuma, kostea ja täynnä lupausta. Katteetonta optimismia, paisuneita egoja, hyväuskoisia hölmöjä, sopivasti mausteeksi sekaan orastavaa epätoivoa ja tax free –parfyymin alle kätkettyä pyrkyryyttä. Mahtava sekoitus, tajusin heti, ennen kaikkea sellaiselle, jolla pokkaa riitti ja joka uskalsi. Ja minä poikahan uskalsin.

1980-luvun loppu meni humussa. Vetelin hatusta mullistavia visioita ja käänteentekeviä liikeideoita liukuhihnatuotantona. Katetta jutuissa ei ollut nimeksikään, mutta enpä minä tuotetta myynytkään, vaan mielikuvia ja odotuksia. Vanhan suljetun talouden kasvatit pelkäsivät putoavansa kelkasta sääntelyn purkamisen huumassa ja kuuntelivat alle kolmekymppisen kukon visioita kun parempaakin gurua. Harvoin tuli muulla matkustettua kuin taksilla, useimmiten humalassa, eikä ollut yksi tai kaksi kertaa, kun mukana reissussa kulki samana iltapäivänä paikallisesta pankista haettu muovikassillinen seteleitä. Kekkosen kun gerberokselle lykkäsi, jonottaa ei tarvinnut, ei sillä kertaa eikä myöhemmin. Laulu soi ja naisia riitti.

Eihän sitä tietenkään loputtomiin kestänyt. Yleinen taloustilanne syöksyi ja sitä myötä happanivat omatkin bisnekseni. Sen verran oli kiinnitystä, vekseliä ja trattaa henkseleihin kertynyt, että nurinhan siitä rosiksen kautta mentiin ja komeasti. Ulosottomies vei kaiken minkä löysi. Onneksi olin matkan varrella tajunnut, ettei tällaisella kohelluksella juuri huomista ole ja jemmannut pesämunaa voudin ulottumattomiin. Ei sitä paljon jäänyt, mutta ihan pelkällä tuulen huuhtomalla paljaalla perseellä ei tarvinnut myöhemminkään olla liikkeellä.

Sen verran isoksi pääsi piikki kuitenkin kasvamaan, ettei siitä lopulta pelkällä rahalla selvitty. Vajaat kolme vuotta pistivät ehdotonta petoksista ja kavalluksista, mutta charmanttina kaverina palasin kuvioihin alta puolentoista vuoden. Sen verran oli jäänyt palveluksia lunastamatta ja humuvuosien partnereita asemiin, että pääsin ihan mukavasti uuden elämän alkuun. Maa vielä laman jäljiltä kärvisteli, mutta uuden nousun saattoi jo aistia. Paavo perkele oli mies paikallaan, vaikka demari olikin.

Vaikka 1980-luvun kisällintyöni kiinteistöbisneksessä pohjaan paloikin, ei taito kadonnut mihinkään. Puhelahjat olivat ennallaan ja karismaakin sanoivat löytyvän. Menneisyyttä ei saanut katoamaan, mutta sen paha haju lieveni. Tässä on mies, joka pistää asiat rullaamaan, sanoivat. Tunsin totta kai paljon porukkaa jo edelliseltä kierrokselta, ja vuosikymmenen alun grillauksesta pystyyn jääneiden avulla tutustuin moniin uusiin tekijöihin. Ennen pitkää olin taas hommien päällä niin kuin mitään ei olisi välissä tapahtunutkaan. Minä löysin ostajat ja myyjät, ja minun avullani he toisensa. Tontit ja kiinteistöt vaihtoivat omistajaa, ja minä korotin provikkaani sitä mukaa kun tahti kiihtyi.

Muutamassa vuodessa linnasta pääsyn jälkeen olin taas mukana isoissa peleissä. Verkostoitumisen tärkeyden tajusin vuosia ennen sarasvoita, vaikka sitä eri nimellä kutsuinkin. Mietin seuraavaa askelta ja halusin tikkailla ylemmäs. Jos jotain olin lamavuosien jälkilaskuista oppinut, oli se, ettei kiitollisuudenvelan voimaa passannut aliarvioida. Paras tilanne oli, jos oli yhteistä mutta paljastumatta jäänyttä häpeää ja syntiä. Tältä pohjalta lähdin upgreidaamaan portfoliotani.

Homman nimi oli nyt nationwide. Pommitin isoja gryndereitä ja kauppaketjumiehiä yhteistyötarjouksilla, jossa lupailin joko isoja urakkoja tai hyviä liikepaikkoja riippuen siitä, kumpien kanssa puhuin. Sen verran sutjakkaasti tarinaa lähti, että taas alkoi liittoa syntyä ja tarvitsija löytää kaipaamansa. Ja minulle provikat, as usual. Bisnes paisui samaa tahtia kännykän puhelinluettelon kanssa. Isoja maakunnallisia projekteja, paljon työvuosia, suurta vaikuttavuutta, iloa ja onnea.

Niin tyytyväisiä olivat rakentajat ja rakennuttajat toisiinsa, ettei minun lopulta tarvinnut omia rahoja liottaa hommissa paskan vertaakaan. Minun valuuttani, likviditeettini ja markkina-arvoni piili kontakteissa. Tiesin mistä puhua ja kenelle, ja osasin tehdä sen tavalla, joka ei paljon vastalauseille tilaa jättänyt. Oli halvempaa ostaa kaappi täyteen pukuja ja kravatteja kuin täyttää talli kaivinkoneilla.

Pian jouduin kuitenkin tekemään tuttavuutta myös luomani paratiisin käärmeen kanssa. Hyvät hankkeet tyssäsivät älyttömiin kuntatason vaikeuksiin kaavojen, ympäristönsuojelun, maankäyttösuunnitelmien ja ties minkä nurkkapatrioottisen pilkunnussimisen takia. Myyjät ja ostajat olivat jo näpissäni, maksimivauhdin saavuttamiseksi päätin keskittyä kitkan poistamiseen. Avainasemassa olivat tietysti päättäjät ja byrokraatit. Tonttien ja kiinteistöjen ohella oli ryhdyttävä ostamaan politiikkaa.

Varman voittajan pelaaminen toi vain suolarahoja, sen olin oppinut jo raveissa. Niinpä päätin panostaa vaa’ankieliasemaan ja piru vieköön siinä onnistuikin. Sen verran politiikkaa tunsin, että tiesin hallituksessa olon kuluttavan suosiota. Demarimooses kuitenkin jo omalta osaltaan todisti, että jos tekee sopivaa politiikkaa, kliimaksi saattaa kestää parikin vaalikautta. Päätin tukea isolla kädellä ja laajakatseisesti, varautuen monenlaisiin vaalituloksiin. Puolueiden sisäpiirin asiantuntijoiden avulla hinnoittelin yksittäiset poliitikot haarukkaan 5000 – 30 000 euroa ja varasin käsille vastaavat seteliniput.

Maksoin kymmenien sivujen edestä lehti-ilmoituksia, ostin vaalikirjoja sellaisen pinon, että ne olisivat riittäneet takan ja saunan sytykkeeksi ja vielä paskapaperiksikin niin omilla kuin tuttavienikin mökeillä, raijasin kellariini pakettiautolasteittain kymmen-satakertaisesti ylihinnoiteltuja ehdokkaiden kampanjatilaisuuksissaan myymiä tauluja, ostin seminaarilippuja tyhjäksi jääneille tuoleille, muutamaan kertaan jopa löin epätoivoiseksi kalvenneen ehdokkaan kouraan puhdasta käteistä tarvittavan loppukirin käynnistämiseksi.

Ykkösevoseni, pääministeripuolue, tuli maaliin turvanmitan edellä saman väristä kilpailijaansa ja säilytti poliittisen ensirakastajan asemansa. Kun käytännössä kyse oli yhdestä edustajanpaikasta, minun oli helppo vaalien jälkeen kävellä puoluetoimistoon ja muistuttaa tekemästäni panostuksesta, jota ilman tuo etulyöntiasema mitä todennäköisimmin olisi jäänyt saavuttamatta. Jos asian oikein raadollisesti sanoo, puolue oli minulle velkaa pääministerin salkun.

Puoluetoimistojen (kävin kaikissa, joita rahoitin, ja niitä oli monta) hämähäkit luulivat kuitenkin olevansa ovelampia ja näkivät minussa naivin rahapumpun, enkä viitsinyt heidän vaikutelmaansa ryhtyä korjaamaan. Urpot luulivat voivansa maksimoida paikalliskannatuksensa käyttämällä minua hyvien hankkeiden synnyttämiseen, mutta eivätpä tajunneet oman kuvioni olleen paljon laajempi. Kunnanvaltuustojen sijaan tähtäimessäni oli parlamentin ja hallituksen korvan tavoittaminen. Yllättävää kyllä, lopulta se osoittautui helpommaksi kuin kuvittelinkaan.

Useampi tukemistani poliitikoista nousi hallitukseen saakka. Suoraan en mitään pyytänyt, niin tyhmä en ollut. Omissa ja liikekumppanieni intresseissä olevissa kysymyksissä kuitenkin hahmottelin heille, minkälaista politiikkaa olisi tarvis. Usein ei edes tarvittu täsmällisiä päätöksiä, vaan riitti, kun arvon ministerit olivat tekemättä jotain. Monesti kävi niinkin, että saamansa leivän leipojan muistaessaan poliitikot lauloivat juuri sen oikean laulun, ilman sen kummempia interventioita tai välipuheita.Kyse ei ollut korruptiosta, vaan samanmielisten yhteistyöstä yhteisesti jaetun poliittisen maailmankuvan edistämiseksi. Tai näin ainakin homman kustua lehdille kerroin.

Pidin huolen siitä, että olin yhtälössä ainoa, joka tunsi osapuolet pöydän kaikilla puolilla. Myin liikemiehille politiikkaa, poliitikoille bisnestä, rakennuttajille toteutusta, urakoitsijoille hankkeita jne. ”Teette tämän kaavapäätöksen, niin asiakkaani on valmis käynnistämään kunnassanne 10 miljoonan euron rakennusprojektin”, ”päätätte sijoittaa tehtaanne tähän kuntaan, niin takaan päättäjien tukevan toimianne sataprosenttisesti” ja sitä rataa. Kauniiden puheiden jälkeen sain kaiken lisäksi hallituksesta puristettua mukavan paketin erilaisia hanketukia asiakasyrityksilleni, joille taas tätä kautta investointipäätöksen tekeminen tuli helpommaksi. Kysyntä kohtasi tarjonnan, monessakin mielessä.

Meno oli kovaa, ajoittain toi mieleen kultaisen 1980-luvun. Lapissa vain moottorikelkat pärisivät ja kelohonkamökit tärisivät, kun yhteistyökumppanien kanssa verkostoiduttiin ja innovoitiin. Kultturellimpaan touhuun tykästyneitä lennätettiin Savonlinnan kiekujuhlille kymmenittäin ja näytöksen jälkeen haettiin paikallisesta Alkosta järven rantaan viinaa pakettiautolla, jotta mielentila saatiin pittoreskia maisemaa vastaavaksi.

Hotellihuoneita varattiin kerroksittain ja erikoismenua tilailtiin. Imagosyistä välttämättömiä mersuja sai autoliikkeestä kätevällä rahoitussopimuksella ja maksuaikaan sai tarvittaessa kuukausikaupalla lykkäystä. Paikalliset yrittäjät antoivat palveluksensa ystävällisesti laskua vastaan, varsinkin kun lupailin heille vähintään yhtä lukratiivista yhteistyötä myös tulevaisuudessa (mm. ”millaisia palveluja teillä löytyy hiihtokaudella?”, ”ovat nuo kuntayhtymän talvipäivät tulossa, annatteko tarjouksen”). Maksamattahan ne kaikki lopulta jäivät, mutta rapatessa roiskuu, hyvä tarkoitus pyhittää keinot jne.

Homma kasvoi isoksi ja kutsuja sateli. Ministereitä puhuttelin etunimeltä ja muutenkin arvoni tunnettiin. Sossupressalta en sentään Linnan juhliin kutsua saanut enkä sitä vanhana linnakundina totuuden nimissä odottanutkaan, mutta pääministerin virka-asunnolla kahviteltiin muutamaankin otteeseen. Puolustusministeriön edustussaunassa otettiin kokoomusministerin kanssa kaljat yhteiselle menestykselle ja vitsailtiin saunomisen jälkeen pistooliammunnassa, että touhuhan alkaa muistuttaa Ilen ja kumppanien kuvioita DDR:n lähetystön kellarissa vanhoina hyvinä aikoina.

Liian hyvää ollakseen totta vai mitä? Aikansa sitä kesti, mutta kyllähän tässäkin sitten lopulta tuli köyden pää käteen, vaikka näin jälkikäteen arvioituna se yllättävän kauan kestikin. Eniten ottaa kupoliin se, että loppusyöksyä vauhditti yksi rahaa saaneista typerällä avomielisyydellään. Monta hyvää päätöstä ehdittiin kuitenkin saada aikaiseksi ennen kuin kattila kiehui hellalle. Kun sitten myöhemmin alettiin minuakin syytellä, kuvailin operaatiota ihan vittuillakseni isänmaallisuudeksi.

Reissun varrella tuli mieleen vanhan suosikkini Hande Nurmio, joka stallariudestaan huolimatta (tai ehkäpä juuri sen takia?) on monta kertaa osunut ihmistä kuvatessaan häränsilmään. Ajatelkaapa vaikka toteamuksia ”hän raivaa tiensä salin läpi ja istuu tähtien pöytään”, ”hän työntää kätensä taskuumme ja syö meidän laskuumme” tai ”paksu lompakko, helppo on lempeä pyytää”.

Ja kuka sitä vannomaan menee, kenties tapaamme vielä.
Yhteisen hyvän merkeissä ja kehittyvän seutumme puolesta, veljellisin terveisin

XX