Lauantai-aamun Turun Sanomat tarjosi suorastaan häiritsevän lukukokemuksen. Ei, kysymys ei ollut urheiluosastolla julkaistusta lähes puolen sivun kokoisesta Hannu Jortikan kuvasta, vaan Metsäteollisuus ry:n toimitusjohtaja, ekonomisti Anne Brunilan haastattelun sekä Åbo Akademin johtamisen ja organisaation professori Alf Rehnin kolumnin yhteisvaikutuksesta. Ennen nykyistä pestiään Brunila toimi valtiovarainministeriön kansantalousosaston ylijohtajana ja oli johtamassa puolitoista vuotta sitten paljon keskustelua aiheuttaneen raporttinsa julkaissutta globalisaatiotyöryhmää. Myös Rehn on työssään perehtynyt syvällisesti globalisaatioon liittyviin kysymyksiin. Suomalaiset globalisaatiopuheenvuorot ovat usein heikosti argumentoitua vulgaariliberalistista markkinasoopaa, joiden takaa vilkkuu jatkuvasti esittäjänsä ketunhäntä. Maapallon laajuisesta retoriikasta huolimatta globalisaatiopuhe on näille keskustelijoille ennen kaikkea taktinen väline omien etujensa tavoittelussa, esim. teollisuustyönantajalle keino kiristää valtiolta omaa taloudellista kilpailuasemaa helpottavia päätöksiä tai huippuvirkamiehelle oman ministeriön byrokraattisen valta-aseman maksimointia. Maailmoja syleilevistä puheista huolimatta perspektiivi on tiukan kansallinen.
Rankoista puheistaan huolimatta Brunila ja Rehn vaikuttavat olevan aidosti kiinnostuneita Suomi-nimisen subjektin pärjäämisestä kansainvälisessä kilpailussa, ja juuri siksi heidän mielipiteensä herättävät levottomuutta. Kummankin keskeisenä viestinä kun tuntuu olevan, että samalla kuin Suomessa/Euroopassa välttämättömimmätkin yhteiskunnalliset, taloudelliset ja poliittiset uudistukset jämähtävät ja vesittyvät loputtomaan jahkaamiseen ja kiistelyyn, ajaa maailma, ennen kaikkea Aasia ja uuden talouden vetojuhta Kiina, ohitsemme heittämällä. Brunilalta suoraan ja Rehniltä rivien välissä voi lukea ajatuksen siitä, että Suomessa yksi pahimpia kehityksen jarruja on etujärjestöjen tiukka edunvalvontapolitiikka, joka tuottaa yhteiskunnan ja talouden rakenteisiin monenlaista joustamattomuutta, jähmeyttä ja suoranaisia järjettömyyksiäkin.
Itsekin olen sitä mieltä, että ay-liike on ainakin vahvasti osasyyllinen moniin niihin ongelmiin, joita Suomen taloudessa, politiikassa ja yhteiskunnassa laajemminkin tänään kohtaamme. 1900-luvun alusta 1980-luvun loppuun tapahtuneet valtavat parannukset työntekijän asemassa, joissa ay-liikkeellä on ollut ratkaiseva rooli, eivät muuta tätä tosiasiaa. Parannusten ohella tiukka edunvalvontalinja on tuottanut myös hallitsemattomia ja ennakoimattomia sivuvaikutuksia sekä alkuperäisiin hyvää tarkoittaviin aikeisiin nähden täysin päinvastaisiakin lopputuloksia. Lisäksi on ihan paikallaan kysyä, kenen etuja ja millaisilla motiiveilla lamavuosien tuhkasta noussut suomalainen ay-liike ajaa.
Esimerkiksi työttömyyskysymyksen ratkaisussa ay-liike on kaksinkertainen syntinen. Se on osoittanut puuttuvaa tahtoa työttömyyden hoitamisessa ja jättänyt työttömiksi joutuneet (=jäsenmaksuja maksamattomat) työntekijät pitkälti oman onnensa nojaan, paitsi nyt tietysti retoriikan tasolla. Sen lisäksi se joustamattomuudellaan ja linnottautumispolitiikallaan myös osaltaan vastuussa ongelman kärjistämisestä. Samalla kun liike on vieraantunut alkuperäisistä ihanteistaan ja tavoitteistaan, se on valikoinut työvoimasta vain tietyn osan edut ajettavakseen. Se osa työvoimasta, joka ei ole ay-liikkeen omia kriteerejä täyttänyt, on kylmästi rajattu edunvalvontapyrintöjen ulkopuolelle. Kolmikantamenettelyn suomasta vahvasta muodollisesta valta-asemasta huolimatta todellisuus on kuitenkin jo ajanut ay-liikkeen ohi. Kiina-ilmiö on tästä kouriintuntuvin esimerkki.
Siinä missä juoksuhautoihinsa jämähtänyt ay-liike vannoon saavutettujen etujen luovuttamattomuuden nimiin, löytyy janan toisesta päästä SITRAn ja Elinkeinoelämän Valtuuskunnan kaltaisten globalisaatiointoilijoiden joukko, joiden mielestä globaalitaloudessa pärjääminen onnistuu vain uuden talouden pelisääntöjen perinpohjaisen omaksumisen ja niille alistumisen kautta. Tätä nykyä tämä näyttäisi tarkoittavan pelaamista kiinalaisten ehdoilla. Meidän on sopeutettava niin yhteiskuntamme kuin itsemme ihmisinä globaalitalouden armottomaan kilpailulogiikkaan, koska jos emme niin tee, putoamme pois pelistä. Tuore OECD:n koulutustutkimus, jota Suomessa laajasti siteerattiin, oli tästä jälleen kerran hyvä esimerkki. Sen mukaan eurooppalaisia koulutusjärjestelmiä kehitettäessä mallia tulisi ottaa Japanista ja Etelä-Koreasta, joissa tulokset ovat paljon parempia. Globalisaatioretoriikan mukaan olemme nyt ratkaisevan valinnan edessä. Jos valitsemme väärin, toista mahdollisuutta ei tule, ja jos vitkastelemme, jäämme jalkoihin.
Intoilijoiden puheista puuttuu kaksi keskeistä asiaa: harkinta ja realismi. Haluammeko todella lähteä kilpailemaan japanilaisten, eteläkorealaisten tai kiinalaisten kanssa heidän ehdoillaan, jos hintana on 60-80-tuntiset työviikot, työntekijöiden itsemurhina näkyvä omien etujen ja tarpeiden täydellinen alistaminen firman menestykselle ja jo päiväkodista alkava armoton kilpailu paikasta auringosta? Onko tällaiseen oravanpyörään hyppääminen todella ainoa vaihtoehtomme? Eikö meillä todellakaan ole mitään sellaista suomalaista tai eurooppalaista valttikorttia ja erityisosaamista, johon voisimme globaalissa kilpailussa nojata? Ja pitääkö maailma ylipäätään nähdä jonkinlaisena toinen toistaan ylivertaisempien taloussuoritusten urheilukenttänä?
Riippumatta vastauksista edellisiin kysymyksiin voi aivan huoletta todeta, ettei tällainen visio ole realistinen ilman täydellistä suomalaisen yhteiskunnan ja siinä vaikuttavien ihmisten ajattelun remonttia. Alf Rehnin edellämainitussa kolumnissa oli paljon puhuva esimerkki siitä, mitä Kiinassa tehtiin kun paikallinen tienrakennusprojekti uhkasi venyä yli annetun aikataulun. Aikaa oli kahdeksan päivää ja urakkaa jäljellä todella paljon. Puolueen virkailija tarttui puhelimeen ja määräsi paikalle "100 000 tuhatta jätkää", joista jokainen sai käteensä lapion ja joka kolmas kottikärryt. Ennen kuin deadline koitti, oli homma hoidettu. Nyky-Kiina, jossa ihmisoikeuksista, mielipiteenvapaudesta ynnä muusta vastaavasta koohotuksesta piittaamaton kommunistidiktatuuri lyö kättä sudenvainuisen businesmentaliteetin kanssa, onkin kieltämättä todellinen kapitalistin märkä uni.
Mitä tapahtuisi Suomessa? Vaikka projekti olisi pienempikin, se kusisi varmasti, koska 1) täällä ei ole 100 000 lapiomiestä, ja jos olisikin, 2) millään taholla ei ole sellaista valtaa, että pystyisi pistämään nämä mahtikäskyllä pika- ja ylitöihin, ja jos joku sellaista yrittäisikin, 3) paikalle ei tulisi yhtään lapiomiestä, vaan joku Jouko Ahosen oloinen jyrä joka lakonisesti ilmoittaisi, että kun kovien puheiden linjalle nyt on lähdetty, niin liksaa on tultava lisää heti tai nekin lapiomiehet, jotka parhaillaan jo ovat töissä muilla saiteilla, laittavat ns. perseet penkkiin. En halua sanoa, että tämä malli on hyvä, mutta oman korvaamattomuutensa illuusion karistaneen yksittäisen työntekijän näkökulmasta se kyllä hakkaa kiinalaisen mallin.
Se on tietysti totta, että jostain niitä lapiomiehiäkin pitäisi löytyä. Kunhan vain olisivat halpoja mutta työnsä osaavia ja työnantajaansa sitoutuneita. Ehkäpä opetusministeriöstä löytyisi tähän jokin strateginen visio?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti