Artikkeli Uutispäivä Demarissa
Julkaistu 26.6.2001
Vannoutunut demokraatti Fagerholm kieltäytyi sovinnosta natsismin kanssa
MARKKU JOKISIPILÄ
Skandinaavi ja demokraatti K-A. Fagerholm oli outo lintu jatkosodan Suomen hallituksissa.
Hän hoiti sosiaaliministerin virkaa vuosina 1937-1943 yhtäjaksoisesti yli kuusi vuotta. Toiminta suomenruotsalaisen vasemmiston kärkihahmona, laajat pohjoismaiset kontaktit sekä vahva asema sosialidemokraattisessa puolueessa ja ammattiyhdistysliikkeessäkin tekivät hänestä salkkuaan huomattavasti painavamman.
Talvisodan jälkeen Fagerholmilla ei ollut illuusioita Neuvostoliiton rauhantahdosta, mutta Suomen ulkopoliittista lähentymistä Saksaan hän vieroksui. Hän oli aina inhonnut Hitleriä ja kauhistui ajatusta tästä ”maailmanhistorian suurimpiin kuuluvasta lurjuksesta” Euroopan herrana.
Hitlerin vihaaja
Vuonna 1936 Fagerholm oli jopa saanut tuomion Hitlerin julkisesta herjaamisesta. Tuolloin Saksa esitti virallisen vastalauseen Fagerholmin päätoimittamassa Arbetarbladetissa julkaistusta Elmer Diktoniuksen Hitleriä irvailevasta pakinasta. Fagerholm sai syytteen ”meihin ystävällisissä suhteissa olevan valtion päämiehen loukkaamisesta” ja 1050 markan sakot!
Arbetarbladet onnistui suututtamaan Saksan toisenkin kerran. Kun Hitler vuonna 1939 vietti 50-vuotispäiviään, noteerasi lehti sen vain syntymäpäiväosastonsa toteamuksella ”Adolf Hitler, 50 vuotta, Berliini”!
Fagerholm ei sulattanut Saksan tunkeutumista Norjaan ja Tanskaan. ”Tunsin itseni miltei sairaaksi ajatellessani että me olimme tekemisissä samojen natsien kanssa, jotka riehuivat veljesmaissamme”, muisteli hän myöhemmin. Kun hänen piti Kokkolassa puhua koulun juhlasalissa, jonka seinällä vähän aiemmin pidetyn saksalaisen sotilasjuhlan jäljiltä roikkui suuri Hitlerin kuva, hän uhkasi poistua, ellei kuvaa poistettaisi.
Syntilista karttuu
Hallituksessa Fagerholm ennusti Saksan häviötä jo syksyllä 1941. Tieto kulkeutui pikavauhtia Saksan lähetystöön, jolla jatkosodan vuosina tiedottajia riitti. Asioista yleensä parhaiten perillä ollut lehdistöattashea Hans Metzger nimitti Fagerholmia pilkallisesti ”Helsingin hienoimman parturiliikkeen poliittisen osaston johtajaksi”. Tällä hän viittasi sekä sosiaaliministerin ammattitaustaan että hänen tapaansa puhua hallituksen asioista ”kenen kuulleen tahansa”.
Syksyllä 1942 sisäministeri Toivo Horelli ja valtiollisen poliisin päällikkö Arno Anthoni päättivät luovuttaa joukon juutalaispakolaisia Saksaan. Yritettyään hallituksessa turhaan pysäyttää luovuttamisen Fagerholm pyysi eroa. Tämä yhdessä marsalkka Mannerheimin ja ministeri Väinö Tannerin väliintulon kanssa sai aikaan toimenpiteen peruuttamisen.
Fagerholm jäi hallitukseen, ja oli saksalaisille jälleen asetta epämiellyttävämpi hahmo.
Kun uutta hallitusta maaliskuussa 1943 muodostettiin, oli Fagerholm jo kypsä siirtymään Alkon pääjohtajaksi. Saksalaismielisen IKL:n vaadittua hänen pudottamistaan uudesta hallituksesta tilanne kuitenkin muuttui. – Sehän nyt vielä puuttuisi, että kotimaiset natsit saavat määrätä, ketkä sosialidemokraateista otetaan hallitukseen, ajatteli Fagerholm ja päätti jatkaa.
Sosialidemokraatit tekivät hänen ministeriydestään kynnyskysymyksen, ja IKL jätettiin oppositioon. Saksassa tämä karvas tappio pistettiin täysin Fagerholmin piikkiin.
Skandinavismi voittaa aseveljeyden
”Tapaus Fagerholm” oli Saksan Helsingin-lähettilän Wipert von Blücherin ja ulkoministeri Henrik Ramsayn keskustelujen kestoaihe. Syksyllä 1943 Fagerholmin pohjoismaiset sympatiat raivostuttivat Berliinin lopullisesti. Kun hän puhui hallituksen vieraina olleille tanskalaisille, paistoi rivien välistä sympatia Tanskan vastarintaliikkeelle.
Tätä seuranneen moiteryöpyn diplomaattisen väistelyn mestari Ramsay onnistui vielä torjumaan, mutta seuraavaksi Fagerholm sinkosi saksalaisten kasvoille sellaisen myrkkylatingin, etteivät tavanomaiset kohteliaisuudet enää riittäneet.
23.11. Fagerholm puhui Helsingin ruotsalaisen työväenyhdistyksen Norjan-illassa täydelle salille. Pohjoismaisen solidaarisuuden täyttämässä puheessaan hän tuomitsi Saksan miehityshallinnon: ”Meitä ovat järkyttäneet lukuisat teloitukset ja olemme tunteneet inhoa, kun panttivangeiksi otettuja viattomia norjalaisia isänmaanystäviä on panotu teloituskomppanioiden kiväärien eteen.”
Quislingin järjestelmä ei saanut suomalaisilta minkäänlaista kannatusta, vaan päinvastoin he toivoivat, että Norja mahdollisimman pian vapautuisi miehitysikeen alta.
Saksalaiset protestoivat kokousta ja Fagerholmin osanottoa jo ennen kuin tiesivät puheesta mitään. Saksan toimet Norjassa eivät kuuluneet muille. Tilanne kärjistyi lopullisesti, kun Svenska Pressen sensuurin lepsuiltua sai julkaistuksi tiivistelmän Fagerholmin puheesta. ”Kuinka on mahdollista, että suomalainen ministeri julkisesti solvaa saksalaisia sotilaita ja viranomaisia?”, taivasteli Blücher.
Fagerholmin inrtiotto uhkasi torpedoida suomalais-saksalaiset kauppaneuvottelut ja viedä leivän Saksan tuonnista riippuvaisten suomalaisten pöydästä.
Vallitsevan käsityksen mukaan Fagerholm erosi Norjan-puheen Saksassa ja hallituksessa herättämän arvostelun vuoksi, ja hyvityksenä tästä Saksa jatkoi elintarviketoimituksia entiseen tapaan.
Todellisuudessa Fagerholm istui hallituksessa vielä puolitoista kuukautta puheensa jälkeen, ja elintarviketoimituksista sovittiin jo kuukautta ennen hänen eroaan. Jättäessään hallituksen 17.12.1943 hän toimi täysin omasta vapaasta tahdostaan.
Eronpyyntö jäi pölyttymään
Miksi Saksa ei vaatinut Fagerholmin eroa? Vastaus löytyy Kansallisarkistossa säilytettävistä pääministeri Edwin Linkomiehen papareista. Niiden joukossa on Fagerholmin 5.11. päivätty eronpyyntö. Hän oli jättänyt sen Ramsayn uhattua puheen vuoksi erollaan.
Ramsayn ja Linkomiehen puolesta erokirje olisi kuitenkin saanut jäädä pääministerin pöytälaatikkoon pölyttymään. He käsittivät, että Fagerholmin ero välittömästi Norjan-puheen jälkeen tulkittaisiin myönnytykseksi Saksalle ja he halusivat viivyttää sitä mahdollisimman pitkään. Erokirje oli se jokerikortti, jolla tämä onnistui. Se oli Ramsayn takataskussa valmiina pelattavaksi, mikäli Saksa heittäytyisi liian hankalaksi.
Ramsay menetteli nerokkaasti. Hän kertoi Blücherille ”yksityisesti ja luottamuksellisesti”, uskovansa, että Fagerholmin tapauksessa ”ennemmin tai myöhemmin” tehtäisiin Saksaa tyydyttävät johtopäätökset, ja pyysi, ettei Saksa vaatisi sosiaaliministerin eroa. Uhkapeli kannatti, sillä Saksa nieli tämän epämääräisen lupauksen.
Joulukuussa Fagerholmin puhe hautautui uusien tapahtumien, ennen kaikkea liittoutuneiden Teheranin konferenssin, alle. Näin hallitus vältti ryvettymästä maailman silmissä, kun sen ei tarvinnut rankaista Fagerholmia suoraselkäisestä suhtautumisesta natsismiin.
Helsingin poliittisissa piireissä Fagerholmin omaehtoinen ero tulkittiin tulevan poliittisen uran petaamiseksi ja kansallissankariuden tavoitteluksi. Vaikka ajoitus myöhemmän poliittisen kehityksen valossa osoittautuikin mestarilliseksi, ovat tällaiset käsitykset panettelua.
Hyökkäysvaiheen huumakaan ei ollut vaimentanut Fagerholmin natsivihamielisyyttä. Hän ei missään vaiheessa ollut rakentamassa ”Uutta Eurooppaa” tai Suur-Suomea. Ero ei ollut takinkääntö, vaan looginen seuraus syvän demokraattisesta vakaumuksesta ja luttomuudesta olla minkäänlaisessa yhteistyössä Hitlerin diktatuurin kanssa.
3 kommenttia:
Olikohan muuten Fagerholmin sodanaikaisella toiminnalla yhteyttä hänen myöhempään perustajajäsenyyteensä ja puheenjohtajuuteensa Suomi-Israel -ystävyysseurassa? Lukaisin jokin aikaa sitten hänen aika vaatimattomat muistelmansa, joissa asiaan viitattiin vain ohimennen.
Kyllä varmasti asioilla oli yhteys keskenään. Fagerholm oli syystä suuresti kunnioitettu henkilö Suomen juutalaisten keskuudess, ja hoiti tuota puheenjohtajuutta aina vuoteen 1976 saakka. Vuonna 1938 hän palkkasi yhden maahan pakolaisina saapuneista Itävallan juutalaisista, joita viranomaiset eivät aluksi olisi halunneet päästä maihin lainkaan, kotiapulaisekseen.
Kiitos Markku tästä artikkelista. Kaivoin tämän tänään esiin ja julkaisin Facebookissa. Aihe on ajankohtainen ja tästä voi olla hyvillä mielin ylpeä. Terveisin Ville Fagerholm
Lähetä kommentti