Puhutteluja elämän varrelta

Otetaan pieni luova tauko yhteiskunnallisesti sävyttyneestä kirjoittelusta ja suolletaan tähän omaelämänkerrallista sisältöä tajunnanvirtametodilla.

Olen elämäni eri vaiheissa joutunut useampaan otteeseen olemaan vastaanottavana osapuolena erilaisissa puhutteluissa, jossa minua on verbaalisesti ojennettu käyttäytymisessäni tai muissa edesottamuksissani ilmenneistä mielletyistä tai todellisista ylilyönneistä. Miettiessäni asiaa tarkemmin tajusin joutuneeni järjestäytyneen yhteiskunnan taholta tällaisten toimenpiteiden kohteeksi niin peruskoulussa, lukiossa kuin armeijassakin. Itse asiassa yliopistoltakin minulla olisi vastaava episodi kerrottavanani, mutta annetaan sen nyt tällä kertaa olla. Tässä muistikuviani noista muista aikanaan korvialehtiä kuumottaneista tilanteista.

1) Ala-asteella vakiorutiininamme liikuntatuntisin oli lenkkeillä paikallisella hiekkatiellä noin kolmen kilometrin päähän ja kääntyä sitten takaisin. Menomatka edettiin suojeluskuntavääpelin oloisen opettajamme johdolla muodossa, mutta takaisin tultiin sitten kukin omaa vauhtiaan. Eräänä syksyisenä iltapäivänä me jälkijoukossa palailleet putsasimme tien varrella sijainneen omakotitalon pihassa olleen omenapuun omenoista ja onnittelimme itseämme oveluudesta, kun luulimme ettei kukaan ollut huomannut mitään. Talon omistaja oli kuitenkin seurannut koko hedelmänanastusoperaation ikkunastaan ja otti pikapuoliin yhteyttä kouluun saadakseen asiasta jonkinlaisen hyvityksen. Seuraavana päivänä istuimme kaikki pulpeteissamme kun opettajamme, joka toimitti myös rehtorin virkaa omalla jäljittelemättömällä ja vertahyytävällä tyylillään, otti asian puheeksi, kovia äänenpainoja ja suoraa puhetta kaihtamatta. Moitesaarnan yleisen osuuden jälkeen hän kysyi tiukasti silmiin tuijoittaen jokaiselta yksi kerrallaan: "Olitko sinä mukana tässä häpeällisessä varkaudessa?" Kolme ensimmäistä kaveria selvitti tämän valheenpaljastuskokeen ja kiisti pokkana kaiken, mutta sitten neljäs murtui paineen alla totaalisesti, purskahti itkuun ja lauloi leuka täristen ilmoille kaikkien syyllisten nimet. Myttyyn menneen operaation kritiikkipalaveria jatkettiin sitten samana iltapäivänä jälki-istunnossa.

2) Lukiossa kaverit olivat varanneet juhlatilan viikonlopuksi Turun kaupungilta. Varauksen puhelimitse suorittanut lojaali ystävä oli esitellyt itsensä Markku Jokisipiläksi ja ilmoittanut vuokraavaksi tahoksi Turun Klassikon lukion. Itse en ollut juhlissa paikalla lainkaan, en muista huomasivatko nimeäni lainanneet kaverit minua edes kutsua. Homma oli joka tapauksessa mennyt jossain vaiheessa sikailuksi ja vahtimestarin kanssa oli tullut sanomista. Vaksi oli polttanut kääminsä ja soitti maanantaina kiukusta puhisten koulumme rehtorille. Rehtori, viisikymppinen ja lievästi sanoen koleerinen rouva, sylki keskusradion kautta eetteriin välittömästi tulikivenkatkuisen kuulutuksen, jossa rehtorin kansliaan pyydettiin arvaatte kyllä ketä. Menin sitten nöyränä kuuntelemaan ripitystä aiheesta, josta minulla ei ollut aavistustakaan. Sen verran osasin irtautua omasta näkökulmastani, että ymmärsin jäynän huvittavuuden, joskin käytännön pilasta tuntemani kiitollisuus ymmärrettävästi oli melko rajallista.

3) Armeijassa olin yöpäivystäjänä eräänä keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Pääpäivystäjä oli jo puolen yön maissa tapahtuneen vuoronvaihdon yhteydessä ilmoittanut minulle, että yksi varusmiehistä oli jäänyt saapumatta iltavapaalta säädettyyn aikaan mennessä. Puoli kolmen maissa yöllä sitten tämä eksynyt lammas kolkutti kasarmimme ovelle kadehdittavassa humalatilassa ja ilmoitti minulle ilmeenkään värähtämättä tulleensa varuskunta-alueelle aidan yli kiipeämällä kenenkään näkemättä. Hyväsydämisenä ihmisenä päätin sitten auttaa kaveria pulassa ja korjailin päivystäjän päiväkirjan merkintöjä niin, että niiden perusteella kaveri näytti palailleen iltavapaaltaan asianmukaisesti kello 23.55. Aamulla sitten kävi ilmi, että matti myöhäisemme öinen aidanylitysoperaatio oli päättynyt sotilaspoliisien hellään huomaan, ja että omintakeista saapumisreittiä ja -ajankohtaa oli sitten käyty selvittelemässä päävartiossa saakka ja näistä keskusteluista oli laadittu oikein kuulustelupöytäkirjakin. Joko humalatilansa tai huonomuistisuutensa tai sitten vaan ihan piruuttaan öinen kulkijamme ei ollut huomannut mainita asiasta minulle mitään. Arvaatte, että omat sotkuiset merkintäni päivystäjän päiväkirjassa näyttivät jokseenkin oudoilta kun yksikön päällikkö sitten seuraavana aamuna vertasi niitä päävartiosta tulleeseen kuulustelupöytäkirjakopioon. Komppania kutsuttiin käytävään ja minua pyydettiin astumaan rivistä pari askelta eteen, ja asian hoidettavakseen saanut yliluutnantti moitti minua erittäin kovasanaisesti joskin sotilaallisen korrektisti epärehellisistä kirjaamiskäytännöistäni. Vaikka olin jäänyt rysän päältä kiinni, kiistin koko homman loppuun saakka, vaikka hiostusta jatkettiin isommalla ja pienemmällä porukalla useaankin otteeseen. En tiedä mitä asiassa lopulta tapahtui, mutta niin vain selvisin koko hommasta ilman mitään tuntuvampaa rangaistusta. Ylennyksiä ei kyllä ole tippunut.

Oliko tarinoilla jokin opetus? Olisiko niiden taustalta löydettävissä jokin yhteinen punainen lanka ja suurempi elämänviisaus? Tuskinpa vaan. Vähän sellainen syyllinen olo tuli vieläkin näitä muistellessa, joskin tuon kaiken kiistämisen strategian melkoisen yleispätevä toimivuus näin jälkikäteen huvittaakin. Varsinkin nuorempana tuntui välillä siltä, että tällaisiin sanallisiin kurmotuksiin joutuminen on jotenkin kohtalonani. Toisaalta ehkäpä voi katsoa puhuttelujen tehneen tehtävänsä, kun keski-iän lähestyessä tulee yhä tiiviimmin pysyttyä karsinan sisäpuolella. Sen kuitenkin haluan puolustuksekseni todeta, että puhtaasta omasta syyllisyydestäni ilman pienintäkään lieventävää asianhaaraa oli kyse vain tuossa omenavarkaudessa. Ala-asteella olin vieläpä niin paatunut räkänokka, että olin itse yksi noista kolmesta jotka ilman vähäisintäkään omantunnontuskaa ulkoistivat itsensä koko hommasta. No, valheella oli lyhyet jäljet ja paha sai palkkansa.