Onko USA:lla käsissään uusi My Lai?

Parin viime päivän aikana on maailmalla suurta kohua herättänyt uutinen, jonka mukaan USA:n merijalkaväen joukot olisivat surmanneet Irakissa 24 siviiliä viime syksynä Hadithan kaupungissa. Aiemmin USA:n armeija oli tiedottanut siviilien kuolleen sen joukkoja vastaan tehdyssä pommi-iskussa, mutta nyt niin amerikkalaiset itse kuin irakilaisetkin tutkivat tämän väitteen todenmukaisuutta. Epäilyt siitä, että kyseessä on ollut täysin tietoinen peittely-yritys, voimistuvat jatkuvasti.

Valkoinen talo on luvannut antaa tutkinnan tulokset kokonaisuudessaan julkisuuteen heti sen valmistuttua. CNN:n haastattelemat lähteet kertovat sotilastutkijoiden epäilevän, että teon takana on muutamia merijalkaväen sotilaita, jotka menettivät itsekontrollinsa yhden toverinsa kuoltua pommi-iskussa ja lähtivät sitten summittaiselle kostoretkelle tappaen kaikki vastaantulijat. Käynnissä on kaksi erillistä tutkintalinjaa, joista ensimmäinen selvittää itse surmia, toinen niiden jälkeen tehtyä peittelyä.

Amerikkalaisilla tv-kanavilla pyörii jatkuvasti Hadithan ruumishuoneelta kuvattu videopätkä, josta käy ilmi monien urheista olevan naisia ja lapsia. Abu Ghraibin vankilan kidutusskandaalin jälkeen amerikkalaismediat ovat olleet erityisen herkkinä vastaavien uutisten suhteen, eikä nyt paljastuneelle teolle ole löytynyt juurikaan ymmärtäjiä. Julkisessa keskustelussa vaaditaankin jo, että surmatöiden suorittajia vastaan olisi nostettava USA:ssa murhasyytteet.

Demokraattien kongressiedustaja John Murthan mukaan armeija oli maksanut irakilaissiviilien perheille 1500-2500 dollaria, jotta nämä pysyisivät vaiti tapahtuneesta. Murhta uskoo, ettei tällainen peittelyoperaatio olisi voinut onnistua, ellei sen takana olisi ollut komentoketjussa korkealla olevien sotilasjohtajien siunausta. Itse teoista uskotaan vastuussa olleen neljästä kahdeksaan sotilasta, mutta tieto tapahtuneesta oli levinnyt armeijan sisällä huomattavasti laajemmalle.

Mikäli väitteet ovat totta, niin kuin tutkinnasta julkisuuteen annettujen tietojen perusteella vahvasti näyttää, on tapahtunut vielä suurempi isku USA:n imagolle kuin Abu Ghraibin tapahtumat aikanaan. Bushin hallinnon kannalta uutinen ei myöskään olisi voinut tulla huonompaan aikaan, ovathan viime päivät olleet täynnä väkivaltaa ja kapinallisten iskuja niin Irakissa kuin Afganistanissakin. Terrorisminvastainen sota ja puheet demokratian levittämisestä asettuvat entistä kyseenalaisempaan valoon. Maanantaina 75 Guantanamon laivastotukikohdan vankia ryhtyi syömälakkoon kiinnittäkseen maailman tiedotusvälineiden huomion yhä ilman sen paremmin kunnollista tutkintaa, täsmällisiä syytteitä kuin puolustustautumismahdollisuuksiakaan jatkuvaan vankeuteensa.

Kaikkien näiden tapahtumien jälkeen USA:n ihmisoikeusrekisterissä ja kansainvälisessä imagossa ei ole paljon hurraamista. Väistämättä tulee mieleen ajatus, että ajattelivatko amerikkalaiset juuri Hadithan kaltaisia episodeja kieltäytyessään kategorisesti osallistumasta Kansainvälisen Rikostuomioistuimen toimintaan tai edes tunnustamasta sen toimivaltaa. Hadithan tapahtumien historiallisena paralleelina, joskin vielä paljon pahempana, tulee mieleen My Lain verilöyly Vietnamin sodassa 16.3.1968, jolloin amerikkalaissotilaat surmasivat 500 aseetonta vietnamilaissiviiliä. Laajan peittelyoperaation avulla tapahtunut onnistuttiin salaamaan yli puolentoista vuoden ajan, mutta marraskuussa 1969 siitä tuli ykkösuutinen ympäri maailmaa. My Laista tuli synonyymi amerikkalaisten Vietnamissa tekemille rikoksille ja julmuuksille, ja tapahtuma sai yhä useammat amerikkalaiset vastustamaan koko sotaa.

USA:n julkisessa keskustelussa monet ovat jo tehneet kytkennän My Lain ja Hadithan välillä. Bushin hallinto ei ainakaan vielä ole antanut kansalaisilleen mitään tarkempia ohjeita siitä, mitä heidän nyt tulisi Irakin sodasta ajatella. Jotain kuitenkin kertoo se, että merijalkaväen komentaja kenraali Michael Hagee lensi Irakiin ja piti sotilaille puheen siviilien kohtelusta. Puheessaan Hagee totesi mm., että "emme käytä voimaa vain voiman käyttämisen itsensä vuoksi. Käytämme tappavaa voimaa vain silloin kun se on oikeutettua, oikein mitoitettua, ja mikä tärkeintä, laillista." Se, että komentajan piti matkustaa Irakiin saakka tätä kertomaan, pistää ajattelemaan, onko Haditha sittenkään sellainen yksittäistapaus tai sodankäynnin "oheisvahinko" (collateral damage, Vietnamin sodan aikana kehitetty eufemistinen sotilastermi), jollaiseksi Bushin hallinto alustavissa kommenteissaan on tapahtuman leimannut.

Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle

Turun yliopiston vuoden 2006 promootion protokollaosuus vihkimisineen ja juhlapäivällisineen on nyt takana päin, ja tätä kirjoitettaessa promovendit ovat suuntaamassa perinteiselle promootiopurjehdukselleen Naantaliin. Itse joudun poistumaan kohti Tampereen Kaukajärveä purjehtiakseni siellä vähän toisenlaisilla aluksilla, mutta juhlatunnelmissa postaan tähän eilisillä illallisilla pitämäni puheen tieteelle ja yliopistolle.

Kunnioitettu herra presidentti ja rouva Koivisto, herra kansleri, herra rehtori, hyvät juhlavieraat!

Haluan alkajaisiksi kiinnittää huomionne siihen, että puheeni kohdalla promootio-ohjelmassa lukee ”puhe tieteelle ja yliopistolle”, ei esimerkiksi ”tehokkuudelle ja opetusministeriölle” tai ”tuottavuudelle ja teollisuudelle” tai vaikkapa ”tulosvastuulle ja OECD:n koulutusindikaattoreille”. Panen tämän asian tyytyväisenä merkille ja kehotan arvoisaa juhlayleisöä pohtimaan asian merkitystä pidempäänkin.

Viimeisen 15 vuoden aikana suomalaiseen yliopistolaitokseen kohdistuneet muutospaineet ovat muokanneet tieteen ja tutkimuksen toimintaympäristöä perustavaa laatua olevalla tavalla. Kehitys on tullut pisteeseen, jossa monet tutkija- ja opettajakunnasta eivät katso nyky-yliopiston enää vastaavan lainkaan perinteistä ideaalikuvaa kriittisen ajattelun ja keskustelun tyyssijasta. Tämä ei todellakaan ole pelkkää muutosvastaista retoriikkaa, jollaiseksi esimerkiksi uuteen palkkausjärjestelmään kohdistettu kritiikki on pyritty leimaamaan. Meneillään on todellinen arvopohjan mullistus, jossa tieteen perinteiset arvot ja tavoitteet ovat joutuneet ei vain puolustuskannalle vaan suoranaisesti uhatuiksi.

Julkisen talouden niukkuus on luonut tilanteen, jossa monilta eri tahoilta yliopistoille korostetaan, ettei meillä enää ole varaa tehdä tiedettä pelkästään vain tieteen itsensä vuoksi. Keskeisiksi vaatimuksiksi on nostettu ”kilpailukykyisyys”, ”tuottavuus” ja ”tehokkuus”, ja mikä huolestuttavinta, nämä termien sisältö on määritelty hyvin kapeasti lähes yksinomaan liiketaloudellisin tai oikeammin kvasiliiketaloudellisin kriteerein.

Tieteen autonomian siunauksellisuuteen uskovalle eteen avautuu synkkiä uhkakuvia: ns. kovissa tieteissä ajautuminen yritysmaailman palvelukseen valjastetuksi tutkimuksen halpatuotantopajaksi, ihmistieteiden puolella syrjäytyminen täysin marginaaliin niin rahanjaon kuin arvostuksenkin suhteen. Suurin osa yliopistoissa tehtävästä tutkimuksesta kun on sellaista, että sen taloudellista kilpailukykyä ja tehokkuutta edistävät vaikutukset parhaimmillaankin ovat vain epäsuoria.

Paineet eivät jatkossa ainakaan helpota. Julkisen hallinnon meneillään olevassa uudistustyössä yliopistot on nyt muitta mutkitta rinnastettu valtionhallintoon, niiden erikoisluonnetta tunnustamatta. Tällä on kauaskantoisia seurauksia niin kriittisen ajattelun, sananvapauden kuin tutkimustyön kollegiaalisuudenkin suhteen. On selvää, että myös yliopistot joutuvat kantamaan oman kortensa kekoon. Säästämisen ja rationalisoinnin välttämättömyydestä ei kuitenkaan väistämättömästi seuraa, että meillä olisi jokin ideologinen pakko turvautua järkeistämisessä niihin taloudellisesta uusliberalismista kumpuaviin oppeihin, joita yliopistoille nyt niin opetusministeriöstä kuin liike-elämästäkin tyrkytetään.

Tieteellisen tutkimuksen ja taloudellisen tehokkuuden tavoitteet ovat vaikeasti yhdistettävissä, koska niiden pohjana on kaksi täysin erilaista arvomaailmaa. Tavaratuotannossa taloudellinen tehokkuus saattaa olla tae korkeasta laadusta, mutta tutkimuksen tekeminen ja korkeimman opetuksen antaminen eivät ole tavaratuotantoa. Yliopistojen kriittistä tieteellistä panosta tulisi myös jatkossa arvioida nimenomaan tieteellisin kriteerein, niin kuin tähänkin asti on tehty esimerkiksi tutkimustulosten julkisuuden ja referee-käytännön avulla.

Tuottavuutta ja tehokkuutta arvioidaan nyt lähes yksinomaan euromääräisin mittarein. On syytä kysyä, voiko ja tuleeko tieteelliselle tutkimustulokselle asettaa hintalappua. Tieteen ja tutkimuksen keskiössä eivät olet tuottavuuslaskelmat, vaan älyllisen löytämisen ja maailman ymmärrettävämmäksi tekemisen kokemukset. Yliopistojen tulisi kriittisen ajattelun linnakkeina kyseenalaistaa se, ovatko markkinatalouden opit noin vain sovellettavissa mitä erilaisimmille elämän osa-alueille. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että samat ajattelumallit ovat niin sanotun laatuvallankumouksen, new public management –ideologian ja tulosohjauksen muodossa saaneet vahvan jalansijan myös yliopistojen sisällä. Tieteen vuosisataisia ja koeteltuja käytäntöjä ollaan alistamassa tai pahimmassa tapauksessa jopa uhraamassa taloudelliselle tehokkuudelle.

Distinguished Honorary Doctors, ladies and gentlemen! Today in Finland we are witnessing a potentially fundamental change in the value basis of universities, research and academic life. Traditionally the ideals of scientific endeavor have stemmed from the culture of academic freedom and intellectual diversity. In the present day reality these noble principles are increasingly challenged by the pressures created by the need to be economically efficient, productive and competitive.

As a researcher of contemporary and political history I must say that the ongoing transition of Finland from a Nordic welfare state to a society driven by the imperatives of economic competitiveness on all areas of life is far from unproblematic. It is especially daunting from the point of view of academic research and teaching, which should always be based on unbiased criticality, scientific analysis and freedom from external constraints.

Instead of jumping to the bandwagon of profitability universities should be the first and sharpest critics of the dominant neoliberal rhetoric of efficiency, flexibility and so-called quality. Corporate ideologies of profit-making are vital to the proper functioning of markets, but incompatible with those values that are at the very core of scientific work: freedom of thought and speech, academic integrity and the license to pursue whatever inquiry that is scientifically interesting. As the saying goes, the most valuable things simply can’t be measured in money.

Akateeminen vapaus on keskeisin resurssi luotaessa tilaa korkeatasoisen tutkimuksen edellyttämälle omistautumiselle ja kriittiselle älylliselle panokselle. Tutkimusaiheiden valinnan tulee ohjautua tieteen omista intresseistä käsin. Viime kädessä korkeatasoinen tieteellinen tutkimus kuitenkin koituu koko ympäröivän yhteiskunnan hyödyksi.

Suomi on pieni maa, joka yleensä on kansainvälisissä virtauksissa vastaanottavana ja sopeutuvana osapuolena. On ymmärrettävää ja suotavaakin, että opetusministeriö seuraa tarkoin esimerkiksi EU:n ja OECD:n korkeakoulupoliittisia linjauksia. Tiede sen sijaan on universaali kieli, jonka juuret ulottuvat huomattavasti pidemmälle historiaan kuin mainittujen järjestöjen. Turun yliopiston kansainväliset kontaktit eivät kulje sen paremmin Helsingin, Brysselin kuin Pariisinkaan kautta, vaan suuntautuvat suoraan tieteen globaaleihin verkostoihin ja niiden solmukohtina toimiviin oppilaitoksiin.

Tiede on koko ihmiskunnan globaali älyllinen voimainponnistus. Kvartaalitaloudesta haetut tehokkuusmittarit ovat sokeita niille valtaville pitkäaikaisille vaikutuksille, joita tieteellisellä tutkimuksella ihmiskunnalle on. Kaikkein arvokkaimmista asioista on totuttu sanomaan, ettei niiden arvoa voida rahassa edes mitata. Ajatus soveltuu tieteen tekemiseen mitä suurimmassa määrin.

Ladies and gentlemen! I ask you to join me in a toast for the integrity of scientific thought and to our university as a sanctuary of its exercise.

Pyydän arvoisaa juhlayleisöä nyt yhtymään kanssani maljaan tieteellisen ajattelun lahjomattomuudelle ja kriittisyydelle sekä yliopistollemme niiden harjoittamisen pyhäkkönä!

Saatanallista mediapeliä?

Uutistoimisto AFP:n kautta levisi maailmalle 19.-20.5. uutinen, jonka mukaan kolme kreikkalaisjärjestöä ovat aloittamassa oikeustoimet Lordia vastaan. Arvopohjaltaan "konservatiivisiksi" kuvaillut Kreikan naistiedemiesten liitto, hellenististä kulttuuria vaaliva keskus ja Pireuksen Majakka -niminen järjestö katsovat Lordin "harjoittavan ja puolustavan satanismia ja jäytävän Kreikan sekä Euroopan kulttuurin perusteita". Alustava valituskirjelmä oli toimitettu Ateenan syyttäjäviraston ohella myös Kreikan yleisradion johtajalle ja Euroopan yleisradioliitto EBU:lle. Uutinen levisi ympäri maailmaa ja julkaistiin mm. New York Timesissa.

Uutinen jäi askarruttamaan minua paristakin syystä. En ollut ikinä kuullutkaan näistä järjestöistä, mikä ei tietysti sinänsä ole kovin ihmeellistä, mutta jotenkin tuo ajatus konservatiivisesta tiedenaisten järjestöstä Euroopassa särähti korvaan. Uskoakseni eurooppalaisten tiedenaisten organisaatiot noin keskimäärin lähtevät yhteiskunnallisessa ajattelussaan emansipatorisista tavoitteista, jotka eivät istu kovin hyvin yhteen konservatiivisuuden kanssa. Lisäksi ihmettelin sitä, miksi kolme ilmeisesti täysin vakavasti otettavaa järjestöä haluaisi tunkea lusikkansa tällaiseen soppaan. Eurovision laulukilpailuthan eivät todellakaan nauti mitään yhteiskunnallisen keskustelun foorumin mainetta, vaan ne tunnetaan kaikenlaisen pinnallisuuden ja trendipelleilyn vuotuisena ilotulituksena.

Usutin Google-salapoliisin näiden kolmen järjestön perään ja tulos oli mielenkiintoinen. Suomen- ja englanninkielisten hakujen perusteella ei näihin kolmeen ryhmittymään näytä em. uutisen ohella löytyvä mitään muita viitteitä. Edes hakutermien luova yhdistely ja muuttelu ei vaikuta tuottavan minkäänlaisia tuloksia. Kreikan naistiedemiesten (Hesarin huvittava käännös) tai tiedenaisten liittoa ei löydy. NY Timesin uutisessa mainittua Center for the Coordination of Hellenism -organisaatiota ei vaikuta sitäkään olevan olemassa lainkaan ainakaan englannin kielellä. Muutamia helleeniseen kulttuuriin keskittyviä organisaatioita kyllä löytyy, mutta Lordi-kannanottoja niiden sivuilta saa etsiä turhaan. Google löytää kyllä Pireuksen Majakka -nimisen hotellin (Faros Hotel, 117 Kolokotroni, Piraeus 18536, Greece), mutta saman tai vastaavan nimistä järjestöä etsivät vetää hermeettisen vesiperän.

Lisätietoa valituksesta tai sen jättäjistä ei löydy myöskään EBU:n tai Euroviisujen virallisilta sivuilta. Google-haku termillä "Athens prosecutor's office" ei sekään tuonut asiaan lisävalaistusta. Sama pätee myös Kreikan kansallisen yleisradioyhtiön Euroviisu-sivuihin. Aika lähellä on johtopäätös, ettei mitään valitusta tai sen jättäjiksi mainittua kolmea tahoa ole olemassakaan. Näin ollen koko uutinen olisi täysin keksitty juttu, jonka sitten joku hyvillä mediataidoilla ja -kontakteilla varustettu taho onnistui uittamaan globaaliin julkisuuteen. Jos asia on näin, on mielenkiintoista pohtia, kuka tai mikä tämä taho oli.

Olisiko Lordin levy-yhtiö Sony BMG:n markkinointiosasto keksinyt näin pirullisen ovelan myyntikikan? Ehkäpä levy-yhtiö halusi tarjoilla Lordin myös mahdollisuutena protestoida uskonnon nimissä harjoitettua hurskastelua ja tosikkomaisuutta vastaan. Toisaalta olisi vaikea kuvitella kansainvälisen viihdejätin halunneen lähteä any news is good news -hengessä tietoisesti paisuttelemaan artistinsa ympärillä vellovaa satanismikohua, saatananpalvonta kun kuitenkin on aika lailla kyseenalainen tai ainakin vähintään kaksiteräinen myyntivaltti. Toinen vaihtoehto on, että uutisen taustalla on joku Lordin moraalisista vaikutuksista ihan oikeasti huolestunut taho, joka keksityillä valittajatahoillaan halusi esittää tieteen, naisasian sekä antiikin kulttuurin ja sivistyksen Lordin paholaismaisuuden vastavoimina.

Mikäli tämä Lordin saatanallistamisprojekti oli vakavaksi tarkoitettu yritys herättää keskustelua tämänkaltaisen viihteen moraalisesta arveluttavuudesta, ei se olisi voinut mennä enää paljon enempää, sallittakoon vulgaari ilmaus tässä yhteydessä, päin helvettiä.

Demoni jäädytti helvetin

Niinhän se perinteinen viisaus meillä meni, että ennemmin helvetti jäätyy kuin Suomi voittaa Eurovision laulukilpailut. Demokratia on tunnetusti yllätysvalmis hallitusmuoto, ja niinpä Ateenan viisukilpailujen puhelin-tekstiviestiäänestys sylki ilmoille voittajan, joka monelle yllättävyytensä lisäksi oli myös melkoinen kulttuurishokki. Ja nyt on sitten pirulla kylmät oltavat.

Siviilissä Mr. Lordi eli Tomi Putaansuu vaikuttaa sympaattiselta rovaniemesläislähtöinen jalat maassa -perusäijältä, jonka menestyksestä on helppo iloita. Yhtyeen "glamtrashkasarihardrockheviksikin" nimetty musiikki on sofistikoidulla näkemyksellä ja hyvällä maulla yhdistelty nippu keskiraskaan hevin kliseitä, joka kierrätyslähtökohdastaan huolimatta kuulostaa tuoreelta ja omintakeiselta. Parasta ovat tietysti naamarit, puvut ja muu rekvisiitta, jotka vetävät hevigenressä vaikutusvaltaisen paholaisen eroottissävyisestä mystifioinnista ponnistavan mieskuvan ironisoimisen nupit kaakkoon todellisessa Spinal Tap -hengessä.

Sinänsä on aika lailla käsittämätöntä, että niinkin monet tahot ottivat show'n tosissaan ja naama peruslukemilla syytöksiään satanismista ja ties miestä. Lordin saama valtaisa kannatus varmasti kielii myös eurooppalaisten kyllästymisestä siihen poliittisen korrektiuden ja hysteerisen varovaisuuden leimaamaan ilmapiiriin, joka Euroopassa jo pidempään ja erityisesti pilakuvakiistan jälkeen on vallinnut uskonnollisista teemoista keskusteltaessa. Paras ase kaikenlaista hurskastelua vastaan on tosikkojen pyhiksi kohottamista asioista tehty mehevä satiiri, ja siinä Lordi toden totta osoittautui nimensä veroiseksi.

Ja Hard Rock Hallelujah on ihan oikeasti omassa genressään loistava biisi. Kuuntelukerta kuuntelukerralta tempautuu yhä syvemmälle tarttuvan kertosäkeen pyörteisiin ja kuin huomaamatta omatkin sormet alkavat hakeutua pukinsarviasentoon. Musiikillinen kontrasti Euroviisujen muihin kilpailijoihin oli suorastaan hirviömäisen suuri, ja ero kallistuu Lordin hyväksi 10-0 millä tahansa mittarilla. Keskimääräinen Euroviisukappalehan on musiikin puolesta täysin mitäänsanomatonta mutta silti karmeaa tuubaa. Biisien ollessa näin täyttä saastaa esiintyjille, jotka hämmästyttävän usein ovat hyvärunkoisia nuoria naisia ja kosteasilmäisiä kauniita poikia, ei jää muuta vaihtoehtoa kuin keikistellä ja vetkuttaa ja yrittää sitä kautta kerätä edes ulkomusiikilliset pisteet kotiin.

Kilpailussa, jossa esiintyjät lauloivat mm. "kookosrakkaudesta" ja esittivät falskiudessaan pöyristyttäviä vetoomuksia ihmiskunnan globaalin solidaarisuuden puolesta, myös Lordin lyriikat olivat aivan omaa tasoaan. Uskonnollisen hyvän ja pahan määrittelyistä enkeleineen ja paholaisineen sekä yliluonnollisuuksista yleensäkin ponnistanut teksti levitti rock'n'rollin ilosanomaa, ajatusta siitä, että kohdalleen tykitetyn rokin synnyttämä hurmio ei vain pärjää vaan jopa ylittää uskonnolliset ekstaasikokemukset, minkä profeetan nimiin vannoen ne sitten saavutettiinkin.

Suomen kansainvälistä asemaa ajatellen Lordin voiton nirvanaefekti ylittää vuoden 1995 lätkämestaruuden ja nousee jonnekin Helsingin olympialaisten tai Armi Kuuselan missivoiton tasolle. Taas on Suomi maailmankartalla, ja tällä kertaa se nostettiin sinne ei juosten tai sotien tai kauniisti keikistellen vaan heviä soittamalla! Hallelujah!

Leijonat demokratian puolesta

Huomenna Suomen jääkiekkomaajoukkue iskee MM-kisojen puolivälierissä yhteen Valko-Venäjän kanssa, ja voimainkoitoksen häviäjää kutsuu laulukuoro. Etukäteisasetelmien mukaan Suomen pitäisi pystyä puolivaloillakin niistämään belaruslaisten kiekkoveljien nenät, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Toisaalta on hyvä palauttaa mieliin vuoden 2002 Salt Lake Cityn olympialaisten puolivälierät, joissa Valko-Venäjä pudotti jatkosta Ruotsin. Erityisesti meille Hannu Hanhien lukemattomat kerrat nöyryyttämille suomalaisille oli todella mannaa katsoa, kun silloinen NHL-maalivahti Tommy Salo imuroi verkon perille puolustaja Vladimir Kopatin keskialueelta roiskaiseman löysähkön lyöntilaukauksen, joka alun perin taisi olla tarkoitettu pelkäksi purkukiekoksi. Peliaikaa oli kellossa jäljellä kaksi minuuttia ja 24 sekuntia, eikä NHL-tähtiä pullistellut kolmen kruunun miehistö onnistunut tilannetta enää tasoittamaan. Toivotaan, ettei huomisesta pelistä tule jatko-osaa tähän valkovenäläisten ihmetekojen saagaan.

Valko-Venäjä on joka tapauksessa nyt Latviassa väläytellyt ja pelannut vähintään kohtuullisesti. Se voitti huipputaitavista yksilöistä koostuvan Slovakian 2-1, piti todella nopeaa ja taitavaa peliä pelaavaa Venäjää ahtaalla häviten vain 2-3, tumppasi Kazakstanin 7-1 ja Ukrainan 9-1 sekä voitti Sveitsin 2-1. Ainoa selvempi tappio tuli Ruotsille luvuin 1-4. Kisojen pistepörssin seitsemän kärjestä löytyy peräti kolme valkovenäläistä, Mihail Grabovski (5+4), Andrei Skabelka (2+7) ja Sergei Zadelenov (4+4). Herrat lienee syytä merkata ja usuttaa vaikka jompi kumpi Ruudun veljeksistä heidän peräänsä. Vuoteen 2002 verrattuna heikennyksiäkin joukkueessa on kuitenkin tapahtunut. Silloinen valmentaja Vladimir Krikunov seisoo nyt Venäjän vaihtopenkin takana ja Belarus-kiekon todellinen ikoni ja toteemi, luunkova NHL-pakki Ruslan Salei jatkaa taalaliigan pudotuspelejä valtavassa nousukiidossa olevan Anaheim Mighty Ducksin riveissä yhdessä Teukka-Salaman kanssa.

MM-kisojen pudotuspelivaiheessa on hyvä alkaa kaivaa esiin voitontahtoa. Perinteisesti hyvä konsti tähän on ollut nationalistisen kiihkon esiin lietsominen tarvittaessa vaikka ulkojääkiekkoilullisiin seikkoihin turvautuen. Ruotsalaiset ovat ylimielisiä isoveljiä, joiden lintukodon puolesta Suomi on saanut uhrautua niin suurvalta-Ruotsin kaudella kuin toisessa maailmansodassakin. Venäläiset taas edustavat imperialistista ja autoritääristä sortovaltaa, joka aina tilaisuuden tullen on pyrkinyt kurmoottamaan suomalaisia milloin asevoimin milloin poliittisella ahdistelulla. Kanadalaisia vastaan poliittisia motiiveja on vaikea löytää, joten heihin kannattaa suhtautua jääkiekkoon omistavasti suhtautuvina röyhkeinä pohjoisamerikkalaisina, joiden sikamainen pelityyli oikeuttaa pistämään kovan kovaa vastaan. USA:n suhteen kiekkokaukalo on yksi niitä todella harvoja paikkoja, jossa Suomen kaltainen maailmanpolitiikan lilliputti pääsee esiintymään ennakkosuosikkina ja samalla osoittamaan maailmanpoliiseille kaapin paikkaa vähän yleisemmässäkin mielessä.

Mutta Valko-Venäjä? Mistä kaivaa esiin tarvittava patrioottinen tunnelataus näiden soiden ja arojen poikien polkemiseksi jäänrakoon? Ehdotan seuraavaa: suhtaudutaan Valko-Venäjään eräänlaisena Neuvostoliiton historiallisena etäispesäkkeenä ja jakojäännöksenä. Maa on Euroopan viimeinen diktatuuri, jota ei epädemokraattisuutensa vuoksi ole kelpuutettu edes Euroopan Neuvoston jäseneksi. Oppositiopoliitikkoja ja kriittisiä journalisteja muilutetaan ja katoaa lähes päivittäin. Maata ohjaa todellisen diktaattorin ottein Alexander Lukashenko, jonka määräyksestä maassa on otettu käyttöön vanhat Neuvosto-Valko-Venäjän tunnukset. Lukashenkolla on paljon yhteistä Leonid Brezhnev-vainaan kanssa, mutta tässä yhteydessä tärkeintä on mainita, että heitä yhdistää intohimoinen suhtautuminen jääkiekkoon. Lukashenkon kutsumana Minskissä on vieraillut monen maan jääkiekkopelaajia, mm. suomalaisia. Viime joulukuussa hän kutsui Kanadan maajoukkueen pitämään MM-kisoja edeltävän valmistautumisleirinsä Valko-Venäjällä. Herra diktaattori pukee usein myös itse luistimet jalkaansa (ks. kuva) ja on kerännyt näissä kirjavissa ystävyysotteluissa komeat tehopisteet. Lukashenkon pelipaidan selkämyksessä seisoo tietysti numero yksi.

Pari viikkoa sitten Lukashenko piti Voiton Päivän puheen, jossa hän muisteli lämmöllä niitä suuria palveluksia, joita Neuvostoliitto ihmiskunnalle teki. Suora sitaatti:

Mitä kauemmas voitokas vuosi 1945 painuu historiaan, sitä paremmin me ymmärrämme Neuvostoliiton monikansallisen väestön hämmästyttävän uroteon suuruuden. Se tulee vuosisatojen kuluttuakin pysymään peräänantamattoman rohkeuden ja sinnikkyyden symbolina. Isoisien ja isien osoittaman epäitsekkyyden ja voittoisan sankaruuden muisto auttaa tämän päivän valkovenäläisiä ja venäläisiä luomaan yhteisponnistuksin vahvan perustan näiden kahden veljeskansan hyvinvoinnille myös tulevaisuudessa.

Talvi- ja jatkosodan kokeneen kansakunnan leijonapaitaiset jääkiekkourhot: painakaa Lukashenkon sanat sydämiinne ja pohtikaa niiden merkitystä. Muistelkaa myös Ukrainan ja Valko-Venäjän rajavyöhykkeellä sijainneen Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuutta, joka vei vuosikausiksi ruokapöydistämme perinteisen kansallisherkkumme poronkäristyksen. Jo on ihme elleivät ala laidat paukkua ja verkot soida!

Aitoja ja/vai turvallisuutta?

Vappuaamun mellakointi VR:n makasiineilla ja sitten koko rakennuskompleksin palaminen poroksi muutamaa päivää myöhemmin on stimuloinut Suomessa mielenkiintoisen keskustelun, jossa näiden kahden makasiiniepisodin motiiveja ja merkityksiä on pohdiskeltu eri näkökulmista. Karkeasti ottaen esitettyjen näkemysten enemmistön voi jakaa kahteen ryhmään: ehdottomasti tuomitseviin ja rajauksin tuomitseviin. Ensimmäinen ryhmä on suhtautunut tapahtumiin suoraviivaisesti lainvastaisena vandalismina ja väkivaltaisuutena. Toisessa ryhmässä on kuultu mielipiteitä, joissa tihutyöt ja riehuminen sinänsä on tuomittu, mutta on katsottu niiden olevan oire sellaisesta yhteiskunnallisesta tyytymättömyydestä, jonka syihin olisi syytä tarkemmin paneutua.

Valtamediassa vallalla tuntuu olevan näkemys, jonka mukaan makasiineilla mieltään osoittaneet ns. prekariaattiliike ja globalisaation vastustajat tekivät käsistä karanneella tempauksellaan todellisen karhunpalveluksen tavoitteelleen. Aivan riippumatta siitä, voiko vappuaamun tapahtumia makasiineilla oikeudenmukaisesti kuvata "etukäteen tarkoin suunnitteluksi mellakaksi" tai "suunnitelmalliseksi poliittiseksi väkivallaksi", käsitys on varmasti oikean suuntainen. Julkinen keskustelu aiheesta on kohuotsikoiden avittamana mennyt tapahtumien yleiseksi kauhisteluksi ja moraalisen närkästyksen manifestoimiseksi. Jyrkimmissä näkemyksissä mellakoitseva prekariaatti on leimattu arkitodellisuuteen tylsistyneiksi märkäkorviksi, joilla ei ole mitään todellista liittymäkohtaa niihin asioihin, joiden puolesta he väittävät taistelevansa. Myös vaihtoehtoja nykymuotoisille uusliberalistiselle globalisaatiolle etsivän liikkeen piiristä on esitetty kritiikkiä, jonka mukaan prekariaattiliike on pyrkinyt omimaan itselleen joukon äärimmäisen tärkeitä poliittisia kysymyksiä ja nyt riehunnallaan ryssinyt koko homman.

Prekariaattiliikkeen yhteiskunta-analyysi ja siitä seuraavat tavoitteet, sellaisena kuin ne esitetään prekariaatti.org -sivustolla , ovat helppoja ymmärtää ja hyväksyä. Työelämän perusteiden mullistuminen ja siitä seuraavat yhä kasvavat vaikeudet hallita omaa yksilöllistä elämäänsä ovat ilmiöitä, jotka tavalla tai toisella koskettavat suurinta osaa ihmisistä. Pätkätyöläisyys, pakollinen freelancerismi ja osa-aikaisuus, vuokratyövoiman yleistyminen, määräaikaisuus ja projektimaistuminen ovat nykyisen työelämän hallitsevia piirteitä, jotka ovat muuttamassa koko sitä tapaa, jolla ihmiset ovat elämänsä ja toimeentulonsa organisoineet. Yksilön on pakko joustaa ja sopeutua todellisuuteen, jonka yhä leimaa-antavampia piirteitä ovat ennustamattomuus ja kontrolloimattomuus.

Jos makasiinien tapahtumat olivat oire tämän kehityksen herättämästä tyytymättömyydestä, toi niitä seurannut julkinen keskustelu erinomaisesti esiin toisen ajassamme voimakkaasti vaikuttavan huolenaiheen eli näkemyksen, jonka mukaan vandalismi ja rikollisuus on nykyaikana yhä hallitsemattomampaa ja on saattanut fyysisen koskemattomuutemme uhanalaiseksi. Makasiinien mellakka valjastettiinkin nopeasti sellaisen mielikuvapolitikoinnin vetojuhdaksi, jossa tapahtumat esitettiin ikään kuin vain jäävuoren huippuna jostain paljon laajemmasta ilmiöstä. Poliisijohto oli kiireesti esittämässä jo tutuksi käyneitä vaatimuksiaan määrärahojen lisäämisestä, ja nyt sillä oli apunaan myös poliittisten piirien halu varmistaa, ettei mitään vastaavaa pääsisi tapahtumaan Suomen EU-puheenjohtajakauden huippukokouksien yhteydessä. Lehtiotsikot kirkuvat rikollisuuden raaistumisesta ja jättävät mainitsematta, että rikosten kokonaismäärä on itse asiassa laskenut. Samalla kun aineellisen hyvinvoinnin yhteen laskettu määrä on kasvanut Suomessa suuremmaksi kuin milloinkaan aiemmin, olemme siirtyneet myös yksityisten vartiointiliikkeiden, turvakameroiden, varashälyttimien, sähköisten kodinturvajärjestelmien, pippurisumutteiden, tainnutuspistoolien ja itsepuolustusoppaiden kulta-aikaan. Pelko myy, ja aina on löytynyt tahoja, jotka haluavat valjastaa nämä pelot luodakseen kattavampia valvonta- ja tarkkailukoneistoja.

Makasiinien tapahtumien ja niitä koskevan keskustelun tärkeimpänä taustamuuttujana voikin nähdä turvallisuuden tai oikeammin kokemuksen tämän turvallisuuden olemisesta uhattuna. Ongelman ratkaisuun on tarjolla kaksi keskenään päinvastaista strategiaa, joita voisi kuvata aitojen rakentamiseksi tai niiden purkamiseksi. Ensimmäisen strategian turvallisuuskäsitys on negatiivinen eli turvallisuutta ja vapautta jostain, toisen positiivinen eli turvallisuutta ja vapautta johonkin. Negatiivisen turvallisuuskäsityksen mukainen ongelmanratkaisu lähtee aina valvonnan ja kontrollin lisäämisestä. Se kannattaa sääntöjen ja niiden noudattamisen valvonnan tiukentamista sekä mahdollisista rikkomuksista aiheutuvien seuraamusten eli rangaistusten koventamista. Sille rikokset ja yhteiskunnalliset ongelmat laajemminkin ovat oireita liiasta vapaamielisyydestä ja sallivuudesta sekä niistä seuranneesta yhteiskunnan arvopohjan yleisestä rapautumisesta. Keskeiset jakolinjat tässä näkemyksessä ovat perinteisellä poliittisella oikeisto-vasemmisto -janalla liikkuvia sekä nationalismista ponnistavia kansakuntien välisiä.

Aitojen purkamisen kannattajille keskeisin yhteiskunnallinen ongelma taas on poliittisen ja taloudellisen vallan keskittyminen vain harvojen käsiin. Heidän mukaansa yksilöillä ei ole keinoja vaikuttaa elämänsä reunaehtoihin ja ympäröivään todellisuuteen ainakaan niillä keinoilla jotka tällä hetkellä ovat tarjolla. Yleisen voimattomuuden tunteen purkautuminen väkivaltaisuuksina on tässä tilanteessa ymmärrettävää. Heille ainoa kestävä lähtökohta ongelmanratkaisulle on epätasa-arvoa ylläpitävien rakenteiden muuttaminen, vaikka sitten ulkoparlamentaarista ja väkivaltaistakin tietä, ellei muu auta. Tärkeimmät vastakkainasettelut löytyvät valtaapitävien instituutioiden, olivat ne sitten poliittisia tai taloudellisia, ja niiden armoilla olevien yksilöiden väliltä. Tällä vastakkainasettelulla ei välttämättä ole kovinkaan paljon liittymäkohtia perinteiseen politiikkaan esimerkiksi sellaisena kuin sitä tehdään Suomen eduskunnassa.

Aitojen rakentamisen nimiin vannovat tietysti ne, jotka katsovat itse kuuluvansa niiden sisäpuolelle kyvykkyytensä, erinomaisuutensa, taloudellisen merkityksensä, kuuliaisuutensa, korvaamattomuutensa tai jonkin muun vastaavan syyn ansiosta. Aidat kyllä suojaavat ja turvaavat, mutta samalla ne myös ylläpitävät ja lisäävät yhteiskunnallista epätasa-arvoa luomalla tavalla tai toisella etuoikeutettujen karsinoita, joissa ihminen on tai ainakin mieltää olevansa turvassa aitojen ulkopuolella jylläävältä kaaokselta ja epävarmuudelta. Nykyisen työelämän ennustamattomuus ja kontrolloimattamuus vaan ovat aiheuttaneet sen, että vain harvat voivat olla todella varmoja asemastaan ja paikastaan auringossa.

Poliittinen eliitti ja esim. ammattiyhdistysliike kuitenkin pyrkivät luomaan mielikuvia todellisuuden kontrolloitavuudesta, koska niiden koko olemassaolon oikeutus perustuu siihen. Asia on helposti havaittavissa esim. suomalaisen ay-liikkeen tavoitteista. Sen sijaan, että se pyrkisi esittämään varteenotettavia vaihtoehtoja yksilöt jalkoihinsa polkevalle markkinaliberalismille, se keskittyy kapean edunvalvontanäkökulmaan ja taistelee saadakseen jäsenistölleen mahdollisimman paljon välittömiä materiaalisia etuja, eli kamppailee päästäkseen aitojen sisäpuolelle. Jäsenmaksua maksamattoman ja taustoiltaan sopimattoman, esim. maan rajojen ulkopuolelta tulevan työvoiman se haluaa aidata ulkopuolelle.

Työelämässä toimiville yksilöille tämä aitojen sisäpuolelle pääseminen muodostaa nykyisin kaikkein keskeisimmän kannustimen. Toisessa vaakakupissa on pääsy paikkaan auringossa, aineellisella vauraudella ja työyhteisön arvostuksella palkittujen menestyjien joukkoon, toisessa taas menestyksen kehältä putoaminen ja ajautuminen työvoiman yhä leveämmäksi käyvässä marginaalissa raatavaan erilaisissa epätyypillisissä työsuhteissa toimivaan uusköyhälistöön, pahimmassa tapauksessa syrjäytyminen kokonaan työvoiman ulkopuolelle.

Aitojen rakentaminen on linnottautumista, omien asemien ja saavutettujen etujen turvaamista ulkopuolisia uhkakuvia vastaan. Se on aikaanjänteeltään lyhyttä mutta psykologisesti erittäin ymmärrettävää, ainakin niiden osalta, jotka ovat jo päässeet aitojen sisäpuolelle tai joilla ainakin on siitä toivoa. Aitojen purkaminen sen sijaan vaatii valmiutta alistua myös omassa aineellisessa elintasossa tapahtuvalle mahdolliselle laskulle sekä halua päästää mahdollisimman moni jakamaan sitä hyvinvointia, josta itse on päässyt osalliseksi. Aitayhteiskunta perustuu lailla vahvistettuihin määräyksiin ja kirjaimellisesti noudatettuihin sanktioituihin sopimuksiin sekä ihmiskäsitykseen, jossa hallitsevana tekijänä on ihmisten pyrkimys oman aineellisen hyvinvointinsa maksimointiin. Aidaton yhteiskunta lähtee täysin toisenlaisista perusolettamuksista, ihmisten keskinäisen kunnioituksen ja solidaarisuuden ajatuksista ja ennen kaikkea sellaisesta ihmiskäsityksestä, jossa yhteisten sääntöjen kunnioitusta ja solidaarisuutta voidaan synnyttää myös muuten kuin joko taloudellisten kiihokkeiden kautta tai rangaistuksen uhalla.

Tulevaisuusperspektiivit eivät näitä kovinkaan lupaavilta aitojen purkamisen kannattajille. Rahassa mitattavan vaurauden maksimointiin perustuvan yhteiskunnallisen ohjauksen oloissa on vaikeaa kuvitella, että aidattoman yhteiskunnan edellyttämä ihmiskuva voisi muodostua vallitsevaksi. Kun ihmiselämän moninaisuutta hallitsevaksi arvoksi on nostettu rahassa mitattava keskinäinen kilpailu, ei solidaarisuuden synnylle ole juurikaan edellytyksiä. Vain se saattaisi muuttaa tilanteen, että aitojen sisäpuolelle pääseminen ja käsitys siellä vallitsevasta suuremmasta onnellisuudesta osoittautuisivat illuusioiksi. Yksittäinen yksilö saattaa ne toki sellaisiksi havaitakin, mutta yhteiskunnassamme vallitsevat taloudelliset ja poliittiset ideologiat ponnistavat yhä tiukasti aineellisen hyödyntavoittelun ja edunvalvonnan pohjalta.

Globaali talouden ja työelämän muutos on mullistamassa myös suomalaista yhteiskuntaa. Nykyisten poliittisten keskustelujen taustalla heijastuvat kilpailevat näkemykset valtion luonteesta joko terveys-, sosiaali- ja koulutuspalveluja tarjoavana hyvinvointivaltiona tai valvonta-, kontrolli- ja sanktiointitehtäviinsä keskittyvänä ns. yövartijavaltiona, joka ei häiritse talouden toimintaa esim. aktiivisella tulonjakopolitiikalla.

Maratoonarin väitöskirja

On aina mukavaa seurata fiksujen ja älykkäiden urheilijoiden edesottamuksia. Vaikka sekä Jarkko että Tuomo Ruutu kirjoittivat ylioppilaskirjoituksissa kuusi laudaturia, tämä kirjoitus ei kuitenkaan käsittele heidän törmäilyjään jääkiekon MM-kisojen eilisessä Suomi-Latvia-pelissä.

Kuka muistaa loistavan elokuvan Maratoonari (Marathon Man, USA 1976, ohjaaja John Schlesinger), jossa Dustin Hoffman esittää historia-alan väitöskirjaa tekevää maratonjuoksijaa? Leffa tuli mieleen viime viikolla, kun sain käsiin maratonin Euroopan mestari Janne Holménin väitöskirjan Den politiska läroboken, jossa juoksijasankari analysoi norjalaisten, ruotsalaisten ja suomalaisten koulukirjojen USA- ja Neuvostoliitto-kuvaa 1930-luvulta tähän päivään.

Holmén on tehnyt suuren työn käydessään läpi kymmeniä kolmen maan opetussuunnitelmia ja satoja niissä julkaistuja historian, yhteiskuntaopin, kansalaistaidon ja maantiedon oppikirjoja. Jo kursorisen suomalaiseen oppimateriaaliin keskittyvän tarkastelun perusteella hän vaikutta tehneen myös mielenkiintoisia löytöjä, kuten esimerkiksi, että

- suomenkielisissä 1930-luvun oppikirjoissa rotuteorioita käsiteltiin lyhyesti ja kriittisesti, mutta suomenruotsalaisissa kirjoissa niihin paneuduttiin Ruotsin esikuvan mukaan syvällisesti

- suomenruotsalaisen 1930-luvun maantiedon oppikirjan mukaan mustien henkinen kehitys loppuu 13-vuotiaana ja jää sille tasolle loppuiäksi

- 1960-luvulla ilmaantuu koulukirjoihin näkemys, että talvisota vain "puhkesi"

- samoihin aikoihin osassa suomalaisia kirjoja nimetään Kylmän sodan syyksi länsivaltojen maailmanvallankumouksen pelko ja uhka kapitalistisesta interventiosta Neuvostoliittoon

- 1970-luvulla valtaosasta suomalaisia oppikirjoja alettiin väittää, että maatalouden kollektivisointi Neuvostoliitossa oli tapahtunut täysin vapaaehtoisesti ja ilman konflikteja

- edelleen korostettiin, kuinka Neuvostoliitossa ryhdyttin heti luonnonsuojelutoimiin kun havaittiin saastumista yms., olivathan luonnonvarat koko kansan omaisuutta, toisin kuin USA:ssa, jossa ympäristöongelmat olivat räjähtämässä käsiin

- 1970-luvun oppikirjoissa keskusjohtoinen suunnitelmatalous esitettiin pelkästään positiivisena asiana, kapitalismista sen sijaan varjopuolia löydettiin

- Leninille ja bolshevikkivallankumoukselle uhrattiin valtavasti sivuja, mutta kritiikille ei tilaa löytynyt

- Stalinin kuoltua Neuvostoliitto lakkasi olemasta diktatuurivaltio

- Neuvostoliiton valtiollisia oloja kuvataan maan perustuslain ja virallisten lähteiden perusteella, jolloin niistä saadaan korostetun positiivinen kuva

- Prahan kevään 1968 eli Tshekkoslovakian reformiliikkeen nujertamiseen syyksi esitettiin "vastavallankumouksen uhka" ja Länsi-Saksan uhkaava politiikka

- Neuvostoliiton eri kansallisten ryhmittymien, erityisesti balttien, itsenäistymispyrkimykset ja kritiikki Moskovan keskushallintoa kohtaan mainitaan suomalaissa oppikirjoissa ensimmäistä kertaa vasta 1990, neuvostoyhteyskunnan sosiaalisia ongelmia sen sijaan ei käsitellä vielä tällöinkään

- Gorbatshovin uudistuspolitiikka, glasnost ja perestroika, mainitaan vuoden 1991 loppuun mennessä vain kahdessa suomalaisessa oppikirjassa

- siviilien kärsimyksistä Afganistanin sodassa ei puhuta lainkaan eikä Neuvostoliiton tappioita mainita

- vasta 1990-luvulla todetaan suoraan ja kiertelemättä, että Kylmän sodan kaudella Neuvostoliitto murskasi Itä-Euroopan kansandemokratioiden oikeutetut reformipyrkimykset sotilaallisella voimallaan

Lähes 400 sivun mittaisen kirjan mielenkiintoisinta antia on vertailla Suomea Norjaan ja Ruotsiin. Tämän vertailun perusteella 1970-luku erottautuu suomalaisen kouluopetuksen synkkänä vuosikymmenenä, jolloin oppimateriaalisisällöt seurasivat erityisen uskollisesti maan virallisen ulkopolitiikan mukaista näkemystä suurvaltasuhteista ja historiasta, ja osittain pistivät siitä vielä paremmaksi/pahemmaksi.

Väitöskirjan tekemisen sovittaminen huippu-urheiluharjoittelun lomaan on Holménilta hatunnoston arvoinen suoritus, joka on varmasti vaatinut kovaa itsekuria ja mukavuudenhalun sammuttamista. Toisaalta on ollut surullisen huvittavaa lukea lehdistä hänen omia kommenttejaan, joiden mukaan ilman väitöskirjan tekemiseen saatua rahoitusta juoksukengät olisi ollut pakko lyödä naulaan. En tiedä mikä Uppsalan yliopiston kanta on tutkimusrahoituksen turvin suoritettuun treenaamiseen, mutta ainakaan Suomen olympiakomitean ja Suomen Urheiluliiton toimista Holménin tapaus ei anna kovinkaan mairittelevaa kuvaa.

Toisaalta Holmén tulee osoittaneeksi, että yleensä jo itsessään kokopäiväduuneiksi ja enemmänkin mielletyt huippu-urheiluharjoittelu ja väitöskirjan tekeminen ovat yhdistettävissä myös yhteen ja samaan kalenteriin. Maratoonarin kipukynnystä ja omistautumista se kyllä vaatii.

Ylämummo ja Kylmä sota

Tänä vuonna ei ole ainakaan ollut jääkiekosta pula. Niiden riemuksi, joilla vielä on kyllästymispisteen puolustusmuurissaan kiekon mentävä rako, alkavat tänään Latvian Riikassa MM-kisat. Suomi aloittaa oman kisaurakkansa henkeäsalpaavalla taistolla Balkanin kiekkomahtia Sloveniaa vastaan.

Tikusta (engl. stick kuten myös jääkiekkomaila) asiaa. Väitöskirjatyöni pitkinä vuosina tuli mieleen monta kertaa, millaisia kaikkia paljon houkuttelevampia historiallisen tutkimuksen kohteita maailmassa olisi, jos vain saisi itsensä revityksi ylös opinnäytteen tekemisen upottavasta suosta. Jo tuolloin hahmottelin mielessäni uutta tutkimusaihevaltausta työnimeltään "kansainvälisen jääkiekon poliittinen historia". Väiteltyäni sain vihdoin otettua tällä tiellä myös käytännön askelia, joskin olen alusta saakka ymmärtänyt, että rahoituksen hankkiminen tällaisen aiheen päätoimiseen tutkimiseen on silkkaa utopiaa. En ole sitä yrittänytkään, vaan projekti on edennyt lähinnä ilta- ja viikonloppuharrastuksena muille ns. tärkeille aiheille alisteisena.

Pari kansainvälistä konferenssiesitelmää ja muutaman artikkelin olen aiheesta kuitenkin saanut aikaiseksi. Sain yhden tuotoksistani, otsikoltaan Maple Leaf, Hammer and Sickle: International Ice Hockey During The Cold War (Vaahteralehti, sirppi ja vasara: kansainvälinen jääkiekko Kylmässä sodassa) jopa julkaistuksi arvostetussa pohjoisamerikkalaisessa Sport History Review -aikakausjulkaisussa. Vähän suppeammalla näkökulmalla tehty suomenkielinen tarina aiheesta tulee ulos lähiaikoina julkaistavassa Suomen Urheiluhistoriallisen Seuran vuosikirjassa, otsikoltaan kekseliäästi Jääkiekko Kylmässä sodassa.

Kun taannoinen erillissotakeskustelu kävi kuumimmillaan, pääsin aamu-tv:ssä heittämään dosentti Vesa Varekselta varastamani letkautuksen siitä, että toisin kuin sodan kokeneilla sukupolvilla, omat Neuvostoliittoa koskevat traumani liittyvät lähinnä jääkiekon arvoturnauksiin ja Suomen niissä itänaapurin punakoneelta saamiin selkäsaunoihin. Muistan myös sen, kuinka Suomen ensimmäisen arvokisamitalin tuonutta voittoa Neuvostoliitosta Calgaryn olympialaisissa 1988 muisteltiin kunnon revanssihengessä eräänlaisena talvisodan jatkoeränä. Ruotsalaiset, jotka Suomen voiton ansiosta putosivat hopealta pronssille, pitivät lopputulosta ennemminkin neukkujen suomalaisille YYA-sopimuksen hengessä antamana lahjana. Vuonna 1995 taas kuultiin sellaisiakin teorioita, että jääkiekon MM-kulta oli Suomen osalta lopullinen todiste Kylmän sodan päättymisestä ja Moskovalle alisteisen aseman lopullisesti siirtymisestä historiaan. Hivenen samantyylistä huumaa koettiin Slovakiassa 2002, kun maa nappasi MM-kisoista ensimmäisen mestaruutensa.

Jääkiekolla oli erityisesti Kylmän sodan aikana kiistatonta poliittista ja ideologista painoarvoa, niin kuin tietysti urheilulla ylipäätäänkin. Neuvostoliitolle punakoneen kulku kansainvälisissä kaukaloissa voitosta voittoon oli todiste kommunistisen yhteiskuntajärjestelmän ylivertaisuudesta. Saman ajatuksen kääntöpuoli tuli esille Lake Placidin olympialaisissa 1980, kun täysin nimetön USA:n joukkue nappasi kultamitalit kv. turnauksia vuosikausia hallinneen CCCP:n nenän edestä. Amerikkalaiskommentaareissa olympiakullan nähdään olleen ensimmäinen valonpilkahdus sen tunnelin päästä, joka vajaata kymmentä vuotta myöhemmin johti Neuvostoliiton tappioon Kylmässä solmassa.

Ehkäpä vieläkin klassisemman esimerkin jääkiekon poliittisista ulottuvuuksista tarjosi vuoden 1972 Summit Series, kahdeksan ottelun sarja Kanadan ja Neuvostoliiton välillä, joka ratkesi kanadalaisten hyväksi vasta viimeisen pelin viimeisellä minuutilla. Legendaarinen urheilujournalisti Dick Beddoes sortui ehkä ylisanoihin mutta kiteytti ajankohdan tunnelmat osuvasti kuvatessaan voiton merkitystä: "Napoleon ei saanut Moskovaa haltuunsa ja natsitkin jäivät siitä 21 mailin päähän vuonna 1943, mutta toisenlaisessa sodassa Team Canada valloitti sen".

Vaikka Kylmän sodan kausi ei erityistä nostalgiaa osakseen ansaitsekaan, tulee sen aikaista jääkiekkoa ikävä. Neuvostoliiton kadottua kartalta kansainvälisiin turnauksiin ei enää ole liittynyt samanlaisia poliittisia intohimoja, ja nykypelit ovat vain kalpeita varjoja aiemmista poliittisten latausten täyttämistä myrskyisistä yhteenotoista. Kylmän sodan kiekkovastakkainasettelu eräänlaisena lopullisena päätepisteenä voi nähdä vuodet 1997-1998, jolloin punakoneen aiemmat tukipilarit Vjatseslav Fetisov ja Igor Larionov voittivat Stanley Cupin Detroit Red Wingsin (!) riveissä, pelaamalla yhdessä Segei Fedorovin, Oleg Kozlovin ja Vladimir Konstantinovin kanssa NHL:n historian ensimmäisessä täysin venäläisessä ketjussa.

Jatkuvan ydinsodan pelon alla eläneessä Kylmän sodan maailmassa kiekkokaukaloihin kanavoitunut nationalismi oli jopa houkutteleva vaihtoehto, olihan huomattavasti vähemmän vaarallista ampua maaleja kuin ohjuksia. Historia on pullollaan esimerkkejä nationalistisen kiihkon ohjautumisesta paljon tuhoisammille urille. Jääkiekko oli myös yksi niitä harvoja elämän osa-alueita, joilla napit vastakkain olleet kaksi ideologista leiriä pystyivät solmimaan kontakteja ja tekemään yhteistyötäkin. Esimerkiksi neuvostomaajoukkueen ja neuvostoliittolaisten seurajoukkueiden 1960-luvulla alkaneita Pohjois-Amerikan pelikiertueita voi pitää eräänlaisena gorbatshovilaisen glasnostin, avoimmuuden politiikan, esiasteena.

Todella hyvä uutinen

Vapun tienoilla oululaisen Qstock-rockfestivaalin järjestäjät ilmoittivat kiinnitäneensä kaksipäiväisten (28. ja 29.7.) kekkeriensä perjantain pääesiintyjäksi ei enempää eikä vähempää kuin Motörheadin. Kerrassaan erinomainen juttu, sillä alkoi jo näyttää siltä, että Lemmy Kilmister jättäisi tämänkertaisella Euroopan-rundillaan Suomen tyystin väliin. Nyt tytöt ja pojat päivämäärä muistiin, sillä Kuusisaaren hämärtyvässä perjantai-illassa on tarjolla jotain sellaista, joka on käynyt soittolistojen ja brändäyksen leimaamassa nykymaailmassa enemmän kuin harvinaiseksi: alkuperäinen, koreilematon, tärykalvoja syleilevä ja tinkimätön rock'n'roll-elämys vailla vertaa. Shake your head you must be dead if it don't make you fly!

1970-lukulaisten sukupolvikapina?

Nuoremman polven demarivaikuttaja, tv-tuottaja Osku Pajamäki julkaisi runsas viikko sitten kirjan Ahne sukupolvi - suurten ikäluokkien perintö, joka kirjoittajan itsensä mukaan on

eräänlainen kompassi tai kartta suurille ikäluokille, ja omalle pätkäsukupolvelleni, jonka avulla voisi helpottaa oman paikkansa ja asemansa hahmottamista tässä yhteiskunnassa.

Samalla se on nuorten ikäluokkien ryhmäkanne, syyte- ja vaadekirjelmä ikäluokalle joka haluaa samanaikaisesti sekä maksimaalisen turvallisuuden, että maksimaalisen vapauden.

Ei mikään turhan vaatimaton tavoite kirjalle. Itse kirjaan en ole mainospaloja lukuunottamatta vielä ehtinyt tutustua, mutta aion sen ehdottomasti tehdä. Epäilijät, etunenässä Iltalehden kolumnisti Jyrki Lehtola ovat jo ehtineet teilata Pajamäen opuksen puhtaana vaalikirjana ja kovaa vauhtia poliittiselle sivuraiteelle ajautumassa olevan ja harmaantuvan entisen nuoren leijonan epätoivoisena suosionkalasteluna. Vaikka liittymäkohta tuleviin eduskuntavaaleihin on itsestään selvä, en kuitenkaan olisi valmis ryttäämään kirjaa aivan suoralta kädeltä.

Nuorempien sukupolvien tyytymättömyydestä suurten ikäluokkien hallitsevaa asemaa kohtaan on ollut ilmassa oireita aina silloin tällöin, mutta tämä käsittääkseni on ensimmäinen kerta, kun joku yrittää hahmotella tämän tyytymättömyyden ympärille kokonaista poliittista ohjelmaa. Pajamäki, jo nuorella iällä demarien ja pääkaupunkiseudun sisäpiireihin verkottunut menestyjä, ei ehkä ole todennäköisin ja uskottavinkaan valinta tällaisen protestiliikkeen kärkihahmoksi, mutta keskustelunavaus joka tapauksessa on enemmän kuin tervetullut.

Poliitikko-Pajamäki ilmiselvästi on analysoinut nykyisen eduskunnan demografisia vinoutumia tarkkaan ja havainnut, kuinka aliedustettuna alle nelikymppiset miehet ovat Suomen valtapuolueissa. Kansanedustajista 1970-1979 syntyneitä on vain 22 kappaletta eli 11 prosenttia, ja näistä miehiä vain viisi (Petri Neittaanmäki, Oras Tynkkynen, Antti Kaikkonen, Pertti Salovaara, Jyrki Katainen). Näistäkin viidestä useampi kuuluu lojaliteettiensa ja keskeisten viiteryhmiensä puolesta 1970-lukua edeltäneisiin sukupolviin. Lähes kaikkien uralle on ollut yhteistä se, että he ovat nousseet asemiinsa nimenomaan suurista ikäluokista tulleen tuen ansiosta, ja tämä tietysti näkyy myös heidän poliittisissa linjauksissaan.

Eli kannatuspotentiaalia 1970-lukulaiselle miehelle kyllä löytyisi. Vaikka huomioisi kummatkin sukupuolet, ei 1990-luvun lamavuosina työmarkkinoille tulleella pätkätyösukupolvella ole politiikassa ollut montakaan uskottavaa äänitorvea eikä ainakaan sellaista, joka olisi uskaltanut asettua vastustamaan suuria ikäluokkia edustavaa poliittista eliittiä. Ja jos on uskaltanut, noutaja on tullut nopeasti.

Politiikkaa on Suomessa tehty suurten ikäluokkien ehdoilla jo pitkään ja suuntaus tulee ryhmän eläköityessä entisestään voimistumaan. Tästä on jo näkynyt merkkejä julkisessa keskustelussa, jossa mm. asevelvollisarmeijan lopettamista ja NATOon liittymistä on perusteltu tarpeella saada suurten ikäluokkien eläkkeet ja terveydenhuoltopalvelut maksettua. Asiassa ei ole mitään sinänsä ihmeellistä, koska demokraattinen politiikka muotoutuu tiettyyn määrään saakka kylmien numerojen ja voimasuhteiden pohjalta. Suurilla ikäluokilla on tarvittava kriittinen massa poliittisen agendan määrittelyyn, ja heidän liikkeidensä kansantaloudellisia vaikutuksia ei kerta kaikkiaan voi sivuuttaa. Tämä on kylmää matematiikkaa, jota militanteinkaan sukupolvikapinakenraali ei pysty kumoamaan.

1970-lukulaisia onkin kuvattu suurten ikäluokkien varjossa kuihtuneeksi joukoksi alistuneita ihmisiä, joiden unelmilta lama leikkasi siivet tehokkaasti ja joka on tottunut kuuliaisesti nielemään kalkit kun käsky on käynyt. Avainsanoja ja -kokemuksia tälle joukolle ovat olleet sopeutuminen, mukautuminen ja joustaminen. Aiempia sukupolvia paremman koulutustason hyödyt ovat pitkälti kumoutuneet työmarkkinoiden muutoksen vuoksi. Paikat auringossa ovat käyneet yhä harvinaisemmiksi, ja niille pääsy on edellyttänyt suuria ikäluokkia edustavien päättävien tahojen suosion lunastamista. Tämä tosiasia on tehokkaasti sammuttanut protestiliikehdinnän alkuunsa parhaimman "hajoita ja hallitse" -logiikan mukaisesti.

1970-lukulaisten keskeinen kokemus on tulevaisuushorisontin jatkuva pakeneminen. Peruskoulussa heidän päihinsä iskostettiin ajatus siitä, että kova aherrus ensin opintiellä ja sitten työelämässä kyllä palkittaisiin aikanaan turvatulla toimeentulolla ja arvostetulla asemalla. Yllättävän suuri osa 1970-lukulaisista tuntuu yhä vieläkin uskovan itsekin tähän illuusioon, vaikka alati kiihtyvä koulutusinflaatio on jo ajat sitten romahduttanut ylempien korkeakoulututkintojenkin työmarkkinakurssin. Sukupolvea on vaadittu kouluttamaan itseään yhä lisää, kansainvälistymään, hankkimaan työkokemusta useilta eri aloilta jne., mutta kannustajien maalailemat palkkiot ovat pysyneet kangastuksina horisontissa. Suurella osalla työelämän todellisuus on ollut lakkaamatonta pätkätöiden putkea, ikään kuin vuosikausien mittaista jatkuvaa koeaikaa, jossa oma tarpeellisuus ja osaaminen on pakko perustella yhä uudestaan ja uudestaan. Sukupolvi on kiltisti alistunut tähän jatkuvaan työpaikkahakemusten, ansioluetteloiden ja portfolioiden rustaamiseen, koska vaihtoehtoja ei ole ollut tai ainakaan niitä ei ole osattu nähdä.

Pajamäen ja muiden vastaavien 1970-lukulaisten protestimielialan ukkosenjohdattimeksi haluavien toimijoiden onnistumisen mahdollisuudet riippuvat pitkälti siitä, katsovatko sukupolven riviedustajat muutoksen ylipäätään mahdolliseksi. Suomalaista julkista yhteiskunnallista keskustelua on 1990-luvun alusta saakka leimannut vahva vaihtoehdottomuuden ideologia, jonka näköalattomuus on piirtänyt kriittisyydelle hyvin ahtaat rajat. Niin kauan kuin vaihtoehtojen olemassaoloa ei haluta tai uskalleta nähdä, pysyvät Pajamäen ja kumppanien protestimielipiteet älyllisenä varjonyrkkeilynä.

Masentavimmassa skenaariossa kritiikki kilpistyy poliittiselta ja taloudelliselta ominaispainoltaan ylivoimaisten suurten ikäluokkien hyväntahtoiseen huvittuneisuuteen, joka saa kritiikin esittäjät näyttämään lutuisilta liekanarussaan louskuttavilta sylikoirilta. Suuria ikäluokkia arvostelevalla on oltava aimo annos kamikaze-henkeä ja veitsenteräviksi hiotut argumentit, sillä muussa tapauksessa kritiikki on helppo ampua alas vaaleanpunaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa kasvaneen ja aina kaiken haluamansa valmiina saaneen pullamössösukupolven edustajan alituisena marinana.