Tutkimusrahoitusta Wikipedia-artikkeleihin?

Pari viikkoa sitten kuulin Lähi-Idän tutkimuksen maailmankongressissa vakuuttavan esitelmän siitä, kuinka sähköiset julkaisukanavat hakkaavat perinteisen paperimuotoisen tiedonvälityksen kuusi-nolla ei vain päivittäisinformaation vaan myös akateemisen tutkimustiedon alalla. Esimerkkikeissinä oli Irakin kansalaisyhteiskunnan tilanne ja esitelmöitsijänä Jon Gresham, joka oli siirtänyt tutkimustoimintansa reaaliaikaan, eli toisin sanoen päivän päätteeksi julkaisi aina aikaansaannoksensa verkkofoorumillaan. Sivusto saa valistuneelta kohdeyleisöltä 350-500 sivulatausta per päivä, mikä ei ehkä ole englanninkieliselle sivustolle mikään päätä huimaava määrä, mutta joka tapauksessa voittaa oikeastaan mitkä tahansa alan akateemiset kausijulkaisut mennen tullen. Myös vierailijat pääsevät kommentoimaan ja muokkaamaan sivustolla julkaistuja artikkeleja, eli Greshamin tavoitteena on tätä kautta saada käyttöönsä myös muiden aiheesta kiinnostuneiden älyllistä pääomaa.

Olen itse ajatellut samaa asiaa jo pitkään. Varsinkin humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla, jotka eivät pysty kilpailemaan eksaktiudellaan ja ns. tieteellisyydellään, tutkimuksen on oltava yhteiskunnallisesti vaikuttavaa, jotta niiden olemassaolo olisi oikeutettua. Toisin sanoen tutkimustulosten on puhuteltava myös muita kuin välittömästi samasta erikoisaiheesta kiinnostuneita norsunluutornien fakki-idiootteja. Tästä eivät kaikki tutkijat ole samaa mieltä, mutta ainakin poliittisessa historiassa katson tämän olevan ehdottoman välttämätöntä.

Internetin myötä nämä yhteiskunnallisen vaikuttavuuden kanavat ovat moninaistuneet ja vanhat muodot jopa kokonaan syrjäytyneet uusien tieltä. Jos minäkin tutkijana otan uuden tutkimusprosessin alkupisteiksi lähes poikkeuksetta osoitteet Google ja Wikipedia, olisi melkoista itsensä pettämistä kuvitella ns. maallikkojen hakeutuvan tiedonjanossaan kirjastojen hyllyille. Näin saattaa tietysti tapahtua tiedonhakuprosessin ehdittyä pidemmälle ja tiedonjanon jalostuttua, mutta ensimmäiset ja monessa tapauksessa myös ainoat vastaukset mieltä askarruttaviin kysymyksiin haetaan nimenomaan netistä.

Yliopistojen ja opetusministeriön strategioissa puhutaan paljon tästä yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta, mutta tämäkin kriteeri, niin kuin kaikki muutkin ohjelmalausuntojen hienot sanat, jäävät vaille tarkempaa määrittelyä. Vain pieni osa tutkijoista operoi internetissä niin, että esim. saattaisi tutkimustuloksiaan tuoreeltaan julkisuuteen kotisivuillaan. Osaksi tämä johtuu plagioinnin ja intellektuaalisten varkauksien pelosta, mutta suureksi osaksi on kysymys sähköisen julkaisemisen tietoisesta vieroksumisesta. Tämä taas palautuu siihen, että nettijulkaisemista ja sähköisten kanavien kautta vaikuttamista ei juhlapuheista huolimatta arvosteta suomalaisessa akateemisessa yhteisössä, ts. niitä ei noteerata esimerkiksi akateemisissa virantäytöissä.

Niinpä humanististen ja yhteiskuntatieteellisten tieteiden nettijulkaisutoiminta on Suomessa suurimmaksi osaksi pelkkää puuhastelua. Sivuja päivitetään lisä- ja ylitöinä ja harvakseltaan. Tutkijoita ei tunnu häiritsevän se, että heidän uudet tutkimustuloksensa jumittuvat puoleksi - puoleksitoista vuodeksi painatusprosessin hitaisiin rattaisiin. Historian kaltaisella alalla tämän ehkä vielä ymmärtää, mutta entäpä sitten kun pitäisi kommentoida ajankohtaisia asioita heti tuoreeltaan? Akateemisten aikakausjulkaisujenkin useamman kuukauden mittainen aikajänne valmiista artikkelista julkaisuksi on auttamatta liian hidas. Kun artikkeli joskus tulee ulos, keskustellaan julkisuudessa jo aivan muista asioista. Sähköisten kanavien kautta olisi potentiaalisesti puheenvuoroille saatavissa valtaviakin lukijamääriä, kun taas tieteelliset aikakauskirjat ja kirjoina julkaistut tutkimukset jäävät pienen erikoisyleisön luettaviksi tai suoraan kirjaston hyllyyn pölyttymään.

Jos tavoitellaan yhteiskunnallista vaikuttavuutta, tulisi suomalaisten tiederahoittajien ryhtyä tukemaan verkossa julkaisemista. Lisäksi rahoitus olisi ohjattava suoraan tutkijoille ja tutkimusryhmille, ei esimerkiksi verkkojulkaisuprojektejaan pyörittäville kirjastoille tai tieteellisille seuroille, koska se toisi peliin vain yhden turhan ja prosessia hidastavan byrokraattisen väliportaan. Verkko-opetuksessa rahoitusta on löytynyt mitä erilaisimpien multimediakurssien suunnitteluun ja opetusteknologiseen kikkailuun, mutta verkkojulkaisussa taikatemppuja ei tarvittaisi. Paras muoto tutkimustulosten julkaisemiseen olisivat erilaiset tekstidokumentit tarvittavalla visuaalisella materiaalilla varustettuna: pdf-asiakirjat, simppeli html jne. Tai sitten tutkimustulokset suoraan Wikipedia-artikkeleiksi kirjoitettuna.

Voisin mennä takuuseen siitä, että esimerkiksi poliittisen historian alalla laadittu rahoitushakemus Suomen poliittisen historian keskeisiä tapahtumia käsittelevän 50 Wikipedia-artikkelin kirjoittamiseksi tulisi bumerangina takaisin Suomen Akatemiasta, vaikka hakijoina olisi nimekäskin ryhmä. Humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla "tieteellisyys" vaikuttaa valitettavan usein olevan näpertelyä erilaisten sosiaalisen konstruktivismin ja postmodernismin pohjalta ponnistavien täysin marginaalisten ja suurelle yleisölle merkityksettömien aiheiden parissa. Internet tarjoaisi loistavan kanavan tieteen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lisäämiseen, mutta ainakin toistaiseksi akateeminen yhteisö katsoo sähköistä julkaisemista nenänvarttaan pitkin. Vasta-argumentteja piisaa: luotettava vertaisarviointi puuttuu, kuka vaan voi julkaista mitä vaan mistä vaan, lukijakunta on valikoitumatonta ja sivistymätöntä, kirja se sentään on kirja jne. jne.

Monet yliopisto-opettajat kauhistelevat Google-sukupolven opiskelijoiden tietämättömyyttä ja sokeaa luottamusta tasoltaan enemmän kuin kirjaviin sähköisiin lähteisiin. Melankolisella sentimentaalisuudella muistellaan aikoja, kun vielä tietoja haettiin kirjastosta. Ongelma ei kuitenkaan ole uuden sukupolven tietämättömyydessä vaan siinä, että tiedon portinvartijat eli kauhistelijat itse eivät ole pystyneet tai halunneet tuottaa tieteellisesti pätevää tietoa sille tiedonhakufoorumille, jota nykyään ylivoimaisesti eniten käytetään.

Jos joku on rakentamassa edellä kuvaillun kaltaista tutkimus- tai oikeammin tiedontuottamisprojektia Wikipedia-artikkeleiden kirjoittamisen ympärille, olen siitä enemmän kuin kiinnostunut. Suomenkielisessä Wikipediassa on tällä hetkellä 68 000 artikkelia ja määrä kasvaa joka päivä. Kustantamoista ainakin WSOY on ajan hermolla ja on tuomassa markinnoille omaa yrityksille ja yhteisöille suunnattua Fakta-verkkopalveluaan (piti valmistua huhtikuussa, mutta ei ainakaan vielä ole näkynyt), jossa lupausten mukaan tulee olemaan 100 000 artikkelia, joita asiantuntijat lisäksi päivittävät. Palvelu on tietenkin maksullinen, ja jo se tulee takaamaan häviön public domain -tietosanakirjoille. Muutaman kymmenen maksetun asiantuntijan joukko ei mitenkään pysty pärjäämään satojen tuhansien ihmisten Wiki-yhteisölle. Englanninkielisestä Wikipediasta löytyy nimittäin jo nyt 1.200.000 artikkelia, ja keskimääräinen laatu paranee jatkuvasti.

Wikipedia toimii täysin samoilla periaatteilla kuin tiedejulkaiseminen, eli tutkimustulosten täydellisen avoimuuden, vertaiskontrollin pohjalta ja tiedon kumuloitumisen pohjalta. Ihanteellisempaa välinettä tiedon saamiseen laajojen yleisöjen ulottuville on vaikeaa kuvitella.

Keskikesän kunniaksi

Keskikesän juhlan koettaessa on aikaa ajatella rauhallisia ajatuksia. Kun viimeiset kirjoitukseni kaikki käsittelivät aika lailla lännen ja islamilaisen maailman vastakkainasettelua, haluan todeta, että omasta mielestäni maailma ei ole tuomittu sivilisaatioiden yhteentörmäykseen. Omana vaatimattomana vasta-argumenttinani Samuel P. Huntingtonille esitän oheiset kuvat, vasemmanpuoleinen Jordaniasta ja oikeanpuoleinen New Yorkista. Eri kulttuurien välinen rauhanomainen rinnakkaiselo ja keskinäinen kunnioitus on mahdollista, kunhan vain poliittista tahtoa löytyy... Rauhallista ja hyvää juhannusta! Pysytään järjissään ja veneiden sisäpuolella.

United 93 ja "Let's roll!"

Näin tässä Paul Greegrassin ohjaaman leffan United 93 (Universal Pictures), joka kertoo syyskuun 11. päivän terrori-iskuista kuvaamalla tapahtumia siinä neljännessä kaapatussa lentokoneessa, joka lopulta iskeytyi maahan Pennsylvanian Shanksvillessa. Filmi oli dokumentaristinen, reaaliaikaista ja todellisuudenomaista ilmaisutapaa tavoitteleva erittäin intensiivinen vajaa kaksituntinen, joka uskoakseni tavoitti todenmukaisesti niin matkustamon paniikin, lennonjohdon neuvottomuuden kuin kaappareiden tunaroinninkin. Näyttelijöiksi Greegrass oli tarkoituksellisesti valinnut suurelle yleisölle täysin tuntemattomia henkilöitä, ja muutenkin kaikki hollywoodmaisuus loistaa poissaolollaan.

Pahimmassa tapauksessa aiheesta olisi saanut jenkkipatriotismia uhkuvan nyyhkytarinan, jolla olisi pyritty oikeuttamaan kaikkea terrorisminvastaisessa sodassa iskujen jälkeen tapahtunutta. Greengrass, britti, ei ollut halunnut lähteä tälle tielle, ja hyvä niin. Hän ei alleviivaa mitään eikä tyrkytä oikeaa suhtautumistapaa. Maailman vahvimman kansakunnan neuvottomuus tapahtumien vyöryssä yhtä lailla kuin kaappareiden ahdistuneisuus oman tehtävänsä edessä tulevat vakuuttavasti esitetyiksi. Greengrass oli aloittanut filminteon keskustelemalla surmansa saaneiden omaisten kanssa, ja käytti näyttelijöinä monia itseään esittäneitä henkilöitä. Vakuuttavin näistä on liittovaltion ilmailuhallituksen johtaja Ben Sliney, joka antoi historiallisen käskyn koko maan ilmatilan tyhjentämisestä.

United 93 -lento teki tunnetuksi myös sanonnan "Let's roll", jonka vaiheet kuvaavat hyvin amerikkalaisen yhteiskunnan erityislaatua. Nämä sanat lausui matkustaja Todd Beamer, kun hän yhdessä muutaman muun kanssa valmistautui taisteluun kaapparien kanssa. Beamerista tuli postuumisti kansallissankari, ja hänen lausumastaan patrioottisen retoriikan suosikkifraasi. Neil Young käytti sitä United 93 -lennon matkustajille omistamassaan tribuuttilaulussa:

Time is runnin' out, let's roll

Let's roll for freedom
Let's roll for love
Goin' after satan
On the wings of a dove

Let's roll for justice
Let's roll for truth
Let's not let our children
Grow up fearful in their youth

Time is runnin' out, let's roll

Tammikuussa 2002 presidentti George W. Bush käytti ilmaisua havainnollistamaan amerikkalaisten uutta asennetta: Now America is embracing a new ethic and a new creed: "Let's roll." Florida State Universityn jalkapallojoukkue teki työtä käskettyä ja valitsi sanat tunnuslauseekseen kaudelle 2002, ja sai osakseen paljon sekä kritiikkiä että ylistystä. Vuonna 2003 Beamerin leski Lisa julkaisi kirjan Let's Roll! Ordinary People, Extraordinary Courage. Lisa Beamer oli jo joulukuussa 2001 hakenut ilmaisulle tavaramerkkisuojaa, ja netissä kiertävien tietojen mukaan oli jopa harkinnut oikeustoimia Neil Youngia vastaan. Tätä nykyä Todd M. Beamer Foundation on lisensoinut fraasin käyttöoikeuden mm. Wal-Mart -ostoskeskusketjulle ja juuri Florida Staten jalkapallojoukkueelle.

Myös Greengrass on ottanut monumentaaliset mittasuhteet saavan toteamuksen elokuvaansa, mutta on yllättäen sijoittanut sen ohimennen puoliksi kuiskaten lausuttuun sivulauseeseen. Ratkaisu kuvaa hyvin Greengrassin kiihkotonta ja uhreja kunnioittavaa lähestymistapaa. Hän ei ole halunnut lähteä särkemään United 93:n tapahtumien puhuttelevuutta turhilla kommentaareilla ja alleviivaamisella.

Kova kovaa vastaan?

Kavin tanaan Ammanin Royal Cultural Centerissa, jossa samanaikaisesti Lahi-Idan tutkimuksen maailmankongressin kanssa on menossa alueen elokuvatuotantoon keskittyva filmifestivaali. Nain elokuva nimelta The Iron Wall, joka kasittelee Israelin siirtokuntia Lansirannan alueella ja taman prosessin viimeisinta vaihetta, ns. turvamuurin rakentamista.

Elokuva tarkasteli asioita palestiinalaisten nakokulmasta ja teki sen tyylikkaan rehellisesti. Keskeisena pointtina oli osoittaa, kuinka Israelin hallituksen poliittisesta suuntauksesta riippumatta olivat tietoisesti pyrkineet rohkaisemaan ja laajentamaan siirtokuntia Lansirannalla. Vaikka sita ei tietenkaan kukaan suostu lausumaan aaneen, oli (ja on) taman politiikan tarkoituksena vallata alueita juutalaisasutukselle ja nain pikkuhiljaa tehda elinkelpoisesta palestiinalaisvaltiosta sula mahdottomuus. Muutama vuosi sitten pystytetty muuri ei suinkaan seuraa Lansirannan rajoja, vaan reitti on valittu silla kriteerilla, etta mahdollisimman suuri osa siirtokunnista tulisi eristetyksi palestiinalaisasutuksesta.

Taas on tietysti kysymyksessa asia, jolla on hyvin monimutkainen historiallinen taustansa ja jota voi tarkastella hyvin monesta nakokulmasta, mutta silti elokuvaa katsoessa herasi kysymys, etta nainko se rauha nyt sitten saavutetaan? Katsokaapa vaikka oheista Qalqiliyan kaupungin karttaa, johon muurin reitti on merkitty. Palestiinalaiset kaupungissa asuvat viljelijat jaivat muuria rakennettaessa toiselle puolelle kuin viljelysmaansa.

Elokuvassa haastateltiin Hebronissa palvelleita Israelin armeijan (IDF) sotilaita, joiden omalle tunnolle ja maalaisjarjelle kokemukset siella olivat olleet liikaa. Kaupungissa asuu 130.000 palestiinalaista ja 500 israelilaista siirtokuntalaista. Poliisi ja IDF suojelevat siirtokuntalaisia, jotka ovat militanteista militanteimpia. Kaupungista loytyi pelkastaan juutalaisille tarkoitettuja katuja ja ajoittain palestiinalaisille julistettiin ulkonaliikkumiskieltoja. IDF:n partiot noudattivat naiden maaraysten noudattamista.

Sanotaan, etta kuva kertoo enemman kuin tuhat sanaa, ja totta vie, kohtaus jossa israelilaismetsurit katkovat moottorisahoillaan palestiinalaisviljelijan oliivipuita ja vieresta seurannut poliisi antaa pamppua tata epatoivoisesti estamaan pyrkivalle viljelijalle, ei paljon kommentaaria kaipaa.

Vaikeita asioita

Terveisia Ammanista. Lentokentalla minua oli vastassa 50-vuotias Hasan, jolta koetin matkalla hotelliin varovasti udella jordanialaisten fiiliksia Abu Musab Al-Zarqawin saatua surmansa USA:n armeijan ilmaiskussa, onhan kyseessa kuitenkin oman kylan poika, vaikka aika pilalle mennyt omena onkin kyseessa. Hasan totesi aika lailla suoraan veli Abu Musabin olleen yksi pahimpia Lahi-Idan kamaralla kulkeneita mulqvisteja. Samaan hengenvetoon han kuitenkin jatkoi, etta uutinen Al-Zarqawin kuolemastaa otettiin vastaan with mixed feelings. Varsinkin Al-Zarqawin jarkattya viime marraskuussa 60 ihmisen hengen vieneet kolme pommi-iskua han on ollut Jordaniassa todella huonossa huudossa, mutta Hasanin mukaan ihmiset eivat halua oikein iloitakaan, koska on hyva, etta edes joku panee kampoihin jenkki-imperialismille.

Lahi-Idan ongelmat lienevat yksi pahimpia ihmiskunnan historian sekasotkuja. Paha on kayda neuvomaan, eika oikein kummankaan (tai oikeammin minkaan, vrt. esim. shiiat, sunnit ja kurdit Irakissa), osapuolen puolesta haluaisi ottaa kantaa, kun tosiaan tuo keinovalikoima ongelmien ratkaisemiseksi vaikuttaa aika jarjettomalta kaikilla. Jos Lahi-Ita kiinnostaa, kannattaa surffailla esim. sivuille IslamOnline tai Electoric Intifada. Ei nama asiat siita sen valmiimmiksi tule, mutta joskus on hyva katsoa islamilaisen maailman tapahtumia muustakin kuin CNN:n nakokulmasta.

Poliittista huumoria

Suomalaista olympiahistoriaa käsittelevään kirjoitustyöhön liittyvät Wikipedia-haut tuottivat oheissaaliina herkullisen poliittiseen historiaan liittyvän anekdootin, josta taas muistui mieleen toinen juttu samasta aiheesta. Hiljattain kuollut Tabe Slioor (kuvassa) oli yksi Suomen ensimmäisiä julkkiksia, iranilaisesta isästä ja suomalaisesta äidistä syntynyt seurapiirikaunotar, joka ehti elämänsä aikana mm. olla neljä kertaa aviossa, esiintyä mannekiinina ja johtaa omaa mannekiinikouluaan, näytellä elokuvissa, toimia lehtinaisena ja valokuvaajana, ystävystyä kirjailija Henry Millerin kanssa ja julkaista elämäkertansa jatkosarjana laatuaviisissa nimeltä Jallu (niin ikään kuvassa). Slioorilla oli elämässään paljon miehiä, heidän joukossaan mm. ukkomiehet presidentti Urho Kekkonen ja Helsingin apulaiskaupunginjohtaja ja urheiluvaikuttaja Erik von Frenckell.

Kerrotaan, että Slioor joskus 1950- tai 1960-luvulla ehdotti Kekkoselle muuttoa saman katon alle. Kekkosen kerrotaan lähettäneen vastaukseksi kirjeen, jossa hän lakonisesti totesi: "Suo siellä, vetelä täällä".

Seura-lehdelle antamassaan haastattelussa Slioor oli todennut suhteen von Frenckelliin olleen hänen elämänsä suurin munaus. Tästä kuultuaan Frenckell vastasi Slioorin olleen hänen muniensa suurin elämys.

Osattiin sitä ennen Kanervaa ja Vanhastakin.

Painavaa nostalgiaa

Viime lauantaina satuin autoa ajellessani kuulemaan YleX-radiokanavalta suurimman osan Erno Kulmalan juontamasta Todistaja X-ohjelmasta, jossa "suomalaisen metallikentän ja raskaan rokin vaikuttajahahmot" käyvät jutustelemassa ja soittamassa omia suosikkikappaleitaan. Pääsin laineille heti alusta, ja kun ohjelmaidea tuntui mielenkiintoiselta, jäin kuuntelemaan.

Kyllä kannatti. Vieraileva tähtenä eetterissä häärinyt Suburban Tribe -yhtyeen basisti/säveltäjä Janne Joutsenniemi löi tiskiin sikermän, joka nostalgisuudessaan ja puhuttelevuudessaan veti ihon kananlihalle ja sai muistelemaan omaa kultaista nuoruutta. Varsinaisesti uutta en oppinut, sillä soitetusta yhdeksästä biisistä omastakin levyhyllystä löytyy seitsemän, mutta homman juju tietenkin piili siinä, miten hyvin Joutsenniemi onnistui vangitsemaan 1960-1970-lukujen taitteessa syntyneiden (miesten) sukupolvikokemuksen. Lisäksi hänen tarinansa kappaleiden välissä olivat sympaattisia ja hauskoja, esim. miten hiihtolomalle otettiin mukaan kasetti, johon oli nauhoitettu kaksi kappaletta AC/DC:tä, jota sitten luukutettiin tauotta kaikki se aika kun ei oltu ulkona hiihtämässä.

Jo suomalaisen trashmetallin uranuurtajassa Stonessa vaikuttaneen Joutsenniemen musiikkiharrastuksen alkuvaiheet 1970-luvun lopun Keravalla olivat kunnioitettavaa vastavirtaan uimista. Tötteröpäiden dominoima kaupunki oli Aikka Hakalan ja hänen Teddy & The Tigersinsa kotipaikka ja vankinta kannatusaluetta, jossa Sex Pistols ja punk ylipäätäänkin oli pahin mahdollinen fanitusvalinta. Tuolloihan elettiin vielä yhtenäiskulttuurin aikaa, kun koko kansa katsoi yhtä aikaa televisiosta samaa mäkihyppykilpailua. Nuorisomusiikkikulttuuri ei ollut vielä nykyiseen tapaan pirstaloitunut lukemattomiin erilaisiin alakulttuureihin, vaan sinun oli valittava puolesi.

Joutsenniemen lista:
1. Pretty vacant - Sex Pistols
2. For those about to rock - AC/DC
3. Sabbath bloody sabbath - Black Sabbath
4. Fight fire with fire - Metallica
5. Angel of death - Slayer
6. Hands all over - Soundgarden
7. Falling away from me - Korn
8. The line begins to blur - Nine Inch Nails
9. Duality - Slipknot

Kornin ja Slipknotin suhteen teen pienen varauksen, mutta muuten todellisia klassikoita, joihin ajan hammas ei ole jättänyt jälkeäkään. Ensimmäisen viiden osalta eka kuulemiskerta on todella jäänyt mieleen, sillä joka kerta olin vähällä lentää perseelleni, niin hienolta ne kuulostivat.

Joutsenniemestä puheen olleen täytyy todeta, että mieleeni on jäänyt heidän Ruisrockin 2004 päättänyt keikkansa. Meininki oli yleisestä väsymyksestä huolimatta hyvä ja bändi onnistui lietsomaan yleisön hyvin mukaansa. Jossain vaiheessa keikkaa muutamat yleisön edustajat saivat päähänsä ryhtyä heittelemään lavalle sitä karkeaa puupurua, jolla Kansanpuisto oli kulumisen estämiseksi festivaalin ajaksi kuorrutettu. Tämä "sahanpuru" koostui pikemminkin oksan- ja kaarnankappaleista, joten tuollaisen suihkun alle jäätyään sitä ei voinut olla huomaamatta, tuntui kuin päälle olisi napsahdellut pieniä kiviä. Pikku hiljaa heittelyinnovaatio levisi muuallekin yleisöön, kunnes laulaja Ville Tuomen oli pakko huomauttaa asiasta. Hivenen yllättäen hän kuitenkin äityi pilkkaamaan yleisöä tyyliin "Ettekö parempaan pysty? Antaa nyt tulla sitä perkeleen purua niin paljon saatte heitettyä!" Ja yleisö teki työtä käskettyä. Ilma oli mustana tätä puusilppua ja sitä sai kaivaa hiuksistaan ja kalsareistaan vielä kaksi päivää myöhemminkin.

Hyvän festariviikonlopun päätökseksi Ville Tuomi veti vielä United Underworld -bändinsä kanssa keikan Ruissalon sillan kupeessa mantereen puolella keikkabussinsa seinustalla. Erikoista puolipimeässä maan tasalta soitettua sessiota seuraamaan saapui useampi sata ihmistä tiukaksi piiriksi Tuomen ja kumppanien ympärille. Musiikki oli hevimpää kuin Suburban Tribella, joskaan volyymitaso ei aivan metallitasolle päässytkään nousemaan, äänentoisto kun pyöri aggregaatilla tuotetulla sähköllä.

Sukupuolten tasa-arvosta

Tiedepolitiikka-lehti omisti numeronsa 1/2006 teemalle "Naiset, yliopisto ja sosiaalinen liikkuvuus". Naisten kokemuksia yliopistomaailmassa monelta eri näkökulmalta valaisevien artikkelien joukosta löytyi todellinen tiedepoliittisen keskustelun helmi, yliopistoissa harjoitettavaan nykyiseen tasa-arvopolitiikkaan hyvin kriittisesti suhtautuvan Jukka Hankamäen artikkeli Kun yhdet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Hankamäen artikkeli johdatteli minut lukemaan myös hänen verkkokirjansa Contra Academia - tutkielma tiedepoliittisesta vallasta.

Suomalaisessa tiedepoliittisessa keskustelussa monet nykyisistä ratkaisumalleista esitetään joko itsestäänselvyyksinä tai sitten niin tärkeinä, ettei kriittinen keskustelu niistä yksinkertaiseti ole toivottavaa. Tällaisia "pyhiä lehmiä", joiden taakse mm. opetusministeriö ja Suomen Akatemia pyrkivät paimentamaan mahdollisimman laajaa ja kyseenalaistamatonta konsensusta, ovat esimerkiksi tavoite korkeakouluttaa 70 prosenttia ikäluokasta, tuottaa jatkuvasti kasvava määrä tohtoreita, hämärästi määritellyn 'kansainvälistymisen' pakko sekä tulosohjaus- ja tuottavuusideologioiden soveltaminen tieteellisen toimintaan. Tämän blogin aiempia kirjoituksia lukenut varmasti tietää, mistä on kyse.

Hankamäki on rohkea mies, sillä hän iskee kriittisesti mm. kaikkien edellä mainittujen uskonkappaleiden kimppuun. Vaikka hänen kanssaan ei samaa mieltä olisikaan, ovat hänen kärjekkäät mutta loistavasti argumentoidut mielipiteensä tervetullut tuulahdus usein niin ummehtuneeseen yleiseen tiedepoliittiseen keskusteluun. Varsinkin tasa-arvokeskustelua leimaa nykyisellään täydellinen yksitotisuus. Tasa-arvon edistämisen nykymallien siunauksellisuuden kyseenalaistajat ja vaihtoehtoisten ratkaisujen peräänkuuluttajat saavat helposti otsaansa tasa-arvon vastustajan tai jopa sovinistin leiman. Miehille ei tässä keskustelussa jää kovinkaan monta roolia valittavaksi: joko nyökyttelet mukana ja kauhistelet yhdessä feministien kanssa patriarkaatin läpikotaista pahuutta tai sitten siirryt kokoomuksen kansanedustaja Lyly Rajalan kaltaisten "tosimiesten" leiriin, jossa vaahdotaan miesten biologisista tarpeista ja prostituution sallimisen tärkeydestä. Jos et halua olla pehmomies, jonka elämän suurin tragedia on siinä, ettei pysty imettämään omia lapsiaan, täytyy sinun olla Viagraa popsiva ja kossua lipittävä kuolaava pervoidiootti, jonka kiiluvat silmät alati etsivät limaisille näpeille uutta kähmittävää. Eläinsatuvertausta käyttääkseni tarjolla on joko hiiren tai sian rooli eikä mitään siltä väliltä.

Sellaisia puheenvuoroja, jotka pyrkisivät tuomaan keskusteluun mukaan kriittistä miesnäkökulmaa asialliselta ja argumentoidulta pohjalta, ei juurikaan ole areenalla näkynyt. Yksi harvoja poikkeuksia on vihreiden kansanedustaja Jyrki J.J. Kasvi, joka taannoin pohdiskeli blogissaan mm. seuraavaa:

Suomalainen tasa-arvokeskustelu on vinoutunutta ja siinä on useita tabuja. Naisten kuluttama erotiikka ei olekaan pornoa, naisten harjoittamaa perheväkivaltaa ei saa tutkia (ei ainakaan julkisella rahoituksella), naisten seksimatkailulle (ja kyseisten naisten miehille) saa naureskella, eivätkä naisasiakkaat koskaan käpälöi miestarjoilijoiden takapuolia (nimim. opintojaan tarjoilijana rahoittanut).

Mielenkiintoisia puheenvuoroja on käyttänyt myös hallintotutkija Pasi Malmi, jonka työn alla oleva väitöskirja miehiin kohdistuvasta syrjinnästä on esiversiona netissä vapaasti luettavissa. Malmi kiinnittää huomiota miesten kokemaan syrjintään mm. julkisen sektorin virantäytöissä, huoltajuuskiistoissa ja avioerotilanteissa. Malmi kirjoittaa mm. positiivisen syrjinnän paradigman miesten syrjintää legitimoivasta vaikutuksesta. Pähkinänkuoressa tämä tarkoittaa sitä, että tasa-arvotyössä sukupuolten välisen epätasa-arvon on katsottu olevan niin paha ongelma, että sen korjaamiseksi mitkä tahansa toimenpiteet ovat puolustettavissa, myös sellaiset, jotka itsessään ovat syrjintää. Samoin Malmi puhuu miesten demonisoinnin paradigmasta, joka lievempänä versiona tarkoittaa sitä, että naisellisuus arvotetaan lähtökohtaiseksi hyväksi ja miehisyys ainakin tietyiltä osin pahaksi asiaksi, äärimmilleen vietynä sitä, että miehet eli valtaapitävä patriarkaatti mielletään joko paholaismaisiksi vihollisiksi tai barbaarisiksi ali-ihmisiksi.

Hankamäki puolestaan analysoi tasa-arvopyrkimyksiä ja feminismiä suomalaisen akateemisen maailman kontekstissa. Hän kirjoittaa provosoivasti ja hyökkäävästikin, mutta pidän hänen esille nostamiaan kysymyksiä tärkeinä:

Pragmaattiselta kannalta feministien on epäviisasta edistää etujaan vaatimalla erityiskohtelua. Kerjäläisyys vahvistaa omaa alisteisuutta ja oikeuksien luovuttajien valtaa. Pahinta on, että feministinen politikointi on tuottanut tuloksen, jossa naiset ovat omaan naiseuteensa viitaten syrjineet miehiä ja onnistuneet karkottamaan heidät muutamilta tieteenaloilta kokonaan. Näin he ovat taivutelleet miehet anomaan oikeuksia tiedeyhteisöltä vähemmistöedustuksena olevaan sukupuoleensa viitaten. Tämän politikoinnin tuloksena feministit ovat onnistuneet syöttämään tiedeyhteisölle valeen, jonka mukaisesti rahoituspäätöksiä tehtäessä niitä pitää pitää perustella hakijan sukupuolella.

Tasa-arvon tavoittelu on siis johtanut tilanteeseen, jossa ihmistä ei enää arvioida hänen yksilöllisten suoritustensa ja ominaisuuksiensa mukaan vaan tiettyyn ryhmään, tässä tapauksessa sukupuoleen, kuulumisen perusteella. Ainakin minun on helppo yhtyä Hankamäen korjausehdotukseen, jonka mukaan tasa-arvo rahoituspäätöksissä toteutuu vain silloin, kun ne tehdään sisällöllisten argumenttien perusteella ja niin, etteivät henkilökohtaiset tekijät kuten sukupuoli tai ihon väri vaikuta. Minun kritiikkini on tietysti helppo ampua alas sillä, että edustan itse etuoikeutettua sukupuolta. Vasta-argumenttina kuitenkin totean, että tarkastellessani omaa akateemista työhistoriaani ja kohdallani tehtyjä rahoituspäätöksiä minun on mahdotonta nähdä, missä tämä etuoikeutettu asema olisi tullut käytännössä ilmi.

Ei syytteitä Muhammed-kuvista

Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske ilmoitti torstaina päätöksensä, jonka mukaan Muhammed-pilakuvat verkkosivuillaan julkaisseen Suomen Sisu -järjestön menettely ei anna aihetta syytteiden nostamiseen. Keskusrikospoliisi otti asian helmikuussa tutkiakseen, koska epäili järjestön kolmea johtohenkilöä uskonrauhan rikkomisesta. Tuolloinen tutkimispäätös tehtiin KRP:ssä suuren kohun saattelemana, olihan pääministeri Matti Vanhanen juuri pyytänyt kuvien julkaisua anteeksi Suomen hallituksen puolesta. Pidin Vanhasen toimintaa oudoksuttavana ja ennustin, että jo syyttämiskynnyksen ylittyminen on erittäin epätodennäköistä, tuomioista nyt puhumattakaan.

Kalskeen päätöstä ei oikein voi kuvata voitoksi sananvapaudelle, koska Suomen Sisu ei kuvin julkaistessaan missään vaiheessa varsinaisesti liikkunut missään sananvapauden harmaalla alueella. Järjestö yksinkertaisesti vain hyödynsi sitä ilmaisunvapautta, jonka laki Suomessa kansalaisilleen ja järjestöilleen takaa. Siksi olikin niin kummallista, että Vanhanen ryhtyi pyytelemään asiassa anteeksi ja että KRP kiirehti omasta aloitteestaan käynnistämään asiassa tutkinnan. Toisaalta tietysti oli hyvä, että tutkinta tehtiin, koska nyt jälleen kerran saatiin vahvistettua näille "pyhien asioiden loukkaamattomuuden" peräänkuuluttajillekin se, että sananvapaus menee länsimaisessa demokraattisessa yhteiskunnassa yksittäisten uskontojen harjoittajien subjektiivisten loukkaantumiskokemusten edelle. Olisi mieletöntä, jos erilaiset uskonnolliset ryhmittyvät tai mitkä tahansa kuppikunnat pääsisivät määräämään, missä kulkevat sananvapauden käytön hyväksyttävät rajat.

Erityisen merkille pantavaa apulaisvaltakunnansyyttäjän päätöksessä oli se, että siinä todettiin pilakuvien julkaisun kyllä loukanneen muslimien uskonnollisia tunteita. Tämä kuitenkaan sinänsä ei Kalskeen mukaan vielä täyttänyt rikoksen tuntomerkkejä, koska epäiltyjen motiivina ei ollut "erityisessä loukkaamistarkoituksessa tehty herjaaminen ja häpäisy". Eli sananvapauteen kuuluu myös oikeus esittää sellaisia käsityksiä, jotka joidenkin mielestä ovat epämiellyttäviä tai loukkaavia. Tämän periaatteen vahvistaminen on tärkeää, sillä suomalaisessakin julkisessa keskustelussa on ilmennyt pyrkimystä poliittisen korrektiuden, monikulttuurisuuden tai muun vastaavan nimissä ryhtyä rajoittamaan ilmaisuvapauden tätä puolta. Jos sananvapautta lähdettäisiin tällä tavalla kaventamaan yksittäisten ihmisryhmien tunteiden huomioimiseksi, oltaisiin todella kaltevalla alustalla. Jokainen tällainen ratkaisu merkitsisi käänteistä diskriminaatiota ja kaikken muiden mahdollisten ryhmien oikeuksien polkemista.

Näitä kunnioitus-, loukkaamattomuus- ja pyhyysasioita miettiessä on hyvä pitää mielessä vanha sanonta, jonka mukaan tie helvettiin on silattu hyvillä aikeilla.