Sukupuolten tasa-arvosta

Tiedepolitiikka-lehti omisti numeronsa 1/2006 teemalle "Naiset, yliopisto ja sosiaalinen liikkuvuus". Naisten kokemuksia yliopistomaailmassa monelta eri näkökulmalta valaisevien artikkelien joukosta löytyi todellinen tiedepoliittisen keskustelun helmi, yliopistoissa harjoitettavaan nykyiseen tasa-arvopolitiikkaan hyvin kriittisesti suhtautuvan Jukka Hankamäen artikkeli Kun yhdet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Hankamäen artikkeli johdatteli minut lukemaan myös hänen verkkokirjansa Contra Academia - tutkielma tiedepoliittisesta vallasta.

Suomalaisessa tiedepoliittisessa keskustelussa monet nykyisistä ratkaisumalleista esitetään joko itsestäänselvyyksinä tai sitten niin tärkeinä, ettei kriittinen keskustelu niistä yksinkertaiseti ole toivottavaa. Tällaisia "pyhiä lehmiä", joiden taakse mm. opetusministeriö ja Suomen Akatemia pyrkivät paimentamaan mahdollisimman laajaa ja kyseenalaistamatonta konsensusta, ovat esimerkiksi tavoite korkeakouluttaa 70 prosenttia ikäluokasta, tuottaa jatkuvasti kasvava määrä tohtoreita, hämärästi määritellyn 'kansainvälistymisen' pakko sekä tulosohjaus- ja tuottavuusideologioiden soveltaminen tieteellisen toimintaan. Tämän blogin aiempia kirjoituksia lukenut varmasti tietää, mistä on kyse.

Hankamäki on rohkea mies, sillä hän iskee kriittisesti mm. kaikkien edellä mainittujen uskonkappaleiden kimppuun. Vaikka hänen kanssaan ei samaa mieltä olisikaan, ovat hänen kärjekkäät mutta loistavasti argumentoidut mielipiteensä tervetullut tuulahdus usein niin ummehtuneeseen yleiseen tiedepoliittiseen keskusteluun. Varsinkin tasa-arvokeskustelua leimaa nykyisellään täydellinen yksitotisuus. Tasa-arvon edistämisen nykymallien siunauksellisuuden kyseenalaistajat ja vaihtoehtoisten ratkaisujen peräänkuuluttajat saavat helposti otsaansa tasa-arvon vastustajan tai jopa sovinistin leiman. Miehille ei tässä keskustelussa jää kovinkaan monta roolia valittavaksi: joko nyökyttelet mukana ja kauhistelet yhdessä feministien kanssa patriarkaatin läpikotaista pahuutta tai sitten siirryt kokoomuksen kansanedustaja Lyly Rajalan kaltaisten "tosimiesten" leiriin, jossa vaahdotaan miesten biologisista tarpeista ja prostituution sallimisen tärkeydestä. Jos et halua olla pehmomies, jonka elämän suurin tragedia on siinä, ettei pysty imettämään omia lapsiaan, täytyy sinun olla Viagraa popsiva ja kossua lipittävä kuolaava pervoidiootti, jonka kiiluvat silmät alati etsivät limaisille näpeille uutta kähmittävää. Eläinsatuvertausta käyttääkseni tarjolla on joko hiiren tai sian rooli eikä mitään siltä väliltä.

Sellaisia puheenvuoroja, jotka pyrkisivät tuomaan keskusteluun mukaan kriittistä miesnäkökulmaa asialliselta ja argumentoidulta pohjalta, ei juurikaan ole areenalla näkynyt. Yksi harvoja poikkeuksia on vihreiden kansanedustaja Jyrki J.J. Kasvi, joka taannoin pohdiskeli blogissaan mm. seuraavaa:

Suomalainen tasa-arvokeskustelu on vinoutunutta ja siinä on useita tabuja. Naisten kuluttama erotiikka ei olekaan pornoa, naisten harjoittamaa perheväkivaltaa ei saa tutkia (ei ainakaan julkisella rahoituksella), naisten seksimatkailulle (ja kyseisten naisten miehille) saa naureskella, eivätkä naisasiakkaat koskaan käpälöi miestarjoilijoiden takapuolia (nimim. opintojaan tarjoilijana rahoittanut).

Mielenkiintoisia puheenvuoroja on käyttänyt myös hallintotutkija Pasi Malmi, jonka työn alla oleva väitöskirja miehiin kohdistuvasta syrjinnästä on esiversiona netissä vapaasti luettavissa. Malmi kiinnittää huomiota miesten kokemaan syrjintään mm. julkisen sektorin virantäytöissä, huoltajuuskiistoissa ja avioerotilanteissa. Malmi kirjoittaa mm. positiivisen syrjinnän paradigman miesten syrjintää legitimoivasta vaikutuksesta. Pähkinänkuoressa tämä tarkoittaa sitä, että tasa-arvotyössä sukupuolten välisen epätasa-arvon on katsottu olevan niin paha ongelma, että sen korjaamiseksi mitkä tahansa toimenpiteet ovat puolustettavissa, myös sellaiset, jotka itsessään ovat syrjintää. Samoin Malmi puhuu miesten demonisoinnin paradigmasta, joka lievempänä versiona tarkoittaa sitä, että naisellisuus arvotetaan lähtökohtaiseksi hyväksi ja miehisyys ainakin tietyiltä osin pahaksi asiaksi, äärimmilleen vietynä sitä, että miehet eli valtaapitävä patriarkaatti mielletään joko paholaismaisiksi vihollisiksi tai barbaarisiksi ali-ihmisiksi.

Hankamäki puolestaan analysoi tasa-arvopyrkimyksiä ja feminismiä suomalaisen akateemisen maailman kontekstissa. Hän kirjoittaa provosoivasti ja hyökkäävästikin, mutta pidän hänen esille nostamiaan kysymyksiä tärkeinä:

Pragmaattiselta kannalta feministien on epäviisasta edistää etujaan vaatimalla erityiskohtelua. Kerjäläisyys vahvistaa omaa alisteisuutta ja oikeuksien luovuttajien valtaa. Pahinta on, että feministinen politikointi on tuottanut tuloksen, jossa naiset ovat omaan naiseuteensa viitaten syrjineet miehiä ja onnistuneet karkottamaan heidät muutamilta tieteenaloilta kokonaan. Näin he ovat taivutelleet miehet anomaan oikeuksia tiedeyhteisöltä vähemmistöedustuksena olevaan sukupuoleensa viitaten. Tämän politikoinnin tuloksena feministit ovat onnistuneet syöttämään tiedeyhteisölle valeen, jonka mukaisesti rahoituspäätöksiä tehtäessä niitä pitää pitää perustella hakijan sukupuolella.

Tasa-arvon tavoittelu on siis johtanut tilanteeseen, jossa ihmistä ei enää arvioida hänen yksilöllisten suoritustensa ja ominaisuuksiensa mukaan vaan tiettyyn ryhmään, tässä tapauksessa sukupuoleen, kuulumisen perusteella. Ainakin minun on helppo yhtyä Hankamäen korjausehdotukseen, jonka mukaan tasa-arvo rahoituspäätöksissä toteutuu vain silloin, kun ne tehdään sisällöllisten argumenttien perusteella ja niin, etteivät henkilökohtaiset tekijät kuten sukupuoli tai ihon väri vaikuta. Minun kritiikkini on tietysti helppo ampua alas sillä, että edustan itse etuoikeutettua sukupuolta. Vasta-argumenttina kuitenkin totean, että tarkastellessani omaa akateemista työhistoriaani ja kohdallani tehtyjä rahoituspäätöksiä minun on mahdotonta nähdä, missä tämä etuoikeutettu asema olisi tullut käytännössä ilmi.