Äänen orja

Nuoruuden ajoilta muistan yhdet bileet, jossa homma lähti lapasesta isännän pantua soimaan volyymilla one louder Soundgardenin kappaleen Spoonman. Samoihin aikoihin en varmaan ollut voinut välttyä kuulemasta MTV:n urakalla pyörittämää Black Hole Sunia, jolle Grammy-palkintokin sitten myönnettiin.

Vaikka Soundgarden oli aloittanut jo vuonna 1984, mainstream-suosionsa myötä se assosioitui 1990-luvun alussa kukoistaneeseen grunge-tyyliin, musiikkinsa lisäksi myös siksi, että alan ikonien Nirvanan ja Pearl Jamin tavoin myös tämä pumppu tuli Seattlesta. Spoonmanin ja Black Hole Sunin sisältänyt levy Superunknown ilmestyi vuonna 1994 kuukautta ennen kuin Kurt Cobain omatoimisesti päätti päivänsä, minkä johdosta Neil Young lopetti Hey Hey, My Myn livenä soittamisen.

Yksi levyhyllyni tietoisista 'yhden hitin ihme' -osaston helmistä on M.A.C.C. -yhtyeen vuonna 1993 levyttämä Hey Baby! (Land of the Rising Sun). Kappale on tietysti Hendrixin käsialaa, levy Stone Free! Tribute to Jimi Hendrix ja soittajina Pearl Jamin Mike McCready ja Jeff Ament sekä Soundgardenin Chris Cornell ja Matt Cameron. Kombinaatio onnistui ei vain versioimaan vaan antamaan itseltään kuulostavan leiman Henkan alkuperäiskappaleelle, ennen kaikkea Cornellin äimistyttävän vokalisoinnin kautta.

Superunknownia olen yhä valmis puolustamaan yhtenä 1990-luvun merkittävimmistä levyistä. Sen jälkeen Soundgarden alkoi kuitenkin luistella kohti pehmeämpiä sävyjä, eikä vuonna 1996 julkaistu Down on the Upside ole juuri soittimessani kulunut. Samaan aikaan oli käynnissä kuitenkin jotain muuta, joka oli oikeasti mielenkiintoista. 1996 Ruisrockissa koetti kauan odotettu hetki, kun vuosikausia Suomeen ja ennen kaikkea Ruissaloon houkuteltu Neil Young kipusi lavalle. Alkuillasta ennen grungen kummisetää pankin kuitenkin ehti jo räjäyttää bändi nimeltä Rage Against The Machine. Niin korkealle kuin Youngia arvostakin, on minun pakko tunnustaa, että tuosta Ruisrockista tulen muistamaan ennen kaikkea RATM:n valtavan aggressiivisen energian. Antiglobalisaatio-liikkeen populaarimman siiven aallonharjalle noussut nelikkö oli samana vuonna julkaissut toisen levynsä Evil Empire. Bulls on Parade, People of the Sun ja Vietnow eivät tulleet minulle puskista, sillä olin jo vuonna 1992 lentää perseelleni nähtyäni MTV:stä heidän kappaleestaan Freedom sommitellun videon.

Suuruuden päiviensä aikana Rage Against the Machine oli yksi komeimmista rock-musiikin keinoin ilmaistuista establishmentin, eliitin ja vallitsevan järjestelmän vastaisista protesteista ikinä. Eri asia sitten on, kuinka tosissaan voi ottaa tuolloin alle kolmekymppisiä jätkiä, jotka silmät kiiluen ja suu vaahdossa mekastivat köyhyyden poistamisen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta käärien samalla itse taskuihinsa miljoonien rojaltipläjäykset. RATM:n musiikillinen lekanisku päähän oli kuitenkin sitä luokkaa, että tuollaiset jutut olivat sivuseikoikkoja. 1999 julkaistun Battle Of Los Angeles, ennen kaikkea Guerrilla Radio ja Sleep Now In The Fire, vahvistivat vaikutelmani oikeaksi. Mielenkiintoisella tavalla RATM-ilmaisu saavutti (omasta mielestäni) kulminaatiopisteensä cover-versiossa Bob Dylanin (!) kappaleesta Maggie's Farm, joka julkaistiin Renegades-levyllä vuonna 2000. Tästä huolimatta minulta jäi saman vuoden Provinssirockin esiintyminen näkemättä, ja ylipäätäänkin RATM:n kuuntelu jäi 1990-luvun touhuiksi.

Samoin jäivät seuraamatta myös Soundgardenin myöhemmät vaiheet. Sen verran tiesin, että Matt Cameron teki matkan kadun yli ja liittyi Pearl Jamiin, mutta en juuri muuta. Niinpä olin pitkän aikaa autuaan tietämätön mm. siitä, että kun maailmanlaajuista huomiota saaneet WTO:n vastaiset mielenosoitukset olivat käynnissä Seattlessa joulukuussa 1999, oli musiikkia osallistujille tarjoamassa Soundgardenin ex-kitaristi Kim Thayil. Jos olisin asiasta kuullut, olisi minua kenties vielä enemmänkin miellyttänyt se, että Thayil soitti Seattlessa yhdessä Dead Kennedys-bändin (levytti mm. ylittämättömän poliittis-ideologisen rallin Nazi Punks Fuck Off) laulaja Jello Biafran ja Nirvanan basisti Krist Novoselicin kanssa. Thaylista saamme myös kätevän syyn mainita mittaamattomalla tavalla kunnioittamamme Lemmy Kilmister, joka vuonna 2004 levytti Nirvanassa pannuja paukuttaneen Dave Grohlin kanssa pieteettisellä ja kultivoidulla tavalla motörheadmäisen kappaleen Shake Your Blood. Thayil vastasi kitaroista.

Niinpä pääsi käymään, että bändi nimeltä Audioslave meni aikoinaan sivuitseni lähes olankohautuksella. Osaksi kyse oli siitä, että koin ryhmän ympärillä leijuneen "superbändi"-keskustelu pari pierua liian laskelmoiduksi, osaksi siitä, etten uskonut Chris Cornellin ja RATM:n rytmiryhmän (kitaristi Tom Morello, basisti Tim Commerford ja rumpali Brad Wilk) yhdistämisestä koituvan mitään Soundgardenia tai RATM:ia suurempaa, puhumattakaan siitä, että kokonaisuus olisi ollut enemmän kuin osiensa summa. Mielsin koko projektin enemmänkin jäähdyttelijöiden paistatteluksi taatun mainstream-suosion auringonsäteissä.

Niinpä dissasin, niin kuin nykyään sanotaan, Audioslaven kokonaan. Tutustuin bändiin vasta kuultuani Chris Cornellin, jonka äänessä on aina ollut jotain poikkeuksellista tenhovoimaa, niin kuin ennen sanottiin, lähdettyä ryhmästä aiemmin tänä vuonna. Radio Rockista (ainakin vielä varsin tervetullut tuttavuus) kuulemallani kappaleella Like A Stone oli myös ehdottomasti vaikutusta asiaan.

Audioslave ei ollut parhaimmillaan yrittäessään kuulostaa Rage Against The Machinelta kuten kappaleessa Cochise, vaikka se onkin kaikkea muuta kuin huono. Audioslave ei myöskään ollut parhaimmillaan silloin kuin se yritti kuulostaa Soundgardenilta kuten kappaleessa Show Me How To Live, vaikka viisu onkin lähes loistava. Audioslave oli parhaimmillaan kappaleissa, jossa Cornellin äänelle annettiin tilaa tulkita, tuntea ja temmeltää. Vaikka Wide Awaken voi nähdä siinäkin valossa, että kyseessä on rockbändin härski yritys rahastaa luonnonkatastrofin aiheuttamalla surulla ja myötätunnolla, olen itse sitä mieltä, että harvemmin Dubya on saanut näin tyylikkäästi päin näköä, vaikka usein on saanutkin. Surumielisessä ja mieheksi eteerisen kauniissa Cornellissa on selittämätöntä magiikkaa, vaikkei hän taannoin näkemässäni MTV:n haastattelussa miltään ydinfyysikolta vaikuttanutkaan.

Niinpä voi todeta olevan sääli, että Audioslave otti ja hajosi. Cornellin soololevy julkaistaan näinä päivinä. Kuultuani siltä etukäteen etukäteen toisaalta No Such Thingin mutta toisaalta She'll Never Be Your Loverin kaltaiset biisit odotan levyä vähintään ambivalentein fiiliksin. Käykääpä tsekkaamassa Mr. Cornellin saitti MySpacessa, niin ymmärrätte miksi. Näin hienoa ääntä ei soisi minkä tahansa tuuban pariksi naitettavan. Se, että You Know My Name oli uusimman James Bondin leffamusiikkina, niin kuin kyllä sekin, miltä kappale kuulostaa, saattavat kuitenkin kertoa siitä, että Cornellia kiinnostavat nyttemmin muut markkinasektorit kuin se jolla minä satun seisomaan.

Cornellille soisi muistutettavan siitä, että kun Johnny Cash levytti vuonna 1996 ilmestyneelle Unchained-levylle version hänen (CC:n) säveltämästään ja Soundgardenin levyttämästä kappaleesta Rusty Cage, kyseessä ei ollut sattuma.