Pilaantunut palkinto

Eilen julkistettiin tämänkertaiset Pro Urheilu -tunnustuksen saajat. Kulttuuriministeri Suvi Lindénin vuonna 2000 perustaman tunnustuspalkinnon jakamiseen liittyi tällä kertaa jos ei nyt skandaalinkäryä niin ainakin ikävä poliittinen sivumaku. Kulttuuriministeri Tanja Saarela nimittäin ei hyväksynyt palkintoa valmistelleen asiantuntijaryhmän nimilistaa, vaan pudotti siltä ilmeisesti neljä urheilijaa ja nosti tilalle neljä muuta. Tämän päivän Hesarissa toimittaja Pekka Aaltonen kommentoi asiaa otsikolla "Ministeri pilasi Pro Urheilu -palkinnon". Aaltosen mukaan Saarela valjasti palkinnon oman poliittisesti motivoidun tasa-arvotyönsä keppihevoseksi ja korosti omilla valinnoillaan naisten ja pienten lajien asemaa.

Pro Urheilu -tunnustuspalkinnon 2006 saivat painija Tauno Jaskari (s. 1934), ampumahiihtäjä Heikki Ikola (s. 1947), hiihtäjä Kalevi Oikarainen (s. 1936), nyrkkeilijä Reima Virtanen (s. 1947), keilaaja Maire Rautakoski, (s. 1927), jousiampuja Maire Lindholm (s. 1930), vammaisurheilija Timo Solmari (s. 1937), hiihtäjä Marja-Liisa Kirvesniemi (s. 1955), suunnistaja Liisa Veijalainen (s. 1951), ja suunnistaja Outi Borgenström(s. 1956). Opetusministeriön liikuntayksikön ylitarkastaja Hannu Tolosen mukaan valinnoissa painotettiin urheilun rahanjaossa usein paitsioon jääneiden pienten lajien edustajia sekä suomalaisessa huippu-urheilussa tienraivaajina toimineita naisurheilijoita.

Aaltosen tietojen mukaan Saarela pudotti asiantuntijaryhmän ehdottamista nimistä Insbruckin vuoden 1976 talviolympialaisten viestinhiihdon kultamitalijoukkueen kokonaisuudessaan eli Matti Pitkäsen, Pertti Teurajärven, Juha Miedon ja Arto Koiviston. Hesari ei täsmennä, keitä tuli tilalle, mutta nimilistaa kokonaisuudessaan katsoen veikkaisin, että Saarelan kandidaatteina palkituiksi tulivat nyrkkeilijä Reima Virtanen, keilaaja Maire Rautakoski, jousiampuja Maire Lindholm ja suunnistaja Outi Borgenström.

Urheilusaavutusten keskenään vertaaminen on tietysti äärimmäisen hankala tehtävä, varsinkin kun asiantuntijaryhmä määritteli kilpailusaavutusten ohella yhdeksi tärkeäksi kriteeriksi myös näiden saavutusten "merkitys suomalaisen huippu-urheilun kehitykselle". Sitäkin suuremmalla syyllä olisi toivonut, ettei ministeri Saarela olisi ryhtynyt kävelemään yli asiantuntijaryhmän valmistellun kannan. Taannoisessa paljon kohua herättäneessä Hesarin kolumnissaan Hjallis Harkimo lyttäsi Saarelan toiminnan kulttuuriministerinä suomalaiselle urheilulle haitallisena ja ilkeili mm. sillä, että Saarela on pätevöitynyt urheiluasioihin mm. toimimalla aiemmin aerobic-ohjaajana. Ihan näin ronskille linjalle ei tarvitse mennä ollakseen oikeutettu kysymään, miksi Saarela katsoi kompetenssinsa riittävän hylkäämään asiantuntijaryhmän ehdotuksen. Ryhmässä sentään istuivat mm. olympiakomitean pääsihteeri Jouko Purontakanen, Urheilumuseon johtaja Pekka Honkanen, OPM:n liikuntayksikön johtaja Raija Mattila, olympiavoittaja Mikko Kolehmainen, koripalloikoni Lea Hakala, erityisryhmien liikunnan ekspertti Veikko Puputti sekä menestystä niin "normaalien" puolella 1970-80-luvuilla kuin myöhemmin elinsiirtopotilaana vammaisurheilussakin niittänyt Tuija Helander.

Nyrkkeilijä Virtasen mukanaolo urheiluväkivallan vastustajana esiintyvän Saarelan listalla oli mielenkiintoista. Villinä veikkauksena heittäisin, että boksari Virtanen saattoi päätyä palkituksi jopa elokuvaohjaaja Olli Saarelan suosituksesta. Nyrkkeilyfani Saarela varmasti tuntee Münchenin olympialaisissa hopeaa ottaneen ja taloudellisten vaikeuksien kanssa läpi uransa taistelleen "Hopeanyrkin" tarinan, joka nyrkkeilyn ohella kuuluu myös suomalaisen työväenurheilun kunniakkaimpiin lukuihin. Jäädään odottelemaan, koska ohjaaja-Saarela ryhtyy työstämään elokuvaa Kemin kaupunginteatterissa vuonna 1990 esitetyn Juha-Pekka Hotisen käsikirjoittaman ja Olli Saariahon ohjaamasta näytelmästä "Hopeanyrkki". Hotinen ehti jo vuonna 1991 muokkaamaan siitä yhdessä toisen nyrkkeilyfanaatikon, viime kesänä edesmenneen Kari Kontion kanssa elokuvakäsikirjoituksen, joka ei kuitenkaan ainakaan toistaiseksi ole edennyt sen pidemmälle.

On tietysti hyvä asia, että julkisuuden valokeilassa yleensä lapsipuolen asemaan jääviä pieniä lajejakin pyritään huomioimaan. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että ansioituneempiakin kandidaatteja olisi kenties ollut valittavana. Ehdotus on kaikkea muuta kuin puolueeton, mutta itse olisin ainakin mietittäväksi esittänyt Veli Lehtelän ja Toimi Pitkäsen palkitsemista. Näiden herrojen palkintokaapista nimittäin löytyy kaksi olympiapronssia (1956 Melbourne, 1960 Rooma), kaksi EM-kultaa ja kaksi EM-hopeaa. Hienon sarjan täydentävät vielä olympialaisten viides sija Helsingistä 1952 ja kuudes sija Tokiosta 1964. Lajina tietysti on soutu. Toimi Pitkäsen ansioluettelosta löytyy vielä sellainenkin erikoisuus, että vuonna 1956 hän sijoittui kakkoslajissaan hiihdossa 50 kilometrin matkalla SM-hopealle.

Aloite sotasyyllisyystuomioiden purkamiseksi

Tänään hieraisin Helsingin Sanomia lukiessani silmiäni. Lehdessä julkaistiin asianajotoimisto Kari Silvennoinen Ky:n ilmoitus, jossa pyydettiin vuonna 1946 annettuihin sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tuomioihin tavalla tai toisella asianosaisia ottamaan yhteyttä. Tarkoituksena on aloittaa prosessi tuomioiden kumoamiseksi. Alla ilmoitus kokonaisuudessaan:

Sotasyyllisyystuomion purkaminen

Sotasyyllisyysoikeus tuomitsi sotaan syyllisinä 21.2.1946 seuraavat miehet:

Risto Heikki Ryti, Johan Wilhelm Rangell, Edwin Johan Hildegard Linkomies, Carl Henrik Wolter Ramsay, Väinö Alfred Tanner, Tyko Henrik Reinikka, Toivo Mikael Kivimäki, Antti Kukkonen.

Olen tullut siihen tulokseen, että oikeuden päätös perustuu mitä ilmeisimmin oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:ssä mainituin tavoin seikkoihin, joiden perusteella tuomio voidaan purkaa:

1. oikeuden jäsenten, virkamiesten tai syyttäjän rikolliseen menettelyyn, jonka voidaan otaksua vaikuttaneen jutun lopputulokseen;
2. todisteina käytettyihin vääriin asiakirjoihin, asianosaisten, todistajien tai asiantuntijoiden tahallaan antamiin perättömiin lausumiin, joiden voidaan otaksua vaikuttaneen lopputulokseen;

Lisäksi on tullut ilmi:

3. uusia seikkoja ja todisteita sekä uusia erittäin painavia syitä, jotka aikanaan ilmi tullessaan olisivat johtaneet syytteiden hylkäämiseen;
4. että tuomio perustuu väärään lain soveltamiseen.

Korkeimman oikeuden tulee purkaa sotasyyllisyystuomio. Pyydän ensi sijassa tuomittujen sukulaisia ottamaan yhteyttä purkuhakemuksen laatimista varten.

Totean että sotasyyllisyystuomiolla on prejudisoivia vaikutuksia aina Karjalan kysymyksestä Suomen Nato-jäsenyyteen saakka, mistä syystä tuomion purkaminen on myös välttämätöntä. Näiden prejudisoivien syiden takia asianosaisten piiri saattaa olla sukulaispiiriä laajempi.

Yhteydenotot pyydän osoittamaan mieluiten kirjallisesti toimistooni (sähköpostilla, faxilla tai kirjeitse). Purkuhakemuksen laatimisesta ja asian ajamisesta laskutetaan toimeksiantajalta normaali asianajopalkkio.

Helsingissä 14. joulukuuta 2006

Kari Silvennoinen, asianajaja, varatuomari
Helsingistä

Asianajotoimisto Kari Silvennoinen Ky
Korkeavuorenkatu 19 A, 00130 Helsinki, Finland
Puh. 09-650 407, telekopio 09-650 408
Tel. +358 9 650 407, fax +358 9 650 408
Gsm 0500-705 716, +358 500 705 716
E-mail kari.silvennoinen@kolumbus.fi
Web www.silvennoinen.fi


Silvennoisen nimi oli julkisuudessa vähän vastaavassa asiassa jo aiemmin tänä vuonna, kun hän ryhtyi käynnistämään oikeustoimia Venäjän valtiota vastaan liittyen talvi- ja jatkosodissa pakkoluovutettujen alueitten kiinteistöjen omistusoikeuksiin. Silvennoisen mukaan alueiden siirtyminen toisen valtion hallintaan ei sammuttanut näitä omistusoikeuksia.

Aloite sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tuomioiden mitätöimiseksi on mielenkiintoinen. Uskoakseni Silvennoisen aloite kytkeytyy nimenomaisesti tähän kiinteistökysymykseen, koska sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä todettiin Suomen johdon syyllistyneen "rikoksiin rauhaa vastaan". Käsittääkseni nämä Silvennoisen viittaamat "prejudisoivat vaikutukset" liittyvät siihen, että sotasyyllisyysoikeuden mukaan Suomen käymistä sodista ainakin jatkosota oli luonteeltaan rikollista hyökkäyssotaa. Tällaisen tulkinnan valossa on tietysti vaikeaa lähteä peräämään Suomen oikeuksia millään tavalla, vaikka ne sitten liittyisivätkin vain yksittäisten kiinteistöjen omistamiseen.

Juridisen puolen lisäksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tuomioiden mahdolliseen purkamiseen liittyy muitakin näkökohtia. Olen itsekin ottanut asiasta käytyyn keskusteluun osaa esimerkiksi Säätytalon suuressa sotasyyllisyysseminaarissa marraskuussa 2005 ja Porin lyseossa 10.5.2006 pidetyssä Risto Ryti -juhlaseminaarissa. Mielestäni mihinkään virallisiin toimiin tuomittujen kunnianpalauttamiseksi ei tarvitse ryhtyä, koska yleisen mielipiteen silmissä he eivät koskaan kunniaansa menettäneetkään. Kollektiivisessa historiatietoisuudessa oikeudenkäynnin vaikutus oli pikemminkin täysin päinvastainen, eli kansan enemmistön silmissä sotasyyllisistä tuli marttyyreja ja poliittisista syistä uhrattuja kansallissankareita. Porissa samalla kannalla olivat myös emeritusprofessori Heikki Ylikangas ja korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Hallberg. Puhemies Paavo Lipponen, joka myös oli läsnä, sen sijaan ei lausunut kantaansa asiassa.

Sekin nykynäkökulmasta vähän kiusallinen asia tuppaa keskustelussa usein unohtumaan, että sotaan syyllisten rankaiseminen perustui eduskunnan hyväksymään lakiesitykseen. Siinä mielessä kyseessä siis oli kansan tahto. En ole juridiikan asiantuntija, mutta voisin kuvitella, että silläkin olisi "prejudisoivia vaikutuksia", mikäli korkein oikeus nyt 62 vuotta myöhemmin lähtisi näitä silloisen eduskunnan päätöksiin pohjtautuvia tuomioita purkamaan. Historiapolitiikan kannalta taas on hyvä pohtia sitä, kuinka mielekäs veto tällaisen uuden huomion keskittäminen tutkimuksen jo ajat sitten läpikotaisin poliittiseksi osoittamaan prosessiin olisi.

Vaikka Silvennoisen aloitteen välittömänä syynä todennäköisesti on tarve vaikuttaa tuohon luovutettujen alueiden kiinteistöjen omistusoikeuksien selvittämiseen tähtäävään prosessiin, sisältää tiedotus varsin mielenkiintoisen viittauksen myös "Karjalan kysymykseen" ja "Suomen Nato-jäsenyyteen". On kuitenkin hyvä muistaa, että Suomen nykyiset rajat hyväksyttiin ja vahvistettiin Pariisin rauhansopimuksessa 1947, ei sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Itselleni ei oikein aukea sekään, miten ihmeessä vuonna 1946 annetut tuomiot voisivat liittyä Suomen mahdolliseen jäsenyyteen vuonna 1949 perustetussa sotilasliitossa. Näiden syiden takia joka tapauksessa Silvennoinen katsoo asianosaisten piirin mahdollisesti olevan sotasyyllisinä tuomittujen sukulaisia laajempi. Odotettavissa onkin, että Silvennoisen saa ilmoituksensa perusteella yhteydenottoja.

Rosalie, Lemmy ja Thin Lizzy

Noustaan vähäksi aikaa taas niin historiantutkimuksen kuin toisen maailmansodankin juoksuhaudoista ja mietitään musiikkia. Minulla oli joulukuun alussa ilo ja kunnia päästä paikan päällä todistamaan aidon ja rehellisen rock'n'rollin viimeisiin toteemeihin lukeutuvan Motörheadin kolmea live-esiintymistä Magdeburgissa, Leipzigissa ja Berliinissä. Lähes faustisella tavalla elinvoimansa ja rockuskottavuutensa säilyttänyt nokkamies Lemmy Kilmister ei tälläkään kertaa tuottanut pettymystä, vaikka jouluaattona tulee täyteen 61 vuotta.

Suomessa Motörhead kävi viimeksi kesällä Oulun Qstockissa, ja sen jälkeen on ilmestynyt uusi levykin, mainio Kiss Of Death. Setlist Saksan keikoilta kertoo, että klassisten raitojen runsaudenpulasta huolimatta Lemmy huomioi ilahduttavalla tavalla myös tuoreempaa tuotantoa:

1. Dr. Rock
2. Stay Clean
3. Be My Baby
4. Killers
5. Metropolis
6. Over The Top
7. One Night Stand
8. I Got Mine
9. In The Name Of Tragedy
10. Sword Of Glory
11. Snaggletooth
12. Rosalie
13. Sacrifice
14. Just Cos You Got The Power
15. Going To Brazil
16. Killed By Death
17. Iron Fist
18. Whorehouse Blues
19. Ace Of Spades
20. Overkill

Itselleni suurin yllätys oli numerolla 12 tiskiin paukahtanut Rosalie, jota en totta puhuen meinannut edes tunnistaa. Motörheadille harvinaisella tavalla kyseessä nimittäin on cover, versio kitaravetoisen hard rockin pioneereihin lukeutuneen irlantilaisen Thin Lizzyn vuonna 1975 tunnetuksi tekemästä (levyllä Fighting) ja alunperin amerikkalaisen Bob Segerin säveltämästä ja levyttämästä (levyllä Back in '72 vuodelta 1973) kappaleesta. Motörheadin konserteissa ei ole sitten vuoden 1983 Another Perfect Day -kiertueen totuttu paljon covereita kuulemaan, ja tuolloinkin mukaan kelpuutettiin ainoastaan Willie Dixonin standardiblues Hoochie Coochie Man. Sex Pistolsin God Save The Queeniä bändi toki on ehtinyt veivata kymmenillä keikoilla 2000-luvuillakin, mutta se on vähän eri asia, koska biisi löytyy myös levytettynä vuonna 2000 julkaistulta We Are Motörhead -kiekolta.

Rosalie joka tapauksessa toimi mallikkaasti Motörheadin turboahdettunakin versiona. Valinnassa voi nähdä myös Lemmylle ominaista kierohkoa ironiaa, soittihan biisin levyttäneessä Thin Lizzyn kokoonpanossa myös skottikepittäjä Brian "Robbo" Robertson, joka vuonna 1982 klassisen Kilmister-Clarke-Taylor -lineupin hajottua liittyi Motörheadiin. Kitaransoittoon vasta kahdeksan vuoden sellon- ja pianonsoiton jälkeen siirtynyt Robbo oli (ja on yhä, kävi Suomessakin hiljattain) taiturimainen ja ennen kaikkea melodinen kitaristi, jonka liitto huomattavasti suoraviivaisempaan lähestymistapaan panostaneiden Lemmyn ja rumpali Philthy "Animal" Taylorin kanssa ei missään vaiheessa saavuttanut harmonista tilaa. Kun Robbo vielä kieltäytyi soittamasta keikoilla Ace of Spadesia ja Overkilliä, jäi Robbon visiitti Motörheadissa yhden levyn, vuonna 1983 julkaistun Another Perfect Dayn, mittaiseksi. Mainittu levy on mielestäni yhä yksi erikoisimmista keitoksista klassisen hevimusiikin historiassa, mutta se toimii. Levyn aloittavan Back At The Funny Farmin alussa kuullaan Robertsonin soolonomaista melodista luritusta muutaman sekunnin ajan, kunnes Lemmy huutaa "Fuck notes!" ja alkaa hakata diskanttisella säröllä varustetusta bassostaan konekivääritempolla yhtä säveltä Robertsonin päälle.

Motörhead ja Thin Lizzy keikkailivatkin yhdessä joskus 1980-luvun alkupuolella. Lemmy ja TL:n laulajabasisti Phil Lynott olivat hyviä ystäviä keskenään, kunnes viimeksi mainittu tammikuussa 1986 kuoli heroiinin yliannostuksen jälkimaininkeihin 36-vuotiaana. Lynott-vainaa nauttii nykyisin Irlannissa jonkinasteisesta kansallissankarin statuksesta. Dublinin Graton Streetiltä löytyy hänen patsaansa ja onpa mies saanut kuvansa postimerkkiinkin. Mainstreamin kannalta Lynottin ja hänen bändinsä tunnetuin kontribuutio lienee vanhaan irlantilaiseen kansanlauluun pohjautuva Whiskey In The Jar, josta Metallica levytti vuonna 1998 suurta kaupallista menestystä ja Grammy-palkinnon saaneen version. Meilläkin kappaletta on laulellut Bablo nimellä Kauas vuorten taa, joka kyllä on melko karmeaa kuultavaa.

Vähemmän tunnettu asia on se, että Motörheadilta ja Thin Lizzyltä löytyy Robertsonin lisäksi toinen yhteinen jäsen, nimittäin rumpali Tommy Aldridge, todellinen hevirumpalien palkkasoturi, joka soittaa sekä MH:n ainakin minun mielestäni kirkkaasti huonoimmaksi (toivottavasti) jääneellä March Or Die -levyllä että Thin Lizzyn vuoden 2000 livealbumilla One Night Only. Motörheadissa Aldridge ei ollut varsinainen jäsen, vaan paikkasi jostain syystä soittotaitonsa kesken levytyssessioiden hukannutta ja siitä syystä bändistä lopullisesti kenkää saanutta Philthy "Animal" Tayloria. Thin Lizzyn Lynottin kuoleman jälkeiset levytykset taas eivät nyt ihan mene sinne rip off -osastolle, mutta ei paljon puutukaan.

Thin Lizzy lienee yksi vaikutusvaltaisimmista yhtyeistä hard rockin ja perinteisemmän heavy metallin historiassa, vaikka se ei vastaavaa arvostusta ja varsinkaan tunnettavuutta nautikaan. Se lanseerasi kahden lead-kitaran harmoniaan perustuvan äänimaisemansa samaan aikaan kun saman Atlantin toisella puolella tekivät southern rock -ikonit Lynyrd Skynyrd ja Allman Brothers Band, ja sai Euroopassa lukemattoman määrän seuraajia, tunnetuimpina NWOBHM:n kärjessä ratsastanut Iron Maiden. Jäsenistönsä kautta sillä on suora linkki valtavaan määrään hard rockin ja traditionaalisen metallin kärkiesiintyjiä. Gary Moore (jota on versioinut mm. Nightwish) teki komean soolouran Thin Lizzyn jälkeen, John Sykes taas on kepittänyt myös Whitesnaken ja Tygers of Pan Tangin riveissä, Snowy White soitti Thin Lizzyn jälkeen mm. Pink Floydin, Roger Watersin ja Peter Greenin (Fleetwood Mac) kanssa. Thin Lizzyä taas ovat covereina levyttäneet niin Bon Jovi, Cardigans, Anthrax, Smashing Pumpkins, Six Feet Under, Hanoi Rocks kuin De La Soulkin.

Yhden tyylikkäimmistä viime vuosien tribuuttilevyistä Suomessa on tehnyt turkulainen poppoo nimeltä Cold Sweat. Levyn nimi oli Dedicated To Thin Lizzy, eli kyseessä oli TL:n tribuuttilevy. Levyllä taitaa vierailla peräti yhdeksän eri laulajaa, tasoltaan vähän vaihdellen, mutta levyn varsinaisen helmen tarjoaa sen virtuoosimainen tuplakitarointi. Cold Sweat on keikkaillut valitettavan säästeliäästi ja se on siksi jäänyt näkemättä. Kuulemani mukaan Brittein saarilla vaikuttaa toistakymmentä kokopäiväelantonsa Thin Lizzy -covereita soittamalla ansaitsevaa bändiä, ja mielellään soisi tänne meillekin yhden mahtuvan. Tämän toteutumista odotellessa voi valmistautua vaikkapa bändin nykyversion keikkaan Helsingissä Deep Purplen lämppärinä 23.5.2007.

Naiivia ruotsalaista lyötiin ajopuulla päähän

Laitetaan tähän vielä toinenkin juttu painetusta sanasta, Turun Sanomissa 3.12.2006 julkaistu aliokirjoitus historiantulkintojen Suomi-Ruotsi-ottelun ensimmäisestä erästä:

Arnstad ja Torstila huutavat toistensa ohi
SUOMALAIS-RUOTSALAINEN HISTORIARIITA HAISEE NAFTALIINILTA

Ruotsalainen tutkija ja toimittaja Henrik Arnstad onnistui herättämään kohua ja keskustelua Svenska Dagbladetissa 29.11. julkaistulla kirjoituksellaan, jossa hän syytti Suomea sodanaikaisen historiansa vääristelystä. Arnstadin syytekirjelmästä löytyivät mm. Hitlerin Saksan kanssa vallinneen liittosuhteen kieltäminen, rikollinen hyökkäyssota, Itä-Karjalan etnisten puhdistusten politiikka ja 3000 keskitysleirivangin hengiltä näännyttäminen.

Arnstadin kirjoitus oli kommentti Suomen ulkoministeriön valtiosihteeri Pertti Torstilan Tukholman kuninkaallisessa sotilasakatemiassa 13.11. pitämään puheeseen, jossa tämä ajankohtaisten ulkopoliittisten asioiden käsittelyn lomassa myös kritisoi Arnstadin aiemmin tänä vuonna julkaistua kirjaa Spelaren Christian Günther. Kirja tarkastelee Ruotsin ulkopolitiikkaa vuosina 1939-1945 ulkoministerinä toimineen Güntherin näkövinkkelistä, mutta kuvaa samalla Suomen sotavuosien historiaa tavalla, joka oli Torstilan ohella suututti monta muutakin suomalaista.


Murhia ja sotarikollisia

Keskustelu aiheesta alkoi jo 16.9., jolloin Dagens Nyheter julkaisi Arnstadin Suomen sotapolitiikkaa käsitelleen kirjoituksen ”Finlands sak var inte vår”, jossa hän kyseenalaisti Ruotsissa yleistyneen tavan ihannoida naapurimaan sotamenneisyyttä. Hänen erityisenä maalitaulunaan oli naapurimaassammekin suurta huomiota saanut Åke Lindmanin filmi ”Etulinjan edessä” vuodelta 2004, joka hänen mukaansa on rinnastettavissa siihen, että Saksassa tehtäisiin SS-joukot sankareina esittävä elokuva.

Kirjassaan ja kirjoituksissaan Arnstad alleviivaa toistuvasti sitä, että Suomi oli ainoa kansallissosialistisen Saksan kanssa vapaaehtoisesti liittoutunut demokraattinen valtio. Hän katsoo myös, että tämä epämiellyttävä tosiasia on suomalaisissa keskusteluissa pyritty lakaisemaan maton alle. Suomea ei hänen mukaansa ajanut Hitlerin liittolaiseksi minkäänasteinen pakkotilanne, vaan maan johdon opportunismi ja haaveet Saksan avulla luotavasta Suur-Suomesta.

Puheet Suomen erillissodasta Arnstad leimaa valheiksi. Kautta linjan hän käyttää Suomea kuvaillessaan termejä, jotka eivät jätä hänen asenteestaan epäselvyyttä: keskitysleirien nälkäkuolemia hän kutsuu ”murhiksi”, presidentti Risto Rytiä ”sotarikolliseksi” ja Torstilan vasta-argumentteja ”fantasioiksi”. Hän syyttää Suomea demokratian vastaisesta taistelusta ja epäsuorasta tuesta saksalaisten suorittamalle juutalaisten kansanmurhalle.

Arnstadin kommenteissa ei ole mitään uutta. Hän lämmittelee uudelleen niitä samoja argumentteja, joita vuorollaan ovat esittäneet niin sodanaikainen neuvostopropaganda, valvontakomissio, vaaran vuosien kotikommunistit, ajopuuteoriaa polemisoineet ulkomaalaistutkijat, presidentti Kekkosen suosiota tavoitelleet YYA-ulkopolitiikan aisankannattajat kuin taistolainen kulttuurieliittikin.

Torstila oli oikeassa nimetessään Arnstadin kirjan ”surulliseksi todistuskappaleeksi historiallisen perspektiivin puuttumisesta”. Vuonna 1967 syntynyt ruotsalaistutkija ei todellakaan vaivaa päätään pyrkimyksillä ymmärtää Suomen vaikeaa asemaa Neuvostoliiton ja Saksan intressipiirien välissä sen paremmin kuin talvisodan jatkosodalle muodostamaa taustaakaan. Torstilan vasta-argumenttien purevuutta kuitenkin söi se, että hän tyytyi luettelemaan jo sota-ajan propagandassa käytetyt kliseiset teesit virallisen liittosopimuksen puuttumisesta ja käydyn sodan erillisestä luonteesta. Vuoden 1941 ratkaisuja kuvatessaan hän toisti jo ajat sitten alas ammutun ajopuuteorian lähes sellaisenaan.


Tekohengitystä ajopuuteorialle

Suomen moraalista tahrattomuutta korostava patrioottinen retoriikka oli psykologisesti ymmärrettävä reaktio Arnstadin osin pöyristyttäviinkin ylitulkintoihin, mutta mikäli tarkoitus oli edistää historiallista ymmärrystä, saalis jää laihaksi. Itse asiassa voisi kaiken kiistämisen linjan valinneen Torstilan väittää jopa turhaan antaneen tukea Arnstadin väitteille siitä, että Suomessa toisen maailmansodan historiallinen käsittely olisi joiltakin merkittäviltä osilta jätetty tietoisesti tekemättä.

Ajopuuteorian arkkuun viimeiset naulat lyöneestä professori Mauno Jokipiin Jatkosodan synty –tutkimuksen julkaisusta on pian kulunut jo 20 vuotta, eikä tutkimus siihenkään loppunut. Sodan synkempiä ja kansallisesti arkaluontoisiakin puolia, esimerkiksi Itä-Karjalan keskitysleirejä, Suur-Suomi-huumaa ja erillissotateesin keinotekoisuutta, on kiitettävästi valotettu. Parhaillaan käytävä Huhtiniemi-keskustelu on hyvä esimerkki siitä, että ikävistäkin asioista puhutaan.

Sekä Arnstad että Torstila ampuvat jo parikymmentä vuotta sitten tyhjentyneisiin juoksuhautoihin. Se, että osa suomalaisista keskustelijoista on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen palannut hedelmättömään ajopuu-, torjuntavoitto- ja erillissotajankutukseen, ei johdu tutkimustiedon puutteesta. Arnstad vaan ei vaikuta tuntevan suomalaisten tutkijoiden keskusteluja lainkaan, ja valitettavasti Torstilakaan ei katsonut tarpeelliseksi häntä niistä valistaa.

Keskeisenä pulmana Suomen historian tunnetuksi tekemiselle maamme rajojen ulkopuolella on ollut meikäläisen historiatieteen leimallinen suomalaiskansallisuus. Aiheet ovat keskittyneet kapeasti omaan historiaan ja vain harvat tutkijat ovat halunneet kirjoittaa kansainvälisille yleisöille. 90 prosenttia keskeisistä tutkimuksista on saatavilla ainoastaan suomen kielellä. Niinpä Arnstadkin on käyttänyt lähteenään pääasiassa niitä ulkomaisten tutkijoiden 1950-70-luvuilla julkaistuja teoksia, joiden tavoitteena oli kumota professori Arvi Korhosen vuonna 1961 formuloima ajopuuteoria.

On syytä alleviivata sitä, että Arnstad ei edusta vallitsevaa ruotsalaista näkemystä, vaikka hänellä ilmiselvää pyrkyä tällaiseen asemaan onkin. Ruotsista on läpi vuosikymmenten löytynyt ymmärtämystä Suomen sotavuosien ratkaisuille. Hyvä esimerkki on tutkija ja journalisti Allan Sandström, joka kirjassaan Fortsättningskriget 1941-1944 antaa täyden tukensa erillissotateesillekin. Sympatioita on löytynyt myös valtionjohdosta; esimerkiksi Carl Bildt ja Göran Persson ovat avoimesti tunnustaneet Suomen käymän taistelun suuren merkityksen Ruotsin puolueettomuuden mahdollistajana.


Kansallisen näkökulman rajoitukset

Historiantulkintojen Suomi-Ruotsi-maaottelua ei siis kannata Arnstadtin takia aloittaa. Loppujen lopuksi hänenkin tendenssimäisyytensä johtuu samasta syystä, joka aikanaan sai Arvi Korhosen rakentamaan ajopuuteoriansa ja hänen seuraajansa kannattamaan sitä. Korhonen totesi suoraan, että mikäli kansalliset edut ja totuus joutuvat ristiriitaan, on historioitsijan velvollisuutena tinkiä jälkimmäisestä. Ajopuuteoria oli kansallisen edun mukaista historiankirjoitusta puhtaimmillaan.

Arnstad ei näe mitään paheksuttavaa siinä, että Ruotsi hädän hetkellä keskittyi vain omien etujensa varjelemiseen. Se, mikä Suomesta ja Norjasta tarkasteltuna kenties näytti pelkuruudelta ja jopa petturuudelta pohjoismaisia naapureita kohtaan, oli ruotsalaisille valtioviisautta. Samalla logiikalla se, mikä Ruotsista käsin saattoi näyttää rikolliselta hyökkäyssodalta, oli suomalaisille tietoinen valinta sen vaihtoehdon puolesta, joka näytti antavan parhaat mahdollisuudet kansallisen itsemääräämisoikeuden säilyttämiseen.

Tiukasti kansallisessa näkökulmassa pitäytyvällä historiankirjoituksella on aina rajoituksensa ja sudenkuoppansa, oli tämä näkökulma sitten ruotsalainen, suomalainen tai jokin muu. Rehellisyyden nimissä Arnstad olisi Suomea syyllistäessään voinut todeta jotain myös Ruotsin toimittaman rautamalmin ja kuulalaakerien merkityksestä Saksan sotaponnistuksille, Saksan panoksesta Ruotsin ruoka- ja energiahuollossa, Ruotsin rautateiden käytöstä Saksan kauttakulkuliikenteeseen ja ruotsalaisista SS-vapaaehtoisista.

Viipurin ja Huhtiniemen saldot

Siirrän viimeisimmän Huhtiniemi-kommenttini printtimedian puolelta tähänkin niiden luettavaksi, joilta mahdollisesti meni tuo Helsingin Sanomien kulttuuriosaston Alaviite-osaston kirjoitus (1.12.2006) ohi:

Tutkimustiedon aukot jättävät tilaa huhuille

Ilta-Sanomat uutisoi 25.11., että Viipurin menetykseen päättyneessä taistelussa 20.6.1944 katosi vain 74 sotilasta. Tulos oli saatu käyttämällä puolustusvoimien nettisivuilla jo vuosikausia ollutta sodissa menehtyneiden tiedostoa, joka useasta eri lähteestä koottuna edustaa ajantasaisinta tutkimustietoa.

Sotahistoria kertoo kadonneiden lukemaksi 419. Tiedon mainitsee alan perusteos, vuonna 1957 julkaistu Suomen Sota 1939-1945 –sarjan seitsemäs osa, josta se on sitten kulkeutunut muihin teoksiin, mm. vuoden 2005 Tieto-Finlandian saaneeseen Jatkosodan Pikkujättiläiseen.

Suomen Sota –sarjan lähteenä oli käytetty väliaikaista tappiokatsausta, jota tehtäessä kadonneita oli ollutkin mainittu määrä. Se, että suurin osa kadonneista palasi yksikköönsä myöhemmin, jäi dokumentoimatta. Vertailua myöhempiin vahvuusilmoituksiin ei tehty, ja näin lukemasta 419 tuli virallista sotahistoriaa.

Lappeenrannassa kiertäneet huhut Huhtiniemessä teloitetuista ja sinne haudatuista karkureista eivät alun perin kytkeytyneet Viipurin taisteluun lainkaan. Vasta 1990-luvulla alettiin pohtia, voisivatko Huhtiniemen väitetyt vainajat olla kadonneiksi merkittyjä 20. Prikaatin sotilaita.

Julkisuuteen Viipuri-Huhtiniemi-kytkentä nousi kesäkuussa 1995 Jukka Rislakin ja Sune Sahlstedtin Helsingin Sanomissa julkaistun jutun ansiosta. Vuonna 1999 kirjailija Paavo Haavikko rakensi kirjassaan Päämaja – Suomen hovi synkän salaliittoteorian sadoista, ehkä jopa 1300 teloitetusta ja kaikki todisteet hävittäneestä salausoperaatiosta.

Lappeenrannan huhut lienevät syntyneet todellisuudessa tapahtuneiden 46 karkurin teloitusten pohjalta. Kun teloituksia nähneet tai niistä kuulleet ryhtyivät vuosikymmenien päästä asiaa muistelemaan, saattoi muisti tehdä tepposet. Vankikuljetuksista saattoi tulla teloituskyytejä, niskureista karkureita, venäläisten ruumiista suomalaisia ja muutamasta kymmenen, ehkä satakin. Omat kokemukset sekoittuivat myöhemmin kuultuun tai ajateltuun. Asian julkisuus lisäsi houkutusta dramatisoida, ja aina löytyi myös niitä, jotka halusivat uskoa.

Aiheesta kirjan kirjoittaneet Antti O. Arponen ja Martti Meuronen ovat ihmetelleet, miksi asiasta tietävät henkilöt eivät ole pyrkineet kumoamaan huhuja salaisista teloituksista. Huhujen ja silminnäkijäkertomusten runsaus viittasi siihen, että asiassa oli pakko olla jotain perää. Luitakin on löytynyt lähes aina kun on kaivettu.

Aina ilmaantunut myös niitä, jotka ovat kiirehtineet kiistämään, että löydöt voisivat olla kesältä 1944. Tämä on saanut epäilijät vain vahvistumaan uskossaan; jotain yritetään tietoisesti salata. Palapelin puuttuvan palan muodostivat 20. Prikaatin 419 kadonnutta.

Huhut versovat historiallisen tiedon aukkokohdissa. Mitä dramaattisempia tapahtumat, sitä voimakkaampia huhut. Lähteetkään eivät riitä oikaisemaan virhekäsityksiä, jos niihin halutaan uskoa. Vieläkin väitetään esimerkiksi elintärkeiden panssarinyrkkien ja lento-osasto Kuhlmeyn tulleen Suomen rintamalle presidentti Rytin 26.6.1944 Saksalle antaman lupauksen ansiosta, vaikka panssarinyrkit olivat maassa jo huhtikuussa ja Kuhlmeykin 10 päivää aikaisemmin.

Lähdevirheiden kulkeutuminen tutkimukseen ja yleisesti hyväksytyiksi ei ole tavatonta. Esimerkiksi pitkään vallinneen käsityksen mukaan Dresdenin pommituksessa helmikuussa 1945 kuoli jopa 200.000 saksalaista. Tutkimus kyseenalaisti Saksan propagandaministeriöstä lähtöisin olleen luvun vasta vuosikymmeniä myöhemmin ja osoitti todelliseksi määräksi n. 25.000. Samankaltaista polkuriippuvuutta on meillä havaittavissa mm. sotasyyllisyysoikeudenkäynnin puolustuspuheiden vaikutuksessa tutkimukseen.

Mikä on Huhtiniemi-keskustelun saldo? Viipurin kadonneiden määrä on kutistunut eikä kesän 1944 ruumiita tai todisteita salaisesta pikaoikeudesta ole löydetty. Kaivauksia on tehty yhdestä paikasta, mutta maatutka osoitti muitakin mahdollisia hautapaikkoja. 20. Prikaatin pienempikin kadonneiden määrä on poikkeuksellinen. Koko jatkosodassa yhtä kaatunutta kohden oli 0.14 kadonnutta, Viipurissa lähes neljä.

Uusiakin kysymyksiä on herännyt. Miksei 20. Prikaatin kadonneiden määrä oikaistu? Pyrittiinkö näin vaimentamaan epäilyksiä siitä, ettei kaupungista taisteltu tosissaan? Löytyykö sotahistoriastamme enemmänkin vastaavia virheitä?

Ruumiiden rekkajono

Helsingin Sanomat julkaisi viime sunnuntain numerossaan valikoiman ns. kauhukuvia sotavuosilta, jotka tähän saakka ovat olleet salassapidon alaisia, kuvasta riippuen lähinnä hienotunteisuudesta joko kuvissa näytettyjen ihmisten omaisia tai Neuvostoliittoa kohtaan. Hesarin julkaisemien kuvien joukossa oli myös pysäyttävä otos kesältä 1944, jossa kuorma-auton lava on lastattu täyteen Uudellakirkolla, Kaukjärvellä ja Summassa kaatuneiden suomalaissotilaiden ruumiita.

Kuvaa katsoessaan ymmärtää heti, miksi sellaista ei haluttu antaa vapaaseen käyttöön. Yksittäisen kaatuneen kuvan julkaiseminen kyllä saattoi vielä puoltaa paikkaansa osoituksensa sodan traagisista seurauksista, mutta kuorma-autolastillinen vainajia olisi ollut liikaa. Kysymys on samasta joukkotiedotussääntelystä, jonka seurauksena lehdille oli asetettu selkeät rajat sille, kuinka paljon sotilaiden kuolinilmoituksia sai samassa numerossa julkaista.

Kuorma-autokuva on shokeeraava useammastakin syystä. Se henkii nuoren ihmisen elämän luonnottomaan ja ennenaikaiseen päättymiseen liittyvää mykistävää surullisuutta voimakkuudella, jota kuvan mustavalkoisuus ja tietoisuus sen iästä eivät vähääkään laimenna. Ennen kaikkea kuvasta välitty se tappamisen teollinen luonne, johon todellinen sotiminen aina johtaa. Kun ruumiita syntyy liukuhihnalta, ei ympäröivällä yhteisöllä ole aikaa eikä varaa pysähtyä suremaan yksittäisiä vainajia, eikä näiden kuljettamiseen ja muuhun asiaan liittyvään logistiikkaan voida paneutua samalla pieteetillä kuin normaalioloissa. Ruumiit vain pinotaan nopeasti päällekkäin ja lähdetään matkaan, onhan lava on saatava tyhjäksi seuraavan kuorman alta.

Ruumiiden sarjatuotanto teki rauhan oloissa poikkeuksellisesta ilmiöstä arkipäivää, ja mikäli aikalaiset halusivat pysyä järjissään, ainoa strategia oli olla ajattelematta liikoja ja keskittyä vain painamaan laput silmillä eteenpäin. Sen sijaan meille 2000-luvun rauhan ajan ihmisille yhdenkin nuorten suomalaismiesten ruumiilla täytetyn kuorma-auton kuvan näkeminen on hyvin häiritsevä ja ahdistava kokemus. Meidän mittakaavassamme tämä yksikin auto merkitsee niin massiivista kuoleman läsnäoloa, että sitä on vaikea käsittää.

Kuorma-autokuvan kautta voimme miettiä myös tragedian mittasuhteita, jotka nojatuolikenraalien ja tapahtumien jälkeen syntyneiden sotaa "kansakunnan uljaimpana hetkenä" glorifioivissa kommenteissa jäävät täysin hämärän peittoon. Talvi- ja jatkosodissa kaatuneita oli yhteensä 90.000, mikä on Suomen kaltaiselle pienelle (väestöä tuolloin yhteensä n. 3.500.000) niin valtava lukema, että sen hahmottaminen on vaikeata ellei mahdotonta. Pyrkiessään konkretisoimaan tuota lukemaa voi rinnastuksen apuvälineenä käyttää tuota vaikkapa juuri kuorma-autoa.

Hesarin kuvan kaltaisen pienen avolavakuorma-auton kyytiin mahtui arviolta tuollaiset 20 vainajaa, kun useampaan kerrokseen kuormattiin. Mikäli kaikki Suomen vuosien 1939-1945 sankarivainajat olisi pitänyt saada siirretyksi samalla kertaa, olisi tarvittu 4500 kuorma-autoa. Kevyiden kuorma-autojen pituuksien liikkuessa yleensä haarukassa 7-12 metriä, olettakaamme keskimääräinen 9 metrin pituus. Jos nämä autot olisi ajettu tämän päivän itärajan rekkajonojen tapaan peräkkäiseksi letkaksi metrin välein, olisi tuo ruumisautojen jono venynyt 45 kilometrin mittaiseksi. Vaalimaalta tätä kuvitteellista jonoa olisi jatkunut Haminaan ja muutaman kilometrin ylikin.

Helsingin yliopiston poliittisen historian professorin Seppo Hentilän mukaan nyt julkisuuteen tulleet kuvat saattavat muuttaa suuren yleisön mielikuvaa sotimisesta. "Nuorille ikäpolville tässä on uutta tietoa. Niille, jotka tuntevat ehkä vain Adolf Ehrnroothin suuren kertomuksen sodasta. Heille on tärkeää nähdä, että sota on ollut muutakin kuin sankaruutta. Sodan kokeneille se on ollut tiedossa", totesi Hentilä Hesarin haastattelussa. Saman ajatuksen vielä osuvammin ilmaisi turkulaisen Aamuset-ilmaisjakelulehden päätoimittaja Teemu P. Peltola, poliittisen historian maistereita hänkin (kolumni 22.11.2006):

Yksi Tuntemattoman sotilaan mieleenpainuvimmista sankarivainajista on palavasilmäinen Asumanniemi, joka intti jermuilta heti rintamalle saavuttuaan, että missä olisi ryssiä joita voisi ruveta tappamaan. Asumaniemiä tulee aina uusia. Toivottavasti nyt julkistetut kauhukuvat pysäyttävät heidätkin katselemaan sodan kasvoja siltä toiselta puolelta.

Memphis Riverkingsien ex-luotsista Leijona-valmentaja

Jätän nyt tuon Huhtiniemen ainakin toistaiseksi lepäämään, kun tuo erilaisten Lappeenrannassa liikkuneiden kuulopuheiden analysointi ei oikein jaksa innostaa. Palataan aiheeseen jos ja kun tarvetta on.

Hiekkakuopan reunalta ammutun niskalaukauksen sijaan pistetäänkin nyt B-pisteen kaarelta putoava lehti, eli pohditaan vähän tänään julkistettuja Suomen jääkiekkomaajoukkueen valintoja. Urheilulehdessä jo pari viikkoa sitten esitetyt esitetyt nimispekulaatiot osoittautuivat sataprosenttisesti paikkansapitäviksi, kun tänään rautakansleri Kalervo "Kale" Kummolan johdolla jääkiekkoliitto kertoi Leijonien pääkoutsiksi valitun kanadalaisen Doug Sheddenin ja hänen kakkosekseen HPK:n Jukka Jalosen. Sheddenin nimi oli kuvioissa niin vahvasti jo etukäteispohdinnoissa, että useampikin jääkiekkoauktoriteetti ehti esittää varauksia kansainvälisen huippujääkiekon ympyröissä nokaltaan täysin keltaisen Sheddenin valintaan, mm. Urheilulehden Petteri Sihvonen ja tällä viikolla eniten NHL-otteluja pelanneeksi eurooppalaiseksi kohonnut Buffalo Sabresin ikitoteemi Teppo Numminen.

En ole jääkiekkoekspertti, mutta kommentoin silti, onhan se jääkiekon nyky-Suomessa saaman ylivertaisen aseman huomioiden suoranainen kansalaisvelvollisuuteni. Valinta on kieltämättä erikoinen jo pelkästään Sheddenin vähäisten meriittien vuoksi, mutta ennen kaikkea siksi, että Sheddenin ja Jalosen lyöminen kimppaan merkitsee kahden tyystin erilaisen ja erilaista pelitapaa toteuttavan valmentajan yhdistämistä samaan tiimiin. Kale kyllä varmasti kuitenkin on miettinyt tarkkaan ratkaisua, korostihan hän nyt haetun nimenomaan kokonaisuutta. Voisi ajatella, että Jalosesta tulee keskimääräistä kakkosvalmentajaa painavampi toimija, sillä hänen pestinsä on päätoiminen ja Sheddenin vain osapäiväinen. Samaan suuntaan viittaa myös se, että tiedotustilaisuudessa todettiin lähes suoraan se, että kun Sheddenin sopimus vuoden 2008 Kanadan MM-kisojen jälkeen päättyy, tulee Jalosesta uusi ykkösvalmentaja.

Siihen saakka on kuitenkin saatava akseli Shedden-Jalonen toimimaan, jos mielitään jatkaa kansainvälisten menestysten tiellä. Jatkoaika.com -sivuston analyytikko Esko Seppänen kiteytti asetelmaan liittyvät epävarmuustekijät hyvin: Shedden peluuttaa yli-inhimillisen kovaan yrittämiseen sekä kaikkien tilanteiden loppuun saakka viemiseen ja jatkuvan fyysisen kovuuden viljelemiseen perustuvaa jääkiekkoa, josta variointimahdollisuudet, mielikuvitus ja usein myös pelitilanteiden kontrolli loistavat poissaolollaan. Jalonen taas on HPK:ssa toteuttanut modernia lyhytsyöttöpeliä hyödyntävää ja synkronoituun viisikkopeliin perustuvaa teknisesti taitaa ja nopeaa pelitapaa. Penkin takana aggressiivinen Shedden motivoi pelaajiaan huutamalla naama punaisena silloinkin, kun peli sujuu. Jalosen hengenluonti sen sijaan perustuu täysin päinvastaiseen metodiin. Hän antaa pelaajilleen tilaa hengittää ja sallii myös yksittäiset epäonnistumiset, koska uskoo niiden kasvattavan ja opettavan heitä.

Keskeinen kysymys kuuluukiin, mikä tulee olemaan Shedden-Jalonen -seoksen prosenttijakautuma. Fifty-fifty ei voi toimia, niin erilaiset lähtökohdat herroilla on. Jos taas mennään esim. 75-25 Sheddenin hyväksi, menevät Jalosen kyvyt hukkaan ja hän saattaa turhautua, mikä olisi tietysti tuhoisaa sen kannalta, että hänet nyt on laitettu kasvamaan korkoa tulevaan päävalmentajuutta varten. Jos taas mennään Jalosen ehdoilla, herää kysymys, että mihin Sheddeniä sitten ylipäätään tarvittiin. Kummola on puhunut peluuttamisesta ja korostanut Sheddenin ylivertaisia johtajaominaisuuksia sekä sitä, että hän todella pistää pelaajat laittamaan peliin kaikkensa. Tästä voisi päätellä Kalen ajattelevan niin, että esim. tappio olympiafinaalissa Ruotsia vastaan johtui siitä, etteivät avainmiehet päässeet omalle tasolleen. Niinhän se tietysti olikin, mutta olisiko kitarisojaan ulkoiluttava ja kannuksensa Pohjois-Amerikan farmisarjoissa hankkinut Shedden saanut esim. Teemu Selänteen tai Saku Koivun pelaamaan paremmin?

Sheddenin persoonalla varmasti on ansionsa. Sekin on hyvä muistaa, että omalla peliurallaan Sheddeniä menestyneempää jermua ei vuoden 1976 Canada Cupissa apuvalmentajana toiminutta Carl Breweria lukuunottamatta ole Suomea koskaan valmentanut. Silti herää kysymys, että jos hänen vahvuutensa ovat nimenomaan kovan tyylin johtamisessa, kestävätkö pukukoppi ja liiton toimisto tällaisen tulivuoren juurella elämisen. Muistanette tapaus Raimo Summasen, jossa maajoukkueen kaikkien aikojen kovimpaan arvokisasuoritukseen piiskanneelle käskijälle näytettiin ovea ns. ulkojääkiekkoilullisten syiden takia. Jotenkin minusta tuntuu, että face-to-face -valmennusmetoidellaan ja menestykseen lähes hinnalla millä hyvänsä tähtäävällä asenteellaan Shedden lukeutuu samaan koulukuntaan kuin Summanen tai midas-aikojen Hannu Jortikka. Summasen mielipuolisuutta lähentelevä omistautuminen ja ilmeisen usein öykkäröinniksi lipsunut menestyksen himo olivat kiekkoliitolle liikaa. Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista, että vain kaksi vuotta Raivo-Raimon fudujen jälkeen penkin taakse haalitaan toinen sumutorviosaston yrmy, jolla särmikkään persoonansa lisäksi on tukenaan myös vankka tausta kovuuden nimiin vannovassa pohjoisamerikkalaisessa kiekkokulttuurissa. Se on selvää, että meininki tulee olemaan aikalailla toisenlaista kuin pidättyväisen, hiljaisen ja filosofointiin taipuvaisen Erkka Westerlundin komennossa.

Internet Hockey Database kertoo vuonna 1961 syntyneen Sheddenin pelanneen kaudella 1981-1982 alkaneella ja kauteen 1990-1991 päättyneellä NHL-urallaan 416 ottelua, joissa maaleja tuli 139, syöttöjä 186, tehopisteitä yhteensä 325 ja jäähyminuutteja 176. Siis mallikkaat lukemat useimmiten käsittääkseni kakkos- tai kolmosketjun keskushyökkääjänä tai oikeana laitana pelanneelle ja vuoden 1980 draftissa numerolla 93 varatulle kanadalaiselle. Peliuransa viimeisen vuoden Shedden piti hauskaa Colonial Hockey Leaguen itäisessä konferenssissa pelanneen michiganilaisen Muskegon Furyn riveissä takoen 21 pelissä 37 tehopinnaa (16+21), kunnes vammautuminen lopetti uran. Peliuran huippuvaiheen muodostivat vuodet 1982-1987. Kaudella 1982-83 Shedden oli Pittsburgh Penguinsin paras pistemies ja MVP lukemilla 24+43=67. Mieleenpainuvin kausin oli varmasti 1984-85, jolloin Shedden sai lottovoiton omaan ketjuunsa rantautuneen rookie-kauttaan pelanneen maailmanhistorian toiseksi parhaan jääkiekkoilijan Mario Lemieux'n muodossa. Super-Marion takoessa vieressä 100 pistettä Dougie ylsi 80 ottelussa komeaan saldoon 35+32=67. Vielä seuraavallakin kaudella paukkui 67 pelissä tehot 32+34=66 eli piste per peli, kunnes treidaus vei miehen Detroit Red Wingsiin. Tämän jälkeen hän ei urallaan enää koskaan päässyt samalle tasolle kuin Pittsburghissa. Shedden ei myöskään koskaan päässyt esiintymään NHL:n playoffseissa.

Kaudella 1992-93 alkaneella valmentajaurallaan Shedden ehti Pohjois-Amerikassa valmentaa Wichita Thunderia ja Memphis Riverkingsiä CHL-liigassa, Louisiana IceGatorsia ECHL:ssä ja Flint Generalsia UHL:ssa voittaen CHL:n mestaruuden neljästi ja UHL:n kerran. Vuonna 2003 Shedden pääsi mahdollisesti NHL:ään vievälle uralle vuonna 2003 Toronto Maple Leafsin farmijoukkueen, AHL:ssä pelanneen St. John's Maple Leafsin peräsimessä. Niin kuitenkin kävi, että joukkue putosi kevään 2005 playoffseissa hyvin sujuneesta runkosarjasta huolimatta ensimmäisellä kierroksella ja Toronton toimistossa päätettiin pistää koutsi vaihtoon. Loppu onkin sitten suomalaista jääkiekkohistoriaa ensin HIFK:in, sitten Jokerien ja nyt myös maajoukkueen valmentajana.

Suomessa on pariinkin otteeseen epäilty antaneen pelaajilleen tappelukäskyjä (Patrik Lostedt, Ryan VandenBussche). Vuonna 1996 hän sai ECHL-liigassa viiden pelin toimitsijakiellon ja 1000 dollarin sakon annettuaan joukkueensa Louisiana IceGatorsin touhun karata täysin käsistä Hampton Roadsia vastaan käydyn ottelun aikana syntyneessä joukkotappelussa. Yksi Louisianan pelaajista jopa ryntäsi jäähyaitiosta mukaan tappeluun. Rangaistukseen kuului, ettei Shedden saanut tavata pelaajiaan tuntia ennen tai jälkeen ottelun. Saapa nähdä, kutsuuko Nivalan cowboy Pasi Nielikäistä nyt maajoukkuepaita Sheddenin aikakauden alettua. Pelitavoiltaan Nielikäinen saattaisi kanadalaiskoutsin konseptiin istuakin, mutta toisessa vaakakupissa taitavat enemmän painaa Sheddenin huonot muistot viime keväisestä välierästä, jossa HPK:ta edustanut Nielikäinen näytti kaapin paikkaa HIFK:n kovien poikien osastolle. Sama kivi saattaa hiertää kenkää vielä Sheddenin ja Jalosenkin väleissä.

Huhtiniemi - case closed?

Tällä hetkellä näyttää sitlä, että Lappeenrannan Huhtiniemestä esiin kaivetut 11 vainajaa olisivat peräisin jo Venäjän vallan ajoilta. Suomessa asian ensimmäisensä uutisoinut Hufvudstadsladet oli saanut tietää, että haudasta oli löytynyt ainakin yksi ortodoksiristi. Tämä on saanut Keskusrikospoliisin tutkijat päättelemään, että haudatut olisivat 1800-luvulla lappeenrantalaisessa sotilassairaalassa kuolleita venäläisiä sotilaita. Asiaan on ilmeisesti tulossa lisävalaistusta jo tällä viikolla, sillä Krp on luvannut pitää asiasta tiedotustilaisuuden. Ilmeisesti myös kaivaukset suorittanut tutkijaryhmä kertoo jotain löydöksistään, sillä keskiviiko A-Talkissa (TV 1 klo 21.00) aiheesta on keskustelemassa Helena Ranta.

Jos kävisi niin, että otaksumat vainajien alkuperästä pitävät paikkansa, onko Huhtiniemen mysteeri ratkaistu? Internetin keskustelufoorumeissa on jo ehditty iloita siitä, ettei kesän 1944 osalta luurankoja kaapista (tai leirintäalueelta) sittenkään löytynyt, ja on syyllistetty asiaa pohtineita oman pesän likaamisesta. On hyvä palauttaa mieliin, että keskusteluissa on ollut esillä ei yksi vaan ainakin neljä erillistä lisäselvitystä kaipaavaa asiaa: 1) Huhtiniemen 11 vainajaa, 2) päämajasta lähteneet niskuroivien karkureiden teloituskäskyt, 3) Viipuria 20.6. puolustaneen 20. Prikaatin kadonneiden suhteettoman suuri määrä, ja 4) Lappeenrannassa mahdollisesti toiminut ja kuolemantuomioita langettanut salainen sotilasoikeus.

Kirjailija Paavo Haavikko esitti Päämaja - Suomen hovi -teoksessaan sen teorian, että kaikki nämä neljä kytkeytyvät toisiinsa, ts. että päämajasta lähti Viipurin taistelun aikana tai välittömästi sen jälkeen käsky, jonka nojalla perustettiin salainen tuomioistuin, joka sitten langetti kuolemantuomioita 20. Prikaatin Viipurista paenneille sotilaille, joiden ruumiit sitten olisi Huhtiniemeen haudattu. Toistaiseksi tilanne on kuitenkin vielä se, että yhtään liittymäkohtaa näiden neljän välillä ei ole pystytty todistamaan, ja että yksittäisten kohtien suhteen on vielä paljon epäselvää. 11 nyt löydetyn vainajan alkuperän selviäminen vastaa epäselviin kysymyksiin vain ensimmäisen kohdan osalta, muut suuret kysymykset jäävät yhä avoimiksi.

Kävin asiasta Teloitetut-kirjan toisen kirjoittajan ja asiaa viimeisen 10 vuoden ajan ansiokkaasti julkisuudessa pitäneen toimittaja Antti O. Arposen kanssa sähköpostivaihtoa. Hän kiteytti asian tämän hetkisen tilanteen osuvasti:

Huhtiniemi on mielenkiintoinen paikka. Sieltä löytyy maan alta keskeltä
metsää kuolleita ihmisiä aina kun kaivetaan. Minä toivon, että
maastotutkimuksia jatketaan ensi kesänä. Huhtiniemi on useiden hehtaarien
laajuinen alue ja nyt on tutkittu noin 6x6 metriä.

Viime päivien uutisoinnin mukaan valtiovallankin taholta on nyt pohdittu mahdollisuuksia saada rahoitusta jatkokaivauksille. Kaivausten jatkamisen lisäksi olisi myös ryhdyttävä toimiin vastausten saamiseksi yllämainittuihin kohtiin 2, 3 ja 4. Tutkimustiedolle on tilausta.

Suomalainen teloituskäsky

Torstaina ilmestyneessä Seura-lehdessä koko sivun valokuvina julkaistut Sota-arkiston asiakirjat kesäkuulta 1944 osoittavat, etteivät puheet Karjalan kannaksen selusta-alueella toimeenpannuista rintamakarkurien myöhemmin salatuista kuolemantuomioista ole olleet pelkkiä huhuja. Se, liittyykö asia Huhtiniemen hautalöytöön, on tietysti toinen kysymys, mutta hämmästyttävällä prosentilla ovat vuosikymmeniä Lappeenrannassa liikkuneet huhut nyt alkaneet osoittautua todellisuuspohjaisiksi. Ensin löytyi leirintäalueelta vainajia juuri sieltä, mihin perimätieto kertoi heitä haudatun, nyt taas käy selväksi se, että määräys karkurien ampumiseen tuli jo kahta viikkoa ennen kuin laki tällaiset toimet salli ja että tämä määräys tuli päämajasta korkeimmalta mahdolliselta taholta.

Kesäkuun kahdentenakymmenentenä, Viipurin menettämisen päivänä, lähti päämajasta yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichsin allekirjoittama sähke Kannaksen armeijan komentaja K.L. Oeschille, III Armeijakunnan komentaja Hjalmar Siilasvuolle, IV Armeijakunnan komentaja Taavetti Laatikaiselle ja V Armeijakunnan komentaja Antero Svenssonille, kotijoukkojen komentaja Lauri Malmbergille ja Erillisen Sotapoliisiosaston komentajalle. Sähke kokonaisuudessaan siteerattuna sisälsi seuraavaa (lihavoinnit omiani):

Ylipäällikkö on käskenyt, että kaikki rintamalinjojen takana kiinnisaadut sotilaskarkurit, myöskin ne, jotka on sotilasviranomaisten toimenpiteestä passitettu vankiloihin, on viipymättä palautettava a.o. yhtymänsä henkilötäydennyskeskukseen taikka, ellei henkilötäydennyskeskus ole selvillä, HTK 1:een. Täällä on PM:n käskyn No 735/Järj.2/sal./12.8.1941 mukaisesti karkurille selitettävä, että hän on tehnyt raskaan rikoksen sekä käskettävä häntä viipymättä palaamaan yksikköönsä. Mikäli karkuri tottelee käskyä, on häneen nähden meneteltävä niinkuin mainitussa käskyssä on määrätty. Jos karkuri sitävastoin kieltäytyy käskyä noudattamasta eikä ota toistetustakaan käskystä ojentuakseen, on hänet pakkokeinoin, tarpeen tullen ankarintakin aseellista pakkokeinoa käyttäen, palautettava järjestykseen.
Henkilötäydennyskeskuksesta edellä mainituin tavoin joukko-osastoon palautetuista karkureista on ilmoitettava viipymättä valvovan sk.piirin esikunnalle. Aseellista pakkokeinoa käytettäessä henkensä menettäneistä on ilmoitettava heti yksikköön 1018/J0. Kpk.

Yleisesikunnan päällikkö
Jalkaväenkenraali E. Heinrichs

Kova määräys herätti ainakin IV Armeijakunnassa halun varmistua sen oikeasta tulkinnasta. IV Armeijakunnan sotapäiväkirjan mukaan varmistus saatiin sekä päämajan komento-osastolta että sen oikeudenhoitotoimistosta (lihavoinnit taas omiani):

Kello 10.00
Saatuaan PM:n sähkeen No L10889/19/Järj.2. 20.6.44 tiedusteli kapt. Rautapää Kom.7:stä miten käskyä on käytännössä sovellettava ja sai kapt. Franckilta selityksen käskyn tarkoituksena olevan, että kaikki HTK 1:een toimitetut karkurit, jotka ilmoittavat palaavansa yksiköihin on kuulustelujasuorittamatta niihin toimitettava kun sensijaan ne jotka kieltäytyvät yksiköihinsä palaamasta on ammuttava. Käskyssä viitatussa PM:n kirjelmässä No 735/Järj.2/12.8.41 määrättyä menettelyä ei ole nykytilanteessa noudatettava.

Kello 14.30
Kapteeni Partanen (Järj.2) ilmoitti puhelimitse, että mainitulla sähkeellä annettu käsky on niin ymmärrettävä, että kaikista karkaamistapauksista on laadittava ainakin lyhyt ilmoitus joka karkurin mukana on toimitettava yksikköön ja jonka perusteella myöhemmin voidaan toimittaa tarkemmat tutkimukset asiassa. Myös hän vahvisti käskyn tarkoituksena olevan, että palveluksesta kieltäytyvät karkurit on ammuttava sekä että PM:n kirjelmässä 735/Järj.2/12.8.41 annettuja määräyksiä ei sellaisenaan noudateta.

Tämän jälkeen asiakirjalöydöt tehneen ja Seuran jutun kirjoittaneen Juhani Tasihinin kuvaus tapahtumista muuttuu lähdepohjaltaan ohuemmaksi, sillä tästä eteenpäin hän viittaa joko Lappeenrannan väitetyn pikaoikeuden tuomarin Toivo Tapanaisen omiin asiakirjoihin tai häneltä toisen käden suullista reittiä kulkeutuneisiin kertomuksiin. Näiden mukaan päämajan lähetti nouti hänet kotoaan Lappeenrannasta 23.6. ja kuljetti autolla Imatran valtionhotelliin kokoukseen, johon Tapanaisen lisäksi osallistuivat kenraalit Heinrichs, Oesch ja Svensson. Tässä kokouksessa Heinrichs ilmoitti Mannerheimin kantana olevan, että karkureita oli kohdeltava mahdollisimman ankarasti. Esimerkkinä Mannerheim oli Tasihinin mukaan käyttänyt Viipurin lähes taistelutta viholliselle antanutta 20. Prikaatia. Kokous päätti perustaa sotilasoikeuden ja nimetä Tapanaisen sen tuomariksi. Hän sai Imatralla myös karkureiden nimilistan. Tapanaisen mukaan jo seuraavana päivänä (24.6.) pidettiin ensimmäinen istunto, jossa tuomittiin kuolemaan viisi karkuria.

Oli tämä kuvaus Imatran valtionhotellin kokouksesta sitten totta tai ei, päämajan ennen kuolemantuomioiden jakamisen mahdollistanutta lakia antama määräys karkurien ampumisista joka tapauksessa on nyt riittävin dokumentein vahvistettu tosiasia. Jatkosodan historiankirjoitukseen liittyvistä henkisistä painolasteista ja poliittisista latauksista kertoo omaa kieltään se, että kyseisiin asiakirjoihin ovat ennen Tasihinia varmasti törmänneet useatkin tutkijat, jotka kuitenkin ovat päättäneet jättää niiden sisältämän informaation julkistamatta. Se, että Heinrichsin allekirjoittamasta sähkeestä on myöhemmin yliviivattu sanat "Ylipäällikkö on käskenyt, että" on pelkkä jälkikäteinen tökerö yritys kiistää se itsestään selvä asia, että näin kovan linjan määräyksen oli tultava aivan ylhäältä saakka eli Mannerheimilta.

Heinrichsin allekirjoittamassa sähkeessä määritelty karkureihin suhtautumisen linja oli samalla kertaa sekä lievempi että armottomampi kuin ennen. Tämän jälkeen yksiköihinsä palaamaan suostuvaiset karkurit säästyivät karkuruudesta aiemmin seuranneelta kuulustelurumbalta ja vankeudelta, mutta niin säästyivät palveluksesta kovistelun jälkeen kieltäytyvätkin: heidät ammuttiin.

Tasihin ei pyri jutussaan sijoittamaan tätä käskyä laajempiin yhteyksiinsä, mutta niin on syytä tehdä sen ymmärtämiseksi, miksi tällainen aiemmasta menettelytavasta radikaalisti poikkeava käsky annettiin juuri 20.6. Neuvostoliitto aloitti massiivisen ylivoiman tukeman suurhyökkäyksensä Karjalan kannaksella 9.-10. kesäkuuta. Suomalaisten ensimmäinen puolustuslinja murtui lähes välittömästi ja toinenkin, ns. VT-linja, jouduttiin jättämään jo 15.6. Tämän jälkeen Mannerheim teki strategisen päätöksen Laatokan pohjoispuolisen alueen tyhjentämisestä ja siellä olleiden joukkojen mahdollisimman nopeasta siirtämisestä kannaksen taisteluihin.

Tavoitteeksi tuli pysäyttää perääntyminen Viipuri-Kuparsaari-Taipale – eli ns. VKT-linjalle. Saksalta pyydettiin lisää sotilaallista apua heti hyökkäyksen alettua ja Hitler lupasikin apua tulevan niin kauan kuin taistelua jatketaan. Rintamatilanne kuitenkin pysyi kriittisenä, ja 19.6. Mannerheim lähetti Hitlerille lisäavunpyynnön. Poliittinen johto oli jo valmistellut hallituksenvaihdosta ja rauhantarjouksen esittämistä Neuvostoliitolle, mutta nyt Mannerheim kehotti sitä pidättäytymään kaikista sen suuntaisista toimista.
Illalla 19.6. Heinrichs alleviivasi rintamatilanteen kriittisyyttä Saksan armeijan Mikkelissä toimineelle edustajalle kenraali Waldemar Erfurthille. Mikäli VKT-asema ja sen takana sijaitseva Salpa-linja nyt murtuisivat, saattaisivat neuvostopanssarit olla Mikkelissäkin muutamassa tunnissa. Päiväkirjassaan Erfurth kuvasi Heinrichsin epäilleen Suomen mahdollisuuksia selvitä sodasta ilman apua, naurahtaneen heikosti ja todenneen: "On kyllä olemassa ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että Suomi käy omaa sotaansa". Erfurth välitti Mannerheimin lisäavunpyynnön välittömästi Saksan päämajaan. Seuraavana aamupäivänä, odoteltaessa Hitlerin vastausta pyyntöön, "masentuneelta vaikuttanut" Heinrichs valitteli Erfurthille tilanteen erityisesti Viipurissa olevan hyvin uhkaava.

Alustava ilmoitus Hitlerin suostumisesta saatiin jo aamupäivän aikana, joskaan ei vielä virallista vahvistusta. Saksan diktaattori oli päättänyt lähettää Suomeen yhden rynnäkkötykkiprikaatin (303.), yhden jalkaväkidivisioonan (122.) ja yhden Stuka-laivueen sekä huomattavoa määriä kriittisimmin tarvittavaa sotamateriaalia, mm. lähipanssarintorjunta-aseita ja käsikranaatteja . Samalla hän määräsi kiirehtimään kaikkia asetoimituksia Suomeen ja käyttämään niihin rahtilaivojen ohella myös sotalaivastoa, jota saatiin myös Suomen puolustusta vahvistamaan (kevyitä taistelualuksia, kuusi sukellusvenettä, raskas risteilijä Prinz Eugen saattoaluksineen ja ilmatorjuntaristeilijä Niobe). Hitler ilmoitti päätöksestään Suomen päämajalle, mutta korosti VKT-linjan pitämisen olevan avun ehtona. Tämän linjan menettäminen olisi Hitlerin näkemyksen mukaan sinetöinyt Suomen kohtalon ja tehnyt turhaksi maan enemmän auttamisen.

Iltapäivän mittaan käynnistyivät Viipurissa kaupungin nopeaan menettämiseen vain muutamaa tuntia myöhemmin johtaneet tapahtumat. Koviin taisteluihin tottumattoman, Itä-Karjalasta vain päivää aiemmin saapuneen 20. Prikaatin miehet jättivät asemansa joukoittain ja lähtivät perääntymään kohti kaupungista pois johtavaa siltaa, eivätkä johtavat upseerit yrityksistään huolimatta saaneet tätä massapakoa pysäytetyksi. Taistelu Viipurista hävittiin jo ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan.

Karkurien teloituskäsky lähti päämajasta, kun Viipurin taistelu oli jo loppuvaiheessa. Päämaja oli saanut tiedon 20. Prikaatin sotilaisiin tarttuneesta pakokauhusta ja sitä seuranneesta joukkopakenemisesta. Holtiton perääntyminen oli saatava loppumaan keinolla millä hyvänsä, sillä Viipurin menettäminen vaarantaisi koko VKT-linjan, jonka pitämisen Hitler siis oli Saksan avun ehdoksi asettanut. Myös kansan parissa oli hyvin laajalle levinnyt se käsitys, että mikäli Viipuri menetettäisiin, olisi koko kansakunta mennyttä. Toisin sanoen oli tullut aika ottaa käyttöön kaikkein kovimmat ja radikaaleimmat otteet, koska tämän jälkeen sekään ei enää välttämättä auttaisi.

Tässä tilanteessa päämaja päätti antaa Karjalan kannaksen komentajille valtuutuksen ja määräyksen karkurien teloittamisesta. Kuten nähdään, Mannerheimilla ja Heinrichsilla oli ratkaisulleen painavat perusteet, eivätkä he varmasti tehneet päätöstään kevyesti ja varsinkaan kevein mielin. Karkureita ei myöskään määrätty suoralta kädeltä ammuttavaksi, vaan heille tarjottiin mahdollisuus välttää rangaistus palaamalla yksikköönsä. Silti on todettava, ettei asia todellakaan ole Suomelle kunniaksi. Viime kädessä kyse oli oman maan kansalaisten, olkoonkin että yhteisen taistelun hylänneiden ja isänmaallisista velvoitteistaan kieltäytyneiden, surmaamisesta.

Samoihin aikoihin kun teloituskäsky lähti, totesi presidentti Ryti Helsingissä edeltäjäänsä P.E. Svinhufvufia mukaillen Saksan lähettiläs Wipert von Blücherille, että hän uskoi Suomen selviytyvän uhkaavasta tilanteestaan "Jumalan ja Hitlerin avulla".

Annetaan viimeinen puheenvuoro raskautetuille itselleen. Mannerheim toteaa muistelmissaan (joiden jatkosotaa käsittelevän osan todellisuudessa kirjoitti Heinrichs, joskin marsalkan ohjeiden ja hyväksynnän mukaisesti) Viipurin kukistuneen "lyhyen taistelun jälkeen, joka ei kovuudeltaan ollut verrattavissa tuosta vanhasta kaupungista talvisodan viimeisinä päivinä käytyihin kamppailuihin". Mannerheim toteaa kaupungin menetyksen olleen "joukkojen taisteluhengelle ankara isku" ja merkinneen puolustusstrategisesti tärkeän tukikohdan, jonka olisi pitänyt pystyä pitämään puolensa vahvemmillekin vihollisvoimille, menettämistä. Viipurin jälkeen vihollinen ei kuitenkaan onnistunut yrityksistään huolimatta pääsemään eteenpäin kiitos 10. Divisioonan ja 17. Divisioonan luoman lujan puolustuksen. Sen laajemmin Mannerheim ei perääntymisen pysähtymisen ja taisteluhengen lujittumisen syitä ja taustoja valota. (Mannerheim: Muistelmat II, s. 447)

Heinrichs ei kirjoita Mannerheim-elämäkerrassaan Viipurin menetyksestä puolta lausettakaan, mutta nyt käsiteltävän asian kannalta ehkä relevantimpi onkin hänen seuraava kuvauksensa Mannerheimista:

Mannerheim tunsi sodan. Hänelle olivat tuttuja sotilaitten kivut ja koettelemukset. Mutta ei kovan todellisuuden tunteminen eikä hänen oma myötätuntonsa rintamasotilasta kohtaan pehmittänyt häntä. Ei tapahtunut niinkään harvoin, että hän vaati mahdotonta saavuttaakseen suurimman osan siitä, mikä oli mahdollista. Hän oli kova johtaja. (Heinrichs: Mannerheim Suomen kohtaloissa II, s. 370)

Muina lähteinä:
Jokisipilä: Aseveljiä vai liittolaisia? Suomi, Hitlerin Saksan liittosopimusvaatimukset ja Rytin-Ribbentropin sopimus. SKS 2004.

Tasihin, Juhani: Muuttaako asiakirjalöytö sotahistoriaa? Seura 43/2006.

Jatkosodan teloitukset

Huhtiniemen tapaus on vienyt mennessään, kun asiaa ryhtyi tarkemmin seuraamaan. Väitöskirjassani Aseveljiä vai liittolaisia? (SKS 2004) pyrin kääntämään kaikki kesän 1944 kivet poliittisen historian alalta, mutta enemmän sotilasalaan kuuluvana nämä pikaoikeudet menivät aiheeni ulkopuolelle. Nyt asiaa pengottuani havaitsen, että näiden kahden väliltä voisi löytyä tiiviskin liittymäkohta.

Kirjailija Paavo Haavikko on kirjassaan Päämaja. Suomen hovi pohtinut Viipurin menetystä ja esittänyt, että Viipurin taistelun kadonneiden suuri lukema (1300) viittaisi juuri siihen suuntaan, että jossain rintaman takana on ollut salainen pikaoikeus, jonka teloittamiksi ja kätkemiksi mahdollisesti suurikin osa näistä kadonneista on joutunut. Yhtenä aihetodisteenaan Haavikko käyttää pääministeri Edwin Linkomiehen muistelmateoksen Vaikea aika kuvausta, jossa Linkomies kertoo Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) kansanedustaja Bruno Salmialan puhelinkeskusteluista, joita valtiollinen poliisi tarkkaili. Ko. kohta on seuraavanlainen (s. 342, lihavoinnit omiani):

Sama Salmiala, jonka temperamentti oli sairaalloisen aaltoileva, sitten taas "ryhdistäytyi" suoritettuaan käynnin Saksan lähetystössä. Siellä näet hänelle vakuutettiin, että Saksa kyllä auttaa Suomea, kunhan vain hallituksessa pannaan toimeen sen mielen mukainen "remontti". Tämän johdosta Salmialan mieliala muuttui eräällä tavalla hurjistuneeksi. Puhelinkeskusteluissa, joita sain luettavakseni, hän vaati sotatuomioistuimen asettamista käsittelemään Kannaksen armeijan kenraalien laiminlyöntejä sekä kuolemantuomioiden langettamista. --- Kutsuin Salmialan näiden puheluiden johdosta luokseni --- sain hänet itsensä esittämään ajatuksen sotatuomioistuimista, minkä jälkeen osoitin hänelle, kuinka harhautunut hänen ajatuksensa oli ja kuinka vaarallista olisi esittää tällaisia vaatimuksia vallan riippumatta siitä, että laiminlyöntejä varmaan oli tapahtunut.

Linkomies ei täsmennä, minkä takia se, että Salmiala tällaisia vaatimuksia esitti, oli niin vaarallista. Olisiko syynä voinut olla se, että Linkomies tiesi asiasta jotain tarkempaa? Haavikko joka tapauksessa on kirjassaan tehnyt sen johtopäätöksen, että Saksa, jonka ulkoministeri Ribbentrop samoihin aikoihin kävi Helsingissä ajaakseen liittosopimusvaatimuksen läpi, oli vaatinut kuolemantuomioiden käyttöönottoa perääntymisen pysäyttämiseksi VKT-linjalle. Tämän linjan pitämisen oli Hitler asettanut Saksan aseavun ehdoksi. Samalla tavoin kuin Ribbentropin vaatimukseen erillisrauhan kieltävän sitoumuksen antamisesta, suomalaiset päättivät suostua tähänkin pitääkseen rintamatilanteen kannalta elintärkeät sotamateriaalitoimitukset käynnissä. On syytä vielä korostaa, että kyseessä on Haavikon oma päätelmä, jonka tueksi hän ei pysty esittämään lähdemateriaalia.

Rintamatilanteen vakavuutta ja perääntymisen pysäyttämisen ensisijaisuutta kuvastavat hyvin Mannerheimin 19.6. Karjalan kannaksen joukkojen komentajille antaman käskyn sanavalinnat:

Armeijamme asettuessa puolustukseen ns. VKT-linjalle on aika panna sulku vihollisen maahantunkeutumiselle. Tämän vuoksi vaadin, että linjalla suoritetaan jyrkkää torjuntataistelua. Kiinnitän erikoista huomiota siihen, että tämän aseman murtuminen ratkaisevalla tavalla tulisi heikentämään puolustusmahdollisuuksiamme ja täten asettamaan maamme ja kansamme kohtalon vaaranalaiseksi. Olen tietoinen siitä, että tämän aseman rakennustyöt ovat olemattomia tai aivan alkuasteella, mutta luotan siihen, että suomalainen sotilas tarpeen vaatiessa osaa käyttää hyväkseen maastoaan ja sisuaan horjumattoman puolustuksen aikaansaamiseksi.

Käsky ei jätä epäselväksi sitä, että ollaan saavuttu viimeiselle rajalle, tilanteeseen, jossa vaihtoehtoja ei enää ole. Käsky on varmasti aiheuttanut asenteiden kovenemista suhteessa rintamakarkuruuteen. Upseeriston näkökulmasta "hiippareiksi" lähteneet sotilaat tämän jälkeen eivät pettäneet ainoastaan armeijan ja kansakunnan vaan myös ylipäällikkö Mannerheimin luottamuksen.

Mikäli kenttäoikeus Huhtiniemessä tai jossakin muuallakin on juhannuksen 1944 tienoilla jakanut kuolemantuomioita, olisi asia lainsäädännöllisesti ollut yksiselitteisesti laiton. Eduskunta hyväksyi kuolemantuomioiden langettamisen karkureille mahdollistavan lain vasta 4. heinäkuuta. Eräiden tietojen, joita en tähän hätään ehtinyt varmistaa ja joihin siksi on suhtauduttava varauksella, mukaan 23. kesäkuuta, siis päivää Ribbentropin Suomeen saapumisen jälkeen, oli Lappeenrannassa pidetty salainen kokous karkurikysymyksestä. Siihen osallistuivat ainakin yleisesikuntapäällikkö Erik Heinrichs, kenraalit Antero Svensson ja K.L. Oesch sekä oman todistuksensa mukaan Huhtiniemessä sotatuomarina toiminut Toivo Tapanainen. Heinrichs toi kokoukseen Mannerheimin suullisen viestin, jonka mukaan ylipäällikkö halusi karkureita rangaistavan mahdollisimman ankarasti. Kokouksessa päätettiin perustaa tarkoitusa varten erillisen salaisen kenttäoikeuden. Sen jälkeen, kun teloitukset salliva laki 4.7. oli hyväksytty, annettiin karkureille 76 kuolemantuomiota, joista 46 ehdittiin teloittaa ennen sodan päättymistä.

Mikäli on totta, että Huhtiniemessä toimi armeijan johdon ei vaan siunaama vaan jopa perustama salainen pikaoikeus, joka toimeenpani teloituksia ja kuoppasi oman maan kansalaisia salahautoihin kuin kulkukoiria, natisevat jatkosodan moraalista tahrattomuutta korostavat tulkinnat perusteitaan myöten. Viipurin menetys tunnetusti oli suurhyökkäyksen henkinen taitekohta, jonka jälkeen viimeistään ymmärrettiin, että nyt on koko kansakunnan kohtalo vaakalaudalla. Olisiko tämä katkera menetys saattanut laukaista armeijassa kaupungin menettäneisiin osastoihin kohdistuneen joukkokosto-operaation? Jos näin kävi, mitä se kertoo armeijan moraalisista ja eettisistä standardeista?

Sodanaikainen oikeudenjakaminen ylipäätäänkin on sellainen kysymys, jolla ei oikein ole ollut tilaa virallisessa historiankirjoituksessamme. Kysymys ei ole aivan pieni, sillä vuosina 1939-1946 sotatuomioistuimissa tuomittiin kuolemaan 681 henkilöä, joista 528 teloitettiin. Vankeudessa lyhyempiä tai pidempiä aikoja ehti istua peräti 31 000 sotilasta. Hyvä aloituskohta aiheesta kiinnostuneelle on Paavo Alkion Sotatuomarin päiväkirjat (toim. Erkki Rintala, Ajatus Kirjat 2003), jossa rintamalla toiminut tuomari pohtii kokemuksiaan. Alkion mukaan sotaväen rikoslain tulkitseminen oli jatkuva kiistanaihe hänen ja sotilaiden välillä, upseerit kun usein mielsivät voivansa käyttää lakia mielin määrin käskyjensä noudattamisen varmistamiseen. Kuvaillessaan sotilaiden intoa jakaa rangaistuksia Alkio käyttää termiä "nappi-otsaan-vaan-teoria".

Hyvin hämäriä ovat tiedot myös niistä välittömistä teloituksista, joita upseerit taistelutilanteessa panivat rintamalla täytäntöön. Tällaisia oikeudellisesti hyvin tulkinnanvaraisia teloituksia tapahtui varsinkin suurhyökkäyksen aikana, ja upseeristolla oli niihin tiettyjen ehtojen täyttyessä myös oikeus (ainakin armeijan sisäisten ohjeiden mukaan), jotta niskuroinnin leviäminen laajemmalle ja yleisen kurin romahtaminen saataisiin estetyksi. Tällaisessa tilanteessa upseeri yksinkertaisesti käytti hänelle suodun kurinpitovallan kaikkein äärimmäisintä muotoa. Tällaisistakaan teloituksista en ole nähnyt juurikaan puhuttavan tai kirjoitettavan.

Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan alkuperäiseen käsikirjoitusversioon sisältyy kaksi pikateloituksia käsittelevää kohtaa, jotka kustantaja määräsi poistettavaksi ennen teoksen julkaisua. Nämä kohdat näkivät päivänvalon siinä vaiheessa, kun alkuperäinen käsikirjoitus julkaistiin kirjana nimellä Sotaromaani. Vaikka tapahtumia ei ole päivätty, pystyy ne ajoittamaan Itä-Karjalan tyhjentämisen päiviin kesäkuun jälkipuoliskolle. Siteerataan sensuroitua Linnaa (s. 413-414):

Tuomiopasuuna soi.
Suomen armeija sai selkäänsä. Pettyneenä, tai oikeammin petettynä, vailla toivoa ja uskoa se vetäytyi tehden halutonta vastarintaa. Kauan aikaa oli sen kivijalka murentunut, ja nyt romahti kaikki. Sitä oli opetettu vain halveksimaan vihollistaan, pitkään aikaan ei oltu kehotettu edes kunnon vihaan. Kun meidän poikamme ohimennen pyyhkäisevät Suomi-konepistoolilla, niin sillä sellaiset tilanteet selviävät.
Jälleen tarvittiin pikaoikeutta. Upseerit saivat luvan ampua pakenijoita. Toinen toistaan lapsellisempia toimenpiteitä keksittiin tilanteen pelastamiseksi.

Toisessa poistetussa kohdassa (s. 428) vänrikit Koskela ja Kariluoto keskustelevat rintamatilanteen katastrofaalisuudesta seuraavasti, Koskela aloittaa:

- Ei se muutamien syy ole. Kautta linjan on ollut vikaa... Maailmanlopun työ on toi ampuminen.
- Onko sellaista tapahtunut paljon?
- En ole nähnyt, mutta kuullut olen. Enkä minä epäile. Ampuminen käy vain armeijoissa, joissa sellaisella on vanhat juuret. Tällainen umpimähkäinen hätäkeino ei muuta kuin pahentaa asiaa. Miehet tietävät hyvin, ettei syy ole heidän ja laskeevat tuollaset teot murhiksi...
Koskela oli vähän aikaa äänetön ja jatkoi sitten pingoitetun rajusti:
- Ja sitä se onkin. Ei se muuta olekaan.

Tuntemattoman julkaistusta versiosta siivottiin aika tarkkaan pois suurin osa armeijan johtamiseen, maan ulkopolitiikan hoitoon ja jatkosodan laajempaan ideologiseen taustaan liittyvä arvostelu. Se, että teloituksista kertovat kohdat sensuroitiin, lienee osoitus siitä, että kustantaja teki teloitusten laillisuudesta saman johtopäätöksen kuin Koskela.

Elämää juoksuhaudoissa

Suomen toisen maailmansodan historiaa ja sotahistoriaa kohtaan tunnettu mielenkiinto ei osoita pienimpiääkään laantumisen merkkejä. Toisaalta Lappeenrannan Huhtiniemen hautakaivaukset ja niiden ympärillä vellova keskustelu mahdollisista kesällä 1944 suoritetuista teloituksista osoittavat, että nyt alkaa löytyä valmiutta käsitellä myös kansallisen sotamenneisyyden synkimpiä puolia. Tämä todistaa, ettei parin vuoden takainen osittain hyvinkin hurmahenkinen torjuntavoittomuistelu sen paremmin kuin puolitoista vuotta sitten käyty erillissotakeskustelu onnistuneet häivyttämään ainakaan kaikkien mielistä sitä tosiasiaa, että sota jokaisessa muodossaan edustaa yleisinhimillistä tragediaa.

Jos nyt kävisi ilmi, että Lappeenrannan vainajat ovat kesänä 1944 kenttätuomioistuimen pikakäsittelyn nojalla kuolemantuomion saaneita suomalaisia sotilaita, herättäisi se monia sellaisia kysymyksiä, jotka jatkosodan sankarillisuutta yksiulotteisen kiiltokuvamaisesti korostavan vallitsevan näkemyksen kannalta olisivat hyvin kiusallisia. Jos teloituksia tehtiin, kuka antoi käskyn ja ketkä kaikki asiasta tiesivät? Kuinka laajalle ulottuu vastuun ketju ja oliko tapauksia Lappeenrannan lisäksi muitakin?

Toisaalta ehrnroothilaisella "me voitimme sittenkin" -tulkinnalla näyttää menevän hyvin silläkin. Suomen Sotilas, maamme vanhin sotilasalan aikakauslehti, järjestää yleisöäänestyksen siitä, kuka oli Mannerheim-ristin ritareista kaikkein rohkein. Lehden päätoimittaja Jaakko Puuperän mukaan idea kilpailuun tuli suuren suosion saavuttaneista Suurin Suomalainen ja Satusuomalainen -äänestyksistä. Asiaan sopivalla tavalla äänestys päättyy talvisodan alkamisen vuosipäivänä 30.11. ja tulokset julkaistaan itsenäisyyspäivänä. Äänestämässä voi käydä kilpailun omilla nettisivuilla, ja tuloksia odotellessa voi käydä lukemassa lehden nettiversiosta vaikkapa saksalaisvalmisteisen Leopard 2 A4-taistelupanssarivaunun koeajon.

Saksa Snellman kirjoitti asiasta tämän päivän Hesarissa asian ytimeen menevällä otsikolla "Rölli-peikko Raatteen tiellä". Kun suomalainen sotamenneisyys alkaa pikku hiljaa muuttua historian alaluvuksi siinä kuin muutkin taakse jääneet ajanjaksot, voidaan Marskin ritareistakin tehdä tällä tavoin "viihdesankareita, joista äänestetään kuin Big Brother -kilpailijoista". Ajatelkaapa, mitä olisi tapahtunut, jos tällaista äänestystä olisi yritetty vaikkapa 1970-luvun YYA-Suomessa. Kuka antaa parhaat kasvot sanonnalle "yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää", kuka johtaa historiallista plus-miinus-tilastoa veli venäläisen matalaksi panemisessa? Yhtä lailla mahdoton äänestys olisi ollut 1990-luvun patrioottisen hurraa-meiningin ja kyyneltensekaisen isänmaallisen hymistelyn ilmapiirissä. Adolf Ehrnroothin übersotilaalliseen tyyliinsä kipparoimista ritareista tehtiin nationalismin ikoneja ja kansakunnan kunniavanhuksia, joille Neuvostoliiton sukellettua historian roskatynnyriin kiirehdittiin kilvan maksamaan suomettumisen aikana lunastamatta jäänyttä kunniavelkaa. Kyllä siinä takit viuhuivat, kun patrioottisten selkääntaputtelijoiden jono täyttyi vielä 1970-luvulla omien edistyksellisten projektiensa kimpussa ahertaneista hyvien ja luottamuksellisten naapuruussuhteiden aisankannattajista.

Jäämme odottamaan kansallisten rankkausten seuraavia vaiheita, esim. Suurin Suomettunut ja Kasinotalouden Kovimmat Kulutusjuhlijat -äänestyksiä.

Poliisista päivää

Äänestysaktiivisuus kasvaa pikku hiljaa ja aletaan päästä populaatioille, jotka mahdollistavat häpeämättömät yleistykset. Enemmistö Jokisipilä-blogin lukijoista näyttäisi hyväksyvän poliisin taannoiset toimet Asem-demonstraation yhteydessä. Yhdyn heihin siinä, että jos itse lähtisin kaupungille palestiinalaishuivilla naamioituneena pesäpallomaila toisessa ja polkupyörän ketjut toisessa kädessä, en ehkä ihan ensimmäiseksi osaisi maijan ovien heilahtaessa itkeä ihmisoikeuksieni ja sananvapauteni perään. Luulenpa kuitenkin, että kummallakin puolella mellakka-aitaa on ollut yksilöitä, jotka eivät ole panneet homman eskaloitumista kunnon käsirysyksi ollenkaan pahakseen.

Olivatko poliisin toimet oikein mitoitettuja Smash Asem -mielenosoituksen yhteydessä?

Kyllä. Pesäpallomailoin ja ketjuin varustautuneet riehujat saivat tismalleen sitä, mitä tilasivat.
35 (41%)

Ei. Poliisi provosoi rauhanomaisesti alkaneen mielenosoituksen itse väkivaltaiseksi omalla liioitellulla voimankäytöllään.
25 (29%)

Kyllä ja ei. Itse mielenosoitus ei tuollaisia toimia olisi edellyttänyt, mutta kansainvälisen julkisuuden valokeilassa annettuna osoituksena Suomen poliisin kyvystä hallita vihaisia väkijoukkoja ne olivat paikallaan.
25 (29%)

Poliisien väkivaltaisuus on viime aikoina ollut tapetilla muutenkin, mutta jääkiekkokaukaloissa. En tiedä onko kyse relevanttien puheenaiheiden puutteesta vai mistä, mutta jotenkin suhteettomaksi tuo HIFK:n ja Jokerien poliisien, "Nivalan cowboy" Pasi Nielikäisen ja Ryan Vandenbusschen taannoisesta nyrkkisavotasta paisunut kohu on mennyt. Kuten kaikki kunnon julkiset keskustelut Suomessa, tämäkin on polarisoitunut inttämiseksi puolesta ja vastaan. Fasistien rintamaa on johtanut V-koodin (V niin kuin väkivalta!) puolesta lipun salkoon vetänyt Urheilulehden kolumnisti Petteri Sihvonen, kukkahattutätien ja sosiaalitanttojen ykkösketjun staraosastoa puolestaan ovat kunnialla edustaneet kulttuuriministeri Saarela ja torjuvaa suhtautumistaan väkivaltaan muissakin yhteyksissä korostanut valtiovarainministeri Eero Heinäluoma.

Väkivaltaa vastaan pitää taistella, mutta jotenkin en osaa mieltää kiekkokaukaloa siksi paikaksi, josta turpiin mättämisen synkän noidankehän purkaminen olisi loogisista aloittaa. Paikallisen sosiaalipolitiikan laitoksen professori Leo Nyqvist ehti jo Iltalehdessä firman puolesta tutkimustietona ilmoittaa, että kaukalossa väkivaltaan turvautuvat kiekkosankarit syyllistyvät sääntöjen vastaisiin otteisiin myös jään ulkopuolella, ennen kaikkea kotioloissa. En tiedä Leksan metodeista, mutta luulisi SM-liigan pelaajayhdistykselläkin olevan sanansa sanottavana tällaisiin väitteisiin.

Kovaotteisuus ja fyysisyys on lajin historian alkuhämäristä ollut yksi jääkiekon suosion salaisuuksista niin kaukalon kuin katsomonkin puolella. Ihan Petteri Sihvosen "meillä on omat sääntömme ja teemme mitä haluamme" -linjalle ei tarvitse lähteä, mutta pientä asioiden suhteuttamista voitaisiin toisellakin puolella harjoittaa. Aikuiset miehet mätkivät toisiaan (lyöden valtaosan iskuista ohi) vaikeissa asennoissa, huonossa tasapainossa, alla liukas jää ja jalassa luistimet, ja tekevät niin omasta halustaan. Kun toinen putoaa jäähän, seeprat lopettavat touhun. Pukarit saavat sääntökirjan mukaiset rangaistuksensa ja show jatkuu. 13 päivää tapahtumien jälkeen SM-liigan taholta seuroille langetettavat sakkorangaistukset ovat olleet tämän episodin pahin pohjanoteeraus. Ja jos vanhemmat ovat huolissaan jääkiekon tarjoamista roolimalleista, onko niitä sitten pakko hakea sieltä kaukalon suunnalta? Jos joku 15-vuotias jannu haluaa apinoida Jere Karalahtea, väittäisin vahingon tapahtuneen jo aikaisemmin ja peiliin katsomisen syytä löytyvän muualtakin kuin HIFK:n pukukopista.

Irakin vainajat

19. maaliskuuta 2003 presidentti George W. Bush piti kansakunnalle juuri alkanutta Irakin sotaa käsitelleen puheen, jossa hän syytti Saddam Husseinia oman maansa kansalaisiin kohdistuneista hirmutöistä ja lupasi "koalition joukkojen tekevän kaikkensa sen puolesta, ettei viattomia siviilejä vahingoitettaisi". Eilen julkistetussa yhdysvaltalaisen Johns Hopkins –yliopiston terveystieteen laitoksen ja bagdadilaisen Al Mustansiriya –yliopiston tutkijoiden yhteistutkimuksessa todetaan Irakin sodan aiheuttaneen maaliskuun 2003 jälkeen 655.000 kuolemantapausta lisää. Tutkimuksen mukaan hyökkäys on lisännyt kaikkien eri kuolinsyiden, niin väkivaltaisten kuin ei-väkivaltaistenkin, määrää. Ennen sotaa Irakissa kuoli noin 143.000 ihmistä vuodessa. Sen jälkeen tuo lukema on ollut runsaat 201.500 ihmistä, eli vuositasolla ruumiita on tullut 58.500 ja kuukaudessa 4800 enemmän kuin sotaa edeltävinä aikoina. Koko tutkimus, Mortality after the 2003 invasion of Iraq: a cross-sectional cluster sample survey, julkaistiin vertaisarvioidussa terveystieteen kansainvälisessä The Lancet –aikakausjulkaisussa. Vaikka tutkimuksessa esitetyt numerot ovatkin kyselytutkimukseen perustuvia arvioita, on alle kääntämäni tutkimuksen tiivistelmä karua luettavaa.

TIIVISTELMÄ

Tausta
Irakin sodan on raportoitu aiheuttaneen aikavälillä maaliskuus 2003 - syyskuu 2004 lähes 100 000 henkilön lisäkuolleisuuden Irakissa. Tavoitteenamme oli päivittää tämä arvio.

Metodit
Suoritimme vuoden 2006 toukokuun ja heinäkuun välisenä aikana valtakunnallisen otosklustereihin pohjautuvan poikkileikkaustutkimuksen kuolleisuudesta Irakissa. 50 klusteria 16 hallintoalueelta valittiin satunnaisesti. Jokainen klusteri koostui 40 taloudesta. Näistä talouksista kerättiin tieto kuolintapauksista.

Löydökset
Loppuanalyysista karsittiin kolme väärinsijoitettua klusteria; 47 klusterista kerättiin tiedot 1849 taloudesta, joissa asui yhteensä 12.801 yksilöä. Havaintoajanjaksolla raportoitiin 1474 syntymää ja 629 kuolemaa. Hyökkäystä edeltänyt kuolleisuusaste oli 5.5 tuhatta ihmistä kohden (95 % CI 4.3-7.1), verrattuna 13.3 tuhatta ihmistä kohden (10.9-16.1) hyökkäystä seuranneen 40 kuukauden aikana. Arvioimme että heinäkuuhun 2006 mennessä sota oli aiheuttanut Irakissa 654.965 (392.979-942.636) kuolintapausta lisää, mikä vastaa 2.5 % tutkitun alueen väestöstä. Hyökkäyksen alkamisen jälkeisistä kuolintapauksista 601.027 (426.369-793.663) oli seurausta väkivallasta, yleisimmän syyn ollessa eri aseiden tulitus.

Tulkinta
Kuolintapausten määrän kasvun kiihtyminen Irakissa on jatkunut. Koalition joukkojen osuus kuolintapauksista on pienentynyt vuoden 2006 aikana, vaikka niiden reaalimäärä on kasvanut joka vuosi. Asetulitus on yhä tyypillisin kuoleman aiheuttaja, vaikka autopommeista aiheutuvat kuolemat ovat lisääntyneet.

Tutkimuksen johtopäätösluvussa todetaan seuraavaa:

Irakissa, niin kuin kaikissa konflikteissa, sodankäynnin seuraukset lankeavat siviilien kannettaviksi. Vietnamin sodassa kuoli kolme miljoonaa siviiliä, Kongon demokraattisen tasavallan konflikti on aiheuttanut 3.8 miljoonaa kuolemaa; Itä-Timorin konfliktissa arvioitiin kuolleen 200.000 alueen yhteensä 800.000 asukkaasta. Viimeismpien arvioiden mukaan Darfurissa on viimeisten 31 kuukauden aikana kuollut 200 000 ihmistä. Me arvioimme, että Irakissa on kuollut lähes 655.000 ihmistä - 2.5 % koko tutkimusalueen väestöstä. Vaikka tällaiset luvut saattavat olla sota-aikana yleisiä, konfliktin pitkä kesto yhdessä sen vaikutuksien alaiseksi joutuneen väestön kymmeniin miljooniin nousevan määrän kanssa ovat tehneet Irakin sodasta 21 vuosisadan verisimmän kansainvälisen konfliktin, minkä tulisi olla vakava huolenaihe jokaiselle ihmiselle.


Raportti nousi esille myös Bushin eilen pitämässä lehdistötilaisuudessa. Aiheesta sukeutui presidentin ja erään toimittajan välille seuraavaa keskustelu:

KYSYMYS: Kiitoksia, herra presidentti. Takaisin Irakiin. Ryhmä amerikkalaisia ja irakilaisia terveysviranomaisia julkaisi tänään raportin, jonka mukaan 655.000 irakialista on kuollut sodan alkamisen jälkeen. Luku on 20 kertaa suurempi kuin teidän joulukuussa mainitsemanne määrä, 30.000. Haluatteko korjata tai päivittää mainitsemaanne lukemaa, ja pidättekö tätä raporttia uskottavana?

PRESIDENTTI: Ei, en pidä raporttia uskottavana. Eikä pidä kenraali Casey eivätkä myöskään Irakin viranomaiset. Tiedän kyllä, että paljon viattomia ihmisiä on kuollut, ja se vaivaa minua ja tekee minut surulliseksi. Ja osoitan suosiotani irakilaisille heidän väkivallan edessä osoittamastaan rohkeudesta. Olen hämmästynyt siitä, että tässä on yhteisö joka haluaa niin kovasti olla vapaa, että he ovat valmiita -- että on olemassa väkivallan taso jonka he kestävät. Ja nyt on aika Irakin hallituksen tehdä ankarasti töitä turvallisuuden tuomiseksi asuinalueille, jotta ihmiset voivat tuntea olonsa rauhalliseksi.

Ilman muuta tämä on väkivaltaista, mutta tämä raportti on yksi -- he julkaisivat sen ennen kuin, se oli aika lailla -- tutkimusmetodi oli aika lailla epäilyksenalainen. Mutta puhun kenraalin Caseyn kaltaisten ihmisten kanssa ja totta kai Irakin hallituksen kanssa että he antavat raportista lausuntonsa.

KYSYMYS: 30.000, herra presidentti? Pysyttekö oman lukemanne, 30.000, takana?

PRESIDENTTI: You know, minä pysyn lukemassani. Monet viattomat ihmiset ovat menettäneet henkensä -- 600.000, vai mikä heidän arvauksensa nyt olikaan, on vain -- se ei ole uskottava. Kiitoksia.

Vähän ennen tätä keskustelua Bush kuvasi USA:n armeijan viimeaikaisia toimia Irakissa suureksi menestykseksi tyylilleen ominaisilla sanavalinnoilla: "...we're on the move. We're taking action. We're helping this young democracy succeed."

Kauas mopot karkaavat

Aikuiset ihmiset tietysti vastaavat itse puheistaan eikä kukaan ole veljensä eikä edes aviomiehensä vartija, mutta siitä huolimatta en voinut olla tuntematta tiettyä huvittuneisuutta lukiessani eilen kulttuuriministeri Tanja Saarelan aviomiehen, elokuvaohjaaja Olli Saarelan Image-lehden haastattelussa laukomista päättömyyksistä. Ohjaaja Saarelan infantiililla macho-uholla ja "miehisyydellä" kyllästetyt kommentit valtiovarainministeri Eero Heinäluomasta ja kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Kataisesta olivat sisällöltään sellaisia, että harvoin kuulee vastaavia julkisesti esitettyjä ajatuksia aikuisen ja täysjärkisen ihmisen esittäminä. Saarelan mukaan Heinäluoma on "onneton, iso, kaljupäinen ja akkamainen jätkä", jota hänen olisi vaimonsa kannalta epäedullisesti sujuneiden budjettineuvottelujen jälkitunnelmissa tehnyt mieli "täräyttää nokkaan". Kokoomuksen Kataisessa eläinten oikeuksiin militantisti suhtautuvaa elokuvaohjaajaa ärsytti ennen kaikkea tämän majavanmetsästysharrastus: "Raukka majava, voi vittu, minä sanon sellaistakin kaveria".

Huvittavan asiasta tekee tietysti se, että ministeri Saarela on julkisuudessa asettunut mediaväkivallan vastaisen taistelun eturintamaan. Hänen aloitteestaan on laadittu jopa lapsia median kautta tulevalta väkivallalta suojaamaan pyrkivä toimintaohjelma "Mediaväkivalta. Lapset ja media", joka tällä hetkellä on luonnosasteella. Lisäksi Saarela on ottanut kantaa koulujen ja julkisten kirjastojen tietokoneisiin asennettavien internetin sisältöä suodattavien esto-ohjelmistojen puolesta, jotta epätoivottua sisältöä ei sitä kautta tulisi lasten ja nuorten ulottuville. Ministeri Saarela, en malta olla kysymättä, mitä auttaa netin sensurointi, kun perinteisen printtimediankin välityksellä on näin stydiä kamaa saatavilla? SDP:n puoluesihteeri Maarit Feldt-Ranta kiirehti keräämään poliittiset irtopisteet pois. "Kun julkisuuden henkilö julkisesti mässäilee ja herkuttelee väkivallalla, se tekee tavallaan tekemättömäksi ministerien pyrkimykset turvata suomalaista yhteiskuntaa väkivallalta", käänsi Feldt-Ranta puukkoa Saarelan haavassa.

Ministeri Saarela puolestaan sanoutui julkisesti irti miehensä puheista. "Ilmeisesti tällainen urosuhittelu kuuluu joidenkin miesten luonteeseen", totesi ministeri ja tarjosi selitykseksi sitä, että hänen miehensä on "värikäs kielenkäytöltään" ja "verbaalisesti temperamenttinen". Joku toinen olisi voinut käyttää ohjaaja Saarelan puheista jotain värikkäämpää tai temperamenttisempaakin ilmaisua. Samalla ministeri Saarela kyllä katsoi tällaisen esiintymisen sopimattomaksi ja totesi, etteivät tällaiset puheet selittelyillä parane. "Kyllä tässä tapauksessa on mopo karannut käsistä", ministeri pohti.

Sen lisäksi, että ohjaaja Saarela tuli antaneeksi itsestään kuvan 12-vuotiaana 41-vuotiaana, hän osoitti myös täydellisen tietämättömyytensä budjetin tekoon liittyneistä kuvioista. Ainoana ministerinä Tanja Saarela toi hallituksen yhteiseen istuntoon pitkän listan sellaisia asioita, joista hän ei ollut päässyt valtiovarainministerin kanssa sopimukseen. Hän syytti Heinäluoman "likaisten temppujen osastoa" omien aloitteidensa torpedoimisesta, kun hän tosiasiassa oli ylittänyt annetun kehyksen 15 miljoonalla eurolla. Budjettiriihessä hän sai neljä miljoonaa lisää, mutta päätti käyttää ne muualle kuin poliittiseksi kuumaksi perunaksi nousseeseen opintotuen parantamiseen. Jossain nettikeskustelussa vihjailtiin, että lisämiljoonat olisivat menneet Saarelan agendan yläpäässä olleiden tekijänoikeusmaksujen korotuksiin.

Niin tai näin, eduskuntavaalit lähestyvät eikä ministeri-Saarela varmasti olisi tällaista julkisuutta kaivannut. Tilannetta Saarela-Saarela -akselilla ministeriosapuolen näkökulmasta varmasti sopii hyvin kuvaamaan ohjaajaosapuolen erään aiemman aikaansaannoksen nimi, Bad Luck Love...

Pätevää todellisuuspakoa

Miltä kuulostaisi seuraavanlainen menu:

* Mannerheim äärioikeistolaisen Suomen diktaattorina

* Suur-Suomi, jonka itäraja kulkee Vienanlahdesta Laatokkaan sulkien sisäänsä Kuolan niemimaan, Inkerinmaan ja Leningradin

* Ansa Ikonen illallispöydässä natsi-Saksan propagandaministeri Joseph Goebbelsin daamina

* Erik von Frenckellin ilonkyyneleet Helsingin vuoden 1940 olympialaisten avajaisissa

* suomalaisten kommunistien vallankaappaus kesällä 1940 ja sitä seuranneet väestönsiirrot Siperiaan

* Urho Kekkonen sotasyyllisyysoikeudenkäynnin estäjänä

* Neuvostoliitolle kiitollisuudenvelassa ollut presidentti Ahti Karjalainen Suomen puolueettomuspolitiikan uskottavuuden hautaajana 1970-luvulla

* EU:n ulkopuolelle vuonna 1994 jättäytynyt Suomi Pohjois-Euroopan Albaniana

Mm. näitä vaihtoehtoisia tapahtumaskenaarioita esitellään tänään julkistetussa Entäs jos... Lisää vaihtoehtoista Suomen historiaa -teoksessa (toim. MJ ja Mari K. Niemi). EJ I:n saamasta kiittävästä vastaanotosta ja suuresta suosiosta rohkaistuneena Ajatus Kirjat jatkoi valitsemallaan tiellä ja tuotti vuosi sitten julkaistulle kirjalle jatko-osan. Kapakkailtojen tyypillisestä suosikkipuuhasta, jossittelusta, on näin siis saatu aikaiseksi jo kaksi akateemisen historiantutkimuksen pätevyyskriteerit täyttävää kirjaa. Kansainvälisessä historiantutkimuksessa jossittelu eli fiinimmin ilmaistuna kontrafaktuaalinen historia on ollut pop jo 1990-luvulta alkaen, ja nyt vihdoin aletaan olla samalla sivulla myös meillä.

Nyt julkaistu teos sisältää monia todellisia helmiä. Ajatelkaapa vaikkapa professori Osmo Jussilan hahmottelemaa Suur-Suomea, jossa olisi vietetty massiivisia Hitlerin valtaannousun muistojuhlia ja jossa kaikki koululaiset olisivat osanneet Jääkärimarssin sanat ulkoa. Aatteessa vahva suursuomalainen olisi voinut istahtaa vaikkapa Helsingin vanhan kirkon viereisen Adolf Hitler -puiston penkille tutkimaan Mein Kampfin suomenkielistä juhlapainosta. Tai dosentti Maria Lähteenmäen "nyrkin ja hellan välissä" -Suomea, jossa naiset eivät saaneetkaan äänioikeutta vuonna 1906. Aina hilpeä dosentti Vesa Vares puolestaan hahmottelee kolme vaihtoehtoista mallia oikeistodiktatuuri-Suomelle istuttaen Härmän mussolinin paikalle vuorotellen niin Vihtori Kosolan, P.E. Svinhufvudin kuin Mannerheiminkin.

Itse kirjoitin ensimmäiseen EJ-teokseen Suomen toisen maailmansodan aikaisista vaihtoehtoisista todellisuuksista. Esittelin kymmenen keskeistä valintatilannetta ja pitäydyin tiukasti ensimmäisessä valinnassa, ts. en jatkanut vaihtoehtoisen historian hahmottelua kuin muutaman siirron eteenpäin. Osa arvostelijoista piti tätä turhana varovaisuutena. Tällä kertaa minun kohdallani tätä riskiä ei taida olla. Saadakseni Helsingin 1940 olympialaiset järjestetyiksi minun oli nimittäin tapettava Hitler, saatava aikaiseksi rauha Saksan, Englannin ja Ranskan välille, saatava Neuvostoliitto perääntymään Baltiasta ja luopumaan Bessarabiaa ja Bukovinaa koskevista vaatimuksistaan, sekä haalittava kasaan valtavat määrät lyhytkestoista lainarahaa pitääkseni suomalaisten olympiahaaveet elossa talvisodankin ajan. Mutta suomalaisena urheilunationalistina on todettavam että lopputulos kyllä oli vaivan väärti. Kuvitelkaapa itse seuraava näky olympiastadionin avajaisseremoniasta heinäkuun 20. päivältä 1940:

Yleisö kohahti uudelleen, sillä totutusti kisojen virallinen avajaisjulistus kuului isäntämaan valtionpäämiehelle. Tämä oli ollut Helsingissäkin alun perin tarkoitus, mutta parrasvaloja kaihtanut ja sairaalloinen presidentti Kyösti Kallio ei ollut halunnut ottaa tehtävää vastaan. Protokollan mukaan arvojärjestyksessä seuraavana olisi ollut pääministeri Risto Ryti, mutta hänen mielestään tehtävä kuului itseoikeutetusti Mannerheimille, ylivoimaisesti tunnetuimmalle suomalaiselle.

Kun tämä koko läntisen maailman ihailema talvisodan sankarisotilas asteli nyt suoraryhtisenä puhujalavalle, puhkesi yleisö valtaviin, spontaaneihin suosionosoituksiin. Tässä oli mies, joka oli pysäyttänyt Stalinin raakalaismaisen puna-armeijan Euroopan itäisimmän vartiolinnakkeen muurien ulkopuolelle. Mannerheim seisoi pitkän tovin hiljaa ja antoi katseensa kiertää yleisöä. Sitten hän nyökkäsi kevyesti, napsautti kantapäänsä yhteen ja lausui mikrofoniin sanat, joihin purkautui vuosien odotus: "Julistan nykyajan kahdennettoista olympiakisat Helsingissä avatuiksi".

Mitä itse kisoissa ja niiden jälkeen tapahtui, se selviää kirjasta.

Terrorismin tulevat trendit

Tällä viikolla Yhdysvalloissa on kohistu julkisuuteen vuotaneesta tiedustelumuistiosta, jossa todettiin Irakin sodan lisänneen terrorismin todennäköisyyttä. Asiakirja, jonka sisältämiä arkaluontoisia tietoja julkisuuteen vuosi, oli tasaisin väliajoin laadittava ns. kansallinen tiedusteluarvio eli National Intelligence Estimate, joka on yhteenveto USA:n 16 (!) tiedusteluviraston kansallista turvallisuutta koskevista tilannearvioista. Kaikkien tiedusteluelinten yhdistettyyn tiedustelutietoon nojaavaa asiakirjaa pidetään yhtenä tärkeimmistä ja arvovaltaisimmista Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa ohjailevista tulevaisuusennusteista.

Julkisen painostuksen seurauksena kansallisen tiedustelun johtajan (Director of National Intelligence) John D. Negroponten toimisto julkisti pääkohdat arviosta nettisivuillaan. Vaikka asiakirja on puoli vuotta vanha, ovat sen analyysit ja ennustukset mitä ajankohtaisimpia. Julkisuudessa päähuomio on kiinnittynyt nimenomaan avoimiin toteamuksiin Irakin sodasta tulevien terrori-iskujen todennäköisyyttä lisäävänä tekijänä ja uusien terroristijohtajien kasvualustana, mutta asiakirja sisältää paljon paljon muutakin mielenkiintoista. Yksi huomionarvoisimmista seikoista on se, että terrorismin kaikinpuolisen pahuuden alleviivaamiseen sijaan pyritään pohtimaan myös syitä sille tyytymättömyydelle, josta terrorismi versoo: poliittisten uudistusten puute, korruptio, nöyryytyksen ja voimattomuuden tunteet sekä lännen ylivallan uhkaavuus.

Terrorisminvastaisen sodan tulevaisuutta ajatellen dokumentti on synkkää ja ajoittain varsin pelottavaakin luettavaa. Vaikka USA:n tiedustelukoneiston maine on mm. syyskuun yhdennentoista iskujen estämättä jäämisen ja Irakin sodan tueksi esitettyjen, myöhemmin silkoiksi valheiksi osoittautuneiden tietojen vuoksi kärsinyt viime vuosina valtavia kolhuja, lienee näihin arvioihin kuitenkin syytä suhtautua vakavasti. Ovathan niiden takana kuitenkin maailman kalleimman ja mahdollisesti etevimmänkin valtiollisen vakoilukoneiston keskitetyt ponnistukset.

Seuraava poimimani kymmenen pointin lista pistää todella miettimään Irakin ristiretken plus-miinus-saldoa.

1) islamistinen terroristiverkosto sopeutuu vastatoimiin, kasvaa ja leviää uusille alueille

2) uhat moninaistuvat ja iskujen määrä eri puolilla maailmaa lisääntyy

3) on syntymässä uusia hajautettuja ryhmiä ja soluja, joita vastaan on vaikeampaa taistella

4) Eurooppa on terrorismille yhä tärkeämpi alue, ei ainoastaan rekrytointipoolina vaan myös iskujen kohteena

5) taistelu Irakissa toimii esikuvana ja uusien johtajien kasvupaikkana

6) USA:n tulisi tähdätä rauhanomaisen poliittisen aktivismin voimistamiseen muslimimaissa ja islamistisen ideologian vastaiseen propagandaan

7) yksittäisten johtajien nappaaminen ei pysäytä terrorismia, vaan tarvitaan koordinoituja multilateraalisia toimia

8) improvisoidut pommiräjäytykset ja itsemurhaiskut kaupunkialueilla ovat terrorismin lähitulevaisuuden tyypillisin muoto

9) antiamerikkalaisuuden ja globalisaationvastaisuuden voimistuminen saattaa rohkaista myös vasemmistolaisia, nationalistisia ja separatistiliikkeitä lähtemään terrorismin tielle

10) internetin rooli terrorismin apuvälineenä kasvaa, tehden iskuista yhä yllättävämpiä ja niiden toteuttajista vaikeammin jäljitettäviä

Laajempia tietoja kaipaaville alla käännös koko asiakirjasta.

* * * * *

Globaalin terrorismin trendit: vaikutukset Yhdysvalloille.
Päivätty huhtikuussa 2006.
Pääkohdat.

Yhdysvaltojen johtamat terrorisminvastaiset toimet ovat huomattavasti heikentäneet al-Qaidan johtoa ja häirinneet sen operaatioita; tästä huolimatta arvioimme, että yksittäisistä terroristijärjestöistä al-Qaida tulee myös jatkossa muodostamaan suurimman uhan USA:n omaa aluetta ja Yhdysvaltojen ulkomaisia intressejä kohtaan. Arvioimme myös, että globaali jihad-liike – joka pitää sisällään al-Qaidan, siihen liittyvät ja riippumattomat terroristiryhmittymät, sekä nousemassa olevat verkostot ja solut – on leviämässä ja sopeutumassa terrorisminvastaisiin toimiin.

* vaikka emme voi esittää tarkkaa arviota leviämisen laajuudesta, suuri määrä kaikkia lähteitä hyväkseen käyttäviä raportteja osoittaa, että jihadisteiksi itseään määritteleviä aktivisteja, vaikka nämä edustavatkin vain vähäistä osuutta muslimeista, on yhä enemmän ja he ovat levittäytyneet maantieteellisesti yhä laajemmalle alueelle.

* mikäli tämä trendi jatkuu, USA:n intresseihin kohdistuvat uhat niin kotona kuin ulkomaillakin tulevat monimuotoistumaan, johtaen iskujen määrän kasvuun ympäri maailmaa

* suurempi moniarvoisuus ja suuremman vuorovaikutuksen sallivat poliittiset järjestelmät muslimienemmistöissä maissa lievittäisivät joistakin niistä tyytymättömyyden aiheista, joita jihadistit käyttävät hyväkseen. Ajan kuluessa tällainen edistys yhdessä johdonmukaisten ja monipuolisten jihadisti-liikkeiden haavoittuvuuksiin kohdistuvien ohjelmien ja al Qaidaan kohdistetun jatkuvan paineen kanssa saattavat vähentää jihadistien kannatusta

Arvioimme, että globaali jihadisti-liike on hajautettu, vailla yhtenäistä globaalia strategiaa, ja muuttumassa hajanaisemmaksi. Uusien amerikkalaisvastaisten jihadistiverkostojen ja –solujen synty on yhä todennäköisempää. Jaetun tavoitteen ja hajallaan olevin toimijoiden yhdistelmä tulee tekemään jihadistiryhmien löytämisestä ja heikentämisestä tähänastista vaikeampaa.

* arvioimme, että operationaalinen uhka itseradikalisoituneiden (self-radicalized) solujen taholta tulee USA:n terrorisminvastaisten toimien kannalta tärkeämmäksi, erityisesti ulkomailla mutta myös kotimaassa

* jihadistit näkevät Euroopan tärkeänä areenana läntisiä intressejä vastaan tehtäville hyökkäyksille. Ääriainesten verkostot Euroopan laajan muslimiväestön sisällä tekevät rekrytoinnista ja kaupungeissa tapahtuvista hyökkäyksistä helpompia, kuten vuoden 2004 Madridin ja vuoden 2005 Lontoon pommi-iskut osoittivat

Arvioimme, että Irakin jihad on synnyttämässä terroristijohtajien ja –toimijoiden uutta sukupolvea; mikäli jihadistien katsotaan onnistuvan Irakissa, inspiroi se uusia taistelijoita jatkamaan taistelua myös muualla.

* Irakin konfliktista on tullut jihadistien cause celebre, juhlittu voitto, joka synnyttää muslimimaailmassa syvää katkeruutta USA:n sekaantumista kohtaan ja tuo globaalille jihadisti-liikkeelle uusia kannattajia. Mikäli Irakista lähtevät jihadistit itse ja myös muut katsoisivat heidän epäonnistuneen, uskoaksemme kamppailua jatkamaan halukkaita taistelijoita olisi vähemmän

Arvioimme, että liikkeen kasvua ylläpitävät taustatekijät ovat sen haavoittuvuuksia merkittävämmiksi ja tulevat sellaisina myös pysymään tässä arviossa käsiteltynä ajanjaksona.

* jihadistiliikkeen kasvua ruokkii neljä taustatekijää: 1) syvään juurtuneet tyytymättömyyden aiheet, kuten korruptio, epäoikeudenmukaisuus ja Lännen dominoivan aseman pelko, jotka johtavat vihaan, nöyryytykseen ja voimattomuuden tunteeseen; 2) Irakin jihad; 3) todellisten ja määrätietoisten taloudellisten, sosiaalisten ja poliittisten uudistusten hidas vauhti monissa muslimienemmistöisissä maissa; ja 4) erittäin voimakkaat amerikkalaisvastaiset tuntemukset muslimien valtaosan parissa, mitä jihadistit käyttävät hyväkseen.

Samaan aikaan jihadistiliikkeeseen on syntynyt haavoittuvuuksia, jotka täysimääräisesti paljastettuina ja hyödynnettyinä saattaisivat alkaa hidastaa liikkeen leviämistä. Ne pitävät sisällään riippuvuuden muslimeihin liittyvien konfliktien jatkumisesta, jihadistien radikaalin ideologian rajallisen vetovoiman, arvossa pidettyjen maltillisten äänien ilmaantumisen ja etupäässä muslimikansalaisia vastaan käytettyihin väkivaltaisiin taktiikoihin kohdistuvan kritiikin.

* Jihadistien suurin haavoittuvuus piilee siinä, että heidän kannattamansa poliittinen ratkaisu, koko muslimimaailman kattava ultrakonservatiivinen islamilaiseen lakiin pohjautuva hallintomalli, on epäsuosittu muslimien suuren enemmistön keskuudessa. Jihadistien propagandan takaa löytyvän uskonnollisen ja poliittisen pakkopaidan paljastaminen auttaisi synnyttämään jakoviivan jihadistien ja heidän kohdeyleisönsä välille

* viimeaikaiset muutamien huomattavien islamin uskonoppineiden esittämät väkivallan ja uskonnolliset ääritulkinnat tuomitsevat kommentit ovat merkki trendistä, joka saattaisi tasoittaa tietä rakentavan vaihtoehdon kasvulle: rauhanomaiselle poliittiselle aktivismille. Tämä saattaisi johtaa myös laajempien muslimiyhteisöjen johdonmukaiseen ja dynaamiseen väkivallan torjumiseen, vähentäen radikaalien kykyä hyötyä yhteisöjen passiivisesta tuesta. Näin muslimien valtavirrasta tulee terrorisminvastaisen sodan voimakkain ase.

* jihadistiliikkeen leviämisen torjuminen vaatii koordinoituja monenkeskisiä ponnistuksia, jotka menevät huomattavasti terroristijohtajien kiinniottamista tai surmaamista pidemmälle

Mikäli demokraattiset pyrkimykset muslimienemmistöisissä maissa etenevät seuraavan viiden vuoden aikana, poliittinen osallistuminen löisi todennäköisesti kiilaa taipumattomien ääriainesten ja poliittista prosessia paikallisten tavoitteidensa saavuttamiseen käyttämään halukkaiden ryhmien välille. Kaikesta tästä huolimatta tulevat reformit ja potentiaalisesti epävakautta synnyttävät siirtymät luovat jihadisteille uusia tilaisuuksia hyödynnettäväksi.

Al-Qaida, nyt sulautuneena Abu Musab al-Zarqawin verkostoon, hyödyntää Irakin tilannetta houkutellakseen uusia jäseniä ja tukijoita sekä pitääkseen johtajuusrooliaan yllä.

* avainjohtajien, erityisesti Osama Bin Ladenin, Ayman al-Zawahirin ja al-Zargawin, nopea menetys luultavasti aiheuttaisi ryhmän jakautumisen pienempiin osiin. Vaikka samanhenkiset yksilöt yrittäisivät jatkaa tehtävää, näiden avainjohtajien menettäminen kärjistäisi jännitteitä ja erimielisyyksiä. Arvioimme, että tällaiset irralliset ryhmät ainakin jonkin aikaa muodostaisivat al-Qaidaa pienemmän uhan USA:n intresseille.

* mikäli al-Zargawin onnistuisi välttää kiinnijäämistä ja vähentää muslimeihin kohdistuvia hyökkäyksiä, arvioimme, että hän saattaisi laajentaa suosiotaan ja muodostua globaaliksi uhaksi

* irakilaisten suurempi rooli al-Qaidan Irakissa tapahtuvien operaatioiden johtamisessa saattaisi saada ulkomaiset veteraanijihadistit keskittämään ponnistuksensa ulkoisiin operaatioihin. Toiset al-Qaidaan kytköksissä olevat sunnalaiset äärijärjestöt, kuten Jemaah Islamiya, Ansar al-Sunnah ja useat pohjois-afrikkalaiset ryhmät, ellei niitä torjuta, tulevat todennäköisesti levittämään otettaan ja tulevat kykenevämmiksi tekemään useita ja/tai joukkouhreja aiheuttavia iskuja perinteisten toiminta-alueidensa ulkopuolella

* arvioimme, että tällaiset ryhmät eivät ole kotimaalle yhtä vaarallisia kuin al-Qaida, mutta muodostavat vaihtelevan suuruisen uhan liittolaisillemme ja USA:n intresseille ulkomailla. Heidän iskujensa tähtäin tulee todennäköisesti vaihtelemaan paikallisen hallinnon kohteiden ja alueellisten tai globaalien kohteiden välillä.

Arvioimme, että jihadisti-ryhmien enemmistö, sekä hyvin tunnetut että hiljattain muodostetut, tulevat käyttämään improvisoituja räjähdelaitteita ja itsemurhaiskuja pääasiassa siviilikohteita vastaan toteuttaakseen epäsymmetrisen sodankäynnin strategiaansa, ja että ne tulevat yrittämään jatkuvien terrori-iskujen toteuttamista urbaaneissa ympäristöissä. Irakissa kokemusta keränneet taistelijat ovat mahdollisia johtajia näitä taktiikkoja noudattaville jihadisteille.

Samaan aikaan kun Iran, ja vähäisemmässä määrin Syyria, pysyvät terrorismin aktiivisimpina valtiotukijoina, monet muut valtiot ovat kykenemättömiä estämään alueensa tai voimavarojensa käytön terroristien tarkoituksiin.

Yhdysvaltojen ja globalisaation vastainen tunne on nousussa ja ruokkii muita ääri-ideologioita. Tämä saattaa kannustaa joitakin vasemmistolaisia, nationalistisia tai separatistia ryhmiä käyttämään terrorismikeinoja hyökkäyksissä USA:n intressejä vastaan. Internetin aikakaudella radikalisaatioprosessi tapahtuu nopeammin, laajemmin ja anonyymimmin, mikä lisää yllätyshyökkäysten todennäköisyyttä sellaisten tuntemattomien ryhmien taholta, joiden jäseniä ja tukijoita on vaikea jäljittää.

* Me arvioimme, että kaikenlaiset ryhmät tulevat kasvavassa määrin hyödyntämään Internetiä viestintään, propagandaan, rekrytointiin, koulutukseen sekä logistisen ja taloudellisen tuen hankkimiseen.