Across the 110th Street

Palaan takaisin from the land of the free and home of the brave taman viikon lauantaina. Siis pieni mutta uskollinen lukijakuntani laskekaa kymmeneen ja malttakaa, uudet linjaukset mm. Irakin hallitusratkaisusta, USAn bensan hinnankorotuksista, Egyptin terrori-iskuista, HPKn mestaruudesta, NHLn pleijareista ja miksei vahan Major League Baseballistakin jne tulevat muutaman paivan sisaan.

Koskiveneellä globalisaation vuolaassa virrassa

Edellisen kirjoitukseni oheistuotteena syntyi päässäni orastava oivallus siitä, että reagointi ulkoisiin ärsykkeisiin on tupannut noudattamaan Suomessa aina tiettyä kaavaa läpi koko itsenäisyyden ajan. Ensin tapahtuu maailmalla jotain ja sitten Suomessa raavitaan päätä ja mietitään miten suhtautua asiaan. Harkintavaiheen jälkeen osa porukasta on sitä mieltä, että vanhat omat systeemit on nyt kiireen vilkkaa dumpattava yli laidan ja lähdettävä täysin rinnoin sekä mitään kyseenalaistamatta uuden kansainvälisen trendin kuljetettavaksi. Usein on käynyt niin, että alkuvaiheessa tällä ryhmällä on ollut hallussaan myös poliittinen päätösvalta, jolloin on lähes poikkeuksetta ennemmin tai myöhemmin menty kaulaa myöten suohon, vaikka alussa menestystä olisi tullutkin. Konkurssipesästä ja savuavista raunioista ovat sitten saaneet pitää huolta maailman tuuliin varovaisemmin suhtautuvat maltilliset keskitien kulkijat, jotka myös ovat ajan kanssa ahertaen saaneet vauriot korjatuksi.

Vuoden 1918 kuninkaantekijöiden pyrittyä tekemään Suomesta keisarillisen Saksan vasallivaltion, miltä kehitykseltä onneksi meidät Saksan häviö maailmansodassa ja tasavaltalaisten kiihkoton poliittinen realismi pelastivat. 1929-1932 Lapuan liike oli jo henkitoreissaan kituvaa suomalaista kommunismia vainotessaan lähellä saattaa maan samalle oikeistodiktatoriselle tielle, jolle esim. Baltian maat, Romania, Unkari ja Puola lähtivät. Onneksi järki voitti ja liike aikansa riehuttuaan ja muiluteltuaan tukehtui omaan umpimielisyyteensä. 1941 taas oli suuri osa ns. sivistyneistöstä innolla raapustamassa Suur-Suomen piirustuksia hyvän ystävänsä Adolf Hitlerin menestyksen innoittamana, mutta onneksi osa porukasta oli lukenut Mein Kampfistaan muutkin sivut kuin ne joilla ryssää haukuttiin. Sama ilmiö muutettavat muuttaen toistui Kylmässä sodassa; nyt rakkauden ja ihailun kohteena oli suuri ja mahtava iloisten neuvostokansojen perhe ja sen edistyksellinen ideologia, joka tuolloin kelpasi karvoineen monelle sellaisellekin, joka nykyään soisi asian mieluusti jo unohtuvan.

1980-luvulta alkaen ulkopoliittiset tunnukset ovat korvautuneet taloudellisilla, mutta samanlainen oman oikeutuksensa vaihtoehdottomuuden ja kansainvälisen kehityksen luoman pakon retoriikalla perusteleva myllytys on jatkunut. Ensin syöksyttiin juppien johdolla kasinohuumaan ja kulutusjuhlaan, sitten taas oltiin tarjoamassa kansantalouden konkurssitilan lääkkeeksi thatcherilais-reaganilaista matokuuria ja hyvinvointivaltion purkamista. Tämän hetken valintatilanne (tai oikeammin valinnan mahdollisuuden puuttumisen tunnustamisen tilanne) liittyy globalisaatioon haasteisiin vastaamiseen, joka intoilijoiden mielestä onnistuu vain heittäytymällä täysillä mukaan uusliberalistiseen markkinameininkiin.

Joskus olisi paikallaan ottaa laajempi historiallinen tarkastelukulma ja katsoa, kuinka vaihtoehdottomia nämä poliittisina ajolähtötilanteina aikanaan tarjoillut prosessit todellisuudessa olivat. Voisi pohtia esim. sitä, oliko Hitlerin kelkkaan pakko lähteä niin innokkaasti kuin osa suomalaisista lähti, tai sitä, että oliko demokraattisen poliittisen kulttuurin mädättäminen pakollinen hinta maan itsenäisyyden säilyttämisestä Kylmän sodan aikana. Tai vaikkapa sitä, mitä tapahtuisi, jos ei ihan joka asiassa pyrittäisikään olemaan eurooppalainen mallioppilas ja direktiivit ensimmäisenä toimeenpaneva maanosan kovan ytimen edustaja.

Historiaa luovan pohdiskelun resurssina käyttäen voisi esittää ajatusleikin, jossa pieni mutta sisukas Suomi käy maailmanmarkkinoilla omaa erillissotaansa kansallisen itsemääräämisoikeutensa puolesta. Vaikka uusliberalismin hitlerit ja globalisaation stalinit ovat tälläkin kertaa ajaneet Suomen puun ja kuoren väliin, tulisi 2000-luvun ajopuuteorioidenkin vastapainoksi pystyä esittämään ainakin visio koskiveneestä.

100 000 jätkää lapiot kädessä

Lauantai-aamun Turun Sanomat tarjosi suorastaan häiritsevän lukukokemuksen. Ei, kysymys ei ollut urheiluosastolla julkaistusta lähes puolen sivun kokoisesta Hannu Jortikan kuvasta, vaan Metsäteollisuus ry:n toimitusjohtaja, ekonomisti Anne Brunilan haastattelun sekä Åbo Akademin johtamisen ja organisaation professori Alf Rehnin kolumnin yhteisvaikutuksesta. Ennen nykyistä pestiään Brunila toimi valtiovarainministeriön kansantalousosaston ylijohtajana ja oli johtamassa puolitoista vuotta sitten paljon keskustelua aiheuttaneen raporttinsa julkaissutta globalisaatiotyöryhmää. Myös Rehn on työssään perehtynyt syvällisesti globalisaatioon liittyviin kysymyksiin.

Suomalaiset globalisaatiopuheenvuorot ovat usein heikosti argumentoitua vulgaariliberalistista markkinasoopaa, joiden takaa vilkkuu jatkuvasti esittäjänsä ketunhäntä. Maapallon laajuisesta retoriikasta huolimatta globalisaatiopuhe on näille keskustelijoille ennen kaikkea taktinen väline omien etujensa tavoittelussa, esim. teollisuustyönantajalle keino kiristää valtiolta omaa taloudellista kilpailuasemaa helpottavia päätöksiä tai huippuvirkamiehelle oman ministeriön byrokraattisen valta-aseman maksimointia. Maailmoja syleilevistä puheista huolimatta perspektiivi on tiukan kansallinen.

Rankoista puheistaan huolimatta Brunila ja Rehn vaikuttavat olevan aidosti kiinnostuneita Suomi-nimisen subjektin pärjäämisestä kansainvälisessä kilpailussa, ja juuri siksi heidän mielipiteensä herättävät levottomuutta. Kummankin keskeisenä viestinä kun tuntuu olevan, että samalla kuin Suomessa/Euroopassa välttämättömimmätkin yhteiskunnalliset, taloudelliset ja poliittiset uudistukset jämähtävät ja vesittyvät loputtomaan jahkaamiseen ja kiistelyyn, ajaa maailma, ennen kaikkea Aasia ja uuden talouden vetojuhta Kiina, ohitsemme heittämällä. Brunilalta suoraan ja Rehniltä rivien välissä voi lukea ajatuksen siitä, että Suomessa yksi pahimpia kehityksen jarruja on etujärjestöjen tiukka edunvalvontapolitiikka, joka tuottaa yhteiskunnan ja talouden rakenteisiin monenlaista joustamattomuutta, jähmeyttä ja suoranaisia järjettömyyksiäkin.

Itsekin olen sitä mieltä, että ay-liike on ainakin vahvasti osasyyllinen moniin niihin ongelmiin, joita Suomen taloudessa, politiikassa ja yhteiskunnassa laajemminkin tänään kohtaamme. 1900-luvun alusta 1980-luvun loppuun tapahtuneet valtavat parannukset työntekijän asemassa, joissa ay-liikkeellä on ollut ratkaiseva rooli, eivät muuta tätä tosiasiaa. Parannusten ohella tiukka edunvalvontalinja on tuottanut myös hallitsemattomia ja ennakoimattomia sivuvaikutuksia sekä alkuperäisiin hyvää tarkoittaviin aikeisiin nähden täysin päinvastaisiakin lopputuloksia. Lisäksi on ihan paikallaan kysyä, kenen etuja ja millaisilla motiiveilla lamavuosien tuhkasta noussut suomalainen ay-liike ajaa.

Esimerkiksi työttömyyskysymyksen ratkaisussa ay-liike on kaksinkertainen syntinen. Se on osoittanut puuttuvaa tahtoa työttömyyden hoitamisessa ja jättänyt työttömiksi joutuneet (=jäsenmaksuja maksamattomat) työntekijät pitkälti oman onnensa nojaan, paitsi nyt tietysti retoriikan tasolla. Sen lisäksi se joustamattomuudellaan ja linnottautumispolitiikallaan myös osaltaan vastuussa ongelman kärjistämisestä. Samalla kun liike on vieraantunut alkuperäisistä ihanteistaan ja tavoitteistaan, se on valikoinut työvoimasta vain tietyn osan edut ajettavakseen. Se osa työvoimasta, joka ei ole ay-liikkeen omia kriteerejä täyttänyt, on kylmästi rajattu edunvalvontapyrintöjen ulkopuolelle. Kolmikantamenettelyn suomasta vahvasta muodollisesta valta-asemasta huolimatta todellisuus on kuitenkin jo ajanut ay-liikkeen ohi. Kiina-ilmiö on tästä kouriintuntuvin esimerkki.

Siinä missä juoksuhautoihinsa jämähtänyt ay-liike vannoon saavutettujen etujen luovuttamattomuuden nimiin, löytyy janan toisesta päästä SITRAn ja Elinkeinoelämän Valtuuskunnan kaltaisten globalisaatiointoilijoiden joukko, joiden mielestä globaalitaloudessa pärjääminen onnistuu vain uuden talouden pelisääntöjen perinpohjaisen omaksumisen ja niille alistumisen kautta. Tätä nykyä tämä näyttäisi tarkoittavan pelaamista kiinalaisten ehdoilla. Meidän on sopeutettava niin yhteiskuntamme kuin itsemme ihmisinä globaalitalouden armottomaan kilpailulogiikkaan, koska jos emme niin tee, putoamme pois pelistä. Tuore OECD:n koulutustutkimus, jota Suomessa laajasti siteerattiin, oli tästä jälleen kerran hyvä esimerkki. Sen mukaan eurooppalaisia koulutusjärjestelmiä kehitettäessä mallia tulisi ottaa Japanista ja Etelä-Koreasta, joissa tulokset ovat paljon parempia. Globalisaatioretoriikan mukaan olemme nyt ratkaisevan valinnan edessä. Jos valitsemme väärin, toista mahdollisuutta ei tule, ja jos vitkastelemme, jäämme jalkoihin.

Intoilijoiden puheista puuttuu kaksi keskeistä asiaa: harkinta ja realismi. Haluammeko todella lähteä kilpailemaan japanilaisten, eteläkorealaisten tai kiinalaisten kanssa heidän ehdoillaan, jos hintana on 60-80-tuntiset työviikot, työntekijöiden itsemurhina näkyvä omien etujen ja tarpeiden täydellinen alistaminen firman menestykselle ja jo päiväkodista alkava armoton kilpailu paikasta auringosta? Onko tällaiseen oravanpyörään hyppääminen todella ainoa vaihtoehtomme? Eikö meillä todellakaan ole mitään sellaista suomalaista tai eurooppalaista valttikorttia ja erityisosaamista, johon voisimme globaalissa kilpailussa nojata? Ja pitääkö maailma ylipäätään nähdä jonkinlaisena toinen toistaan ylivertaisempien taloussuoritusten urheilukenttänä?

Riippumatta vastauksista edellisiin kysymyksiin voi aivan huoletta todeta, ettei tällainen visio ole realistinen ilman täydellistä suomalaisen yhteiskunnan ja siinä vaikuttavien ihmisten ajattelun remonttia. Alf Rehnin edellämainitussa kolumnissa oli paljon puhuva esimerkki siitä, mitä Kiinassa tehtiin kun paikallinen tienrakennusprojekti uhkasi venyä yli annetun aikataulun. Aikaa oli kahdeksan päivää ja urakkaa jäljellä todella paljon. Puolueen virkailija tarttui puhelimeen ja määräsi paikalle "100 000 tuhatta jätkää", joista jokainen sai käteensä lapion ja joka kolmas kottikärryt. Ennen kuin deadline koitti, oli homma hoidettu. Nyky-Kiina, jossa ihmisoikeuksista, mielipiteenvapaudesta ynnä muusta vastaavasta koohotuksesta piittaamaton kommunistidiktatuuri lyö kättä sudenvainuisen businesmentaliteetin kanssa, onkin kieltämättä todellinen kapitalistin märkä uni.

Mitä tapahtuisi Suomessa? Vaikka projekti olisi pienempikin, se kusisi varmasti, koska 1) täällä ei ole 100 000 lapiomiestä, ja jos olisikin, 2) millään taholla ei ole sellaista valtaa, että pystyisi pistämään nämä mahtikäskyllä pika- ja ylitöihin, ja jos joku sellaista yrittäisikin, 3) paikalle ei tulisi yhtään lapiomiestä, vaan joku Jouko Ahosen oloinen jyrä joka lakonisesti ilmoittaisi, että kun kovien puheiden linjalle nyt on lähdetty, niin liksaa on tultava lisää heti tai nekin lapiomiehet, jotka parhaillaan jo ovat töissä muilla saiteilla, laittavat ns. perseet penkkiin. En halua sanoa, että tämä malli on hyvä, mutta oman korvaamattomuutensa illuusion karistaneen yksittäisen työntekijän näkökulmasta se kyllä hakkaa kiinalaisen mallin.

Se on tietysti totta, että jostain niitä lapiomiehiäkin pitäisi löytyä. Kunhan vain olisivat halpoja mutta työnsä osaavia ja työnantajaansa sitoutuneita. Ehkäpä opetusministeriöstä löytyisi tähän jokin strateginen visio?

Ässien traktori jyräsi finaaliin

Porin Ässät raivasti tiensä jääkiekon SM-liigan finaaliin, ja tänään ratkeaa, näemmekö todellisen unelmafinaalin Ässät-HIFK. Kahden oman selkeän profiilinsa ja imagonsa säilyttäneen joukkueen kohtaaminen loppuottelusarjassa olisi tervetullutta vaihtelua SM-liigassa jo pitkään jatkuneeseen värittömyyden aikaan. Jokerien ja TPS:n pitkän valtakauden tuloksena SM-liigasta tuli toinen toisistaan kloonattujen joukkueiden sarja, jossa "vanhojen hyvien aikojen" paikallisväri katsottiin menestystä ehkäiseväksi tekijäksi.

Keväästä 2006 tuli kuitenkin todelliset liikemieskiekon mammuttien hautajaiset. Ensin suunnisti laulukuoroon Jokerit, sitten TPS ja Blues ja nyt on kyllä isobudjettisella HIFKilläkin tiukat paikat. Raha ei sittenkään takaa menestystä! Asiantuntijat ennustivat Ässille sijoitusta 10-12 (hyvin perustein), mutta niin vain Porin punaiset pirut ovat jyränneet nyt finaaliin ja vieläpä pitkälti nelosketjunsa Patrik Forsbacka-Matti Kuparinen-Juha Kiilholma ansiosta. Vähän päälle parikymppinen nobody-ketju oli pistämässä polvilleen niin Tapparaa kuin Kärppiäkin.

Kauden 2005-2006 on monessa suhteessa sympaattinen joukkue. Se on altavastaaja sanan todellisessa merkityksessä. Ennen kauden alkua kommentaattorit tuomitsivat patapaidat vuotavalla budjetilla kokoonkyhätyksi retkueeksi puisia käsiä ja hitaita jalkoja (Pekka Holopainen, IS) terästettynä ikuisilla neloskentän miehillä ja epämääräisillä ulkomaalaisvahvistuksilla, joista kukaan ei ollut koskaan kuullutkaan. Taloudellisesti Ässät on ollut kuralla jo pitkään, ja SM-liigapomot tuskin olisivat itkeneet porilaisten perään jos nämä olisivat pelailleet itsensä Mestikseen.

Ässät on HIFK:in ohella ainoa SM-liiga joukkue, joka on rakentanut pelityyliinsä vahvasti paikallisvärin ja omien perinteiden varaan. Paljon puhuttu porilainen hulluus ei viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ole juuri menestystä tuonut, mutta ainakin on kaaduttu miehekkäästi saappaat jalassa. Tälläkin kaudella on monet kerrat luisteltu sääntöjen rajamailla ja ylikin, esim. pari kertaa kääminsä todella polttanut 236 jäähyminuutin Matt Nickerson, mutta juuri näin Isomäki haluaa poikiensa pelaavan. Nickerson on Porissa lähes yhtä suosittu kuin paikalliset rock-starat 1980-luvulla.

Pori on nyt palkinnut joukkuettaan menestyksestä ja paikallisvärin avoimesta tunnustamisesta syttymällä jääkiekkohuumaan, jolle saa SM-liigan historiasta hakea vertaistaan. Kaupunkikuvassa näkyy vilisemällä punaisia irokeeseja ja patatatuointeja, ja lehtihaastatteluissa paikalliset duunariäijät ovat nimenneet välierävoiton elämänsä suurimmaksi hetkeksi heti omien häiden ja lasten syntymän jälkeen. Naiivia, varmasti, mutta uskoakseni moni toispaikkakuntalainen kiekkofani salaisesti myös kadehtii porilaisilta sitä, että he saavat olla mukana tällaisessa nykyaikana todella harvinaisessa kaiken alleen peittävässä positiivisessa joukkopsykoosissa.

Muistan vielä 1980-luvun alkupuolelta Kupittaan jäähallista TPS-Ässät -ottelut, joihin Porista saapui aina monta bussilastillista kännisiä porilaisia työläisäijiä. Ässät oli tuolloin suurseura ja muissa liigakaupungeissa samanlainen vihattu suosikkivastustaja kuin nykyisin HIFK. Matsit eivät jättäneet koskaan kylmiksi; aina sattui ja tapahtui niin kaukalossa kuin katsomossakin. Kupittaan seisomakatsomon tunnelma tuolta ajalta ja nykyiset Turku-hallissa kravattikaulaiselle businessyleisölle räätälöidyt haukotuttavat kiekko-operetit ovat todella kuin eri maailmoista. Kun menestyssuoni Turussa vihdoin Hannu Jortikan ja Vladimir Jurshinovin dynastiakausien jälkeen napsahti poikki, lojaliteetti on loppunut ja takit ovat kääntyneet. Hyvänä esimerkkinä oli TPS:n tämän kauden viimeinen kotiottelu, jota paikan päälle seuraamaan vaivautui vain 2940 katsojaa, näistäkin parisataa lappeenrantalaisia.

Vaikka HPK:lle kyllä toivoisi joskus jotain muutakin kuin ikuisia pronssipelejä, uskon, että HIFK saa tänään pakettinsa kasaan ja lyö kerholle luun kurkkuun ja rantapallon kouraan. Jos näin käy, täytyy vielä toivoa, että finaalisarjan tuomari antaa joukkueiden pelata niin kuin play off -kiekkoa kuuluukin pelata. Nickerson ja Forsbacka eivät varmaasti jää seinäkukkasiksi, kun Doug Shedden esittää tanssiinkutsun laittamalla jäälle telaketjumiehensä Schnabelin, Lostedtin ja Laineen. Ja Karalahteahan on aina ilo seurata, niin hyvässä kuin pahassakin...

Professori luukuttaa UPJ:n puolesta

Eilen maanantaina oli Hesarin Vieraskynä-palstalla Teknillisen korkeakoulun professori Jyrki Kontion kannanotto yliopistojen uuden palkkausjärjestelmän puolesta. Kirjoitus oli monessakin suhteessa oireellinen niistä trendeistä, joiden tuloksena yliopistomaailma nyt on niin kovien muutospaineiden alla.

Kontio on ennen professoriksi tuloaan toiminut lähes 20 vuotta teollisuudessa, mm. Nokialla, ja se kyllä näkyy kirjoituksesta. Hänen näkemyksessään yliopisto on pelkkä teollisuuden ja liike-elämän apulaitos, jonka tehtävänä palvella kilpailukyvyn lisäämistä. Kontiolla ei tunnu olevan minkäänlaista käsitystä yliopistosektorin historiallisesta tehtävästä ja roolista, tai ainakaan se ei hänen kirjoituksestaan näy.

Kirjoituksen lopetus kertoo kaiken olennaisen: "Suomen teollisuus ja tiedeyhteisö tarvitsevat välineen, jolla yliopistojen toimintaa voidaan tehostaa ja ohjata paremmin." Siinä se on nyt professorin suulla täysin kiertelemättä sanottuna. Kontion mieleen ei vaikuta edes juolahtaneen, miten hänen johtopäätökseensä on sovitettavissa ajatus yliopistojen autonomiasta. Ettäkö teollisuus ohjaamaan yliopistoja? Yhtä hyvin Kontio olisi voinut Nokialla toimiessaan esittää, että yliopistojen olisi päästävä "tehostamaan ja ohjaamaan" teollisuutta. Olisi pomo varannut ajan työterveyshuollosta aika nopeasti.

Kontio ei vaikuta tulleen ajatelleeksi sitä, että suuri osa yliopistoissa harjoitettavasta tutkimus- ja opetustoiminnasta on sellaista, että sillä on hyvin vähän yhteistä hänen oman laitoksensa "ohjelmistoliiketoiminnan laboratorion" toiminta-ajatuksen kanssa. Jos tutkimusprojektin tavoitteena jo nimen tasolla on liiketoiminta, on teollisuuden äänen kuuleminen ja ahtaan taloudellisin mittarein mielletyn kilpailukyvyn lisäämiseen pyrkivä toimintatapa perusteltua. Mutta kun Kontio lähtee tästä "oman kokemukseni mukaan" -pohjalta yleistäen antamaan suosituksia koko yliopistolaitokselle, pitäisi hälytyskellojen alkaa soida.

Kontio itse tuskin toivottaisi esim. folkloristeja tai sosiologeja kovinkaan tervetulleeksi omaan laboratorioonsa kertomaan, mikä on tieteen tehtävä ja perimmäinen tarkoitus. Juuri tällaisesta neuvomisesta kuitenkin on hänen omassa kannanotossaan kysymys. Kaikkein turhauttavinta hänen puheenvuorossaan on kuitenkin se, että nyt on professorin arvovallalla varustettuna päässyt valtajulkisuuteen näkemys, jonka mukaan tieteellä itsessään ja sen pohjana toimivalla vapaalla kriittisellä ajattelulla ei ole mitään muuta kuin välinearvoa.

En usko, että tällainen markkinalähtöinen ajattelutapa viime kädessä palvelee edes teknillistä korkeakoulua. Perustutkimus, jonka tulisi olla teknillisen korkeakoulunkin perustehtävä, tuskin on teollisuuden näkökulmasta kovinkaan houkutteleva investointikohde, koska siinä saavutetyt tutkimustulokset eivät välttämättä ole ilman vuosikausien jatkokehittelyä liiketaloudellisesti mitenkään hyödynnettävissä.

Oma lukunsa sitten on visio siitä, että teollisuudelle annettaisiin jonkinlaista ohjausvaltaa yliopistosektoriin kokonaisuudessaan. Siinä tapauksessa voisimme saman tien lakkauttaa suurimman osan humanististen ja yhteiskuntatieteiden laitoksista, ja kyllä varmaan sieltä matemaattis-luonnontieteelliseltäkin puolelta löytyisi näitä kilpailukyvyttömiä mätäpaiseita.

Poimin tähän vielä muutamia helmiä Kontion kirjoituksesta:

UPJ tuo toimivat, teollisuudessa jo pitkään koetellut välineet myös yliopistojen käyttöön.

Haluaisin nähdä sen yrityksen, joka olisi käynyt läpi samanlaisen pelleilyn HENKI- ja VAATI-tasoja määritellessään ja väittäisi vakavalla naamalla, että välineet ovat toimivia. Ainakaan en ostaisi siltä yritykseltä mitään.

Tieteen alueella on jo vuosikymmeniä käytetty hyvin selkeitä mittareita, joilla tutkijat ja yksiköt on saatu paremmuusjärjestykseen.

No mihin tätä arviointirumbaa sitten tarvitaan?

Suurin syy kritisoida UPJ:tä lieneekin vanha tuttu muutosvastarinta.

Lieneekö Kontio ihan oikeasti lukenut yhtäkään UPJ:tä kriittisesti analysoinutta kirjoitusta? Heikki Patomäen blogi ja Yliopisto yliopistolaisille ovat hyviä aloituspisteitä. Argumentointi on aika paljon sofistikoidumpaa kun Kontion muutosvastarintakommentit.

Käytännön kokemukset uudesta palkkausjärjestelmästä ovat vielä vähäisiä ja siihen liittyy epäilemättä monia lastentauteja. Järjestelmä on kuitenkin rakenteeltaan ja periaatteiltaan erinomainen sekä toteutukseltaankin hyvä jo nyt. Se on työkalu, jota oikein käyttämällä voidaan saada Suomen yliopistot entistä kilpailukykyisempään asemaan.

Kokemukset ovat vähäisiä mutta siitä huolimatta järjestelmä on erinomainen? Näinkö testaatte esim. ohjelmistoja siellä laboratoriossanne? Suhteessa mihin ja millaisilla mittareilla tarkasteltuna yliopistojemme kilpailukykyä tulisi lisätä?

Suutari pysykööt lestissään (laboratoriossaan). Myyvien kännyköiden tekemisessä mukana oleminen ei synnytä universaalia viisautta ja pätevöitä kommentoimaan kaikkia asioita. UPJ:n ja teollisuuden intresseistä käsin lähtevän tieteen määrittelyn yhdistämisellä päästään työnantajapolitiikkaan, jota voidaan kuvata yhtälöllä UPJ + OPM = UPM.

Luovuuden hedelmä ja pieni mainospala

Perjantai-ilta meni ensi viikolla tarvittavaa Power Point-esitystä viimeistellessä. Ajattelin tehdä vaikutuksen (säkenöivän ja innovatiivisen sisällön ohella tietysti) normaaleista tylsistä slide-taustoista eroavalla tematisoidulla grafiikkapläjäyksellä. Olin niin tyytyväinen lopputulokseen, että haluan jakaa sen myös blogini lukijoiden kanssa. Tarkoituksena on puhua poliittisen historian tutkimuksen, informaatioteknisen vallankumouksen ja globalisaation liittymäkohdista. Taustakuvaksi näyttää vähän tummalta, mutta kun tekstit laittaa sirpin ja vasaran keltaisella, iskee viesti perille kuin Puna-armeija kesällä 1944.

Päivän päätteeksi vielä suoramarkkinointia ilmaisen lukuvinkin muodossa: jos nuo aiemmin julkaisemani historialliset artikkelit (rotuopit ja Suomi, Fagerholm ja Hitler) ovat puhutelleet, kannattaa käydä myös poliittisen historian laitoksen henkilökuntasivuillani. Sieltä löytyy sekalainen valikoima sanomalehtikirjoituksia, tieteellisiä artikkeleita, konferenssiesitelmiä ja luentoja. Tarkoituksena olisi pikku hiljaa kaivella arkistojen kätköjä ja tutkimustulosten täydellisen avoimuuden periaatetta noudattaen julkaista sivuilla kaikki mahdollinen vuosien saatossa tuotettu materiaali. Tuoreempia luentoja löytyy laitoksen kevään opetusohjelman yhteydestä.

Ei koulua vaan elämää varten

Valtion tehokkuusohjelma, jonka tarkoituksena on vähentää valtion palveluksessa olevan henkilöstön määrää etupäässä niin, että eläköitymisen kautta avoimiksi tulevia virkoja ei täytetä, tullaan ulottamaan myös yliopistoihin. Valtiovarainministeriö noudatti taas tuttua taktiikkaansa ja antoi ensimmäisessä vaiheessa ohjelmasta sellaisia tietoja, että yliopistosektorilla se saattaisi merkitä jopa 6000 työpaikan vähenemistä. Nyt kun tuo todellinen määrä alkaa tarkentua 1500 kieppeille, huokaistaan yliopistoilla helpotuksesta ja koetaan että asiassa on saavutettu jonkinlainen osavoitto. Pahemminkin olisi voinut käydä... Tehokkuusohjelma on kytköksissä opetusministeriössä virkamiestyönä valmisteltuun yliopistojen fuusioimissuunnitelmaan, jolla pyritään poistamaan päällekkäisyyksiä. Turun osalta esimerkiksi on puhuttu yliopiston ja kauppakorkeakoulun yhdistämisestä.

Suomalainen maantieteellisesti hyvin kattava yliopistoverkosto on aikoinaan syntynyt ennen kaikkea aluepoliittisten motiivien nojalla. Järjestelmä varmasti on tullut siinä mielessä tiensä päähän, ettei sen ylläpitämiseen enää ole sen paremmin taloudellisia resursseja kuin poliittista tahtoakaan. Korkeakoulutuksen maan koon huomioiden valtava tarjonta on jo ajat sitten johtanut yliopistokoulutuksen arvon inflaatioon, eivätkä maisterin paperit ole enää pitkään aikaan olleet minkäänlainen tae taivaspaikasta työmarkkinoilla. Kortistosta löytyy jo tohtoreitakin, joita viimeisen kymmenen vuoden aikana on koulutettu järjettömät määrät lisää.

VM:n ja OPM:n valikoivasta ajattelusta ja sokeista pisteistä kertoo kuitenkin se, ettei samaan aikaan tehokkuusohjelman kanssa olla käynnistämässä pohdintaa siitä, tulisiko yliopistosektorin tulostavoitteita, ennen kaikkea OPM:n asettamia maisteri- ja tohtoritukintojen määrätavoitteita tarkistaa. Samaan aikaan kun yliopistot tuottavat työmarkkinoille yhä suuremman määrän sellaisia ihmisiä, jotka eivät pääse koskaan realisoimaan tutkintoaan sijoittumalla sitä vastaaviin työtehtäviin, ovat ammattikorkeakoulut omista tavoitteistaan käsiin "yliopistomaistamassa" omaa koulutustaan ja vaatimassa, että niiden tutkinnoille on annettava sama status kuin yliopistotutkinnoillekin. AMK-sektorin englanninnos itsestään kertoo tästä poliittisesta projektista kaiken olennaisen: University of Applied Sciences.

Nyt olisi korkea aika kyseenalaistaa suomalaista koulutus- ja tiedepolitiikkaa vuosikymmenet ohjannut koulutususkovaisuus ja myöntää, että nykymaailmassa pelkkä tutkinto harvoin on tae yhtään mistään. Tavoite, jonka mukaan ikäluokasta 75 prosenttia suorittaisi korkeakoulututkinnon, on järjetön ja johtaa niin veronmaksajien rahojen kuin kansantalouden resurssienkin hukkakäyttöön. Tällaiset prosentit kyllä näyttävät hyvältä erilaisissa OECD:n ja EU:n maavertailuissa, mutta suomalaisen työelämän rakenteellisten vinoutumien korjaamisessa niistä ei ole mitään apua, päinvastoin. Tähtitieteellisista tutkintotavoitteista kiinni pitäminen tulee johtamaan vain entistä pahempaan epäsuhtaan työmarkkinoiden kysynnän ja tarjonnan välillä.

VM:n ja OPM:n tehokkuus- ja fuusioimisohjelmat ovat osoitus siitä, että valtiovalta on jo hiljaisesti uudelleenarvioimassa yliopistokoulutuksen asemaa ja painoarvoa suomalaisessa yhteiskunnassa. Toistaiseksi tämä uudelleenarviointi vain uhkaa näkyä käytännössä pelkästään yliopistolaitoksen käytössä olevien resurssien määrän vähenemisenä. Vastaavaa leikkausta ei olla tekemässä yliopistoille asetettujen tavoitteiden suhteen, vaan strategialausuntojen tasolla jargon yliopistokoulutuksen itsetarkoituksellisesta siunauksellisuudesta, tutkintojen alati kasvavasta määrästä, koulutuksen paranevasta laadusta, elinikäisesti oppmisesta jne. jatkuu ja jatkuu.

Kun leikkaamisen ja rationalisoinnoin tielle lähdetään, tulisi se tehdä rehellisesti ja tasapuolisesti. Yliopiston tutkijan ja opettajan näkökulmasta toivoa myös sopii, että valtionhallinnon tehokkuusohjelman juustohöylä aikanaan tulee puraisemaan esimerkiksi opetusministeriön koulutus- ja tiedepolitiikan osastoa sekä korkeakoulujen arviointineuvostoa vähintään yhtä ankarasti kuin yliopistoja.

Kukat Leninin patsaalla

Tuttavapiiristäni ponnahti esille toinen 1980-luvun Turkuun ja suomettuneisuuteen liittyvä tarina. Kerron sen tässä siinä muodossa kuin sen kuulin, enkä mene takuuseen siitä, että se täysin ja joka osaltaan on historiallisesti vedenpitävä. Tarinan punaisen langan kannalta sillä ei kuitenkaan ole merkitystä.

Joskus 1986-1987 tapahtui seuraavaa: neuvostoliittolaisen matkatoimisto Intouristin bussi pysähtyi Turun taidemuseon eteen ja ulos purkautui joukko neuvostoturisteja. He kävivät läheisellä Leninin patsaalla (kuvassa) ja monet heistä laskivat kukkansa sen juurelle. Kun seremonia oli ohi, menivät turistit takaisin sisälle bussiin. Samaan aikaa katua käveli kaksi kouluunsa matkalla ollutta Tuureporin yläasteen kahdeksasluokkalaista poikaa, kutsutaan heitä nyt tässä vaikka Pauliksi ja Janiksi. Pojat panivat merkille ison kukkapinon patsaan juurella, mutta bussiin he eivät kiinnittäneet huomiota.

Pauli ja Jani saivat romanttisen mutta poliittisesti tuomittavan neronleimauksen: otetaan vileenin kukat mukaan ja jaetaan ne koulussa tytöille. Ei muuta kuin tuumasta toimeen ja pian kaksikkomme matkasikin kohti parin sadan metrin päässä sijannutta kouluaan syli täynnä kukkia. He eivät olleet pahaksi onneekseen havainneet, että Intouristin bussin väki oli seurannut silmä kovana, kuinka vallankumouksen isä riisuttiin ruusuistaan. Kuski heitti ykköstä silmään ja kurvasi kadunkulmasta poikien perään. Poikien kääntyessä kadulta koulun pihalle kuljettaja nousi autostaan ja juoksi näiden perään. Tässä vaiheessa pojatkin tajusivat virheensä, mutta se oli jo liian myöhäistä. Muutaman välivaiheen jälkeen matka jatkui koulun rehtorin kansliaan yhdessä bussikuskin kanssa.

Kuljettaja poistui vastaanotettuaan poikien instant-pohjalta esittämät pahoittelut ja rehtorin vakuutuksen siitä, että asiaa ei jätettäisi tähän. Rehtori todella piti lupauksensa: annettuaan itse tuoreeltaan kovasanaisen ripityksen kukkavarkaudesta ja muistutettuaan sen suorittajia siitä, ketä suomalaisten on maansa itsenäisyydestä kiittäminen, kutsui hän paikalle poliisit. Virkavallan edustajat totesivat tilanteen ja kärräsivät nuoret herrat mustavalkoisella Saabillaan kuulusteluihin poliisilaitokselle.

Kuulusteluissa pojille tehtiin selväksi, että heidän tekonsa oli vakava provokaatio, joka uhkasi Suomen ja Neuvostoliiton välisiä hyviä ja luottamuksellisia suhteita. Kukkien taltioinnin patsaalta virkavalta tulkitsi fasistis-revansistiseksi poliittiseksi protestiksi, eikä meinannut millään uskoa poikien vakuutteluja ideologisten motiivien puuttumisesta. Kuulustelupöytäkirjat laadittiin ja virkavallan taholta oltiin myös yhteydessä paikalliseen Neuvostoliiton konsulaattiin loukattua osapuolta tyydyttävien jatkotoimenpiteiden löytämiseksi.

Niinpä Paulin ja Janin oli vierailtava konsulaatissa ja pyydettävä tekoaan anteeksi sen päälliköltä. Muistaakseni suullisen anteeksipyynnön lisäksi kaksikko sai myös kunnian laatia samansisältöisen kirjelmän. Joko konsulaatissa tai sitten suomalaisen virkavallan taholta todettiin myös, että Neuvostoliiton suuntaan olisi sitten tulevaisuudessa turha yrittää matkustaa; viisumia ei tippuisi vaikka sitä polvillaan aneltaisiin.

Näin sitä siis ennenkin ajattelemattomat nulikat ovat loukanneet toisissa kulttuureissa pyhinä pidettyjä asioita ja pakottaneet poliittisesti valveutuneemmat rauhan, kansojen välisen ystävyyden ja suvaitsevaisuuden voimat pyytelemään puolestaan anteeksi. Tuolloin ei sentään tarvittu pääministeritason pahoittelua, joskaan se ei edellä kuvailtujen vaiheiden perusteella varmaan kaukana ollutkaan.

Puhutteluja elämän varrelta

Otetaan pieni luova tauko yhteiskunnallisesti sävyttyneestä kirjoittelusta ja suolletaan tähän omaelämänkerrallista sisältöä tajunnanvirtametodilla.

Olen elämäni eri vaiheissa joutunut useampaan otteeseen olemaan vastaanottavana osapuolena erilaisissa puhutteluissa, jossa minua on verbaalisesti ojennettu käyttäytymisessäni tai muissa edesottamuksissani ilmenneistä mielletyistä tai todellisista ylilyönneistä. Miettiessäni asiaa tarkemmin tajusin joutuneeni järjestäytyneen yhteiskunnan taholta tällaisten toimenpiteiden kohteeksi niin peruskoulussa, lukiossa kuin armeijassakin. Itse asiassa yliopistoltakin minulla olisi vastaava episodi kerrottavanani, mutta annetaan sen nyt tällä kertaa olla. Tässä muistikuviani noista muista aikanaan korvialehtiä kuumottaneista tilanteista.

1) Ala-asteella vakiorutiininamme liikuntatuntisin oli lenkkeillä paikallisella hiekkatiellä noin kolmen kilometrin päähän ja kääntyä sitten takaisin. Menomatka edettiin suojeluskuntavääpelin oloisen opettajamme johdolla muodossa, mutta takaisin tultiin sitten kukin omaa vauhtiaan. Eräänä syksyisenä iltapäivänä me jälkijoukossa palailleet putsasimme tien varrella sijainneen omakotitalon pihassa olleen omenapuun omenoista ja onnittelimme itseämme oveluudesta, kun luulimme ettei kukaan ollut huomannut mitään. Talon omistaja oli kuitenkin seurannut koko hedelmänanastusoperaation ikkunastaan ja otti pikapuoliin yhteyttä kouluun saadakseen asiasta jonkinlaisen hyvityksen. Seuraavana päivänä istuimme kaikki pulpeteissamme kun opettajamme, joka toimitti myös rehtorin virkaa omalla jäljittelemättömällä ja vertahyytävällä tyylillään, otti asian puheeksi, kovia äänenpainoja ja suoraa puhetta kaihtamatta. Moitesaarnan yleisen osuuden jälkeen hän kysyi tiukasti silmiin tuijoittaen jokaiselta yksi kerrallaan: "Olitko sinä mukana tässä häpeällisessä varkaudessa?" Kolme ensimmäistä kaveria selvitti tämän valheenpaljastuskokeen ja kiisti pokkana kaiken, mutta sitten neljäs murtui paineen alla totaalisesti, purskahti itkuun ja lauloi leuka täristen ilmoille kaikkien syyllisten nimet. Myttyyn menneen operaation kritiikkipalaveria jatkettiin sitten samana iltapäivänä jälki-istunnossa.

2) Lukiossa kaverit olivat varanneet juhlatilan viikonlopuksi Turun kaupungilta. Varauksen puhelimitse suorittanut lojaali ystävä oli esitellyt itsensä Markku Jokisipiläksi ja ilmoittanut vuokraavaksi tahoksi Turun Klassikon lukion. Itse en ollut juhlissa paikalla lainkaan, en muista huomasivatko nimeäni lainanneet kaverit minua edes kutsua. Homma oli joka tapauksessa mennyt jossain vaiheessa sikailuksi ja vahtimestarin kanssa oli tullut sanomista. Vaksi oli polttanut kääminsä ja soitti maanantaina kiukusta puhisten koulumme rehtorille. Rehtori, viisikymppinen ja lievästi sanoen koleerinen rouva, sylki keskusradion kautta eetteriin välittömästi tulikivenkatkuisen kuulutuksen, jossa rehtorin kansliaan pyydettiin arvaatte kyllä ketä. Menin sitten nöyränä kuuntelemaan ripitystä aiheesta, josta minulla ei ollut aavistustakaan. Sen verran osasin irtautua omasta näkökulmastani, että ymmärsin jäynän huvittavuuden, joskin käytännön pilasta tuntemani kiitollisuus ymmärrettävästi oli melko rajallista.

3) Armeijassa olin yöpäivystäjänä eräänä keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Pääpäivystäjä oli jo puolen yön maissa tapahtuneen vuoronvaihdon yhteydessä ilmoittanut minulle, että yksi varusmiehistä oli jäänyt saapumatta iltavapaalta säädettyyn aikaan mennessä. Puoli kolmen maissa yöllä sitten tämä eksynyt lammas kolkutti kasarmimme ovelle kadehdittavassa humalatilassa ja ilmoitti minulle ilmeenkään värähtämättä tulleensa varuskunta-alueelle aidan yli kiipeämällä kenenkään näkemättä. Hyväsydämisenä ihmisenä päätin sitten auttaa kaveria pulassa ja korjailin päivystäjän päiväkirjan merkintöjä niin, että niiden perusteella kaveri näytti palailleen iltavapaaltaan asianmukaisesti kello 23.55. Aamulla sitten kävi ilmi, että matti myöhäisemme öinen aidanylitysoperaatio oli päättynyt sotilaspoliisien hellään huomaan, ja että omintakeista saapumisreittiä ja -ajankohtaa oli sitten käyty selvittelemässä päävartiossa saakka ja näistä keskusteluista oli laadittu oikein kuulustelupöytäkirjakin. Joko humalatilansa tai huonomuistisuutensa tai sitten vaan ihan piruuttaan öinen kulkijamme ei ollut huomannut mainita asiasta minulle mitään. Arvaatte, että omat sotkuiset merkintäni päivystäjän päiväkirjassa näyttivät jokseenkin oudoilta kun yksikön päällikkö sitten seuraavana aamuna vertasi niitä päävartiosta tulleeseen kuulustelupöytäkirjakopioon. Komppania kutsuttiin käytävään ja minua pyydettiin astumaan rivistä pari askelta eteen, ja asian hoidettavakseen saanut yliluutnantti moitti minua erittäin kovasanaisesti joskin sotilaallisen korrektisti epärehellisistä kirjaamiskäytännöistäni. Vaikka olin jäänyt rysän päältä kiinni, kiistin koko homman loppuun saakka, vaikka hiostusta jatkettiin isommalla ja pienemmällä porukalla useaankin otteeseen. En tiedä mitä asiassa lopulta tapahtui, mutta niin vain selvisin koko hommasta ilman mitään tuntuvampaa rangaistusta. Ylennyksiä ei kyllä ole tippunut.

Oliko tarinoilla jokin opetus? Olisiko niiden taustalta löydettävissä jokin yhteinen punainen lanka ja suurempi elämänviisaus? Tuskinpa vaan. Vähän sellainen syyllinen olo tuli vieläkin näitä muistellessa, joskin tuon kaiken kiistämisen strategian melkoisen yleispätevä toimivuus näin jälkikäteen huvittaakin. Varsinkin nuorempana tuntui välillä siltä, että tällaisiin sanallisiin kurmotuksiin joutuminen on jotenkin kohtalonani. Toisaalta ehkäpä voi katsoa puhuttelujen tehneen tehtävänsä, kun keski-iän lähestyessä tulee yhä tiiviimmin pysyttyä karsinan sisäpuolella. Sen kuitenkin haluan puolustuksekseni todeta, että puhtaasta omasta syyllisyydestäni ilman pienintäkään lieventävää asianhaaraa oli kyse vain tuossa omenavarkaudessa. Ala-asteella olin vieläpä niin paatunut räkänokka, että olin itse yksi noista kolmesta jotka ilman vähäisintäkään omantunnontuskaa ulkoistivat itsensä koko hommasta. No, valheella oli lyhyet jäljet ja paha sai palkkansa.

Selkä suorana natseja vastaan

Sedis eli elokuvahistorioitsija Jari Sedergren kommentoi historiafoorumi Agricolan keskustelupalstalla taannoista rotuoppien vaikutusta jatkosodan Suomessa käsitellyttä artikkeliani. Sediksen mukaan suomalaisia rotuoppikeskusteluja ei saisi vähätellä niiden yleisluontoisuuteen vedoten, koskaa "perustelut olivat kyllä jo silloin olemassa rasisimin ja rotuopin vastustamiselle". Lisäksi hän peräänkuulutti puhumaan niistä, joilla jo tuolloin oli selkärankaa vastustaa tällaisia opinkappaleita. Teen työtä käskettyä ja pistän tähän Uutispäivä Demarissa taannoin julkaistun kirjoitukseni sosiaalidemokraatti K-A. Fagerholmin asennoitumisesta Hitleriin ja natsismiin.



Artikkeli Uutispäivä Demarissa
Julkaistu 26.6.2001


Vannoutunut demokraatti Fagerholm kieltäytyi sovinnosta natsismin kanssa

MARKKU JOKISIPILÄ

Skandinaavi ja demokraatti K-A. Fagerholm oli outo lintu jatkosodan Suomen hallituksissa.

Hän hoiti sosiaaliministerin virkaa vuosina 1937-1943 yhtäjaksoisesti yli kuusi vuotta. Toiminta suomenruotsalaisen vasemmiston kärkihahmona, laajat pohjoismaiset kontaktit sekä vahva asema sosialidemokraattisessa puolueessa ja ammattiyhdistysliikkeessäkin tekivät hänestä salkkuaan huomattavasti painavamman.

Talvisodan jälkeen Fagerholmilla ei ollut illuusioita Neuvostoliiton rauhantahdosta, mutta Suomen ulkopoliittista lähentymistä Saksaan hän vieroksui. Hän oli aina inhonnut Hitleriä ja kauhistui ajatusta tästä ”maailmanhistorian suurimpiin kuuluvasta lurjuksesta” Euroopan herrana.


Hitlerin vihaaja

Vuonna 1936 Fagerholm oli jopa saanut tuomion Hitlerin julkisesta herjaamisesta. Tuolloin Saksa esitti virallisen vastalauseen Fagerholmin päätoimittamassa Arbetarbladetissa julkaistusta Elmer Diktoniuksen Hitleriä irvailevasta pakinasta. Fagerholm sai syytteen ”meihin ystävällisissä suhteissa olevan valtion päämiehen loukkaamisesta” ja 1050 markan sakot!

Arbetarbladet onnistui suututtamaan Saksan toisenkin kerran. Kun Hitler vuonna 1939 vietti 50-vuotispäiviään, noteerasi lehti sen vain syntymäpäiväosastonsa toteamuksella ”Adolf Hitler, 50 vuotta, Berliini”!

Fagerholm ei sulattanut Saksan tunkeutumista Norjaan ja Tanskaan. ”Tunsin itseni miltei sairaaksi ajatellessani että me olimme tekemisissä samojen natsien kanssa, jotka riehuivat veljesmaissamme”, muisteli hän myöhemmin. Kun hänen piti Kokkolassa puhua koulun juhlasalissa, jonka seinällä vähän aiemmin pidetyn saksalaisen sotilasjuhlan jäljiltä roikkui suuri Hitlerin kuva, hän uhkasi poistua, ellei kuvaa poistettaisi.


Syntilista karttuu

Hallituksessa Fagerholm ennusti Saksan häviötä jo syksyllä 1941. Tieto kulkeutui pikavauhtia Saksan lähetystöön, jolla jatkosodan vuosina tiedottajia riitti. Asioista yleensä parhaiten perillä ollut lehdistöattashea Hans Metzger nimitti Fagerholmia pilkallisesti ”Helsingin hienoimman parturiliikkeen poliittisen osaston johtajaksi”. Tällä hän viittasi sekä sosiaaliministerin ammattitaustaan että hänen tapaansa puhua hallituksen asioista ”kenen kuulleen tahansa”.

Syksyllä 1942 sisäministeri Toivo Horelli ja valtiollisen poliisin päällikkö Arno Anthoni päättivät luovuttaa joukon juutalaispakolaisia Saksaan. Yritettyään hallituksessa turhaan pysäyttää luovuttamisen Fagerholm pyysi eroa. Tämä yhdessä marsalkka Mannerheimin ja ministeri Väinö Tannerin väliintulon kanssa sai aikaan toimenpiteen peruuttamisen.

Fagerholm jäi hallitukseen, ja oli saksalaisille jälleen asetta epämiellyttävämpi hahmo.

Kun uutta hallitusta maaliskuussa 1943 muodostettiin, oli Fagerholm jo kypsä siirtymään Alkon pääjohtajaksi. Saksalaismielisen IKL:n vaadittua hänen pudottamistaan uudesta hallituksesta tilanne kuitenkin muuttui. – Sehän nyt vielä puuttuisi, että kotimaiset natsit saavat määrätä, ketkä sosialidemokraateista otetaan hallitukseen, ajatteli Fagerholm ja päätti jatkaa.

Sosialidemokraatit tekivät hänen ministeriydestään kynnyskysymyksen, ja IKL jätettiin oppositioon. Saksassa tämä karvas tappio pistettiin täysin Fagerholmin piikkiin.


Skandinavismi voittaa aseveljeyden

”Tapaus Fagerholm” oli Saksan Helsingin-lähettilän Wipert von Blücherin ja ulkoministeri Henrik Ramsayn keskustelujen kestoaihe. Syksyllä 1943 Fagerholmin pohjoismaiset sympatiat raivostuttivat Berliinin lopullisesti. Kun hän puhui hallituksen vieraina olleille tanskalaisille, paistoi rivien välistä sympatia Tanskan vastarintaliikkeelle.

Tätä seuranneen moiteryöpyn diplomaattisen väistelyn mestari Ramsay onnistui vielä torjumaan, mutta seuraavaksi Fagerholm sinkosi saksalaisten kasvoille sellaisen myrkkylatingin, etteivät tavanomaiset kohteliaisuudet enää riittäneet.

23.11. Fagerholm puhui Helsingin ruotsalaisen työväenyhdistyksen Norjan-illassa täydelle salille. Pohjoismaisen solidaarisuuden täyttämässä puheessaan hän tuomitsi Saksan miehityshallinnon: ”Meitä ovat järkyttäneet lukuisat teloitukset ja olemme tunteneet inhoa, kun panttivangeiksi otettuja viattomia norjalaisia isänmaanystäviä on panotu teloituskomppanioiden kiväärien eteen.”

Quislingin järjestelmä ei saanut suomalaisilta minkäänlaista kannatusta, vaan päinvastoin he toivoivat, että Norja mahdollisimman pian vapautuisi miehitysikeen alta.

Saksalaiset protestoivat kokousta ja Fagerholmin osanottoa jo ennen kuin tiesivät puheesta mitään. Saksan toimet Norjassa eivät kuuluneet muille. Tilanne kärjistyi lopullisesti, kun Svenska Pressen sensuurin lepsuiltua sai julkaistuksi tiivistelmän Fagerholmin puheesta. ”Kuinka on mahdollista, että suomalainen ministeri julkisesti solvaa saksalaisia sotilaita ja viranomaisia?”, taivasteli Blücher.

Fagerholmin inrtiotto uhkasi torpedoida suomalais-saksalaiset kauppaneuvottelut ja viedä leivän Saksan tuonnista riippuvaisten suomalaisten pöydästä.

Vallitsevan käsityksen mukaan Fagerholm erosi Norjan-puheen Saksassa ja hallituksessa herättämän arvostelun vuoksi, ja hyvityksenä tästä Saksa jatkoi elintarviketoimituksia entiseen tapaan.

Todellisuudessa Fagerholm istui hallituksessa vielä puolitoista kuukautta puheensa jälkeen, ja elintarviketoimituksista sovittiin jo kuukautta ennen hänen eroaan. Jättäessään hallituksen 17.12.1943 hän toimi täysin omasta vapaasta tahdostaan.


Eronpyyntö jäi pölyttymään

Miksi Saksa ei vaatinut Fagerholmin eroa? Vastaus löytyy Kansallisarkistossa säilytettävistä pääministeri Edwin Linkomiehen papareista. Niiden joukossa on Fagerholmin 5.11. päivätty eronpyyntö. Hän oli jättänyt sen Ramsayn uhattua puheen vuoksi erollaan.

Ramsayn ja Linkomiehen puolesta erokirje olisi kuitenkin saanut jäädä pääministerin pöytälaatikkoon pölyttymään. He käsittivät, että Fagerholmin ero välittömästi Norjan-puheen jälkeen tulkittaisiin myönnytykseksi Saksalle ja he halusivat viivyttää sitä mahdollisimman pitkään. Erokirje oli se jokerikortti, jolla tämä onnistui. Se oli Ramsayn takataskussa valmiina pelattavaksi, mikäli Saksa heittäytyisi liian hankalaksi.

Ramsay menetteli nerokkaasti. Hän kertoi Blücherille ”yksityisesti ja luottamuksellisesti”, uskovansa, että Fagerholmin tapauksessa ”ennemmin tai myöhemmin” tehtäisiin Saksaa tyydyttävät johtopäätökset, ja pyysi, ettei Saksa vaatisi sosiaaliministerin eroa. Uhkapeli kannatti, sillä Saksa nieli tämän epämääräisen lupauksen.

Joulukuussa Fagerholmin puhe hautautui uusien tapahtumien, ennen kaikkea liittoutuneiden Teheranin konferenssin, alle. Näin hallitus vältti ryvettymästä maailman silmissä, kun sen ei tarvinnut rankaista Fagerholmia suoraselkäisestä suhtautumisesta natsismiin.

Helsingin poliittisissa piireissä Fagerholmin omaehtoinen ero tulkittiin tulevan poliittisen uran petaamiseksi ja kansallissankariuden tavoitteluksi. Vaikka ajoitus myöhemmän poliittisen kehityksen valossa osoittautuikin mestarilliseksi, ovat tällaiset käsitykset panettelua.

Hyökkäysvaiheen huumakaan ei ollut vaimentanut Fagerholmin natsivihamielisyyttä. Hän ei missään vaiheessa ollut rakentamassa ”Uutta Eurooppaa” tai Suur-Suomea. Ero ei ollut takinkääntö, vaan looginen seuraus syvän demokraattisesta vakaumuksesta ja luttomuudesta olla minkäänlaisessa yhteistyössä Hitlerin diktatuurin kanssa.

Vaaran vyöhykkeellä 1980-luvun Suomessa

Tänään oli Turun Sanomissa Maija-Leena Keron ajatuksia herättävä aliokirjoitus "Leninistä tehtiin pyhimys ja yya-sopimuksesta mantra". Kirjoituksessaan vuodet 1966-2003 historian ja yhteiskuntaopin lehtorina toiminut Kero muisteli, kuinka koulujen historian opetus suomettui 1970- ja 1980-luvuilla. Varsinainen sylttytehdas oli Keron mukaan kouluhallitus, joka lähetti kouluille ohjeistuksia ja valtavan määrän poliittisesti oikeaoppista taustamateriaalia varmistaakseen, että kouluopetus vastasi yya-sopimuksen virallista liturgiaa.

1970-luvun oppikirjoissa saattoi Keron mukaan olla kymmeniä sivuja tekstiä Leninistä ja lokakuun vallankumouksesta. Vielä vuonna 1989 kouluhallitus ehdotti DDR-teemaviikkoa, jossa Itä-Saksaa esiteltäisiin "sosialismin mallimaana". Kouluhallituksen lähettävät mittavat taustamateriaalit jäivät kuitenkin laatikoihin pölyttymään, kun koko DDR lakkasi olemasta. Pari vuotta sen jälkeen historian roskatynnyriin sukelsi myös itse Neuvostoliitto, ja 1970- ja 1980-lukujen "hyvistä ja luottamuksellisesta suhteista" kummunneet edistykselliset valistusprojektit haudattiin kouluhallituksessakin vähin äänin, eikä niihin ole sen koommin palattu.

Kirjoitus toi mieleeni omakohtaisia muistoja vuodelta 1987, kun Turussa venäjän kieltä opiskelleille kahdeksasluokkalaisille järjestettiin leirikoulu Kakskerran Paasikivi-opistolla. Vieraiksi oli kutsuttu yhden leningradilaisen taidepainotteisen koulun luokka opettajineen (eliittiä, opastivat suomalaisopettajat meitä). Ennen leirikoulun alkua pidettiin parikin infotilaisuutta, jossa meitä suomalaisoppilaita opastettiin miten toverien kanssa tulisi käyttäytyä. Erikseen annettiin mm. puheohjeistus, jossa kerrottiin mistä asioista vieraiden kanssa voisi keskustella ja mitä puheenaiheita toisaalta kannattaisi olla ottamatta esille. Jos oikein muistan, erikseen mainittiin poliittiset kysymykset ja toinen maailmansota sellaisina aiheina, joita olisi syytä välttää.

Yksi melkoisen absurdi episodi tuon viikon varrelta on jäänyt mieleeni todella tarkkaan. Vietimme yhden yön Tampereella, ja tuona iltana kävimme elokuvissa. Solidaariseen tapaansa suomalaisopettajat pyysivät oppilailta ehdotuksia siitä, mitä leffaa menisimme katsomaan, ja joku keksi ehdottaa tuoretta James Bond-elokuvaa Vaaran vyöhykkeellä, joka n. viikko sitten nähtiin televisiossakin. Joku oppilaista oli elokuva jo nähnyt ja yritti hienovaraisesti huomauttaa, ettei neuvostoliittolaisvieraita ehkä kannattaisi viedä katsomaan sisällöltään näin vankasti Kylmän sodan ideologisen vastakkainasettelun pohjalta ponnistavaa rainaa. Opettajat, kaksi naispuolista Puolalanmäen yläasteen venäjän opettajaa, eivät ottaneet kommenttia kuulevin korvinsa, koska omien sanojensa mukaan olivat nähneet kaikki Bond-leffat ja että ne nyt vaan olivat sellaisia harmittomia agentti- ja seikkailutarinoita.

Vaaran vyöhykkeelle siis mentiin. Elokuva oli pyörinyt noin vartin verran, kun neuvostoliittolaisten opettajat ponnahtivat tuoleistaan ylös ja marssivat ulos salista. Suomalaisopettajat kirmasivat heidän peräänsä ja suomalais-neuvostoliittolainen oppilasporukka jäi nauttimaan elokuvasta keskenään loppuun saakka. Vielä samana iltana järjestettiin "spontaani" anteeksipyyntötilaisuus, jossa elokuvavalinnasta vastanneet opettajat panivat peliin koko venäjänkielen taitonsa ja viehätysvoimansa pahoitellakseen tapahtunutta. Tarkoituksellisesta provokaatiosta ei ollut kyse, vaan silkasta vahingosta. Seuraavana päivänä kun palasimme Turkuun saapuivat Paasikivi-opistolle Turun koulutoimenjohtaja ja apulaiskaupunginjohtaja esittämään virallisen anteeksipyynnön Turun kaupungin puolesta.