Sota-ajan Suomi ja rotuopit

Visiitti Moskovaan vaiensi blogini muutamaksi päiväksi. Siltä varalta, että googlettaminen ohjaa sivuilleni tänä iltana esitetyn, sotalapsioperaation taustoja ja seurauksia pohtineen A-piste -ohjelman nähneitä henkilöitä, laitan tähän nyt yhden vanhan kirjoitukseni. Parin viimeksi kuluneen vuoden aikana minulle on käynyt tutuksi ilmiö, jossa väitöskirjastani korkeintaan takakannen lukeneet (ja senkin väärin ymmärtäneet) ja omaa "patrioottisuuttaan" alleviivaavat henkilöt ovat lingonneet suuntaani syytöksiä taistolaistuudesta, epäisänmaallisuudesta, maanpuolustusvihamielisyydestä tai ties mistä. Haluankin omistaa oheisen kuvan niille, jotka ovat vihjailleet henkisen kotini sijaitsevan jossain Punaisen Torin lähettyvillä.

Ennen kuin A-pisteessä esitetty haastatteluni saa aikaan jossain päin virtuaalimaailmaa samanlaisia reaktioita, haluan tarjota keskusteluun rotuoppien vaikutuksesta sota-ajan Suomessa vähän taustoja.

Aliokirjoitus Turun Sanomissa
Julkaistu 18.9.1998

Suomalaiset myötäilivät Saksan oppeja yleensä vain ulkopoliittisista syistä
ROTUTEORIAT OLIVAT 1940-LUVUN ALUN MUOTIVIRTAUKSIA

Markku Jokisipilä

TV 1:n MOT-ohjelmassa esitettiin hiljattain kahdessa osassa paljastuksia suomalaisten ja erityisesti suomalaisen lääkärikunnan yhteyksistä Saksan natseihin. Eniten kohua ovat herättäneet väitteet arkkiatri Arvo Ylpön osuudesta rodunjalostussuunnittelmien Suomeen tuomisessa. Ohjelman jälkimmäisessä osassa kerrottiin myös sodan loppuvaiheessa kaavaillusta lääkärien ja tutkijoiden muodostamasta natsihallituksesta.

MOT:n toimittajat kuitenkin jättivät tutkimuskohteensa sijoittamatta ajankohdan yleiseen todellisuuteen. He tarkastelivat suomalaisten lääkärien toimintaa leimallisesti nykypäivästä käsin, eikä annettu kuvaus ollut täysin oikeudenmukainen. Keskustelut rotuopista kuuluivat ajan henkeen. Juridiset ja eettiset käsitykset ihmisen oikeudesta päättää omasta elämästään ja ruumistaan ovat muuttuneet huomattavasti puolen vuosisadan aikana. 1940-luvun alun Suomessa keskustelut rotuopista ja rodunjalostuksesta kuuluivat ajan henkeen, varsinkin porvarillisissa piireissä ne olivat jopa tietynlaisia muotivirtauksia.

Rotuhygieniasta puhuivat monien eri alojen edustajat, ja vain murto-osa heistä oli natseja. Esimerkiksi presidentti Risto Ryti totesi keväällä 1943 keskustellessaan Väestöliiton edustajien kanssa, että väestön lisäämisen ohella liiton tulisi kiinnittää huomiota myös sen laadun parantamiseen. Hän piti perusteltuna estää fyysisesti ja psyykkisesti alaarvoisten ihmisten lisääntyminen steriloimalla heidät. Hän esitti myös ”moraalisiin sairauksiin” kohdistuvaa asiantuntijatutkimusta, jolla selvitettäisiin esimerkiksi se, miksi rikollisuus usein on periytyvää laatua.

Keskustelijoiden motiivit olivat hyvin erilaisia; joissakin rodunjalostus herätti tieteellisen intressin, toisille se taas oli kahvipöytäkeskustelunaihe siinä kuin mikä tahansa muukin päivänpolttava kysymys. Poliitikkojen puheenvuoroilla oli myös usein Suomen ja Saksan aseveljeyteen liittyvä ulkopoliittinen taustansa. Aktiivisesti rodunjalostusta kannattivat vain harvat suomalaiset. Suurimmalle osalle se oli etäinen kuriositeetti, jonka ei nähty koskettavan Suomea siinä määrin, että sen moraalisen ja eettisen pohjan tarkastelua olisi koettu tarpeelliseksi.

Se, mihin rotuteoriat olivat Saksassa johtaneet, oli hyvin harvojen suomalaisten tiedossa, eikä tuhoamisleirien ja juutalaisvainojen täydestä laajuudesta ollut Suomessa kenelläkään aavistusta.

Kansallissosialismi oli Suomessa marginaali-ilmiö

1930-luvulla Saksa oli suomalaisille Ruotsin jälkeen tärkein kontaktien ja vaikutteiden lähde. Kulttuurin ja tieteen alalla suhteet Saksaan olivat tiiviit ja vieraista kielistä saksa oli samassa asemassa kuin englanti nykyään.Suomessa kansallissosialistien valtaantulo herätti tyytyväisyyttä, vaikka sen keinoja ei aina hyväksyttykään. Suomalaiset olivat vuodesta 1918 alkaen tottuneet näkemään Saksan ainoana realistisena vastapainona Neuvostoliitolle, ja kansallissosialismi merkitsi kommunismin hyökyaallon pysähtymistä.

Porvaripiireissä Saksan osuutta vuoden 1918 sodassa jääkärien kouluttajana ja Helsingin vapauttajana muistelmtiin kiitollisuudella. Ennen talvisotaa maiden armeijoiden suhteet olivat läheiset, olivathan lähes kaikki suomalaiset kenraalit olleet uransa jossain vaiheessa koulutettavina Saksassa.

1930-luvulla oli perustettu natsien pääideologi Alfred Rosenbergin alainen Nordische Gesellschaft hoitamaan tiede- ja kulttuurisuhteita pohjoismaihin. Myös suomalaiset osallistuivat säännöllisesti sen järjestämiin kesäpäiviin. Kulttuurin alalla ahkerimmat Saksan-suhteiden vaalijat olivat kirjailijat Maila Talvio ja Weimarissa 1942 perustetun ”Euroopan kirjailijaliiton” varapuheenjohtajaksi valittu V.A. Koskenniemi sekä säveltäjä Yrjö Kilpinen, jotka yhdeydet pysyivät tiiviinä aina sodan loppuun. Tiedeyhteistyön kärjessä oli professoriryhmä, johon kuuluivat SS-vapaehtoistoimikunnan puheenjohtaja Rolf Nevanlinna, Niilo Pesonen, Emil Öhmann, Edwin Linkomies, Yrjö Reenpää ja J.J. Mikkola. Heistä Pesonen oli 1942 Nordische Gesellschaftin kutsumatana esitelmöimässä suomalaisista rotututkimuksista kymmenessä saksalaisessa kaupungissa.

Elokuussa 1939 solmitun Molotovin-Ribbentropin sopimuksen etupiirijaon Suomessa synnyttämä pettymys muodostui vain välivaiheeksi. Hyvityssodan mahdollisuuden noustua näköpiiriin Hitlerin alkaessa valmistella idänhyökkäystään vanhat Saksan-sympatiat heräsivät nopeasti poliittisessa oikeistossa, upseeristossa, lakimieskunnassa, papistossa ja yliopistoissa. Nämä ryhmät tunsivat tunnepitoista kohtalonyhteyttä Saksaan ja näkivät jatkosodan vuonna 1918 alkaneen historiallisen linjan täyttymisenä.

Saksan-suhteet ensisijassa ulkopoliittinen väline

On syytä tehdä eroa yleisesti saksalaismielisten ja kansallissosialistisen ideologian ihailijoiden välille. Edellisiä oli paljon, kun taas jälkimmäiset muodostivat pienen, poliittiselta vaikutusvallaltaan hyvin vähämerkityksisen ryhmän. Valtaosalle Saksan-suhteet olivat ensisijaisesti väline Suomen omien tavoitteiden saavuttamiseksi.Ideologinen kiinnittyminen Hitlerin järjestelmään oli harvinaista.

Mahtavaa aseveljeä ei kuitenkaan haluttu menettää, ja tämä vaimensi kritiikin niin rotujen eriarvoisuusteoriaa kuin kansallissosialistien muitakin mielettömyyksiä kohtaan. Erityisesti politiikassa ”sen lauluja laulat, jonka leipää syöt” –mekanismi toteutui haluttaessa varmistaa Saksan apu taistelussa Neuvostoliittoa vastaan. Poliittisen tuen sekä elintarvike- ja aseavun varmistamiseksi oltiin valmiit antamaan natsijärjestelmästä myötämielisiäkin lausuntoja.

MOT:n esiin nostama suunnitelma natsimielisen lääkäreistä ja tutkijoista muodostetun hallituksen muodostamisesta oli täysin vailla onnistumisen mahdollisuuksia. Se olisi voinut tapahtua vain saksalaismiehityksen tuloksena, eikä Saksan sotilaallinen voima enää mainittuna aikana olisi siihen riittänyt. Muitakin vastaavia suunnitelmia tehtiin: esimerkiksi maalaisliiton Juho Niukkanen esitti syksyllä 1944 pienessä piirissä ajatuksen saksalaisten tukemasta isänmaallisten poliitikkojen ja upseerien ”tunturihallituksesta”.

Myös suomalaiset SS-miehet kaavailivat keväällä 1945 vallankaappausta. Kaikkien edellytysten puuttuessa nämäkään suunnitelmat eivät edenneet alkua pidemmälle. Heimoaate leimasi rotuopin ilmentymiä Suomalaisten rotuoppiajatusten esikuvana luonnollisesti oli Saksa, mutta niissä oli myös historiaan liittyvää kansallista omaleimaisuutta. Eniten aiheesta keskusteltiin jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana suomalaisten joukkojen edettyä Itä-Karjalaan. 1930-luvulta periytyneet Suur-Suomi –ajatus ja heimoaktivismi saivat nyt aivan uutta tuulta purjeisiinsa. Ensimmäisissä suomalaisissa rotuopin käytännön sovelluksissa olikin niihin liittyvä vahva nationalistinen leimansa.

19.9.1941 kotijoukkojen esikunta antoi eversti A.E. Martolan allekirjoittaman käskyn sotavankileireillä toteutettavasta rotuerottelusta. Käskyssä määrättiin perustettavaksi erityisleiri, jonne sijoitettaisiin Itä-Karjalasta, Inkeristä, vepsäläisalueelta, Virosta, Tveristä ja Novgorodista kotoisin olevia suomea hyvin tai auttavasti puhuvat vangit. Näihin ei luettu tsheremissejä, mordvalaisia eikä ”muita sellaisia suomensukulaisia, jotka eivät kuulu pohjoismaisiin rotuihin”. Erityisleirin tarkoituksena oli kasvattaa vangeista ”kelvollisia, lähinnä Itä-Karjalan asuttamiseen käytettäviä Suomen kansalaisia”. Muita leirejä varten oli päämajan tiedusteluosaston ehdotuksesta painatettu rotututkimusasiantuntijoiden laatima peräti 89 kansallisuutta sisältävä jaottelukaavake, joka leirien johdon oli täytettävä kerran kuukaudessa.

Kouriintuntuvimpia käytännön kosketuksia saksalaiseen rotuoppiajatteluun suomalaiset saivat vapaaehtoisen SS-pataljoonan värväyksessä. Tämän Kaukasuksella taistelleen suomalaisen vapaaehtoisosaston muodostamisesta vastasi erityinen kansalaistoimikunta, mutta kaikki tapahtui hallituksen tieten. Osaston syntyajankohtana se palveli ulkopoliittisia tarkoitusperiä voimistamalla Suomen ja Saksan yhteyttä.

Värväystä saapui Suomeen valvomaan saksalaisia rotuspesialisteja, jotka lääkärintarkastuksessa tutkivat vapaaehtoisten rodulliset tuntomerkit. He kiinnittivät huomiota erityisesti pääkallon muotoon karsiakseen pois sellaiset miehet, joilla oli kallossaan ”epäarjalaisia kuhmuja tai painanteita”. Toinen yleinen rodullisesta epäpuhtaudesta kielivä piirre oli silmäluomissa esiintyvä ns. mongolipoimu.

Kaikupohjaa antisemitismille

Heimoaatteen ohella rotuoppi tarjosi myös Suomessa kaikupohjaa juutalaisvastaisuudelle. Eniten antisemitismiä löytyi saksalaismielisimmistä IKL:n ja kokoomuksen eduskuntaryhmistä. J.W. Rangellin hallituksen kokoomuslainen sisäministeri Toivo Horelli kieltäytyi käsittelemästä juutalaisten anomuksia päästä Suomen kansalaisiksi. Hän oli myös siunannut pakolaisten Saksan Gestapolle luovuttamisen, joka päättyi vasta marraskuussa 1942, kun sosiaalidemokraatit tekivät asiasta julkisen skandaalin.

Luovutettujen 77 pakolaisen joukossa olleista juutalaisista vain yksi selvisi hengissä Auschwitzin tuhoamisleiriltä. Arkkiatri Ylpön epäsuorasti todistetut natsikontaktit ovat pieniä syntejä verrattuna Valtiollisen poliisin johtaja Arno Anthonin ja Horellin pakolaisten kohtelussa osoittamaan tunteettomuuteen.