Tulevaisuuden historiantutkijoiden ja Raamatun hermeneutikkojen taivaalta on parina viime päivänä satanut mannaa, siitä on kotimainen poliittinen keskustelu pitänyt huolen. Ensin valtiovarainministeri Jyrki Katainen vertasi käsillä olevaa taloudellista taantumaa talvisotaan, sitten emerituspääministeri Paavo Lipponen oikoi Jyrkiä Ylen Ykkösaamussa todeten, että pikemminkin kysymys on Harmageddonista, viimeisestä suuresta taistelusta pahan voimia vastaan.
Tilanteen vakavuus on siten varmasti kuulijakunnalle käynyt selväksi. Historiantutkimuksessa historian poliittinen käyttö on nykypäivänä oma elinvoimainen tutkimusalansa, jolle tällaiset ulostulot ovat varsinaisia kultamunia. Toisaalta osa historioitsijoista suhtautuu historian poliittiseen ryöstöviljelyyn samalla tavalla kuin Jeesus temppeliä markkinapaikkanaan pitäneisiin kauppiaisiin ja rahanvaihtajiin: he haluavat kaataa heidän pöytänsä ja ajaa heidät ruoska kädessä pois paikasta, jonka he toiminnallaan häpäisevät. Itse edustan ensimmäistä koulukuntaa ja katson, että historiaan nojautuvat lopun aikojen vertauskuvat ovat poliittisen retoriikan kuningaslaji, jossa sekä onnistumiset että epäonnistumiset nousevat aivan omiin sfääreihinsä.
Siinä missä opposition edustajille taloustaantuma edustaa apokalyptista uhkakuvaa, haluaa valtion rahakirstun päällä istuva kokoomus hillitä paniikkitunnelmia ja välttää ylilyöntejä kriisin torjumisessa. Ihan pientä vasaraa eivät kokoomuslaisetkaan kuitenkaan tyytyneet poliittisten metaforien työkalupakistaan kaivamaan. Talvisodalla ratsastaessaan Katainen antaa ymmärtää, että olemme saapuneet samanalaisen kansakunnan eksistentiaalisen hetken äärelle kuin talvella 1939-1940.
Haaste on valtava, mutta Kataisen mukaan historia näyttää tien onnelliseen tulevaisuuteen: "Yksituumaisina ja yhteistyöllä me suomalaiset olemme ennenkin vaikeissa paikoissa pärjänneet". Nyt ei ole aika harjoittaa "pikkunäppärää oppositiopolitiikkaa", "veneenkeikuttamista" tai "tahallisen sekaannuksen aiheuttamista kotirintamalla". Nyt on kaikkien oltava "yhteisissä torjuntatalkoissa" ja otettava paikkansa "yhdessä rintamassa torjumassa ulkopuolista uhkaa".
Historiantulkinnallisesta jämeryydestään huolimatta Katainen jätti käyttämättä monia sellaisia rinnastuksia, jotka olisivat tuoneet hänen viestiinsä mukavasti lisää isänmaallista potkua. Hän kyllä puhuu "kansainvälisestä finanssimarkkinoiden sairaudesta", mutta olisi voinut ihan suoraankin todeta, keitä tällä kertaa olivat ne tahot, jotka allekirjoittivat koko sotkun käynnistäneen Molotovin-Ribbentropin sopimuksen. Millaisia etupiirijakoja ulkopuoliset uhkaajat ovat tällä kertaa salaisessa lisäpöytäkirjassaan hahmotelleet?
Ampuiko Mainilan laukaukset kriisitunnelmilla tietoisesti pelaillut kotimainen oppositio vai media, vai tulivatko nekin rajojen ulkopuolelta? Uuden vuosituhannen O.W. Kuusisen viittaa olisi kätevästi voinut sovitella tuotantoaan ulkomaille siirtäneiden suomalaisyritysten hartioille, mutta ymmärrettävästi kokoomuspomo katsoi poliittisesti viisaaksi olla menemättä ihan niin pitkälle.
Katainen ilmoitti tavoitteeksi torjuntavoiton saavuttamisen, mutta millaisia Suomussalmia, Raatteen teitä ja Taipaleenjokia se tällä kertaa edellyttää? Millaiset ovat 2000-luvun talouden talvisodan Molotovin cocktailit ja mottitaktiikka? Kannaksen lumisissa metsissä vihollisen numeerista ja materiaalista ylivoimaa kavennettiin mm. suksien, ahkioiden, telttojen ja kamiinoiden avulla; millaisia tällä kertaa ovat ne kansalliset innovaatiot, joiden avulla ulkoisten uhkien vyöry pysäytetään?
Halusiko Katainen talvisotaan vetoamalla varoittaa myös tulossa olevista suuren mittaluokan menetyksistä ja negatiivista asioista? Ovatko työttömät ja syrjäytyneet tämän talvisodan sosiaalisia evakkoja? Millaisen Viipurin ja Karjalan menettämiseen nyt on syytä alkaa valmistautua? Varautuiko valtiovarainministeri rivien välissä myös epäonnistumiseen, tarvittinhan talvisodan torjuntavoittoon ihme?
Ajat ovat kovat, kun Lipposen kaltainen ruudinkatkuisen patriotismin ja sosialistisen älykköyden yhteensulautuma avoimesti hylkää kansallisen historian selitysvoiman ja turvautuu raamatullisiin vertauskuviin. Retorinen alku on mahtipontinen, mutta väkisinkin nousee mieleen tarkentavia lisäkysymyksiä. Johanneksen Ilmestyskirjassa Harmageddon mainitaan vain kertaalleen, mutta muuten lopun ajoista esitetään laajoja kuvauksia.
Mitä Lipponen siis halusi tarkalleen ottaen meille viestittää Ilmestyskirja-viittauksellaan? Väkisinkin tulee mieleen ajatus, että Nord Streamin konsulttimme ja teollisuuden etujen vannoutunut puolustajamme haluaa rivien välissä antaa meille vahvan signaalin siitä, että tilanteen kaikinpuolinen vakavuus on saanut hänet arvioimaan poliittista ja taloudellista ajatteluaan radikaalilla tavalla uudelleen.
Kuka Lipposen ajattelussa on se suurten vesien äärellä asuva suuri portto, jonka kanssa maailman kuninkaat ovat irstailleet ja jonka iljettävästä viinistä maan asukkaat ovat juopuneet (Ilm. 17/1-2)? Raamatun lähempi tutkiminen tuo lähelle johtopäätöksen, että Lipponen tarkoittaa globaalia liberaalikapitalismia: "...hänen yllään kimalsivat kulta, jalokivet ja helmet", "kaikki maailman kauppamiehet ovat rikastuneet hänen vauraudestaan ja ylellisestä elämästään", "hän on mainetta ja rikkautta ahnehtinut", "maailman kauppamiehet itkevät ja surevat häntä, sillä enää ei kukaan osta heidän tavaroitaan", "sinun kauppiaasi olivat maan mahtavia, sinä lumosit noitakeinoillasi kansat ja johdit ne harhaan".
Entä sitten "Peto, jonka näit, on ollut, mutta nyt sitä ei ole"? Halusiko Lipponen meidän tässä kohtaa ajattelevan liberaalikapitalismin johtavan valtion USA:n rahoituslaitosten sosialisointeja ja tukipaketteja ontuvalle teollisuudelle? Kuten Lipponenkin totesi, "tässä tarvitaan ymmärrystä ja viisautta", sillä peto "tulee vielä nousemaan syvyydestä".
"Siihen maljaan, johon hän on toisille juomansa sekoittanut, sekoittakaa häntä itseään varten kahta katkerampi juoma" - mitä ilmeisimmin Lipponen tarkoittaa kapitalismin ylilyöntien runteleman talouden tukemista mittavilla elvytyspaketeilla. Suuri ja mahtava Babylon ("suuri kaupunki, jonka vauraudesta rikastuivat kaikki merenkulkijat"), joka nyt tuhotaan, on ylikansallisten suuryritysten riistotalouden globaali imperiumi.
Kuka on se valkoinen ratsastaja, jonka silmät ovat kuin tulen liekit ja joka Harmageddonissa johtaa taivaalliset sotajoukot taisteluun pahan voimia vastaan? Tässä kohtaa Lipposen täsmällistä käsitystä ei ole helppo hahmottaa, mutta ilmiselvästi keynesiläisestä talouspolitiikasta on taottu se rautainen sauva, jolla ratsastaja kansoja paimentaa. Raamatun mukaan hänen "pukunaan on vereen kastettu viitta", ehkäpä Lipponen näin haluaa antaa piiloviestin myös pelastajan poliittisesta väristä.
Joka tapauksessa on hieno asia, että ykkösrivin yhteiskunnalliset älykkömme pitävät huolen siitä, ettei poliittinen retoriikkamme pääse vaipumaan brezhenviläisen pysähtyneisyyden tilaan. Suomalaiset poliitikot, kaivakaa joukolla esiin historiankirjanne ja Raamattunne ja marssikaa eteenpäin Jyrki "Mannerheim" Kataisen ja Paavo "Nostradamus" Lipposen viitoittamalla tiellä!
sunnuntai, joulukuuta 21, 2008
torstaina, joulukuuta 11, 2008
Lisävalaistusta noottikriisiin
Tätä ei Juhani Suomi Kekkosesta tiedä, tai jos tietää, niin ei ainakaan ole suostunut kertomaan: Nikita Hrushtshev värväsi neuvostojääkiekon legendaarisen gurun Anatoli Tarasovin taivuttelemaan Suomen presidenttiä yhteistyöalttiimpaan mielentilaan vuoden 1961 noottikriisin yhteydessä. Taivuttelu tapahtui siperialaisessa saunassa ja Hrushtshev oli lopputulokseen tyytyväinen. Neuvostoliitto vaati YYA-sopimukseen perustuvia sotilaallisia konsultaatioita 30. lokakuuta vedoten Länsi-Saksan taholta nousevaan sotilaalliseen uhkaan ja huoleensa Suomen ulkopolitiikan suunnasta. Aloitteella oli tiivis kytkentä Suomen vuoden 1962 presidentinvaaliin, jossa Honka-liitto oli ajamassa Olavi Honkaa Kekkosen vastaehdokkaaksi. Asiaa palloteltiin vajaa kuukausi ulkoministeritasolla, mutta tunnelmat pysyivät happamina. Lopulta Kekkonen päätti lähteä selvittämään asian suoraan suden luolaan miesten kesken. Kekkosen ja Hrushtshevin keskustelut käytiin 24. marraskuussa Novosibirskissä. Kylmän sodan meininkiä pittoreskeimmillaan siis.
Vaikka pienestä Suomesta tulikin, Kekkonen ei neuvostojohdon laskelmissa ollut mikä tahansa piissari. Varoitusaika oli lyhyt, mutta vierailua valmisteltiin intensiivisesti ja huolella. Hänet majoitettiin samaan Novosibirskin laidalla sijaitsevaan vierasmajaan, jossa Richard Nixon oli heinäkuussa 1959 yöpynyt kierrellessään neuvostojen maassa USA:n varapresidenttinä. Kekkosta varten isännät halusivat edelleen nokittaa paikan palvelutasoa siitä, mitä Dickille oli tarjottu. Kreml oli antanut määräyksen saunan rakentamisesta vierasmajan yhteyteen. Kylpylaitos oli rakennettava laadusta tinkimättä, mutta nopeasti. Aikaa oli annettu vain pari viikkoa.
Kekkonen saapui Novosibirskiin lentäen myöhään illalla 23.11. ja painui tavoilleen uskollisena lähes suorinta tietä saunaan. Pelmeeni-illallisen jälkeen uni maittoi, ja syytä olikin, sillä koko seuraava päivä oli varattu neuvotteluille Hrushtshevin ja muun neuvostojohdon kanssa. Kommunistisen puolueen pääsihteeri puolestaan saapui kaupunkiin seuraavana aamuna, osana jo paljon aikaisemmin sovittua Aasian-puoleisen Neuvostoliiton tarkastusmatkaansa. Alkuperäisen ohjelman mukaan hänen tuli tavata Novosibirskissä 3000 maatalousjohtajaa, mutta nyt saivat punaiset farmaripamput väistyä kalenterista Suomen presidentin tieltä.
Hrushtshevin ja Kekkosen ensimmäinen keskustelu käytiin jo tunnin kuluttua siitä, kun ensin mainitun Tselinogradista tullut juna oli puksuttanut Novosibirskin asemalle. Juttutuokio oli lyhyt, tulkkauksineen vain runsaan tunnin mittainen. Ottaen huomion Hrushtshevin tavan eksyä pitkiin ja rönsyileviin monologeihin Kekkonen ei varmasti ehtinyt tässä juttutuokiossa kovinkaan pitkälle omia näkemyksiään kehitellä. Tähän saakka tarinan voi lukea myös Juhani Suomen Kriisien aika - Urho Kekkonen 1956-1962 -teoksesta (sivut 521-524), mutta tämän aamupäivän keskustelun ja myöhemmin päivällä isommalla porukalla käydyn neuvottelun välillä tapahtui varsin mielenkiintoinen episodi, josta Suomi vaikenee.
Hrushtshev ei ollut tyytyväinen ensimmäisen keskustelun sujumiseen. Kekkonen oli ollut sitkeä, eikä ollut suostunut muuttamaan kantojaan neuvosto-osapuolelle mieleisemmiksi. Keskustelun lopuksi oli sovittu, että ennen keskustelujen jatkamista pidettäisiin kolmen tunnin tauko. Hrushtshev kutsui puheilleen kenraali Gleb Baklanovin (kuvassa), joka otti osaa keskusteluihin Kekkosen kanssa Siperian sotilaspiirin komentajan ominaisuudessa. Pääsihteeri oli saanut ajatuksen, että tauon aikana saunaentusiasti Kekkonen vietäisiin tutustumaan aitoon venäläiseen saunaan eli baniaan, ja nyt hän kehotti Baklanovia järjestämään asian.
Baklanov oli omalla tahollaan ajatellut samaa jo ennen Kekkosen tuloa, ja oli ehtinyt tehdä valmistelujakin. Sopiva bania löytyi aivan vierasmajan lähettyviltä, Siperian sotilaspiirin jääkiekkojoukkueen hiljattain rakennetusta harjoituskeskuksesta. Novosibirskin SKA:ta valmensi tuohon aikaan neuvostokiekon isä ja maajoukkueen entinen päävalmentaja Anatoli Tarasov, joka saanut tehdä punakoneen ohjaimissa tilaa Arkadi Chernysheville Squaw Valleyn olympiaturnauksen päätyttyä CCCP:n osalta pronssimitaleihin helmikuussa 1960. Baklanov ja Tarasov olivat ystäviä ja tunteneet toisensa jo 1940-luvun lopulta, kun ensin mainittu oli tullut Neuvostoliiton armeijan urheilujoukkojen johtajaksi. Baklanov oli ajatellut, että persoonaltaan räiskyvässä ja maanläheisessä Tarasovissa oli Kekkoselle hyvä saunakaveri. Herrat olivat sopineet, että Tarasov lähtisi baniaan Kekkosen mukaan. Hänen tuli kertoa olevansa Novosibirskissä jääkiekkovalmentajana ja tulleensa tunnettuna venäläisen saunan asiantuntijana opastamaan Suomen presidenttiä banian saloihin. Tarasov modifioi suunnitelmaa niin, ettei puhunut jääkiekosta sanaakaan, vaan esiintyi paikallisena asukkaana. Kiuas kihisi ja juttu luisti.
Kun keskustelut iltapäivällä jatkuivat, Kekkonen oli erinomaisella tuulella. Isäntäosapuolen kuvauksen mukaan hän osoitti yhteistyöhaluaan kaikin tavoin ja kehui Neuvostoliittoa maana. Hän kiitteli venäläistä vieraanvaraisuutta ja mainitsi nimenomaisesti erinomaisen visiittinsä paikalliseen saunaan. Maljapuheessaan hän ylisti neuvostokansan kulttuurista kehittyneisyyttä, josta oli saanut oivan osoituksen saunakumppaniltaan, eräältä paikalliselta. Kekkonen kertoi keskustelujen tämän kanssa liikkuneen mitä erilaisimmissa aiheissa niin kulttuurin, historian, taiteen kuin urheilunkin alalla. Presidentti totesi olleensa täydellisen äimistynyt miehen valtavasta tietomäärästä. Jos kaukaisessa Siperian kylässä eli tällaisia ihmisiä, on Hrushtshevin pakko olla oikeassa - Neuvostoliitossa todella on tapahtunut kulttuurin vallankumous, kiteytti Kekkonen.
Hrushtshev kuunteli ylistyspuhetta hivenen ihmeissään, hänellä kun ei ollut selvää kuvaa siitä, millaisessa seurassa Kekkonen väliaikana oli saunonut. Tyytyväisenä vieraansa tunnelman kohoamisesta hän kuitenkin vastavuoroisesti kohotti maljansa - neuvostokansan historiallisesti ainutlaatuisesti kulttuurisen tason nousulle! Gleb Baklanovin poika Andrei, jolta kertomus on lähtöisin, piti mahdollisena, että nopeaälyisenä miehenä Kekkonen oli kyllä saattanut nähdä Tarasovin esiintymisen läpikin ja ymmärtää, ettei tällaista saunakaveria sentään Siperian laidoilla ihan sattumalta seuraksi osunut. Niin tai näin, keskustelut jatkuivat hyvässä hengessä ja noottiasiakin saatiin pois päiväjärjestyksestä.
Pientä ajallista klaffia Suomen ja Baklanovin versioista kyllä löytyy, mutta tarina on joka tapauksessa äärimmäisen mielenkiintoinen. Sitä se ei valitettavasti kerro, nauttivatko Kekkonen ja Tarasov saunassa löylyjuomia. Mielenkiintoinen yksityiskohta Tarasovin uralla on se, että hänen vaelluksensa epäsuosion alhossa päättyi 22. marraskuuta 1961, siis päivää ennen, kun Kekkonen saapui Novosibirskiin. Tuolloin hänet nimitettiin takaisin vanhaan pestiinsä Moskovan TSKA:n päävalmentajaksi. Saman tien aukeni myös tie takaisin punakoneen penkin taakse. Luonteensa ja ulkomuotonsa yhdistelmän ansiosta "tulivuoreksikin" kutsuttu Tarasov pääsi siis ottamaan jäähyväislöylyt Siperialle seurassa, joka korkeudeltaan oli hetken juhlallisuuteen hyvin sopivaa. Kumpikaan herroista ei varmasti jäänyt suuremmin Novosibirskiä ikävöimään.
Laajemman kuvauksen tarkkoine lähdeviitteineen voitte myöhemmin lukea kirjasta. In the meantime, boys and girls, jos huomenna tie vie Nordenskiöldinkadulle päin, siellä nähdään! Rock out!
keskiviikkona, joulukuuta 10, 2008
Urkintalaki
Yritin kantaa korteni kekoon Lex Nokian (mikä muuten lakiesityksen kutsumanimenä on paha understatement, kuten tekstistä toivottavasti ilmenee) vastustamisessa. Alla tämän päivän kolumnini Turun Sanomista. Lakiesityksen teksti perusteluineen FinLex-tietokannassa, Electronic Frontier Finland puheenjohtajan ja ylihuomenna teknologiaoikeudesta tohtoriksi väittelevän Ville Oksasen avaavat kommentit täällä. Lyhyesti tiivistettynä uutisointia asiasta esim. Uuden Suomen sivuilla.
_______________
Turun Sanomat 10.12.2008
Eihän rehellisellä kansalaisella ole mitään pelättävää
Tuore Finlandia-voittaja Sofi Oksanen arvosteli eduskuntaa kyvyttömyydestä tietoliikennesuojaan liittyvissä kysymyksissä. Erityisesti hänen maalitaulunaan oli niin sanottu Lex Nokia. Tämä lakiesitys eli HE 48/2008 vp ”sähköisen viestinnän tietosuojalain ja eräiden siihen liittyvien lakien muuttamisesta” on herättänyt keskustelua erityisesti siksi, että se antaisi yrityksille oikeuden käsitellä työntekijöidensä sähköpostin tunnistetietoja. Lain tarpeellisuutta on perusteltu yrityssalaisuuksien vuotamisen estämisellä.
Tunnistetietojen seuraamisoikeus toisi työnantajille poliisia suuremmat valtuudet ilman oikeuden käyttöön liittyviä virkavastuun suitsia. Poliisin on pyydettävä lupaa tuomioistuimelta, ja sillä on oltava esittää uskottava rikosepäilys. HE 48/2008:n mukaan työnantaja ei tarvitsisi seurannan aloittaakseen edes täsmällistä epäilyä tietovuodosta.
*
Kaiken lisäksi sähköpostin tunnistetiedot ovat vain pieni osa Lex Nokiaa. Yritysvakoilun torjumisen nimissä se mahdollistaisi yksilöjen vakoilemisen sekä viestinnän luottamuksellisuuden ja yksityisyyden suojan murtamisen tavalla, jolle ei löydy vertauskohtaa Suomen lainsäädännön historiasta. Oikeusoppineiden tyrmäävät kommentit ja kansalaisjärjestöjen huolestuneet kannanotot eivät kuitenkaan ole onnistuneet pysäyttämään esityksen etenemistä.
Eduskunnan ja viranomaisten saavutukset tietoverkkoon liittyvissä asioissa eivät todellakaan ole omiaan herättämään kansalaisten luottamusta. Epäselvä ja niin sananvapauden kuin yleisen oikeustajunkin kannalta kyseenalainen Lex Karpela (HE 28/2004) laajensi tekijänoikeuksien suojaa suuryritysten hyväksi kuluttajien kustannuksella. Lapsipornon estämiseksi säädettyä lakia toteuttaessaan kompastellut keskusrikospoliisi puolestaan osoitti, etteivät sen tekninen asiantuntemus ja toimintatavat ole laajennettujen valtuuksien vaatimalla tasolla.
*
Viimeisimmän lommon kilpeen toi kunnallisvaaleissa toteutettu sähköisen äänestyksen kokeilu, joka epäonnistui 232 äänen jäätyä kirjaamatta kokonaan. Järjestelmää etukäteen testannut arviointiryhmä joutui tekemään sen toimittaneen yrityksen kanssa vaitiolosopimuksen, mikä on huomattavasti hankaloittanut asian jälkiselvittelyä. Ilkeästi voisi todeta, että liikesalaisuuden varjeleminen tuntuu olevan oikeusministeriölle tärkeämpi arvo kuin kansalaisten demokraattisten perusoikeuksien toteutuminen.
Kaikille tapauksille yhteistä on se, että lainsäätäjien ja viranomaisten epäonnistumisia ja tietotaidon puutteita ei ole suoraan myönnetty, vaan päinvastoin asiasta vastanneet ministerit (Tanja Karpela, Suvi Lindén ja Tuija Brax) ovat kukin vuorollaan vastailleet esitettyyn kritiikkiin vähätellen, totuutta valikoiden ja jopa ylimielisesti.
*
Tähän saakka nähty on kuitenkin pientä verrattuna siihen, mitä tapahtuu, jos Lex Nokia menee läpi. Sähköpostiliikenteeseen keskittynyt uutisointi on ollut harhaanjohtavaa, sillä tosiasiassa laki antaisi kaikille ns. yhteisötilaajille eli mille tahansa verkkoyhteyttä tarjoaville tahoille oikeuden valvoa ja tarkkailla kaikkea Internet-liikennettä verkoissaan. Näin esimerkiksi taloyhtiön verkon ylläpitäjä voisi seurata sitä, mitä asukkaat verkosta latailevat, kirjastot ja koulut tarkkailla koneitaan käyttävien surffailutottumuksia, tai yliopiston ATK-keskus selvittää, kenen näppäimistöltä opetusministeriötä kritisoivat anonyymit nettikirjoitukset ovat lähtöisin.
*
Lex Nokiassa ei todellakaan ole kysymys pelkästä yrityssalaisuuksien varjelusta tai työnantajan ja työntekijän suhteesta. Valveutuneet ovat nimittäneet sitä täysin oikeutetusti yleiseksi urkintalaiksi. Verkkolainsäädäntö on herkkää tasapainoilua oikeudellisten vaatimusten, teknologian mahdollisuuksien ja liiketaloudellisten intressien ristipaineessa. Nyt teknologisesti asiantuntemattomat ja taloudellisten intressien suojelun tärkeimmäksi tehtäväkseen mieltävät päättäjät uhkaavat vetää verkkoa käyttävän yksilön oikeudet pyntystä alas.
_______________
Turun Sanomat 10.12.2008
Eihän rehellisellä kansalaisella ole mitään pelättävää
Tuore Finlandia-voittaja Sofi Oksanen arvosteli eduskuntaa kyvyttömyydestä tietoliikennesuojaan liittyvissä kysymyksissä. Erityisesti hänen maalitaulunaan oli niin sanottu Lex Nokia. Tämä lakiesitys eli HE 48/2008 vp ”sähköisen viestinnän tietosuojalain ja eräiden siihen liittyvien lakien muuttamisesta” on herättänyt keskustelua erityisesti siksi, että se antaisi yrityksille oikeuden käsitellä työntekijöidensä sähköpostin tunnistetietoja. Lain tarpeellisuutta on perusteltu yrityssalaisuuksien vuotamisen estämisellä.
Tunnistetietojen seuraamisoikeus toisi työnantajille poliisia suuremmat valtuudet ilman oikeuden käyttöön liittyviä virkavastuun suitsia. Poliisin on pyydettävä lupaa tuomioistuimelta, ja sillä on oltava esittää uskottava rikosepäilys. HE 48/2008:n mukaan työnantaja ei tarvitsisi seurannan aloittaakseen edes täsmällistä epäilyä tietovuodosta.
*
Kaiken lisäksi sähköpostin tunnistetiedot ovat vain pieni osa Lex Nokiaa. Yritysvakoilun torjumisen nimissä se mahdollistaisi yksilöjen vakoilemisen sekä viestinnän luottamuksellisuuden ja yksityisyyden suojan murtamisen tavalla, jolle ei löydy vertauskohtaa Suomen lainsäädännön historiasta. Oikeusoppineiden tyrmäävät kommentit ja kansalaisjärjestöjen huolestuneet kannanotot eivät kuitenkaan ole onnistuneet pysäyttämään esityksen etenemistä.
Eduskunnan ja viranomaisten saavutukset tietoverkkoon liittyvissä asioissa eivät todellakaan ole omiaan herättämään kansalaisten luottamusta. Epäselvä ja niin sananvapauden kuin yleisen oikeustajunkin kannalta kyseenalainen Lex Karpela (HE 28/2004) laajensi tekijänoikeuksien suojaa suuryritysten hyväksi kuluttajien kustannuksella. Lapsipornon estämiseksi säädettyä lakia toteuttaessaan kompastellut keskusrikospoliisi puolestaan osoitti, etteivät sen tekninen asiantuntemus ja toimintatavat ole laajennettujen valtuuksien vaatimalla tasolla.
*
Viimeisimmän lommon kilpeen toi kunnallisvaaleissa toteutettu sähköisen äänestyksen kokeilu, joka epäonnistui 232 äänen jäätyä kirjaamatta kokonaan. Järjestelmää etukäteen testannut arviointiryhmä joutui tekemään sen toimittaneen yrityksen kanssa vaitiolosopimuksen, mikä on huomattavasti hankaloittanut asian jälkiselvittelyä. Ilkeästi voisi todeta, että liikesalaisuuden varjeleminen tuntuu olevan oikeusministeriölle tärkeämpi arvo kuin kansalaisten demokraattisten perusoikeuksien toteutuminen.
Kaikille tapauksille yhteistä on se, että lainsäätäjien ja viranomaisten epäonnistumisia ja tietotaidon puutteita ei ole suoraan myönnetty, vaan päinvastoin asiasta vastanneet ministerit (Tanja Karpela, Suvi Lindén ja Tuija Brax) ovat kukin vuorollaan vastailleet esitettyyn kritiikkiin vähätellen, totuutta valikoiden ja jopa ylimielisesti.
*
Tähän saakka nähty on kuitenkin pientä verrattuna siihen, mitä tapahtuu, jos Lex Nokia menee läpi. Sähköpostiliikenteeseen keskittynyt uutisointi on ollut harhaanjohtavaa, sillä tosiasiassa laki antaisi kaikille ns. yhteisötilaajille eli mille tahansa verkkoyhteyttä tarjoaville tahoille oikeuden valvoa ja tarkkailla kaikkea Internet-liikennettä verkoissaan. Näin esimerkiksi taloyhtiön verkon ylläpitäjä voisi seurata sitä, mitä asukkaat verkosta latailevat, kirjastot ja koulut tarkkailla koneitaan käyttävien surffailutottumuksia, tai yliopiston ATK-keskus selvittää, kenen näppäimistöltä opetusministeriötä kritisoivat anonyymit nettikirjoitukset ovat lähtöisin.
*
Lex Nokiassa ei todellakaan ole kysymys pelkästä yrityssalaisuuksien varjelusta tai työnantajan ja työntekijän suhteesta. Valveutuneet ovat nimittäneet sitä täysin oikeutetusti yleiseksi urkintalaiksi. Verkkolainsäädäntö on herkkää tasapainoilua oikeudellisten vaatimusten, teknologian mahdollisuuksien ja liiketaloudellisten intressien ristipaineessa. Nyt teknologisesti asiantuntemattomat ja taloudellisten intressien suojelun tärkeimmäksi tehtäväkseen mieltävät päättäjät uhkaavat vetää verkkoa käyttävän yksilön oikeudet pyntystä alas.
torstaina, joulukuuta 04, 2008
Kaasua, Komissaari Putin!
Lisätutkimukset Venäjän uudesta KHL-liigasta tuottivat mielenkiintoista saalista, joka osoittaa, että tässä kohtaa kannattaa nousta tuolta jään tasolta tarkastelemaan asiaa vähän ylempää ja kauempaa, eli KHL:ää myös Venäjän ulkopolitiikan välineenä. Parhaiden neuvostotraditioiden hengessä tietysti tässäkin mennään, olihan punakone vuosikymmenet Kremlin kenties tärkein propaganda-ase urheilun alalla. Mielenkiintoisena paralleelina KHL:n laajentumispyrkimyksille voi nähdä Venäjän ulkoministerin Sergei Lavrovin Helsingissä parhaillaan käynnissä olevassa ETYJ-kokouksessa esittämät puheet Venäjän kaavailemista laajoista uusista eurooppalaisista turvallisuusjärjestelyistä. Venäjä hakee ulkopolitiikassaan uutta aktiivista roolia laajalla rintamalla, ja maan perinteinen mahtilaji jääkiekko tarjoaa tähän tarkoitukseen mitä parhaimman apuvälineen. Siksi myös hallituksen on syytä olla KHL:stä kiinnostunut, ja kyllä se onkin.
8. lokakuuta Gazprom-pomo ja uuden KHL-liigan presidentti Aleksander Medvedev oli yhdessä Venäjän maajoukkueen päävalmentajan Vjatseslav Bykovin kanssa tapaamassa pääminsteri Vladimir Putinia. Keskustelun aiheena oli nimenomaan uusi KHL-liiga ja liigan toivomus saada lisätukea valtion budjetista. Kokonaisuudessaan keskustelusta annettu julkilausuma löytyy englanniksi käännettynä täältä.
Keskustelun alkajaisiksi Medvedev kehaisi liigan lupaavaa alkua ja urheilullisesti hyvää tasoa. Hän painotti voimakkaasti sitä, että liiga haluaa palvella maajoukkuetta, ja että liigan korkea taso auttaisi parantamaan myös maajoukkueen iskukykyä. Medvedev alleviivasi Sbornaia-kytkentää useaan otteeseen, minkä tarkoituksena oli tietysti antaa perusteluja sille, miksi hallituksen olisi lähdettävä tukemaan liigaa. Maajoukkueen menestys loisi maailmalla myönteistä Venäjä-kuvaa, toisi maalle arvostusta ja pitäisi kansan iloisena. Kun muistaa, kuinka paljon Venäjällä viime kevään MM-kullasta rumpua lyötiin ja kuinka näkyvästi valtiojohto oli bileissä mukana (niin kuin, jälleen kerran, silloin ennen), ymmärtää, että kiekkoileva kaasumies oli miettinyt tulokulmansa huolellisesti ja viisaasti.
Bykov kertoi saman asian vähän toisella tavalla. Kilpailu maajoukkuepaikoista on pelaajien välillä kovaa, ja siksi KHL-joukkueihin on tullut myös paljon venäläisiä NHL-pelaajia. KHL-liigassa itse Moskovan TSKA:ta valmentava Bykov korosti liigan ja Venäjän jääkiekkoliiton tekevän yhdessä kaikkensa sen varmistamiseksi, että maajoukkueen valmentautuminen olisi parasta mahdollista. Bykov lopetti mahtipontisesti: "Me olemme maailmanmestareita, ja joukkueemme tulee olemaan huomion keskipisteessä. Meidän tulee valmistautua perinpohjaisesti osoittaaksemme, että menestyksemme on kiistatonta. Tulemme näyttämään, että aiomme olla kärjessä pitkän aikaa."
Medvedev esitti, että jääkiekko voisi saada rahaa valtiollisesta fyysisen kunnon ja urheilun kehittämisohjelmasta. Maajoukkue olisi vain jäävuoren huippu, lajia kehitettäisiin joka tasolla koulujoukkueista veteraaneihin. Jääkiekon valintaa valtiollisen tuen kohteeksi Medvedev perusteli toteamuksella, joka englanniksi käännettynä saisi monet kanadalaiset vetämään purut nokkaansa pahemman kerran: "This is indeed our game."
Putinin vastaus osoittaa, että jääkiekko on Venäjällä todella iso asia, niin kuin tietysti itsessään jo sekin, että pääministeri ylipäätään käy tällaisia keskusteluja. Kaikkein mielenkiintoisinta oli kuitenkin se, kuinka Putin kytki jääkiekkoa apunaan käyttäen nykytilanteen ja neuvostoajat toisiinsa:
"Voimme keskustella budjettirahoituksesta erikseen.
Kuten tiedätte, maailma keskustelee tällä hetkellä akuuteista taloudellisista ongelmista. Sama pätee meidänkin maahamme. Elämän ei kuitenkaan tulisi rajoittua tähän, vaikka vain viisi minuuttia sitten keskustelinkin kollegoideni kanssa näistä samoista ongelmista.
Mitä tulee KHL:ään, uskon, että se ei ole pelkkä urheiluprojekti. Se tekee mahdolliseksi harkita vakavasti yhden yhteisen sosiaalisen ja kulttuurisen tilan palauttamista entisen Neuvostoliiton alueelle, koska jaettu kiinnostus jääkiekkoon tulee yhdistämään entisten neuvostotasavaltojen ihmisiä. Jääkiekko oli suosittua Neuvostoliitossa. Jos onnistumme houkuttelemaan liigaan Keski-Euroopan, Skandinavian ja muun Euroopan maita, se saa eurooppalaisen rakenteen.
On sanomattakin selvää, että tämä on tekee hyvää suhteillemme lähinaapureihimme ja kumppaneihimme. Tasoittakaamme tietä laajalle yhteistyölle urheilun alueella. Tämä on hyvä aloite ja olemme valmiit tukemaan sitä. Keskustelkaamme yksityiskohtaisemmin siitä, mitä teidän tulisi tehdä, ja kuinka me voimme teitä auttaa."
Näin Putin siis suoraan ja kiertelemättä toteaa, että Venäjän on KHL:n kautta mahdollista laajentaa otettaan maan rajojen ulkopuolelle koko entisen Neuvostoliiton alueelle. Avoin puhe halusta luoda koko kommunistisen supervallan entisen alueen kattava "yksi yhteinen sosiaalinen ja kulttuurinen tila" on melkoista tekstiä, toki kyllä aika lailla sopusoinnussa sen kanssa, mitä Putinista ja hänen ajattelustaan tiedämme. Harvoin kuitenkaan kuulee huippupoliitikkojen suusta näin kaunistelematonta tarinaa urheilun valjastamisesta poliittisiin tarkoitusperiin. Venäjä on omanlaisensa tässäkin suhteessa.
KHL:n kuolinkelloja ei siis kannata soittaa ihan vielä, vaikka monilla seuroilla dramaattisilta kuulostavia talousvaikeuksia onkin. Kun Kremlistä näin avoimesti ilmoitetaan liigan olevan symbioottisessa sopusoinnussa valtion intressien kanssa, saattaa olla, ettei ennustuksia sarjan tulevaisuudesta kannata tehdä pelkkä talousoppikirja kädessä. Pelissä on muutakin kuin business, ja jos Putinia kuuntelee, tärkein tavoite saattaa olla paljon isompi kuin vain NHL:n urheilullinen haastaminen. KHL:n ja maajoukkueen yhdistelmästä ollaan hiomassa propagandanyrkkiä ja täsmäinstrumenttia Venäjän ulkopolitiikan työkalupakkiin. Älkääkä käsittäkö väärin, tarkoitukseni ei ole moralisoida ja vaahdota urheilun tarhaamisesta. Päinvastoin, ihan tässä tulee vanhat hyvät ajat mieleen.
Synkkenevät talousnäkymät ovat tosiasia, joka varmasti tulee vaikuttamaan KHL:n ja sen joukkueiden tulevaisuuteen. Samalla on kuitenkin hyvä muistaa, että Gazpromin liikevoitto vuonna 2007 oli 15 miljardia US dollaria. Koko KHL:n yhteenlasketut tämän kauden palkat ovat 290 miljoonaa dollaria, eli yhden vuoden liikevoitollaan maailman suurin kaasuyhtiö pitäisi kaikkien 24 joukkueen pelaajat leivässä 51 vuotta ja rapiat päälle.
Suomessa hyvä vertrailukohde on tappiolliseen Espoon Bluesiin vuosikausia rahojaan syytänyt Jussi Salonoja. Ihan puolta vuosisataa ei sentään makkaramesenaattikaan jaksanut setelinuotiotaan kohennella, mutta on hyvä esimerkki siitä, että kun riittävän isot arvot ovat pelissä, tunnetila kohdallaan ja lompsasta pesee, raha on sivuseikka. Gazpromin ruplat ja Kremlin julkisesti ilmaistu poliittinen tahto on sellainen yhdistelmä, että kyllä sillä luulisi nyt yksi vaivainen kiekkoliiga pyörivän.
maanantaina, joulukuuta 01, 2008
Gazprom Hockey
Nyt meni pahemman kerran tutkivan journalismin puolelle - tällä kirjoituksella riittää mittaa - aiheena uusi venäläinen jääkiekkoliiga KHL (Kontinental Hockey League).Tänä syksynä olen päässyt pariinkin otteeseen luennoimaan urheilusta Kylmän sodan kaudella, kerran yleisellä tasolla ja toisen kerran jääkiekosta erityisesti. Jos jotakuta erityisesti kiinnostaa, esitykset löytyvät pdf-muodossa täältä ja täältä. Aihepiiri on kiinnostanut minua pitkään, koska erityisesti jääkiekon saralla Kylmän sodan viimeisen vuosikymmenen tapahtumia tuli seurattua tarkkaan Lake Placidin olympialaisista aina punakoneen Suomen 1991 MM-kisoissa tapahtuneeseen viimeiseen esiintymiseen saakka. Muutama blogitekstikin on aiheesta syntynyt.
Kylmä sota oli nationalistisen ja ideologisen urheilun kulta-aikaa. Neuvostoliiton ja DDR:n areenalta poistumisen jälkeen samanlaista tunnelatausta ei kansainvälisissä kilpailuissa enää ole ollut aistittavissa. Vapaan maailman mainetta ei tarvitse enää erikseen puolustaa, kun kaksinapaisen maailman poliittiset kädenväännöt ovat huippu-urheilussa korvautuneet lähes fukuyamalaisella yksimielisyydellä kapitalistisen liberaalidemokratian ylivertaisuudesta.
Jääkiekossa venäläiset huiput ovat pian jo kahden vuosikymmenen ajan pelanneet pohjoisamerikkalaisissa NHL-seuroissa parhaiden kanadalaisten ja yhdysvaltalaisten kiekkoilijoiden seura- ja jopa ketjukavereina. Tällaisista asetelmista on vaikea vakavalla naamalla repiä vanhaan hyvään aikaan niin usein esitettyjä korvikesotatulkintoja.
Toisaalta nimenomaan jääkiekossa saattaa olla odotettavissa hyvinkin mielenkiintoisia muutoksia, jossa Venäjän vahvat (neuvostoliittolaiset) kiekkotraditiot voivat näytellä suurta roolia. Taitavimmat yksilöt tulevat edelleen Venäjältä (Aleksandr Ovetskin, Jevgeni Malkin, Sergei Gontshar), ja vanhat punakonemiehet (Igor Larionov, Vjatseslav Fetisov) ovat olleet aktiivisina lanseeraamassa Venäjälle uutta KHL-liigaa, josta odotellaan jopa NHL:n haastajaa.
Neuvostotraditiot ovat Kontinental Hockey Leaguessa kunniassa: voittopokaali on nimeltään Gagarin Cup, ja liigan neljä alueellista divisioonaa on nimetty punakoneen legendojen mukaan (Vsevolod Bobrov, Anatoli Tarasov, Valeri Harlamov ja Arkadi Chernyshev). Urheiluministerinä toimii Fetisov, jääkiekkoliittoa johtaa Vladislav Tretjak ja maajoukkuetta komentaa CCCP-paitojen viimeisen huippusukupolven kirkkaimpiin tähtiin kuulunut Vjatseslav Bykov.
Liiga on tietysti vasta alkuvaiheissa, mikä näkyy esimerkiksi vertaillessa NHL.com -sivustoa KHL:n vastaaviin. Englanninkielistäkin informaatiota alkaa kuitenkin löytyä, joskin esimerkiksi video-osastolla pelataan vielä pelkillä kyrillisillä. Toisaalta englanninkielisen palvelun köyhyys on sopusoinnussa sen itseriittoisuutta hipovan omanarvontuntoisuuden kanssa, jolla uusi liiga on lanseerattu. Eipä silti, ei venäläisten tarvitse jääkiekkoasioissa paljon ketään kumarrellakaan.
Vaikka NHL tietysti yhä on kirkkaasti kovin kiekkosarja maailmassa ja parhaat pelaajat pääsääntöisesti pelaavat siellä, on kilpailutilanne varsinkin venäläisistä, valkovenäläisistä, latvialaisista ja ukrainalaisista, osin jopa tshekkiläisistä pelaajista kiristynyt. Rohkenen väittää, että vielä 1990-luvun lopulla Danis Zaripovin, Alexei Morozovin, Sergei Mozyakinin ja Sergei Zinovjevin tasoiset pelaajat olisivat ehdottomasti pelanneet NHL:ssä ja vain siellä. Nyt herrat tahkovat ruplia (vai dollareita?) KHL:ssä eivätkä he näytä varsinaisesti olevan lähdössä minnekään. Paitsi tietysti Venäjän maajoukkueeseen, jos ja kun käsky Bykovilta käy. Viime keväänä Venäjän paidassa MM-kultaa ottaneen joukkueen 25 pelaajasta 15 pelaa tätä nykyä KHL:ssä. Se kertoo jotain, kun ottaa huomioon, että loppuottelussa kaatuneen Kanadan riveissä luisteli sellaisia pelaajia kuin Dany Heatley, Rick Nash, Ryan Getzlaf, Jason Spezza, Martin St. Louis, Shane Doan, Eric Staal ja Chris Kunitz.
Tällä hetkellä joukkueita on liigassa yhteensä 24, joista 21 tulee Venäjältä ja yksi Latviasta, Kazakstanista ja Valko-Venäjältä kustakin. Alun perin mukaan piti tulla myös Jekaterinburg Avtomobilist, mutta talousvaikeudet siirsivät sen liigaan liittymistä vuodella eteenpäin. Ensi kaudella mukaan odotetaan myös ensimmäistä tshekkiläistä joukkuetta, HC Energie Karlovy Varyita.
Kuhina liigan mahdollisen jatkolaajenemisen ympärillä käy parhaillaan kuumana, ja Ruotsia kaavaillaan seuraavaksi askeleeksi. Färjestad ja Frölunda ovat jo saaneet kutsun, ja myös Kievin Sokolin (Ukraina), Kölner Haien (Saksa), Eisbären Berlinin (Saksa), EC Red Bull Salzburgin (Itävalta) ja Oulun Kärppien liittymisestä on KHL:n taholta puhuttu. Valkovenäjän jääkiekkoliitto on ilmoittanut aikovansa tulla mukaan peräti neljällä lisäjoukkueella, mukana ainakin minskiläiset Keramin ja Junost. Jos nämä hurjat suunnitelmat toteutuisivat, KHL:ssä pelaisi peräti 37 joukkuetta kymmenestä eri maasta, eli se olisi suurempi kuin NHL (ei ole ihan pieni tuo nykyinenkään maantieteellinen kattavuus, vrt. kartta ylempänä). Liigan puuhamiehet ovat jakaneet tietoja suunnitelmistaan säästeliäästi ja niin Suomessa kuin Ruotsissakin on suhtauduttu skeptisesti julkisuudessa esitettyihin huimiin kaavailuihin, mutta ilmiselvästi keskustelut ovat moneen suuntaan jo käynnissä. Se on selvää, ettei venäläisiltä ainakaan puutu rohkeita visioita ja itseluottamusta.
Venäläisten öljy- ja kaasumiljardöörien rahoittaman liigan joukkueilla ei ole puutetta sen paremmin pelimerkeistä kuin arvovallastakaan. Takana on kuusi valtion omistamaa isoa yhtiötä ja kaksi yksityistä. Liigan johtokunnasta löytyy Gazpromin hallituksen puheenjohtaja Alexander Medvedev (vetää kuvassa kamoja päälle!) ja maan hallituksen varapääministeri Sergei Narishkin. Joukkueita on koottu isolla rahalla, ja rostereista löytyykin lähes sata entistä NHL-pelaajaa! Kattavaa listaa Pohjois-Amerikan ja Venäjän välisestä pelaajaliikenteestä en ole nähnyt, mutta ainakin seuraavat entiset änärimiehet ovat tehneet sopimuksen Venäjälle:Ak Bars Kazan: Wade Dubielewicz, Oleg Petrov, Niko Kapanen, Jukka Hentunen, Nikita Alexeev, Aleksei Morozov, Sergei Zinovjev
Atlant Mytischi: Ray Emery, Magnus Johansson, Dmitri Bykov, Aleksandr Korolyuk, Esa Pirnes, Jan Bulis, Denis Arkhipov, Igor Korolev
Amur Khabarovsk: Bryce Lampman, Kyle Wanvig, Tyler Moss, Nolan Pratt
Avangard Omsk: John Grahame, Jaromir Jagr, Aleksandr Svitov, Jakub Klepis, Pavel Rosa
Barys Astana: Josef Stumpel, Branislav Mezei, Kevin Dallman, Trevor Letowski, Tomas Kloucek
CSKA Moscow: Jussi Markkanen, Ivan Khomutov, Oleg Saprykin, Peter Schastlivy, Jonathan Hedström
Dinamo Minsk: Ben Clymer, Richard Lintner, Brian Muir, Igor Ulanov, Jeff Giuliano, Mike Maneluk, Jeff Ulmer, eilisestä alkaen myös Hannes Hyvönen
Dinamo Moscow: Karel Rachunek, Denis Tolpeko, Alexei Zhitnik, Daniil Markov, Dmitri Afanasenkov, Erik Landry, Mattias Weinhandl, Vitali Yachmenev, Sergei Vyshedkevich, Peter Cajanek
Dinamo Riga: Martin Prusek, Marcel Hossa, Matt Ellison, Ronald Petrovicky, Duvie Westcott, Mark Hartigan, Filip Novak
HC MVD Balashika: Michael Garnett, Jeff Jillson
Khimik Voskresensk: Viktor Gordijuk, Aleksei Smirnov
Lada Togliatti: Antti-Jussi Niemi, Mike Fountain
Lokomotiv Yaroslavl: Josef Vasicek, Vitali Vishnevski, Aleksei Jashin, Marcus Nilson, Alexei Kudashov
Metallurg Magnitogorsk: Karel Pilar, Konstantin Pushkarev, Stanislav Chistov
Metallurg Novokuznetsk: Maksim Galanov
Neftekhimik Nizhnekamsk: Ladislav Kohn
Salavat Yulaev UFA: Alexander Radulov, Steve McCarthy, Oleg Tverdovsky, Aleksander Perezhogin, Vladimir Vorobiev, Konstantin Koltsov
Severstal Cherepovets: Joel Kwiatkowski
Sibir Novosibirsk: Dmitri Jushkevits, Aleksandr Skopintsev
SKA St. Petersburg: Robert Esche, Sergei Gusev, Andrei Zyuzin, Sergei Brylin, Darius Kasparaitis, Nils Ekman, David Nemirovsky, Denis Shvidki, Ray Giroux, Mark Popovic, Kirill Safronov, Timofei Shishkanov, Maxim Sushinski
Spartak Moscow: Martin Prusek, Ivan Baranka, Branko Radivojevic, Stefan Ruzicka
Torpedo Nizhni Novgorod: Mika Noronen, Juri Butsaev, Aleksander Haritonov, Artem Chubarov, Pavel Brendl
Traktor Chelyabinsk: Andrei Nikolishin, Oleg Kvasha
Vityaz Podolsk: Chris Simon, Derrick Walser, Brian Berard, Igor Radulov, Nathan Perrott
Jagria lukuunottamatta todellisia supertähtiä Pohjois-Amerikasta ei ole kuitenkaan Venäjälle siirtynyt. Keskimäärin ovat kyseessä NHL:n ja farmin tai kotimaansa väliä sahanneet, urallaan 50-200 NHL-ottelua pelanneet nykyisin kolmekymppiset tai vanhemmat pelaajat, parhaimmisto tuollaisia 20-50 pisteen miehiä. Paljon on myös sellaisia pelaajia, jotka ovat pelanneet useita vuosia AHL:ää ja muita farmisarjoja onnistumatta kuitenkaan murtautumaan minkään NHL-joukkueen pelaavaan kokoonpanoon.
On kuitenkin huomattava, että kyseessä on ensimmäinen vuosi, ja että venäläisten lisäksi rostereista löytyy niin kanadalaisia, amerikkalaisia, tsekkiläisiä, slovakialaisia, latvialaisia, ukrainalaisia, valkovenäläisiä, ruotsalaisia, suomalaisia, saksalaisia, kazakstanilaisia ja itävaltalaisia pelaajia. Puhutaan Suomessa ja Ruotsissa mitä puhutaan, kyseessä on kova ja kansainvälinen ammttilaissarja, jonka parhaiden joukkueiden kyydissä SM-liigan ja Elitserienin kärkijoukkueet olisivat helisemässä.
NHL ja KHL ovat vääntäneet kättä pelaajasopimusten sitovuudesta erityisesti sen jälkeen, kun viime kaudella Nashville Predatorsissa pelannut Alexander Radulov siirtyi kesken sopimuksensa pelaamaan KHL:n Salavat Yulejev UFA:n riveihin. Toiseenkin suuntaan on vedetty. Kun Los Angeles Kings teki sopimuksen Vjateslav Voinovin ja Andrei Loktionovin kanssa, KHL ilmoitti, että näillä on voimassa olevat sopimukset Tsheljabinskin ja Jaroslavlin kanssa. Pohjois-Amerikassa kiistat sopimusten kunnioittamisesta ovat saaneet osan kiekkojournalisteista jopa ennakoimaan uuden kaltaisen kylmän sodan syttymistä kahden liigan välille.
KHL:n tulevaisuus riippuu tietysti paljon siitä, kuinka kestävällä pohjalla uuden liigan rahoitus on. Avaintekijä ovat öljy-, kaasu- ja metallimarkkinoiden kehitystrendit. Göran Stubbin mukaan viimeaikaiset hintaromahdukset ovat jo nyt johtaneet siihen, ettei osa KHL:n joukkueista ole pystynyt maksamaan pelaajilleen lainkaan palkkaa. Tämä pitää paikkansa ainakin Metallurg Novokuznetskin osalta, jonka pääsponsori Evrazholding nosti kytkintä jääkiekosta. Juhani Tamminen, jolla itsellään on pelaajana kokemusta NHL:n toistaiseksi vakavimmaksi haastajaksi vuosina 1972-1979 nousseesta WHA-liigasta, ennusti KHL:n kaatuvan omaan mahdottomuutensa parissa vuodessa.
Kävi miten kävi, mistään ihan vaatimattomasta puuhastelusta KHL:ssä ei ole kyse. Viime talvena jääkiekkoa seuraavat ihmiset eri maissa varmasti hieraisivat silmiään, kun maailmalle levisi tieto, jonka mukaan Venäjän superliigan rikkaimman seuran AK Bars Kazanin pelaajabudjetti olisi 60 miljoonaa dollaria. Mikäli tämä tieto piti paikkansa, oli Kazanin joukkue ei enempää eikä vähempää kuin maailman kallein, sillä NHL:ssä 2005 voimaan astunut palkkakatto asetti limitin viime kaudelle 50 miljoonaan dollariin. Kun KHL julkisti joukkueidensa pelaajabudjetit lokakuussa, luvut olivat maltillisempia mutta silti kärkiyhdeksikön osalta erittäin kovaa luokkaa:
1. Lokomotiv Yaroslavl - 19.800.000$
2. Avangard Omsk - 18.100.000$
3. Atlant Mytishchi - 18.000.000$
4. Severstal Cherepovets - 17.300.000$
5. Metallurg Magnitogorsk - 16.600.000$
6. Salavat Yulaev - 16.300.000$
7. SKA Saint Petersburg - 16.300.000$
8. Ak Bars Kazan - 16.290.000$
9. CSKA Moscow - 15.300.000$
10. HC Lada Togliatti - 13.600.000$
11. Torpedo Nizhny Novgorod - 13.500.000$
12. Barys Astana - 12.900.000$
13. Dynamo Moscow - 12.000.000$
14. Spartak Moscow - 10.000.000$
15. Sibir Novosibirsk - 9.200.000$
16. Neftekhimik Nizhnekamsk - 8.800.000$
17. Metallurg Novokuznetsk - 8.700.000$
18. Vityaz Chekhov - 8.500.000$
19. Traktor Chelyabinsk - 8.100.000$
20. MVD - 7.900.000$
21. Amur Khabarovsk - 7.900.000$
22. Dinamo Riga - 6.200.000$
23. Dinamo Minsk - 4.600.000$
24. Khimik Voskresensk - 4.500.000$
USA:n dollarin arvon jatkuvan heikkenemisen vuoksi NHL on nostanut palkkakattoaan tälle kaudelle 57 miljoonaan dollariin, eli KHL:n kalleimmat joukkueet pulittavat tästä noin kolmasosan verran. Tosin kaikki pohjoisamerikkalaiset joukkueet eivät ole lähelläkään kattoa, esimerkiksi Nashville Predators maksaa (linkin takaa löytyvät NHL-seurojen palkkatiedot) pelaajilleen 45 miljoonaa dollaria ja Los Angeles Kings vain 43 miljoonaa dollaria. KHL:n toiminnan mittaluokkaa arvioidessaan voi näitä lukemia verrata vaikkapa dollareiksi muutettuun SM-liigan kolmen kärkeen: Kärpät 3.8 miljoonaa, Jokerit 3.6 miljoonaa ja HIFK 3.1 miljoonaa. Yksikään ei siis yllä edes KHL:n pahnanpohjimmaisen Khimik Voskresenskin lukemiin.
Eli summa summarum, tätä alempaa lajia taitaa olla tulossa lisää. Jääkiekon MM-kisoille hieno hetki, jotain uutta, jotain vanhaa jne. Sitä jäin miettimään, että lauloivatko Tretjak ja Bykov uusilla vai vanhoilla sanoilla. Noin suurissa ja mahtavissa tunnelmissa lienee ollut samantekevää.
perjantaina, marraskuuta 21, 2008
Presidenttifoorumi
Pääsin keskiviikkona osallistumaan presidentti Tarja Halosen järjestämään kahdeksanteen Presidenttifoorumiin, aiheena "Suomen historian vaietut vuodet" eli tarkemmin sanottu vuoden 1918 sisällissota ja jatkosota. Tasavallan presidentin kanslia oli kutsunut paikalle asiantuntevan joukon henkilöitä tieteen, taiteen, julkisen sanan ja muiden yhteiskuntaelämän osa-alueiden edustajia lausumaan asiasta oman näkemyksensä.
Etukäteen pyydetyissä alustuksissa professori Heikki Ylikangas esitti historiografisen katsauksen vuoden 1918 tapahtumista tehdystä tutkimuksesta ja dosentti Ulla-Maija Peltonen taas teoreettisemman puheenvuoron vuoden 1918 traumojen purkamisesta tutkimuksen keinoin. Jatkosodasta puhuivat Suomen tapahtumia laajempaan kontekstiin sijoittanut professori Henrik Meinander, sodan ja sotahistorian uudempia, aiemmin laiminlyötyjä näkökulmia esitellyt dosentti Sari Näre ja hiljattain Suomen valtiollisen poliisin ja Gestapon yhteistyöstä väitellyt tohtori Oula Silvennoinen.
Jatkosotakeskustelu pyöri pitkälti erillissotateeman ympärillä. Sekä Meinander että Silvennoinen totesivat erillissotateesin ennen kaikkea poliittiseksi työkaluksi, joka historiallisena tapahtumakuvauksena on sekä riittämätön että vääristynyt. Silvennoinen totesi mielenkiintoisesti, ettei koko erillissotateesiä oikeastaan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ole enää oikeasti tarvittu mihinkään, kun menneisyydenkäsittelyn ulko- ja sisäpoliittiset paineet ovat helpottaneet. Professori Ohto Manninen veti keskustelua omassa kommenttipuheenvuorossaan takaisin erillissotatulkinnan suuntaan.
Itse totesin tulkinnan riippuvan näkökulmasta. Sotilaallisesti, strategisesti ja taloudellisesti ajateltuna puhe Suomen erillisestä sodasta on höpötystä, mutta kun tullaan ideologiselle ja maailmankuvien tasolle, on rajauksia syytä tehdä. Pyrin kiinnittämään huomiota myös siihen, että sama näkemys oman historian erillisyydestä ja ainutlaatuisesta on löydettävissä oikeastaan minkä tahansa kansallisen historiatulkinnan taustalta, oli se sitten suomalainen, neuvostoliittolainen tai saksalainen. Olen Meinanderin ja Silvennoisen kanssa siinä hyvin samaa mieltä, että tänä päivänä on hyvä pohtia sitäkin, tarvitaanko koko keskustelua sotamme erillisyydestä enää lainkaan, ainakaan siinä sävyssä kuin sitä on käyty.
Juupas-eipäs -väittelyä kiinnostavampaa on pohtia sitä, mitä erillissota-ajatukselle maassamme annettu valtava painoarvo kertoo suomalaisesta kansallisesta identiteetistä ja historiallisesta kokemuksestamme. Mitä ovat ne menneisyyden pirut, joita koetamme erillisyytemme ja ainutlaatuisuutemme nimiin vannomalla hätistää pois? Dosentti Martti Turtola katsoi niiden olevan juutalaisten joukkotuho ja väitteet osuudestamme siinä, itse taas näkisin taustalla ainakin yhtä vahvana suomalaisten haluttomuuden tulla pistetyksi samaan ryhmään Romanian ja Unkarin (=Itä-Euroopan) kanssa. Ja totta kai sen kiistämisen, että jatkosodan taustalta olisi löydettävissä muita selittäviä motivaatiotekijöitä kuin talvisota ja sen syttymiseen johtanut elokuun 1939 sopimus kansallissosialistisen Saksan ja kommunistisen Neuvostoliiton välillä.
Mielenkiintoista oli, että foorumin jäsenistön keskuudessa erillissotanäkemyksen kannattajat näyttivät jäävän vähemmistöksi, ja tässä sävyssä keskustelu seuraavana päivänä myös esimerkiksi HS:ssa uutisoitiin. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että olisi lähdetty 1960- ja 1970-lukulaisen ulkopoliittisesti motivoituneen historiallisen itseruoskinnan tielle, vaan siitä, että nyt meillä alkaa jo pikkuhiljaa olla varaa tarkastella asiaa laajemmastakin kuin vain tiukan kansallisesta perspektiivistä käsin. Näin ainakin toivon.
Historiantutkimuksessa asioita ei tietenkään tule arvioida niiden lopputuloksesta käsin, mutta mielestäni kansanedustaja, ex-oikeusasiamies Jacob Söderman oli oikeilla jäljillä todetessaan, että kyllä jatkosotaa rohkenee lähestyä siltä kannalta, ettei tapahtumien saama ratkaisu ollut Suomen kannalta suinkaan huonoin mahdollinen. Tämä ei tietenkään merkitse mitään moraalista velvollisuutta olla tutkimatta myös sodan kansallisesti vähemmän mairittelevia piirteitä, vaikka keskustelussa välillä kuulee tällaisiakin näkemyksiä. Kypsään kansalliseen historiatietoisuuteen mahtuvat asioiden kaikki puolet. Kylmän sodan päättymistä seuranneelle historiakeskustelun hyvitys- ja rehabilitaatiovaiheelle oli totta kai aikansa, paikkansa, ja tilauksensa, mutta kuinka tarpeellisia ja relevantteja nämä historiallis-kansallisen itsepuolustuksen asenteet enää ovat edes poliittisessa retoriikassa, tutkimuksesta nyt puhumattakaan?
Historiakeskustelussa on tärkeää, että osapuolet tunnustavat toistensa oikeuden omiin tulkintoihinsa, vaikka ne olisivat hyvinkin erilaisia kuin omat. On tärkeää, että puheenvuoroja kuullaan niin tutkimuksen, kaunokirjallisuuden, politiikan, julkisen sanan kuin yleisönkin suunnilta. Professori Ylikangas kiteytti asian vuodesta 1918 puhuessaan, että erilaisten tulkintojen runsaus on todiste tutkimuksen ja keskustelun korkeasta tasosta, niiden vähyys taas päinvastaisesta ilmiöstä. Itse totesin Kylmän sodan päättymisen jälkeisen tilateen olevan tässä mielessä siunauksellisen, koska ainakin periaatteessa on mahdollista käydä koko Euroopan laajuista keskustelua historian vaikeimmistakin kysymyksistä ilman, että ideologiset tai muut raja-aidat olisivat kahlehtimassa tulkinnanvapautta ja rajaamassa keskustelijoiden piiriä.
Päivän mieleenpainuvimmasta ajatuksesta vastasi foorumin emäntä. Presidentti Halonen totesi muistinvaraisesti siteerattuna loppupuheenvuorossaan, että enemmän kuin kakku, josta voi poimia parhaat palat, kansallinen historia on kuin keitto, joka on lusikoitava sellaisenaan ja kokonaan.
perjantaina, marraskuuta 14, 2008
If there ever was a life - Johnny Otis
Tämä menee oikeastaan kollega Lehden tontille, mutta menköön. Selailin tässä eräänä päivänä vinyylihyllyäni ja löysin monta mielenkiintoista levyä, jotka olin unohtanut omistavani. Tuli vastaan Johnny Otisin vuonna 1958 levyttämä Willie and the Hand Jive, Bo Diddley-tyylinen standardi, jota sittemmin on lukemattomin eri versioin kunnioitettu, mm. Eric Clapton ja George Thorogood ovat sen levyttäneet. Kreikkalaistaustainen Otis (syntyjään Ioannis Alexander Veliotes) mainitaan hakuteoksissa yhtenä mustan rhythm'n'bluesin valkoisista tienraivaajista. Vuonna 1921 syntynyt Otis varttui Kalifornian Vallejossa alueella, jonka asukkaista enemmistö oli mustia, ja täältä hän myös imi keskeiset vaikutteensa. Muusikonuransa hän aloitti rumpalina ja laajensi siitä sitten lauluun, vibrafoniin ja pianoon. Omaa swing-bändiään ja R&B:hen erikoistunutta Barrelhouse-klubiaan pyörittäessä Otis löysi useita tulevia supertähtiä, mm. Esther Phillipsin ja Etta Jamesin.
Otisin sanotaan integroituneen niin syvästi Kalifornian mustaan musiikkiskeneen, ettei häntä oikeastaan edes voi pitää valkoisena. Kreikkalaisen tumman ulkonäkönsä ja lavaotteidensa vuoksi häntä usein pidettiinkin mustana. Hän on itse todennut olevansa "white Negro" ja meni 1950-luvulla naimisiin mustan Phyllis Walkerin kanssa. Samaan aikaan hän kiersi maata oman Johnny Otis R&B Caravan-aktinsa kanssa, jatkoi klubin pitoa, perusti useammankin levy-yhtiön, oli studiomuusikkona ja tuottajana, isännöi omaa musiikkishowta niin radion kuin kovaa tuloa tekevän televisionkin puolella ja hääräsi menestyksekkäänä kykyjenetsijänä ja managerina. Harmaasta eminenssistä rock/pop-tähteyden puolelle hän astui 1950-luvun lopulla juuri tuon 1.5 miljoonaa kappaletta myyneen Willie and the Hand Jiven ansiosta.
1960-luvulla R&B:n suurin suosio taittui ja Otis ryhtyi etsimään täydentäviä tulonlähteitä, toimien mm. kanafarmarina, kuvanveistäjänä ja maalarina. Hän lähti mukaan myös politiikkaan, mutta ei tullut valituksi Kalifornian lakia säätävään elimeen, koska kampanjoi taiteilijanimensä sijaan Johnny Veliotesina. Lainsäätäjän sijaan hänestä tuli demokraattipolitiikko ja kongressiedustaja Mervyn Dymallyn (jatkaa uraansa yhä 82-vuotiaana!) pääavustaja. Otisin pikkuveli Nicholas pärjäsi politiikassa pidemmälle, päätyen USA:n lähettilääksi Jordaniaan ja Egyptiin.
Vuonna 1968 Otisista tuli myös kirjalija, kun hän julkaisi vuoden 1965 rotumellakoita käsittelevän teoksen "Listen To The Lambs". Los Angelesin Wattsin esikaupunkialueella elokuun helteessä syttyneissä levottomuuksissa kuoli 34 ihmistä ja loukkaantui tuhat. Pidätyksiä tehtiin 4000 ja materiaalista vahinkoa syntyi 40 miljoonan dollarin edestä. Losissa ainoastaan vuoden 1992 ovat tehneet pahempaa jälkeä. Otis oli mustan väestön puolella ja kertoi omaelämäkerrallisella otteella kirjassaan kaikesta siitä lahjakkuudesta, jota hän oli mustien keskuudessa eläessään nähnyt. Hän katsoi olevan amerikkalaisen yhteiskunnan vika, ettei kansakunta saanut tätä lahjakkuusreserviä paremmin ja rakentavammin hyödynnettyä. Otis oli ja on todellinen renessanssi-ihminen. Lukemattomat eri roolit musiikkibisneksessä ja poliittinen aktivismi eivät riittäneet tyydyttämään hänen toiminnantarmoaan. Myös saarnapuuhat kiinnostivat karismaattista miestä, vaikka pääharrastus olikin "Devil's music". Niinpä hän 1970-luvulla perusti eteläiseen Los Angelesiin oman seurakuntansa, Landmark Community Churchin, ja toimi tämän valtaosaltaan mustista jäsenistä koostuneen seurakunnan vetovoimaisena pastorina yli kymmenen vuoden ajan.
Kenties tietynlaisena vastapainona uskonnolliselle toiminnalle voi nähdä Otisin vuonna 1969 nimellä "Snatch and the Poontangs" (ks. slangisanakirjasta termien merkitykset) levytetyn kokoelman roiseja ns. isojen poikien bluesrenkutuksia. Levyllä kitaraa soitti Otisin 14-vuotias poika Shuggie, joka sittemmin teki komean muusikonuran hänkin. Näihin aikoihin Otis ystävystyi myös nuoren Frank Zappan kanssa. Otisin inspiroimana Zappa kasvatti itselleen samanlaiset impealisti-viikset, joista sitten tuli hänelle varsinainen tavaramerkki: "It looked good on Johnny Otis, so I grew it." Zappa ja Shuggie käsittääkseni levyttivät myöhemmin yhdessä.Otis jatkoi uusien kykyjen etsimistä, oman bändinsä kanssa kiertämistä ja levyjen tuottamista läpi 1980- ja 1990-lukujen. Hektisimpien musiikkivuosien jäätyä taakse hän on kuitenkin omistautunut yhä maalaamiselle ja kuvanveistolle, jossa hänen pääteemanaan on ollut afroamerikkalaisen elämänmuodon eri puolten kunnioittaminen. En ole asiasta ihan varma, mutta käsittääkseni hän pyörittää omaa viikottaista radio-ohjelmaansa Los Angelesissa yhä tänä päivänä.
Kirjailijan urakin on jatkunut, viimeisimpänä tuotoksena vuonna 1997 julkaistu keittokirja (!) "Red Beans & Rice and Other Rock And Roll Recipes". 2000-luvun puolella hän on laajentanut repertuaariaan myös akateemiseen maailmaan, luennoiden UC Berkeleyssä mustan musiikin eri lajien kehityksestä ja kulttuurisesta merkityksestä. Otisin itsensä mukaan hän on varttuneemmalla iällä elellyt lähinnä neljästä suosituimmasta kappaleestaan (Hand Jive, Every Beat of My Heart, So Fine ja Dance With Me, Henry) yhä tasaisena virtana juoksevilla rojalteilla. Ei tule ihan äkkiä mieleen montakaan ihmistä, jotka olisivat elämässään ehtineet yhtä moneen ja kulkeneet omaa erikoista tietään samanlaisella menestyksellä kuin Johnny Otis. Rodullisesti hänen kulttuurinen jälkensä on selvästi musta, mutta on hyvä kysymys, olisiko hän pystynyt saavuttamaan samanlaista menestystä, mikäli hän todella olisi ollut musta muutenkin kuin sielultaan.
Otisin suhteen taitaa olla itsestään selvää, että nyt 87-vuotias moniottelija ylläpitää myös omaa verkkosivustoaan, Johnny Otis Worldia!
perjantaina, lokakuuta 24, 2008
Teloitettu arvio
Tässä vielä vähän lisää Ylikangas vs. Kulomaa-Lindstedt-Nieminen et. al. -debatista tänään Turun Sanomissa julkaistusta kolumnistani. Vähän on vanhan kertausta, mutta menköön. Jatkosodan jatkosota
Historiadebatti kukoistaa lokakuun hämärässä. Markkinoille puskee uusia tutkimuksia ja tutkijat tulevat arkistoistaan julkisuuteen esittelemään tuloksiaan ja kinaamaan keskenään.
Viime aikojen dramaattisin keskustelu on käyty kesän 1944 väitetyistä salatuista teloituksista. Mystiset syväkurkut ovat pudotelleet kätkettyä tietoa ja virallinen totuus on kyseenalaistettu. Lehdet ovat löytäneet yhä uusia kalmanhajuisia silminnäkijäkuvauksia oudoista ruumispinoista.
Historioitsijat kaivoivat salaisuuksia sota-arkistosta, arkeologit Huhtiniemen mullista. Luurankojakin löydettiin, joskin väärältä vuosisadalta ja venäläisiä. Huhtiniemi lässähti pannukakuksi, mutta teloitusspekulaatiot jatkuvat.
*
Vaikenemisen tuulimyllyjä lähti kaatamaan suomalaisen menneisyydenhallinnan Don Quijote, kovaksikeitetty professori Heikki Ylikangas. Sancho Panchanaan hänellä oli muistitieto, Rosinantenaan vakaumus siitä, että historiallinen totuus on kansallista ylpeyttä tärkeämpää.
Vuosi sitten Ylikangas ilmoitti Romahtaako rintama -teoksessaan, että teloitettuja oli aiemmin tiedettyjen 60:n sijaan 250, ja että tekojen laittomuuden tajunnut armeija oli siivonnut totuuden arkistoista. Media kiitteli Ylikankaan rohkeutta ja monet vakuuttuivat salaliitosta.
Ylikankaalla on missio - tutkia suuria aiheita ja kumota vallitseva käsitys. Eniten huomioita ovat herättäneet hänen tulkintansa nuijasodasta, sisällissodasta, talvisodasta ja nyt jatkosodasta. Hän ei jumiudu detaljeihin vaan iskee pöytään rohkeita ja omaperäisiä kokonaisselityksiä.
Kun tällaisen tehtävän itselleen ottaa, on luovuttava turhasta nöyryydestä ja vaatimattomuudesta, ja niin tämä Finlandia-palkittu eteläpohjalainen on toden totta tehnytkin. Hän on paistatellut julkisuuden valokeilassa ”miehenä, joka ei pelkää olla yksin oikeassa”. Maine totuuden puhujana on ansaittu, mutta toista eteläpohjalaista Lauri Tähkää lainaten niinkin on käynyt, että ”kun kaasu pohjas painetaan, väkisin joskus penkkahan pelmahtaa”.
*
Tieteellinen uskottavuus perustuu tutkimusten julkiseen arviointiin. Väistelystä Ylikangasta ei voi syyttää, niin uskollisesti hän on ”moon oikias, soot vääräs” -filosofiaansa noudattanut. Itsevarmuus kerää arvostelijoita, ja vain harvat voivat ylpeillä selvinneensä kunnialla niin ankarasta prässistä kuin Ylikangas.
Teloituskeskustelussa emeritukselle on kuitenkin tullut lunta tupaan ja jäitä porstuaan sen verran komiasti, että heikompaa hirvittää. Romahtaako rintama -kirjan julkistamistilaisuudessa maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksen johtaja Jarmo Nieminen listasi Ylikankaan virheet ja kiisti väitteet armeijan salailusta. Sotilaspukuinen Nieminen ei hävinnyt päätähdelle määrätietoisuudessa ja volyymissa tuumaakaan, ja yleisö viihtyi.
*
Joulukuussa 2007 Ylikangas sai Sotatieteellisen Seuran seminaarissa sotahistorioitsijoilta sellaisen kylvetyksen, että moni olisi jäänyt siltä seisomalta stressilomalle. Ylikankaalla ei kuitenkaan ole tapana jäädä tuleen makaamaan. Päinvastoin hän pudisti pölyt pikkutakistaan, latasi verbaalikonekiväärinsä ja lähti uuteen rynnäkköön. Arvostelijat saivat silmilleen useamman vyöllisen lehdistö- ja blogivastineita.
Kriitikot, etunenässä Nieminen, Jukka Lindstedt ja Jukka Kulomaa, päättivät vastata kunnon keskityksellä. Tuore artikkelikokoelma Teloitettu totuus - kesä 1944 (Ajatus Kirjat) ampuu Ylikankaan väitteet jos ei nyt hajalle niin ainakin melkoisin reikäisiksi.
Julkistamistilaisuudessa kirjoittajat seisoivat kuuden miehen rivistönä kuin historiatieteellinen teloituspartio, Ylikangas yleisössä. Emeritus ei luopunut kolhituista teeseistään, vaan päinvastoin ilmoitti tarkentavansa teloitettujen lukumäärää ei suinkaan alas- vaan ylöspäin!
*
Historiantutkimus tarvitsee ylikankaansa ja niemisensä. Usein yksitotisen ja keskustelemattoman kulttuurimme on syytä olla ylpeä näistä väittelyistä.
Lopullista totuutta ei saavuteta, mutta lähemmäksi päästään.
tiistaina, lokakuuta 21, 2008
Maailman tyylikkäin mies
Tämä vuosi on raskaamman rockin alalla ollut veteraanien kulta-aikaa. Metallica julkaisi uuden levyn pitkän odotuksen jälkeen, Motörhead taas tutun lätty kerran kahdessa vuodessa -aikataulunsa mukaisesti. Viime viikkoina on puhuttu paljon AC/DC:n Black Ice -uutuudesta. Uusien kiekkojen kanssa ovat olleet liikkellä myös mm. Whitesnake ja Judas Priest. Jopa Guns'n'Rosesin Chinese Democracya on lupailtu tälle(kin) vuodelle.Aika usein varsinkin vuosikausia telakalla olleiden bändien reunion-pohjalta tekemät levyt ovat väsynyttä vanhan lämmittelyä, tai sitten myötähäpeää herättäviä ja anakronistisia uudistumisyrityksiä. On tullut kuultua paljon sellaisia vanhojen starojen levyjä, jotka artistin maineen ja arvostuksen vuoksi olisi ollut parempi jättää kokonaan tekemättä. Nyt kuitenkin trendinä vaikuttaa olevan se, että markkinamiehet ovat vainunneet retron vetävyyden ja siksi 1960-, 1970- ja 1980-lukujen menestyneistä bändeistä yksi toisensa jälkeen on kaivettu naftaliinista. Jos ei nyt ole uutta levyä tehty, niin ainakin on lähdetty kiertueelle.
Tämän vuoden positiivisimmat uutiset dinosaurus-rockin saralla ovat liittyneet ZZ Topiin, jonka ainakin itse luulin siirtyneen jo lopullisesti pois kuvioista viisi vuotta sitten julkaistun, menestykseltään heikoksi jääneen Mescalero-levyn jälkeen. Kesällä tuli tieto, että Little Old Band From Texas on suunnittelemassa uutta levyä, jonka tuottajaksi on valittu ei enempää eikä vähempää kuin maailman ykkösnimi alalla Rick Rubin, mm. Slayerin, Johnny Cashin, RHCP:n ja System Of a Downin kanssa upeaa jälkeä tehnyt velho. Rubin tuotti myös Metallican tuoreen Death Magnetic -levyn, jossa soundit ja yritys kyllä ovat kunnossa. Se, että Hetfieldin poppoolta on uskottavuus mennyt ja alkuperäinen kipinä sammunut, ei ole Rubinin vika.
ZZ Topin kitaristi Billy F. Gibbons on yksi rockin mielenkiintoisimmista ja visionäärisimmistä hepuista, joten yhteistyöstä Rubinin kanssa on lupa odottaa paljon. Kun levytysaikeista tiedotettiin, bändi totesi palaavansa 1970-luvun La Grange -äänimaisemaan. Se on hieno tieto, sillä tuo aika oli Texasin partasuiden luomisvoimaisinta kulta-aikaa, jolloin syntyivät kaikkein suurimmat helmet: La Grange, Tush, Jesus Just Left Chicago, Mexican Blackbird, Beer Drinkers and Hellraisers jne. ZZ Topille kävi vuonna 1983 julkaistun Eliminator-levyn ansiosta samankaltainen ilmiö kuin Metallicalle vuonna 1991 ulostulleella mustalla albumilla. Metallican konkurssi tiivistyi Unforgiven-biisissä, jota on todella vaikea uskoa Kill Em Allin ja Ride the Lightningin levyttäneen yhtyeen kappaleeksi. ZZ Topille popahtava flirttailu mainstreamin kanssa yhdistyneenä 1980-luvulla cooliin kikkailuun sähkörummuilla, syntetisaattoreilla ja muilla ajankohdan hi tech -virityksillä toi valtavan listamenestyksen ja nosti bändin pysyvästi stadion-sarjaan. Gimme All Your Lovin ja Sharp Dressed Man soivat radioissa ympäri maailmaa ja soivat yhä. Samalla levy kuitenkin merkitsi myös selän kääntämistä niille perusasioille, jonka varaan bändi oli uniikin soundinsa ja meininkinsä 1970-luvulla rakentanut.
Aivan niin kuin Metallican Load (1996) ja ReLoad (1997), ZZ Topin Afterburner (1985)ja Recycler (1990) olivat silkkaa paskaa verrattuna siihen ryskyvään elinvoimaan, omaperäisyyteen ja tyylikkyyteen, mitä bändi alkuvuosiensa tuotannolla osoitti. Molemmat bändit kyllä myivät miljoonittain levyjä ja täyttivät stadioneja missä ikinä soittivatkin, mutta olivat muuttuneet tylsiksi, surullisiksi irvikuviksi parhaiden vuosiensa ilmeestä. Metallica on yrittänyt palata juurilleen ja saada alkuperäisen tatsinsa takaisin koko uuden vuosituhannen, ensin St. Angerilla (2003) ja nyt Death Magneticilla. Jotain peruuttamatonta on kuitenkin tapahtunut.
ZZ Top jäi pitkäksi aikaa polkemaan paikoilleen yrityksiin uusia Eliminatorin menestys. Rhythmeeniltä (1996) alkaen on kuitenkin havaittavissa, että Gibbons, Dusty Hill ja Frank Beard oivalsivat, mikä heidän musiikissaan oli keskeisintä. Syntikkapoppi sai jäädä ja blues palasi takaisin. Vuonna 1999 julkaistulle XXX:lle ja Mescalerolle (2003) Gibbons loihti sellaisen äänimaiseman, että oli selvää, että nyt ei todellakaan tavoiteltu mainstream-suosiota ja ylenpalttista radiosoittoa. Joku voisi sanoa, että levyt on tuotettu täysin överiksi. Ne mouruavat, sihisevät ja särisevät. Laulu kähisee ja mutisee, Gibbonsin kitaroinnin feedback on vedetty n:nteen potenssiin. Ensimmäisillä soittokerroilla levyt kuulostavat satunnaisuudessaan mielipuoliselta sinne tänne roiskimiselta, ikään kuin itsetarkoitukselliselta huolimattomuudelta. Varsinkin Eliminatorin yleisön kosiskeluun verrattuna sävellykset ovat vähintään erikoisia. Kaiken lisäksi osa kappaleista lauletaan espanjaksi.
Musiikillisesta kiville karahtamisesta huolimatta Metallica säilytti valtavan suosionsa ja levymyyntinsä. ZZ Top sen sijaan putosi aallonharjalta ja kolmen viimeisen levyn myyntilukemat jäivät todella vaatimattomiksi. Bändi kuitenkin sai takaisin sen, mitä Metallica on yli 15 vuoden ajan turhaan etsinyt: tuoreutensa ja luomiskykynsä. Kunhan XXX:ää ja Mescaleroa jaksaa kärsivällisesti ja ajatuksella kuunnella, ne ovat palkitsevuudessaan aivan erinomaisia lättyjä, joilla ennen kaikkea Gibbonsin omaperäisyys ja visionäärisyys pääsevät oikeuksiinsa. Hän on kehittänyt oman ilmaisunsa niin kitaran kuin mikrofoninkin varressa sellaisiin sfääreihin, että vastaavalla voivat rockmusiikissa ylpeillä vain harvat.Varmuuden vakuudeksi muutama YouTube -klippi todisteeksi.
TÄRKEIMMÄT ASIAT
MESCALERO (2003)
QUE LASTIMA (2003, Mescalero)
JESUS JUST LEFT CHICAGO (live 1980)
DUST MY BROOM (live 1982)
tiistaina, lokakuuta 07, 2008
Teloitukset ja Ylikangas
Helsingin Sanomat pyysi minulta arvostelua tänään julkaistusta Jukka Kulomaan ja Jarmo Niemisen toimittamasta teoksesta Teloitettu totuus - kesä 1944. Otteita arvostelusta on jo tätä kirjoitettaessa luettavissa HS:n nettisivuilla ja kokonaisuudessaan se löytyy keskiviikon paperilehdestä, kenties nettiversiostakin.Vastakkain on yksi maamme nimekkäimmistä historioitsijoista ja kuuden tutkijan ryhmä, joiden yhteinen nimittäjä löytyy kriittisestä suhtautumisesta Huhtiniemi-huhuihin ja professori Heikki Ylikankaan Romahtaako rintama -teokseen. Osapuolet eroavat toisistaan niin johtopäätösten kuin historianfilosofisten ja metodisten lähtökohtien osalta.
Teloitettu totuus -kirjan syntyyn johtanut väittely alkoi Ylikankaan Romahtaako rintama -teoksen julkistamistilaisuudesta, jossa maanpuolustkorkeakoulun sotahistorian laitoksen johtaja everstiluutnantti Jarmo Nieminen jätti kirjallisen vastineen teoksen sisältämistä virheistä. Nieminen halusi kiistää Ylikankaan näkemyksen, jonka mukaan armeija olisi sodan jälkeen tietoisesti pyrkinyt kaunistelemaan rintamakarkureina teloitettujen määriä. 5.12.2007 Sotatieteellinen Seura järjesti "Valkeasaaresta Lappeenrantaan" -seminaarin, jossa esiintyivät sekä Ylikangas että hänen näkyvimmät kriitikkonsa. Ylikankaan tulkinnassa osoitettiin monia vakavia puutteita ja aukkoja, mutta emeritusprofessori ei perääntynyt tuumaakaan.
Teloitettu totuus sisältää laajennettuna ja dokumentoituna Ylikangasta vastaan tähän mennessä esitetyn kritiikin. Asetelma on harvinaislaatuinen: kuusi tutkijaa yhdistää voimansa ja julkaisee kokonaisen kirjan kumotakseen yhden tutkijan yksittäisen teoksen väitteet. En tiedä pyrkikö Ylikangas keräämään sympatiapisteitä vai mitä, mutta hän itsekin otti tämänpäiväisessä julkistamistilaisuudessa esille tämän kuusi yhtä vastaan -epäsuhdan.
Ylikankaan lähtökohta, ajatus isänmaallisuuden ja onnellisen lopputuloksen nimissä tapahtuneen historian kaunistelun paljastamisesta ja kritiikistä, oli tervetullut ja perusteltu. Siinäkään, että hän otti hypoteesikseen teloitusten todellisen määrän tietoisen salailun ja raskauttavan lähdeaineiston tuhoamisen, ei ollut sinänsä mitään vikaa. Työn mittaan kuitenkin pääsi mitä ilmeisemmin käymään niin, että halu osallistua keskusteluun mahdollisimman nopeasti ja tuoreeltaan tuotti vauhtisokeutta, joka sai Ylikankaan tinkimään tutkimuksensa lähdepohjan ja metodien pitävyydestä. Hypoteesi muuttui johtopäätökseksi, vaikka sitä ei historiantutkimukselta perinteisesti vaaditulla lähdeaineistoon nojaavalla tavalla pystyttykään todistamaan.
Niinpä ollaan nyt siinä erikoisessa tilanteessa, että Ylikangas perustelee tulkintaansa lähteiden puuttumisella. Se, ettei asiasta kertovia dokumentteja ole, todistaa hänen mukaansa salaliiton kattavuudesta ja menestyksellisyydestä. Tänään Ylikangas vielä tarkensi lähtökohtaansa toteamalla, että jos historiassa vaadittaisiin kaiken todistamista, koko historiantutkimus romahtaisi. En ole rankelainen, mutta kyllä tällainen toteamus särähtää korvaan pahasti. Jukka Lindstedt osui asian ytimeen todetessaan, että on kestämätöntä vedota siihen, että juuri omaa tulkintaa tukevat lähteet on hävitetty. Ainakin olisi pystyttävä esittämään todistusaineistoa tästä tuhoamisesta, mutta sitäkään Ylikankaalla ei ole.
Ylikankaan vastapuolen tutkimuksellinen itseymmärrys lähtee täysin päinvastaiselta pohjalta eli siitä, että ollakseen pätevä tulkinnan on perustuttuva mahdollisimman tarkkaan ja kattavaan lähdeaineistoon, joka osoittaa tutkijan johtopäätöksen ei ainoastaan mahdolliseksi vaan myös todennäköisimmäksi. Rintamakarkurien teloituksia tutkittaessa totta kai tälläkin lähestymistavalla on ongelmansa, koska lähes kaiken lähdeaineiston on tuottanut (tai jättänyt tuottamatta) tutkimuksen kohteena oleva organisaatio. Silti on todettava, että kun lukee rinnakkain teoksia Romahtaako rintama ja Teloitettu totuus, viimeksi mainittu tekee huomattavasti uskottavamman vaikutelman. Toisin kuin Ylikangas, kuuden miehen kirjoittajatiimi pitäytyy väitteissään orjallisesti siinä, mitä lähteiden pohjalta on mahdollista todistaa.
On ikävää nähdä arvostetun ja ansioituneen tutkijan maalaavan itsensä näin pahasti nurkkaan ja joutuvan tällaisen julkisen runttauksen kohteeksi. Ilmeisesti kävi niin, että Ylikangas fiksoitui Huhtiniemi-huhujen jyllätessä ajatukseen salatuista teloituksista niin tiukasti, ettei pystynyt siitä irtautumaan senkään jälkeen, kun puheet Lappeenrannan salaisesta kenttäoikeudesta osoittautuivat yhden miehen (ns. Syväkurkku) päässään keittämiksi tarinoiksi. Siitä, että hän nyt joutui historiantutkimuksen sotatantereella seisomaan kuuden miehen tulkintojen teloituspartion (ontuvaa huumoria, myönnetään) eteen, Ylikangas saa kyllä kiittää itseään. Kulunut sanontakin sen tietää: sitä saa, mitä tilaa.
Yksi tuoreen teoksen suurimmista ansioista liittyy aihepiirin terminologian täsmälliseen erittelyyn. Kun Ylikankaaltakin menivät teloitetut ja ammutut sekaisin, tulevat termit nyt Jukka Lindstedtin artikkelissa jämäkästi paalutetuiksi. Toivoa sopii, että aiheesta kiinnostunut suuri yleisökin jaksaisi ottaa selkoa, mitä täsmälleen ottaen tarkoitetaan, kun puhutaan teloitetuista, ammutuista, karkuruudesta, pakenemisesta, kieltäytymisestä, kenttäoikeudesta, pikaoikeuksista, aseenkäyttöoikeudesta jne.
Kun puhutaan sotilaskarkurien teloittamisista, uskon Jukka Kulomaan ja Jukka Lindstedtin päässeen väitöskirjoissaan hyvin lähelle todellisia lukemia. Teloittamista edelsi oikeuskäsittely ja tuomio, jolloin myös asiakirjajälkiä väistämättä jäi. Esimiehen aseenkäyttöoikeuden nojalla ilman oikeudenkäyntiä ammuttujen kohdalla liikutaan totta kai jo huomattavasti harmaammalla alueella, mutta lähteiden nojalla todistettavissa olevat tapaukset lienevät nekin jo kaikki tulleet tutkimuksessa käsitellyiksi.
Nopea vilkaisu netin keskustelupalstoille osoittaa, että monet uskovat siihen, että kesällä 1944 tapahtui runsaasti mielivaltaisia ja spontaaneja ampumisia, joiden motiivina saattoi yhtä hyvin olla henkilökohtainen kostonhimo kuin esimiehen pyrkimys karkuruuden pysäyttämiseenkin. Tarinoita taistelun tuoksinassa omia esimiehiään ampuneista sotaan ja käskemiseen kyllästyneistä sotilaista riittää. Tutkimuksen kannalta ongelmallista on, että tällaisista ampumisista ei ilmoituksia laadittu, ja että muistitieto ei näin rajuissa tapauksissa yksistään riitä uskottavaksi todistusaineistoksi. Joitakin tällaisia tapauksia tosin käsiteltiin oikeudessa.
Kun puhutaan armeijan virallisen kurinpitokoneiston toimista karkuruuden pysäyttämiseksi, Teloitettu totuus tulee nähdäkseni hyvin lähelle sitä, mitä ylipäätään on historiantutkimuksen keinoin mahdollista todistaa. Perääntymisvaiheen kaoottisissa olosuhteissa toteutetut omavaltaiset rankaisemiset, henkilökohtaiset vendetat ja tilien tasaamiset ovat tuomittuja jäämään hämärään. Tutkimus voi tavoittaa niistä jotain viitteitä ja aihetodisteita, mutta ilmiön uskottava ja kattava historiatieteellinen kartoittaminen on mahdotonta. Mistään virallisesta salailusta ei tässä pimeäksi jäämisessä tietenkään ole kysymys, eikä tällaisia tapauksia saa sekoittaa armeijan toimiin karkuruuden pysäyttämiseksi.
Ylikankaan tietäen keskustelu varmasti tulee jatkumaan. Ylikangas ei olisi Ylikangas, ellei hän olisi kirjan julkistamistilaisuudessa ilmoittanut, että hänen ilmoittamansa teloitettujen luku tulee tarkentumaan, ei alas- vaan ylöspäin. On mielenkiintoista nähdä, mille pohjalle hän tulee lähteistönsä rakentamaan. Se on kuitenkin pakko sanoa, että tähän mennessä hän on tuottanut alkuperäiseksi tavoitteeksi ilmoittamalleen patrioottisen historiankirjoituksen kritiikille lähinnä hallaa. Ja se on valitettava asia se.
Lisäys keskiviikon puolella 0:30 - Kävin juuri lukemassa Heikki Ylikankaan blogissaan esittämän kommentin tuoreesta kirjasta. Teksti on taattua Ylikangasta, mutta aivan kirjoituksen loppupuolella hän esittää lyhyen mutta täsmällisen tutkimussuunnitelman siitä, miten asiassa päästään eteenpäin:
"Jos joskus laaditaan perusteellinen selvitys omien toimesta sodan vuoksi tavalla taikka toisella surmansa saaneista suomalaista, on siinä tuotava tapaus tapaukselta esille paitsi virallinen selitys myös siitä poikkeavat muut lähdetiedot sekä vielä päälle päätteeksi tutkijan oma näkemys siitä, mitä hänen nähdäkseen todella tapahtui." (Heikki Ylikangas blogissaan 6.10.2008)
Tähän varmaan voivat kaikki osapuolet yhtyä. Näkökulma kyllä laajenisi ja haasteet sen myötä vain kasvaisivat, sillä nythän ei puhuta enää teloitetuista ja ammutuista sotilaista, vaan "omien toimesta sodan vuoksi tavalla taikka toisella surmansa saaneista suomalaisista".
torstaina, syyskuuta 18, 2008
Suomen historiaa Ruotsista
Loppuvuodesta 2006 Christian Günther -kirjansa Suomea koskevilla toteamuksilla meillä kovaa kohua ja kritiikkiä herättänyt Henrik Arnstad on jälleen askarrelut suomalaista menneisyydenhallintaa koskevien kysymysten parissa. Ennakkopalana vuonna 2009 julkaistavasta historiallisen syyllisyyden käsittelyä eri maissa käsittelevästä kirjastaan hän julkaisi Dagens Nyheterissä 10. syyskuuta esseen suomalaisista jatkosodan keskitysleireistä. Alkuperäisessä yhteydessään kirjoitus löytyy Arnstadin kotisivuilta. Sinne voi jättää myös kirjoitusta koskevia kommentteja. Käänsin tekstin itselleni, ja kun olen ollut Arnstadin kanssa yhteyksissä, rohkenen postata suomennoksen tänne. Toisin kuin edellinen kirjoitus, tämä näyttää menneen Suomessa koko lailla ohi, osaksi ehkä senkin vuoksi, että Osmo Hyytiä tuoreessa Itä-Karjala -teoksessa ehti jo tyhjentää pajatson näiden kysymysten osalta. Tästä huolimatta Arnstadin kirjoitus kannattaa lukea. Tällä kertaa hän pohtii myös ruotsalaisten omaa roolia. Lisäksi on totta kai aina hyvä tietää, miten länsinaapurissa meidän asioitamme tarkastellaan. Dagens Nyheter 10.9.2008
HENRIK ARNSTAD
Suomalainen elintila
Suomen sotapanos Neuvostoliittoa vastaan sisälsi monia arveluttavia asioita, joista jälkimaailma on puhunut vain hiljaa jos ollenkaan: etnisiä puhdistuksia Karjalassa, venäläisten sotavankien joukkokuolemia ja korkealentoisia ajatuksia uudesta Suur-Suomesta.
Tiistaina 8. heinäkuuta 1941 antaa Suomen ylipäällikkö Gustaf Mannerheim seuraavan päiväkäskyn, Itä-Karjalan valtauksen edellä: ”Itäkarjalaista väestöä on kohdeltava ystävällisesti, mutta varovaisesti. Venäläisväestö on vangittava ja lähetettävä keskitysleireille.”
Huomatkaa, että kyse on siviiliväestöstä, ei sotavangeista. Huomatkaa myös, että ole kysymys mistään yksilökohtaisesta jaottelusta luotettaviin ja epäluotettaviin henkilöihin, vaan etnisestä puhdistuksesta. Karjalaiset – joiden rodullisesti katsotaan kuuluvaan samaan ”kansanheimoon” kuin suomalaiset – on seulottava erilleen venäläisistä.
Taustana on, että kesällä 1941 demokraattinen Suomi liittoutui natsi-Saksan kanssa jättiläismäisessä hyökkäyksessä Neuvostoliittoon, ”Operaatio Barbarossassa”. Hitler kutsuu hyökkäystä ”tuhoamissodaksi”, valloitussodaksi idän ”ali-ihmisiä” vastaan. Kaikki käsitykset sotilaskunniasta asetetaan sivuun, sen sijaan toteutetaan natsismin keskeistä ajatusta Lebensraumista, elintilasta. Eurooppalainen länsimainen demokratia – Ison-Britannian edustamana – nousee ja kaatuu sen myötä, kuinka puna-armeija pystyy selviytymään hyökkäyksestä. Siten voidaan pitää paradoksina sitä, että demokraattinen Suomi liittoutuu saksalaisten kanssa.
Kirjailija Väinö Linna laittaa sotaa käsittelevässä suurteoksessaan Tuntematon Sotilas suomalaisen upseerin perustelemaan hyökkäystä: ”Meidän kohtalomme on kytketty Saksan kohtaloon. Siksi meidän on tehtävä kaikkemme auttaaksemme saksalaisia menestykseen. Niin omituiselta kuin se Ranskaa ja Englantia ystävinä pitäviin totuttuihin ajatusratoihin verrattuna tuntuukin, kuuluvat ne itse asiassa pahimpiin vihollisiimme. Niiden tappio merkitsee Saksan voittoa, ja Saksan voitto on meidän voittomme.”
Taustalla on Neuvostoliiton hyökkäys vuonna 1939 – talvisota. Suomi on menettänyt alueitaan ja satojatuhansia suomalaisia elää evakkoina. Kun natsi-Saksa tarjoaa mahdollisuutta osallistua suureen hyökkäykseen sen paremmin ylipäällikkö Gustaf Mannerheim kuin presidentti Risto Rytikään eivät epäröi. Sen sijaan presidentti määrää kaksi tiedemiestä (maantieteilijä Väinö Auer ja historioitsija Eino Jutikkala) suunnittelemaan tulevaa Suur-Suomea, jonka itäraja – kaikkein kunnianhimoisimmissa haaveissa – saattaisi kulkea Ural-vuoria pitkin. Saksalainen kustantamo Alfred Metzner Verlag painaa akateemikkojen työn Helsingissä ”Operaatio Barbarossan” alla, ja suhde natsismin aatemaailmaan näkyy jo teoksen nimessä: ”Finnlands Lebensraum”.
Muutamia kuukausia Mannerheimin keskitysleirejä koskevan päiväkäskyn jälkeen Itä-Karjala on vallattu ja pääkaupunki vaihtaa nimeä Petrozavodskista suomenkieliseen Äänislinnaan. Leirit rakennetaan nopeasti – venäläissiviilit suljetaan sisään pakkoon ja pelotteluun turvautumalla. Yksi elossa selvinneistä on Aleksei Antonov, joka vuonna 1941 oli viisivuotias. Tänään hän kertoo haastattelussa näin:
”Pakenimme taistelujen alta metsään, yhdessä monien muiden perheiden kanssa. Meitä oli minä, vanhempi veljeni, äiti – joka oli tuolloin raskaana – ja isäpuoleni. Kun suomalaisjoukot löysivät meidät, meidät vietiin Petrozavodskiin, missä isäpuoleni suljettiin leiriin. Me muut löysimme asuinsijan kaupungista, mutta mielialat meitä kohtaan olivat hyvin uhkaavat. Lopulta ryhmä suomalaissotilaita murtautui sisään asuntoomme. He eivät tehneet mitään, mutta äiti pelästyi niin, että hän vei meidät isäpuolemme luokse leiriin.”
Tätä voidaan verrata samanaikaisiin kuvauksiin saksalaisilta rintamaosuuksilta. Esimerkiksi Aftonbladetin toimittaja Fritz L. Lönnegren, joka oli elokuussa 1941 reportaasimatkalla Liettuassa: ”Juutalaiset ovat täällä niin kuin muuallakin saaneet päällensä väestön vihat. Nykyisessä tilanteessa oli myös juutalaisten oma etu, että heidät koottiin yhteen. He eivät saaneet poistua getosta ilman lupaa. Eikä kukaan saanut ilman erikoislupaa vierailla siellä. Täällä luotiin suljettu juutalaismaailma.”
Myös natsi-Saksan toinen tärkeä eurooppalainen liittolainen – fasistinen Italia – rakentaa samoihin aikoihin gettojen kaltaisia keskitysleirejä, mm. miehitettyyn Kreikkaan. Akselivallat ovat valloitusvaiheessa ja keskitysleiriajatuksesta – joka esiintyy myös Suomen sisällissodassa 1918 – tulee arkipäivää. Suomi vangitsee yhteensä 24 000 siviiliä leireihinsä. Aleksei Antonov muistaa nälän, kylmyyden ja ruumiit, joita alituiseen kannettiin ulos leiristä:
”Meillä oli tuskin vaatteita ollenkaan, vaikka talvella tuli hyvin kylmä. Ja sitten näimme nälkää. Onnistuin joskus kaivautumaan aidan alitse kerjäämään suomalaisilta ruokaa. Joskus onnistuin ja saatoin palata mukanani pieni pala ruokaa. Heinäkuussa 1942 pikkuveljeni syntyi leirillä.” Suomalaiset eivät siis rakentaneet mitään hermeettisesti suljettuja laitoksia. Siitä huolimatta kuolleisuus on hyvin korkea. Äänislinnan keskitysleirivangeista kuolee arviolta 4361 (tilastotieto Suomen kansallisarkistosta). Kuolleiden kokonaismäärä saattaa kuitenkin olla niinkin korkea kuin 8000 henkeä. Se tarkoittaa, että kuolleisuus on 18 ja 33 prosentin välillä. Eniten kuolee lapsia. Korkeinta kuolleisuus on ikäryhmässä 0-14 vuotta.
Kysymys kuuluu, miksi kaikki nämä ihmiset kuolevat. Tavallisin selitys on nälkä, koska elintarvikehuolto on niukkaa. Ja erotuksena leirin ulkopuolisiin karjalaisiin (”vapaaseen väestöön”) ruoka-annoksia ei voitu täydentää esimerkiksi omista palstoista. Toinen kuolinsyy ovat sairaudet. Ei vaikuta olevan kyseessä mikään aktiivisesti toteutettu joukkomurha, kuten saksalaisten holokausti. Toisaalta siviilejä – ennen kaikkia lapsia – vangitsevalla miehitysvallalla on velvollisuus kohdella näitä sen verran säällisesti, että he edes selviävät hengissä.
Vielä pahempi oli tilanne Saksan kanssa liitossa olleen Suomen armeijan vangitsemilla venäläisillä sotavangeilla. 64000 sotavangista kuolee 19085 suomalaisessa sotavankeudessa, mikä tarkoittaa noin 30 prosenttia. Tätä lukemaa voidaan verrata talvisodan vastaavaan – vähän runsas kaksi prosenttia. On ollut taipumus selittää eroa vuoden 1941 yleisellä elintarvikepulalla, mutta tämä selitys ei päde, koska kuolleisuus nousee sitä korkeammaksi, mitä ”venäläisempinä” pidetyistä vangeista on kyse. Lisäksi suomalaiset ampuivat hengiltä poikkeuksellisen paljon venäläisiä sotavankeja – noin tuhat. Myös tässä kohtaa selitykset ovat teorioita (puhutaan mm. ”ryssävihasta”). Ei ole olemassa mitään aukotonta tietoa siitä, kuinka pitkälle yhteinen suomalais-saksalainen tuhoamissodan ajattelutapa ulottui vuonna 1941.
Mutta toivottavasti tämä asiantila on muuttumassa.
Suomen kansallisarkiston tutkijaryhmä toteuttaa parhaillaan – Suomessa hyvin kiisteltyjä – tutkimuksia näistä sotarikoksista. Tutkimuspäällikkönä toimii Lars Westerlund ja hänen työnsä on monimutkaista, ei vähiten siksi, että venäläisviranomaiset usein ovat haluttomia auttamaan. Ennen kaikkea uudet tutkimustulokset ovat ristiriidassa suomalaisen nationalismin kanssa, jolle Suomen sotapanokset 1900-luvulla ovat ylpeyden aihe. Mikä tahansa tieto suomalaisista sotarikoksista – eritoten ajalta natsi-Saksan liittolaisena – uhkaa hukkua kritiikkiin, kiistoihin ja solvauksiin (useimmiten stalinismi-syytöksiin).
Vuoden 1942 jälkeen tilanne suomalaisilla keskitysleireillä paranee dramaattisesti ja joukkokuolemat loppuvat. Suomi jopa lopettaa leirien kutsumisen ”keskitysleireiksi”. Samaan aikaan Saksan holokausti siirtyy teolliseen vaiheeseensa. Suomen ja Saksan ajatukset tuhoamissodasta eroavat toisistaan. Suomi tosin jatkaa taistelua yhdessä Saksan kanssa senkin jälkeen holokaustin laajuus vuoden 1942 aikana selviää. Vasta vuonna 1944 – kauan Stalingradissa tapahtuneen sodan suuren ratkaisun jälkeen – suomalaiset luovuttavat ja ovat pakotettuja kääntämään aseensa saksalaisia aseveljiä vastaan.
”Operaatio Barbarossan” alla monet länsimaiset demokraatit hellivät ajatusta, joka osoittautuu virheelliseksi: mieluummin Hitler kuin Stalin. Dagens Nyheterin päätoimittaja Sten Dahlgren toteaa Saksan ja Ison-Britannian sotaan liittyen vuonna 1940: ”Kuinka pahana natsismia pitääkin, on toivottava, että Saksan voittaa tämän sodan suojatakseen meitä bolshevismilta.” Historian professori Gunnar Åselius kirjoittaa, että tuolloin sota merkitsi ”Pohjois-Euroopan pikkuvaltioille valintaa Hitlerin ja Stalinin välillä, ja kesäkuussa 1941 Stalin oli yhä eniten ihmisiä murhaamaan ehtinyt diktaattori. Hitlerillä oli suurimmat rikoksensa vielä edessään.” Kun Saksa 1941 hyökkää Neuvostoliittoon, luopuu myös Ruotsin hallitus puolueettomuudestaan, jopa niin, että ruotsalaiset rautatiet kauttakuljettavat Saksan 163. jalkaväkidivisioonan (joka asetetaan Mannerheimin komentoon).
Mutta Stalinin ja Hitlerin välisen valinnan aiheuttama senhetkinen pelko ei selitä Suomen kohdalta ratkaisevia kohtia: 1. Keskitysleirit ja siviilien joukkokuolemat; 2. Neuvostoliittolaisten sotavankien joukkokuolemat; 3. Finnlands Lebensraumin täytäntöönpano.
Ainakin viimeinen kohta – kirja ”Finnlands Lebensraum” – viittaa siihen, että natsi-Saksalla oli ideologista vaikutusta demokraattiseen Suomeen. Ei vähiten sen vuoksi, että esipuheessa siteerataan Adolf Hitleriä, jonka sanoista haetaan oikeutusta tulevalle Suur-Suomelle.
Teos osoittaa myös, että pohjoisen pikkuvaltion ja mahtavan suurvallan liitolla oli poliittinen ulottuvuutensa. Tilaaja – presidentti ja liberaali Risto Ryti – on siviili, kuten myös sosiaalidemokraatti ja Suomen eduskunnan puhemies Väinö Hakkila. Myös viimeksi mainittu käyttää käsitettä Lebensraum yhdessä natsi-Saksan kanssa käytävää sotaa koskevassa radiopuheessaan. ”Rauhallisesti ja reaalipoliittisesti luomme nyt omin voimin elintilan [kirjoittajan kursivointi], jonka heimomme on raivannut.”
Yhteenvetona Suomesta 1941 voi todeta, että maassa ollut halua luopua demokraattisesta valtiomuodosta natsidiktatuurin hyväksi. Sen sijaan edellä esitetyt esimerkit osoittavat, että tämän demokratian – niin kuin liberalismin ja sosiaalidemokratiankin – pystyi erinomaisesti yhdistämään natsien tuhoamissotaa koskeviin ajatusmalleihin. Ja silloin selitysmalli ”mieluummin Hitler kuin Stalin” ei riitä. Tutkimuksen on jatkuttava.
torstaina, syyskuuta 04, 2008
Informaatiovallankumouksesta
Kolumnini eilisistä Turun Sanomista:Kirjasto, Google ja kuulijan vastuu
(Turun Sanomat 3.9.2008)
Ennen internetiä, hakurobotteja ja Wikipediaa mieltä askarruttaviin kysymyksiin oli haettava vastausta kirjahyllystä. Jos kodin tietosanakirja vaikeni asiasta eikä alan erikoisteoksia ollut tullut hankituksi, oli lähdettävä kirjastoon.
*
Kirjaston notkuvat hyllyt tarjosivat älyllistä kadonneen aarteen metsästystä. Tieto oli kuin salattu jalokivi, jonka haltuun saamiseksi oli nähtävä vaivaa ja ponnisteltava. Ensin katsottiin kortistosta tai kysyttiin virkailijalta, sitten hakeuduttiin luokittelunumeron mukaisen käytävän luo, etsittiin hyllystä kirjoittajan sukunimen mukainen paikka ja alettiin silmäillä kirjojen selkämyksiä oikealta vasemmalle.
Oikean opuksen löydyttyä haettiin sisällysluettelosta oikea kohta, selattiin se esille ja alettiin lukea. Tiedon löydyttyä saattoi urakka jatkua matkalla lainaustiskille tai kopiokoneelle. Löytyneen kirjan lähdeluettelosta aukeni uusia johtolankoja. Lisää vaivannäköä, uusia kirjoja, enemmän palkitsevia elämyksiä.
Parhaimmillaan kirjasto oli oma maailmankaikkeutensa, jossa aika pysähtyi sen illusorisen mutta yhtä kaikki haltioittavan kokemuksen äärelle, että oli mahdollista päästä osalliseksi maailman kaikesta tiedosta.
*
Nykyään on toisin. Tietäminen ei enää vaadi kirjastokäyntejä. ”Kato Googlesta!” on aikamme yleisviisaus, jolla epäselvät asiat voi kuitata. Ja Googlehan tietää: Mannerheim - 549 000 osumaa, elämän tarkoitus - 320 000 osumaa, kynsisieni - 10 200 osumaa, ”Havuja perkele!” - 6 740 osumaa, ennenaikainen siemensyöksy 3 190 osumaa, ja niin edespäin. Juorukalenterien rinnalle on noussut uusi sosiaalisen tirkistelyn muoto, naapurien, kaverien ja, tietenkin, itsensä googlettaminen (M.J. - 13 600 osumaa!).
Kun kortistotiedot nyt ovat verkossa, aikaisemmin tunti- tai jopa päiväkausien aherrusta kirjastoissa vaatinut tiedonhaku on pulkassa muutamassa minuutissa. Tutkija voi kirjoittaa huipputason tiedeartikkelin astumatta kirjastoon jalallaankaan, kunhan muut palikat ovat kohdallaan. Toisin kuin kirjojen alaviitteet, online-tekstien linkit johtavat suoraan lähdetiedon luo. Etusormi tekee työt, takapuoli pysyy paikoillaan.
*
Yhä useammin huomaan sanomalehteä lukiessani etsiväni alitajuisesti Googlen hakukenttää tai taustatietoa tarjoavia hypertekstilinkkejä. Pari kertaa olen aamutoreissani jopa yrittänyt etusormellani klikata oudolta näyttävää sanaa lehtitekstissä. Kirjan lukeminen on hidastunut, kun tekstistä jatkuvasti assosioituu mieleen asioita, joita voisi googlata. Päivittäin tulee auton ratissa, kaupan kalatiskillä tai soutuveneessä eteen tilanteita, joissa kaipaan Googlea, Wikipediaa tai molempia.
Ajatelkaapa - kuka ennen juoksi kymmeniä kertoja päivässä tietosanakirjan luo tarkistamaan sen tai tämän asian? Missä ennen oli se Kuka kukin on -teos, josta saatoit tsekata sinulle soittaneen ennestään tuntemattoman ihmisen perustiedot puhelun vielä ollessa käynnissä?
Mikä tietosanakirja olisi osannut kertoa tiedonjanoiselle kansalaiselle, että The Hevoset oli Sleepy Sleepersin country-henkinen sivuyhtye, jonka hevosenpaskan ja heinäpaalien seassa äänitetty ainoa levy jäi julkaisematta nauhojen mystisen katoamisen takia? Wikipedia osaa.
*
Tiedon löytäminen on verrattomasti helpottunut, mutta miten on käynyt ajattelun? Internetin kriitikot katsovat, että online-informaatio on pinnallista, hajanaista ja ennakkosensuurin puuttuessa usein myös täysin virheellistä. Kuka tahansa voi perustaa oman verkkosivun, ja internetin sisältö on kouriintuntuva todiste siitä, että näin myös on tapahtunut, he sanovat.
Tiedon määrän lisääntyessä vastaanottajan vastuu on kasvanut. 2000-luvun mediakansalaisen tärkein taito on kyky käsitellä informaatiota kriittisesti. Huttu on aina huttua, oli se sitten html-kieltä tai painokirjaimia arvostetun kustantamon 600-sivuisessa tiiliskivessä. Älkää ampuko viestintuojaa, mutta älkää myöskään hämääntykö hänen kauniista kasvoistaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
