Muhammed, sananvapaus ja väkivalta

Tätä kirjoittaessa sähköinen ja printtijulkisuus ovat täynnä raportteja tanskalaisen Jyllands-Posten lehden julkaisemien profeetta Muhammedia esittävien pilakuvien muslimimaissa herättämästä raivosta. Vastakkain ovat lehdistön ilmaisuvapauden puolustajat ja ne, joiden mielestä uskonto on liian vakava ja pyhä asia tällaiselle leikinlaskulle. Laajemmassa mielessä kysymys on myös eurooppalaisen ja islamilaisen maailman hyvin erilaisten sananvapautta ja uskonnon asemaa yhteiskunnassa koskevien käsitysten yhteentörmäyksestä.

Alunperin jo syyskuussa julkaistut kuvat ovat nyt syösseet liikkeelle tapahtumasarjan, joka vaikuttaa karanneen kaikkien osapuolten käsistä. Syyriassa Tanskan ja Norjan suurlähetystöt ovat tulessa, Iran uhkaa katkaista suhteensa kaikkiin maihin jossa kuvat on julkaistu ja Pakistan kutsunut lähettiläänsä kotiin yhdeksästä länsimaasta. USA ja Vatikaani ovat mielenkiintoisella tavalla asettuneet ymmärtämään muslimireaktioita ja tuominneet kuvien julkaisun. Jopa meidän pienen Suomemme pääministeri Matti Vanhanen matkustaa Kuwaitiin sovitellakseen kiistaa.
Kansainvälisenä uutisaiheena edes toissapäiväinen tuhat ihmishenkeä vaatinut Punaisen Meren autolauttatragediakaan ei vaikuta pärjäävän piirroskohulle.

Tanskan hallitus on pahoitellut piirrosten aiheuttamaa kärsimystä, mutta ei ole esittänyt anteeksipyyntöä kuvien julkaisusta. Länsimaissa, mm. Suomessa, monet ovat kiirehtineet ymmärtämään muslimireaktioita ja liittämään pilakuvat osaksi länsimaiden arabimaailmassa harjoittamaa vuosisataista sortoa.

On totta, aivan niin kuin kuvat tuominnut Norjan pääministeri Jens Stoltenberg totesi, ettei paino-oikeus merkitse painopakkoa. Sananvapautta on lupa ja velvollisuuskin käyttää harkiten, varsinkin tässä tapauksessa kun tiedetään, että profeetta Muhammedin kuvallista esittämistä ainakin osassa muslimimaailmaa pidetään täysin kiellettynä asiana. Ja jos ei Helsingin Sanomien Tomi Ervamaan tavoin haluaisikaan tuomita Jyllands-Postenin kuvia huonona journalismina, ei niitä minään moniarvoisen suvaitsevaisuuden ja erilaisten kulttuurien ymmärtämisen helminäkään voi pitää.

Siitä huolimatta on reaktion voimakkuutta vaikea käsittää, olihan kyse kuitenkin vain pilakuvista, poliittisen julkisuuden genrestä, joka arabimaissakin tunnetaan esim. sikäläisissä lehdissä julkaistujen Israelia ja juutalaisuutta tölvivien karikatyyrien kautta. Vastaanotto on ollut myös täysin kontekstisokeaa sille tosiasialle, että tanskalaisessa julkisuudessa vastaavaa rapaa silmilleen ovat vuorollaan saaneet mm. niin Ariel Sharon, George W. Bush kuin Anders Fogh Rasmussenkin. On jopa absurdia, että muslimien reaktio näin voimakkaana kohdistuu juuri Tanskaan, joka suvaitsevaisuuden ja moniarvoisuuden hyväksymisen suhteen kuuluu maailman edistyneimpiin yhteiskuntiin.

Itse olen valmis ymmärtämään hyvin voimakkaan ja tunnepitoisen vastareaktion esim. siinä muodossa, että itsensä loukatuksi kokeneet muslimit pidättäytyvät ostamasta tanskalaisia tuotteita. Näinhän länsimaissakin on tehty vaikkapa ihmisoikeuksia ja työlainsäädäntöä polkevien ylikansallisten suuryritysten suhteen. Sen sijaan en ymmärrä enkä hyväksy kuvien piirtäjille esitettyjä tappouhkauksia enkä sitä, että naamioituneet miehet nyt kiväärit kädessä uhittelevat pohjoismaiden kansalaisten fyysisen turvallisuuden olevan vaarassa tapahtuneen vuoksi.

On huolestuttavaa, että kotoisessakin keskustelussamme on löytynyt ymmärtäjiä tälle väkivallalla uhkailun linjalle. On korostettu uskonnollisen vakaumuksen loukkaamattomuutta ja pyhyyttä, islamilaisen kulttuurin ymmärtämistä ja sananvapauteen liittyvää vastuuta. Kuitenkin viimeksi kun asian tarkistin, oikeuskäsityksemme ei hyväksy lain ottamista omiin käsiin eikä koston oikeutusta pahimpienkaan rikkomusten kohdalla. Uskontoa ei myöskään ole rajattu sananvapauden käytön ulkopuolelle.

Tappotuomioiden julistamisessa uskonnollisin perustein ei mielestäni ole kysymys mistään muusta kuin omien mielivaltaisten opinkappaleiden kohottamisesta tärkeimmäksi ohjenuoraksi väkivallasta pidättäytymisen, neuvotteluratkaisuun pyrkimisen ja ihmisten fyysisen koskemattomuuden ensisijaisuuden ohi. Tällainen käyttäytyminen on aina yhtä tuomittavaa, harjoitettiin sitä sitten poliittisen ideologian, uskonnon tai jonkin muun maailmankatsomuksellisen vakaumuksen nimissä.

Sananvapautta ei saa lähteä rajoittamaan yksittäisten ylilyöntien vuoksi. Vapaassa keskustelussa voi ja pääseekin ajoittain esille myös epämiellyttäviä näkemyksiä, mutta vapaassa keskustelussa ne voidaan myös julkisesti osoittaa paikkansapitämättömiksi ja kumota. Sananvapaus on yksi tärkeimpiä takeitamme sille, että erimielisyyksien ratkaisemiseen on muitakin väyliä kuin väkivalta.

Samalla kun länsimaailman tulee esittää itselleen vaatimus islamilaisen kulttuurin paremmasta tuntemisesta ja sen ominaispiirteiden kunnioittamisesta, tulee myös muslimimaailmalta voida vaatia länsimaiseen kulttuuri- ja oikeuskäsityksiin keskeisesti kuuluvien piirteiden kuten juuri sananvapauden kunnioittamista. Oman käden oikeudesta ja kärsittyjen vääryyksien väkivallalla kostamisesta pidättäytyminen sen sijaan ei saa olla kulttuurisidonnainen asia. Se on yleisinhimillinen vaatimus ja kaiken ihmisten välisen kanssakäymisen sujumisen perusedellytys.