Tervanevan antikristus ja pullon henki

Periaatteessa pitäisi antaa kyllä yksityisluontoisten asioiden olla, mutta kun tuosta Mika Myllylän juomisesta on näyttänyt viimeisen parin viikon aikana olleen yksityisyys aikana kaukana, sallittakoon pari toteamusta.

Oli huvittavaa kuulla Hjallis Harkimon, kaikkien poloisten ystävän, vaativan valtiovallalta tukitoimia urheilu-uraansa paketoiville huippu-urheilijoille. Harkimolle oli tehnyt erityisen pahaa katsoa Myllylän kaltaisen ex-kansallissankarin ahdinkoa. Hjallis lienee saanut jonkinlaisen herätyksen. Nyt on koko lailla eri ääni kellossa kuin hänellä itsellään on Jokeri-pomona ollut. Muistan legendaarisen uutiskuvapätkän Jokerien tyhjästä pukukopista perssiilleen menneen kauden jälkeen, jossa Hjallis osoittelee seinässä olevia pelaajien nimilappuja ja hokee "Tämä saa lähteä, ja tämä, ja tämä, ja tämä".

Mitä asiaan noin yleisemmällä tasolla tulee, en väsy ihmettelemään sitä kansallisen pyhän lehmän asemaa, jonka kilpa- ja huippu-urheilulla maassamme yhä on, kun tällaisestakin asiasta jaksetaan niin kovasti vaahdota. Mikä tekee urheilusta niin erikoisen inhimillisen toiminnan alan, että sitä varten pitää perustaa erityislukioita ja -ammattioppilaitoksia, varusmiespalveluksen erikoisväylä (jonka muuten itsekin suoritin) ja ties mitä muuta aidanmadaltajaa ja tien tasoittajaa? Eikö samalla logiikalla sitten pitäisi turvata vastaavat mahdollisuudet kaikille harrastukseensa kilpaurheiluun verrattavalla vakavuudella suhtautuville ihmisille? Runoilijoille omat lukiot ja avoimen lähdekoodin rustaajille armeijaan erikoisjoukot heti!

Nyt ehdotetut valtiolliset tukitoimet huippu-uraansa lopetteville urheilijoille olisivat aikamoisessa ristiriidassa ajan yleisen hengen kanssa, jossa jokainen on oman onnensa seppä ja saa varautua kulkemaan kivisimmätkin polut itse ja omin voimin. Hädässä olevaa tulisi tietysti aina pyrkiä auttamaan, mutta ei sen takia että hän sattuu olemaan entinen huippu-urheilija. Urheilu on hyvä asia sinänsä, mutta näinä julkisen talouden niukkuuden aikoina mitään erityispaapomista se ei tarvitse eikä ansaitse.

Myllylälle pudotus koko Suomen suosikista kohtalonsa kovuutta marisevaksi kansalliseksi sylkykupiksi on varmasti ollut kova ja ahdistuksen viinalla lievittäminen ei varsinaisesti yllätä. Silti hänenkin tulisi tajuta olla syyttämättä sidosryhmiä tunteettomasta suhtautumisesta sen jälkeen kun hän itse otti ratkaisevan ensimmäisen askelen harmaalle alueelle ja rikkoi tekemänsä sopimukset.

Toisaalta urheilu on vain urheilua ja hiihto sen sisällä vielä pienempi asia, joten kohtuullisuutta voisi alkaa jo pikkuhiljaa peräänkuuluttaa. Globaalissa syntilistassa doping-rikkomukset ovat mitättömiä pikkuhairahduksia, "Suomen kansan pettämisestä" puhuminen taas 1930-luvulle kuuluvaa kansallisromanttista hurskastelua. Nykyisellään Myllylä kun on vain niin kuin kuka tahansa horjuvalla itsekunnioituksella varustettu ja kestävämpiä identiteetin rakennuspuita etsivä vähän alle nelikymppinen suomalaismies, josta viina on saamassa yliotteen.

Mannerheim ei ratsasta valkokankaalle

(kuva Ella Tanskanen)

Tänään tuli tieto, että Mannerheim-elokuvahankkeesta joudutaan ainakin toistaiseksi luopumaan, koska tarvittavaa rahoitusta ei löytynyt. Kenraaliluutnantti Ermei Kannisen jo yli vuosikymmen sitten esittämän ajatuksen ympärille kaavailtiin aluksi todella massiivista yli 200 miljoonan markan produktiota, mutta tämän mittaluokan osoittauduttua epärealistiseksi yritettiin saadaan kasaan 12 miljoonaa euroa "kansallisen suurelokuvan" tekemiseksi.

Hankkeen taustavoimana häärinyt Champion of Liberty ry kääntyi lopuksi jopa pääministerin puoleen saadakseen valtiolta puuttuvat 6 miljoonaa euroa, mutta Vanhanen, jolla nyt taitaa olla muitakin huolia riesanaan, ei heltynyt. Champion of Liberty olisi ollut valmis ryhtymään hommaan pienemmälläkin budjetilla, mutta suomalaisittain suuriin produktioihin tottunut Markus Selin veti lusikkansa pois sopasta. Tällä erää suunnitelma on haudattu, mutta tv-haastattelussa Selin antoi ymmärtää, että siihen voidaan tilanteen muuttuessa kyllä palata.

Pahojen Poikien, Matti Nykäsen, Pahan Maan jne. tyyliin tehty Mannerheim-leffa olisi tietysti ollut hauska nähdä, mutta historiantutkimuksen kannalta on paha mennä sanomaan, oliko hankkeen kariutuminen huono vai hyvä asia. Ainakaan tuoreen Lotta-elokuvan (Lupaus) perusteella ei voi liikoja toivoa elokuvalta, jonka tekoprosessissa keskeisenä vaikuttajana on ollut perinneyhdistys. Mannerheim on yhä kansallinen jumalhahmo, jota ei historiantutkimuskaan ole uskaltanut tai halunnut ottaa kriittiseen käsittelyyn.

On hivenen vaikeaa uskoa, että marsalkasta elokuvaa nyt puuhannut tiimi olisi halunnut valita kohteeseensa kovinkaan kriittistä ja analysoimaan pyrkivää lähestymistapaa. Jo julkilausuttuna intressinä oli vaalia marsalkan perintöä, ja kun tähän olisivat yhdistyneet katsomoiden täyttämiseen tähdänneet liiketaloudelliset motiivit, olisi todennäköisenä lopputuloksena ollut Mannerheim-myytin tukevalta pohjalta ponnistanut kyynelehtivä kansallinen marttyyri- ja selviytymistarina. Ei sellaisissa tietysti sinänsä mitään vikaa, mutta kun tämä sama levy on pyörinyt aika lailla tiheään jo viimeiset 15 vuotta.

Nyt kaatuneen hankkeen käsikirjoittajana oli Tampereen teatterin johtaja Heikki Vihinen. Hänen mukaansa elokuvan punaisena lankana olisi ollut Mannerheimin hahmon kautta kuvata pienen Suomen olemassaolon taistelua ja hankkia sille ymmärtämystä myös maailmalta. Suomalaisen historiantutkijan tiedonintressin näkökulmasta kovin mielenkiintoista projektia ei siis ollut odotettavissa, onhan kansallinen historiankirjoituksemme valtavirta kelaillut näita teemoja jo sotasyyllisyysoikeudenkäynnin päivistä saakka.

Kaunokirjallisuuden puolella Juha Seppälä yritti vuonna 1998 tuoda Mannerheim-kuvaa nykyaikaan pienellä romaanillaan Suomen Historia (WSOY), jossa marsalkan ympärille rakennettu kansallis-patrioottinen hymistely todella sai kyytiä. Seppälän teoksesta voisi saada puhuttelevan Mannerheim-draaman pienelläkin rahalla. Perinneyhdistykseltä ei kyllä kannata mennä kysymään...

OPM ja Karpela ajavat arveluttavia asioita

Kulttuuriministeri Tanja Karpela on julkisuudessa useaan otteeseen ottanut vahvasti kantaa internetin sisällönsuodatuksen puolesta. Hän on mm. esittänyt, että koulujen ja julkisten kirjastojen tietokonepäätteet tulisi varustaa suodatinohjelmilla, jotka estäisivät "törkysivuja" näkymästä. Toimenpiteen tarpeellisuutta Karpela on perustellut lasten ja nuorten suojelemisella haitallisilta nettisisällöiltä kuten aikuisviihteeltä ja rasistisilta viesteiltä.

Tapansa mukaan opetusministeriö on ottanut härkää sarvista ja laatinut asiaa koskevan toimenpideohjelman, nimeltään "Mediaväkivalta. Lapset ja media". Tässä muistiossa ministeriö suitsuttaa Codewise Oy:n kehittämää Block!-ohjelmaa, josta löytyy versiot sekä kouluun, kotiin että yrityksiin:

Block! -sisällönesto-ohjelmassa haitallinen ja vaarallinen materiaali on koottu valmiiksi estoryhmiksi kootusti (esim. Internet-pelit, chatit, keskustelufoorumit, pikaviestiohjelmat, P2P-tiedostojenjako-ohjelmat, aikuisviihde, alastomuus, seksuaaliset teemat, viha, väkivalta, rasismi, kauhu, okkultismi, kultit ja rajatieto, huumeet jne.)

Lisäksi ohjelmaluonnoksessa todetaan Block!-ohjelman estävän tehokkaasti myös käyttämästä vertaisverkkoja, joissa "tapahtuu myös pääosa tekijänoikeusrikkomuksista". Toimintamalliksi ohjelma esittää keskusteluja estojärjestelmien hankkimisesta kouluihin ja kirjastoihin sekä vanhempien valistamista mahdollisuuksista hankkia ko. järjestelmä myös kotiin.

Karpelan suunnitelmissa ja OPM:n ohjelmassa on monia arveluttavia piirteitä:

1) Internetin sisällön rajoittaminen viranomaistoimin on merkittävä periaatteellinen kysymys, erityisesti kun puhutaan julkisten kirjastojen tietokoneista. Opetusministeriössä ei ole tehty lainkaan analyysiä siitä, voivatko lastensuojelun nimissä lanseeratut estotoimenpiteet olla ristiriidassa tiedonhankinnan- ja sananvapauden kanssa. Internet on noussut länsimaisissa yhteiskunnissa ihmisten käytetyimmäksi tiedonhakuvälineeksi ja toimii monelle ihmisille tärkeimpänä ikkunana oman välittömän fyysisen elinympäristön ulkopuoliseen maailmaan. Näin merkittävän resurssin rajoittaminen ja suitsiminen ei todellakaan ole pelkkä tekninen ongelma.

2) Kattavien ja toimivien esto- ja suodatinjärjestelmien luominen on nykyisellään mahdotonta. Vaikka estotekniikat kehittyisivätkin, laajenee internet niin määrän kuin laadunkin suhteen jatkuvasti sellaista vauhtia, ettei toimivan suodatuksen aikaansaanti tulevaisuudessakaan näytä todennäköiseltä. Sähköisen sananvapauden puolestapuhuja Electronic Frontier Finland (EFFI) testasi Block!-ohjelmaa ja löydökset olivat paljon puhuvia:

Block esti pääsyn muun muassa joillekin Uskontojen uhrien tuki ry:n sivuille ja Nobel-palkitun runoilijan elämäkertaan. Myös EFFIn Karpelan lausunnoista ja Block-ohjelmasta kertova tiedote sensuroitiin: ohjelma ilmeisestikin estää kaikki sivut, joiden otsikossa on sana "sensuroimassa". Lisäksi ohjelma ei toiminut kunnolla välilehtien kanssa eivätkä estot vaikuttaneet lainkaan kaikkiin selaimiin.

Testissä Block! esti pääsyn esimerkiksi islamilaisia ääriryhmiä käsittelevään uutiseen. Uutinen oli asiallinen, mutta siinä oli ilmeisesti liikaa "kiellettyjä" sanoja. Kaikki Google-haut, joissa hakuterminä oli esimerkiksi "scientologia", estettiin. Skientologian vaaroista kertova sivukokonaisuus oli sensuroitu kokonaan, kuten myös osa Uskontojen uhrien tuki ry:n nettisivuista. Ohjelma esti pääsyn myös Wikipedia-tietosanakirjan intiimeitä ruumiinosia käsitteleviin artikkeleihin ja Nobel-palkitun runoilijan elämäkertaan.

Kuka tahansa erilaisia esto-ohjelmia käyttänyt on huomannut, että ne estävät pääsyn myös lukemattomille täysin asiallisille ja sisällöltään päteville sivustoille, ja että toisaalta monet sisällöltään kyseenalaiset sivut tulevat näkyviin estoista huolimatta. EFFIN puheenjohtaja Ville Oksanen osuukin naulankantaan ihmetellessään kulttuuriministerin intoa asiassa:

On ennenkuulumatonta, että kulttuuriministeri on kritiikittä ostamassa kirjastoihin ohjelmia, jotka estävät muun muassa uskonnollisten kulttien vaaroista kertovien sivujen näkymisen. Kirjastot, uskonnot ja uskonnonvapaus ovat nimenomaan kulttuuriministerille kuuluvia asioita. Karpela on ajamassa asiaa, jota hän ei selvästikään ymmärrä. Kyse ei ole pohjimmiltaan teknisestä ongelmasta. Toisin kuin esimerkiksi virusten tunnistaminen, sensurointi on hyvin subjektiivinen asia ja siihen tulisi aina suhtautua suurella varovaisuudella. Kuka päättää sensuroinnin perusteet? Karpelan mallissa päätösvalta annettaisiin ohjelmistojen valmistajille.

3) Jos sisällönsuodatus täytyy ratkaista markkinavetoisesti yritysten kaupallisiin ratkaisuihin turvautumalla esim. avoimen lähdekoodin sijaan, miksi Karpela ja OPM ajavat julkisuudessa nimen omaan yhden tietyn esto-ohjelmiston lanseeraamista kouluihin ja kirjastoihin? Markkinoilla vastaavia ohjelmia kuitenkin tarjoaa suuri määrä eri yrityksiä niin Suomessa, Euroopassa kuin globaalistikin. Sen lisäksi, että kulttuuriministeri ja OPM:n virkamiehet ovat katsoneet teknisen asiantuntemuksensa riittävän internetin sisällönsuodattamisen suotavuuden ja mahdollisuuden arviointiin yleisellä tasolla, he siis näyttävät vieläpä lisäksi tuntevan yksittäiset ohjelmatkin niin tarkkaan, että ovat huomanneet niistä yhden selkeästi toisia paremmaksi. Joku voisi syyttää heitä kilpailun vääristämisestä ja perustelemattoman suosituimmuusaseman myöntämisestä.

TEKES, TE-keskus ja Riihimäen yrityshautomo ovat pumpanneet Block!:n kehittämiseen huomattavan määrän julkisia varoja, mikä on tietysti saattanut lisätä OPM:n ja Karpelan intoa ryhtyä ohjelman markkinoijiksi. Ohjelma ei kuitenkaan tee mitä se lupaa, ja olisi äärimmäisen kyseenalaista syytää vielä huomattavasti isompi määrä verovaroja tällaisen ohjelmaan hankkimiseen kouluihin ja kirjastoihin.

4) Block!-ohjelmiston takana olevan yrityksen taustakytkennät ovat sellaisia, että ne lisäävät entisestään epäilyjä operaation taustalla vaikuttavia todellisia motiiveja kohtaan. Ohjelmaa myy yritys nimeltä HitBack.fi, joka omien sanojensa mukaan on "Internetin ja tietoliikennekaistojen väärinkäytön estämisen asiantuntija".

HitBack.fi:n toimitusjohtaja Kimmo Junttila ja tiedotusjohtaja Kalevi Puonti ovat toimeliaita miehiä. He toimivat myös Extra Viihde Oy:ssa, suomalaisia artisteja ja juontajia keikoille välittävässä ohjelmatoimistossa, jonka tarkoituksena yrityksen omien sanojen mukaan on tuottaa "laadukasta koti- ja ulkomaista viihdettä suomalaisten arkeen ja juhlaan". Yritys harjoittaa myös cd-, dvd- ja äänilevyjen sekä vaatteiden myyntiä. Lisäksi Junttila ja Puonti omistavat ja pyörittävät vieläpä Magnum Music -musiikkituotantofirmaakin.

HitBack.fi:n julkisuudessa esittämät näkemyksen eivät ole omiaan lisäämään luottamusta yritystä ja sen tarkoitusperiä kohtaan. EFFIn edellämainittua testiä käsittelleeseen uutiseen HitBack.fi vastasi lehdistötiedotteella, jossa esitetty kritiikki pyrittiin teilaamaan halpaan populismiin turvautuen. HitBack.fi:n mukaan arvostelijat eivät ymmärrä sen paremmin lastensuojelun tärkeyttä kuin Block!-ohjelman toimintaakaan. Tiedotteessa todettiin mm. seuraavaa:

Palauttaakseen keskustelun asialinjalle HitBack.fi ja Codewise toivottavat EFFI:n tervetulleeksi tutustumaan aikuisten sensuroimatta tekemään törkymateriaaliin jota löytyy koulujen ja kirjastojen lokitiedoista oppilaiden katselun jäljiltä. Jokainen tätä materiaalia nähnyt aikuinen on välittömästi ymmärtänyt miksi lapset on siltä suojeltava. EFFI:n intressejä lastensuojelun estämiseksi on mahdoton käsittää.

Vertaisverkkoliikenteen estäminen tuntuu olevan HitBack.fi:lle ainakin yhtä keskeinen tavoite kuin varsinaiseksi markkinaratsuksi valittu lastensuojelu. "Firmojen ja oppilaitosten on nyt viimeistään korkea aika suojata tietokoneensa siten, ettei internetin vertaisverkkolataaminen ja jakaminen enää onnistu", totesi HitBack.fi:n palvelujohtaja Erkki Leinonen IT-Viikko lehden haastattelussa 17.12.2004.

OPM:n ja Karpelan suosiollisella tuella internetin sensurointivaltaa kouluissa ja kirjastoissa ollaan luovuttamassa sellaisten tahojen käsiin, joiden ensisijaiset intressit liittyvät rahantekemiseen ja musiikkiteollisuuden myynninedistämiseen.

Sananvapauteen puuttunut ulkoministeri Freivalds erosi

Ruotsin ulkoministeri Laila Freivalds ilmoitti eilen eroavansa tehtävistään, koska katsoi joutuneensa kestämättömään tilanteeseen Muhammed-pilakuvien julkaisusta aiheutuneessa sananvapauskiistassa. Sverigedemokraterna-järjestön julkaistua kuvat nettisivuillaan ulkoministeriön edustaja otti yhteyttä järjestöön ja määräsi sivut suljettaviksi. Tämä oli raskas toimivaltarikkomus, sillä Ruotsin perustuslaki kieltää viranomaisia puuttumasta lehdistönvapauteen. Freivalds oli yrittänyt peitellä omaa osuuttaan sivujen sulkemisessa, ja totuuden muuntelusta kiinni jääminen johti nyt eronpyyntöön.

Freivaldsista tuli näin neljäs pilakuvakiistan takia eroamaan joutunut ministeri maailmassa. Häntä ennen ovat saaneet lähteä Tanskan lähetystön suojelussa epäonnistunut Libanononin sisäministeri Hassan al-Sabaa, tv-lähetyksessä Muhammed-t-paitaan pukeutunut Italian uudistusministeri Roberto Calderoni ja tästä teosta aiheutuneiden ihmishenkiä vaatineiden mellakoiden vuoksi erotettu Libyan sisäministeri Nasr Al-Mabruk.

Freivaldsin tapaus tuo väistämättä mieleen puolentoista vuoden takaisen Suomen suojelupoliisin operaation, joka johti suomalaispalvelimella olleiden tshetsheenisivujen sulkemiseen. Sisäministeri Kari Rajamäki kiisti antaneensa mahtikäskyä asiasta, ja totesi suojelupoliisin ottaneen yhteyttä palvelintilan vuokranneeseen yrittäjään osana sille lain mukaan kuuluvaa normaalia rikoksia ennalta ehkäisevää toimintaa. Rajamäen mukaan "oli epäiltävissä", että sivustolla "saatettaisiin julkaista sisällöltään rikolliseksi tulkittavissa olevaa" aineistoa.

Palvelinyrittäjä Mikael Storsjö koki suojelupoliisin yhteydenoton ymmärrettävästi kovan luokan painostuksena ja sulki sivut. Kuukauden kuluttua hän kuitenkin avasi ne internetin sananvapauden nimissä uudelleen, koska sivut eivät sisältäneet mitään Suomen lain vastaista. Kimmo Sasi teki asiasta eduskuntakysymyksen sisäministerille, mutta mitään sen kummempaa ei asiasta Suomessa koitunut, vaikka ainakin oman näkemykseni mukaan koko operaatiossa viranomaiset luistelivat yhtä lailla toimivaltuuksiensa rajoissa ja tekivät sananvapauden kannalta arveluttavan ratkaisun kuin mitä nyt Ruotsissa tapahtui. Freivaldsin eron valossa tietysti myös pääministeri Vanhasen anteeksipyyntö kuvien julkaisusta suomalaisilla nettisivuilla näyttää entistä omituisemmalta demokratian mukaiseen sananvapauteen sitoutuneen maan johtavan politiikon esittämäksi.

Sota-ajan Suomi ja rotuopit

Visiitti Moskovaan vaiensi blogini muutamaksi päiväksi. Siltä varalta, että googlettaminen ohjaa sivuilleni tänä iltana esitetyn, sotalapsioperaation taustoja ja seurauksia pohtineen A-piste -ohjelman nähneitä henkilöitä, laitan tähän nyt yhden vanhan kirjoitukseni. Parin viimeksi kuluneen vuoden aikana minulle on käynyt tutuksi ilmiö, jossa väitöskirjastani korkeintaan takakannen lukeneet (ja senkin väärin ymmärtäneet) ja omaa "patrioottisuuttaan" alleviivaavat henkilöt ovat lingonneet suuntaani syytöksiä taistolaistuudesta, epäisänmaallisuudesta, maanpuolustusvihamielisyydestä tai ties mistä. Haluankin omistaa oheisen kuvan niille, jotka ovat vihjailleet henkisen kotini sijaitsevan jossain Punaisen Torin lähettyvillä.

Ennen kuin A-pisteessä esitetty haastatteluni saa aikaan jossain päin virtuaalimaailmaa samanlaisia reaktioita, haluan tarjota keskusteluun rotuoppien vaikutuksesta sota-ajan Suomessa vähän taustoja.

Aliokirjoitus Turun Sanomissa
Julkaistu 18.9.1998

Suomalaiset myötäilivät Saksan oppeja yleensä vain ulkopoliittisista syistä
ROTUTEORIAT OLIVAT 1940-LUVUN ALUN MUOTIVIRTAUKSIA

Markku Jokisipilä

TV 1:n MOT-ohjelmassa esitettiin hiljattain kahdessa osassa paljastuksia suomalaisten ja erityisesti suomalaisen lääkärikunnan yhteyksistä Saksan natseihin. Eniten kohua ovat herättäneet väitteet arkkiatri Arvo Ylpön osuudesta rodunjalostussuunnittelmien Suomeen tuomisessa. Ohjelman jälkimmäisessä osassa kerrottiin myös sodan loppuvaiheessa kaavaillusta lääkärien ja tutkijoiden muodostamasta natsihallituksesta.

MOT:n toimittajat kuitenkin jättivät tutkimuskohteensa sijoittamatta ajankohdan yleiseen todellisuuteen. He tarkastelivat suomalaisten lääkärien toimintaa leimallisesti nykypäivästä käsin, eikä annettu kuvaus ollut täysin oikeudenmukainen. Keskustelut rotuopista kuuluivat ajan henkeen. Juridiset ja eettiset käsitykset ihmisen oikeudesta päättää omasta elämästään ja ruumistaan ovat muuttuneet huomattavasti puolen vuosisadan aikana. 1940-luvun alun Suomessa keskustelut rotuopista ja rodunjalostuksesta kuuluivat ajan henkeen, varsinkin porvarillisissa piireissä ne olivat jopa tietynlaisia muotivirtauksia.

Rotuhygieniasta puhuivat monien eri alojen edustajat, ja vain murto-osa heistä oli natseja. Esimerkiksi presidentti Risto Ryti totesi keväällä 1943 keskustellessaan Väestöliiton edustajien kanssa, että väestön lisäämisen ohella liiton tulisi kiinnittää huomiota myös sen laadun parantamiseen. Hän piti perusteltuna estää fyysisesti ja psyykkisesti alaarvoisten ihmisten lisääntyminen steriloimalla heidät. Hän esitti myös ”moraalisiin sairauksiin” kohdistuvaa asiantuntijatutkimusta, jolla selvitettäisiin esimerkiksi se, miksi rikollisuus usein on periytyvää laatua.

Keskustelijoiden motiivit olivat hyvin erilaisia; joissakin rodunjalostus herätti tieteellisen intressin, toisille se taas oli kahvipöytäkeskustelunaihe siinä kuin mikä tahansa muukin päivänpolttava kysymys. Poliitikkojen puheenvuoroilla oli myös usein Suomen ja Saksan aseveljeyteen liittyvä ulkopoliittinen taustansa. Aktiivisesti rodunjalostusta kannattivat vain harvat suomalaiset. Suurimmalle osalle se oli etäinen kuriositeetti, jonka ei nähty koskettavan Suomea siinä määrin, että sen moraalisen ja eettisen pohjan tarkastelua olisi koettu tarpeelliseksi.

Se, mihin rotuteoriat olivat Saksassa johtaneet, oli hyvin harvojen suomalaisten tiedossa, eikä tuhoamisleirien ja juutalaisvainojen täydestä laajuudesta ollut Suomessa kenelläkään aavistusta.

Kansallissosialismi oli Suomessa marginaali-ilmiö

1930-luvulla Saksa oli suomalaisille Ruotsin jälkeen tärkein kontaktien ja vaikutteiden lähde. Kulttuurin ja tieteen alalla suhteet Saksaan olivat tiiviit ja vieraista kielistä saksa oli samassa asemassa kuin englanti nykyään.Suomessa kansallissosialistien valtaantulo herätti tyytyväisyyttä, vaikka sen keinoja ei aina hyväksyttykään. Suomalaiset olivat vuodesta 1918 alkaen tottuneet näkemään Saksan ainoana realistisena vastapainona Neuvostoliitolle, ja kansallissosialismi merkitsi kommunismin hyökyaallon pysähtymistä.

Porvaripiireissä Saksan osuutta vuoden 1918 sodassa jääkärien kouluttajana ja Helsingin vapauttajana muistelmtiin kiitollisuudella. Ennen talvisotaa maiden armeijoiden suhteet olivat läheiset, olivathan lähes kaikki suomalaiset kenraalit olleet uransa jossain vaiheessa koulutettavina Saksassa.

1930-luvulla oli perustettu natsien pääideologi Alfred Rosenbergin alainen Nordische Gesellschaft hoitamaan tiede- ja kulttuurisuhteita pohjoismaihin. Myös suomalaiset osallistuivat säännöllisesti sen järjestämiin kesäpäiviin. Kulttuurin alalla ahkerimmat Saksan-suhteiden vaalijat olivat kirjailijat Maila Talvio ja Weimarissa 1942 perustetun ”Euroopan kirjailijaliiton” varapuheenjohtajaksi valittu V.A. Koskenniemi sekä säveltäjä Yrjö Kilpinen, jotka yhdeydet pysyivät tiiviinä aina sodan loppuun. Tiedeyhteistyön kärjessä oli professoriryhmä, johon kuuluivat SS-vapaehtoistoimikunnan puheenjohtaja Rolf Nevanlinna, Niilo Pesonen, Emil Öhmann, Edwin Linkomies, Yrjö Reenpää ja J.J. Mikkola. Heistä Pesonen oli 1942 Nordische Gesellschaftin kutsumatana esitelmöimässä suomalaisista rotututkimuksista kymmenessä saksalaisessa kaupungissa.

Elokuussa 1939 solmitun Molotovin-Ribbentropin sopimuksen etupiirijaon Suomessa synnyttämä pettymys muodostui vain välivaiheeksi. Hyvityssodan mahdollisuuden noustua näköpiiriin Hitlerin alkaessa valmistella idänhyökkäystään vanhat Saksan-sympatiat heräsivät nopeasti poliittisessa oikeistossa, upseeristossa, lakimieskunnassa, papistossa ja yliopistoissa. Nämä ryhmät tunsivat tunnepitoista kohtalonyhteyttä Saksaan ja näkivät jatkosodan vuonna 1918 alkaneen historiallisen linjan täyttymisenä.

Saksan-suhteet ensisijassa ulkopoliittinen väline

On syytä tehdä eroa yleisesti saksalaismielisten ja kansallissosialistisen ideologian ihailijoiden välille. Edellisiä oli paljon, kun taas jälkimmäiset muodostivat pienen, poliittiselta vaikutusvallaltaan hyvin vähämerkityksisen ryhmän. Valtaosalle Saksan-suhteet olivat ensisijaisesti väline Suomen omien tavoitteiden saavuttamiseksi.Ideologinen kiinnittyminen Hitlerin järjestelmään oli harvinaista.

Mahtavaa aseveljeä ei kuitenkaan haluttu menettää, ja tämä vaimensi kritiikin niin rotujen eriarvoisuusteoriaa kuin kansallissosialistien muitakin mielettömyyksiä kohtaan. Erityisesti politiikassa ”sen lauluja laulat, jonka leipää syöt” –mekanismi toteutui haluttaessa varmistaa Saksan apu taistelussa Neuvostoliittoa vastaan. Poliittisen tuen sekä elintarvike- ja aseavun varmistamiseksi oltiin valmiit antamaan natsijärjestelmästä myötämielisiäkin lausuntoja.

MOT:n esiin nostama suunnitelma natsimielisen lääkäreistä ja tutkijoista muodostetun hallituksen muodostamisesta oli täysin vailla onnistumisen mahdollisuuksia. Se olisi voinut tapahtua vain saksalaismiehityksen tuloksena, eikä Saksan sotilaallinen voima enää mainittuna aikana olisi siihen riittänyt. Muitakin vastaavia suunnitelmia tehtiin: esimerkiksi maalaisliiton Juho Niukkanen esitti syksyllä 1944 pienessä piirissä ajatuksen saksalaisten tukemasta isänmaallisten poliitikkojen ja upseerien ”tunturihallituksesta”.

Myös suomalaiset SS-miehet kaavailivat keväällä 1945 vallankaappausta. Kaikkien edellytysten puuttuessa nämäkään suunnitelmat eivät edenneet alkua pidemmälle. Heimoaate leimasi rotuopin ilmentymiä Suomalaisten rotuoppiajatusten esikuvana luonnollisesti oli Saksa, mutta niissä oli myös historiaan liittyvää kansallista omaleimaisuutta. Eniten aiheesta keskusteltiin jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana suomalaisten joukkojen edettyä Itä-Karjalaan. 1930-luvulta periytyneet Suur-Suomi –ajatus ja heimoaktivismi saivat nyt aivan uutta tuulta purjeisiinsa. Ensimmäisissä suomalaisissa rotuopin käytännön sovelluksissa olikin niihin liittyvä vahva nationalistinen leimansa.

19.9.1941 kotijoukkojen esikunta antoi eversti A.E. Martolan allekirjoittaman käskyn sotavankileireillä toteutettavasta rotuerottelusta. Käskyssä määrättiin perustettavaksi erityisleiri, jonne sijoitettaisiin Itä-Karjalasta, Inkeristä, vepsäläisalueelta, Virosta, Tveristä ja Novgorodista kotoisin olevia suomea hyvin tai auttavasti puhuvat vangit. Näihin ei luettu tsheremissejä, mordvalaisia eikä ”muita sellaisia suomensukulaisia, jotka eivät kuulu pohjoismaisiin rotuihin”. Erityisleirin tarkoituksena oli kasvattaa vangeista ”kelvollisia, lähinnä Itä-Karjalan asuttamiseen käytettäviä Suomen kansalaisia”. Muita leirejä varten oli päämajan tiedusteluosaston ehdotuksesta painatettu rotututkimusasiantuntijoiden laatima peräti 89 kansallisuutta sisältävä jaottelukaavake, joka leirien johdon oli täytettävä kerran kuukaudessa.

Kouriintuntuvimpia käytännön kosketuksia saksalaiseen rotuoppiajatteluun suomalaiset saivat vapaaehtoisen SS-pataljoonan värväyksessä. Tämän Kaukasuksella taistelleen suomalaisen vapaaehtoisosaston muodostamisesta vastasi erityinen kansalaistoimikunta, mutta kaikki tapahtui hallituksen tieten. Osaston syntyajankohtana se palveli ulkopoliittisia tarkoitusperiä voimistamalla Suomen ja Saksan yhteyttä.

Värväystä saapui Suomeen valvomaan saksalaisia rotuspesialisteja, jotka lääkärintarkastuksessa tutkivat vapaaehtoisten rodulliset tuntomerkit. He kiinnittivät huomiota erityisesti pääkallon muotoon karsiakseen pois sellaiset miehet, joilla oli kallossaan ”epäarjalaisia kuhmuja tai painanteita”. Toinen yleinen rodullisesta epäpuhtaudesta kielivä piirre oli silmäluomissa esiintyvä ns. mongolipoimu.

Kaikupohjaa antisemitismille

Heimoaatteen ohella rotuoppi tarjosi myös Suomessa kaikupohjaa juutalaisvastaisuudelle. Eniten antisemitismiä löytyi saksalaismielisimmistä IKL:n ja kokoomuksen eduskuntaryhmistä. J.W. Rangellin hallituksen kokoomuslainen sisäministeri Toivo Horelli kieltäytyi käsittelemästä juutalaisten anomuksia päästä Suomen kansalaisiksi. Hän oli myös siunannut pakolaisten Saksan Gestapolle luovuttamisen, joka päättyi vasta marraskuussa 1942, kun sosiaalidemokraatit tekivät asiasta julkisen skandaalin.

Luovutettujen 77 pakolaisen joukossa olleista juutalaisista vain yksi selvisi hengissä Auschwitzin tuhoamisleiriltä. Arkkiatri Ylpön epäsuorasti todistetut natsikontaktit ovat pieniä syntejä verrattuna Valtiollisen poliisin johtaja Arno Anthonin ja Horellin pakolaisten kohtelussa osoittamaan tunteettomuuteen.

Ei syytteitä Muhammed-kuvista Tanskassa

Kiitän "anonyymiä" edelliseen postiini jättämän kommentin sisältämästä vinkistä ja jatkan aiheesta. Tanskan valtakunnansyyttäjän virasto siis vahvisti alueellisen syyttäjän tulkinnan siitä, etteivät Jyllands-Postenin Muhammed-kuvat ylitä syyttämiskynnystä. Siis eivät edes syyttämiskynnystä, rankaisemisesta nyt puhumattakaan.

Oikeuden päätös perusteluineen löytyy netistä myös englanninkielisenä. Mielenkiintoinen asiakirja, jossa asiaa on pohdittu pitkälle ja punnittu huolella. Poimin tässä siitä muutamia kohtia.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen mukaan ihmiset, jotka manifestoivat omaa uskontoaan eivät voi kohtuudella odottaa olevansa kaiken kriitikin ulottumattomissa. Heidän täytyy kestää ja hyväksyä se, että toiset kieltävät heidän uskonnollisten uskomustensa pätevyyden, ja myös se, että toiset puhuvat julkisesti heidän omaan uskontoonsa vihamielisesti suhtautuvien muiden uskonnollisten doktriinien puolesta.

Valtakunnansyyttäjä kiinnitti huomiota myös siihen seikkaan, ettei Islamin keskeisistä kirjoituksista ole löydettävissä mitään yksiselitteistä ja yleistä kieltoa Muhammedin kuvaamiselle. Hän pani paljon painoa myös Jyllands-Postenin kuvien yhteydessä julkaisemiin saateteksteihin. Niissä todettiin mm., että osa muslimeista torjuu modernin, maallisen yhteiskunnan ja että he vaativat erityiskunnioitusta omille uskonnollisille tunteilleen. Tämän Jyllands-Posten toteaa olevan ristiriidassa sekulaarin demokratian ja ilmaisuvapauden kanssa. Syyttäjä katsoo lehden tilanneen Muhammed-kuvat piirtäjiltä juuri provosoidakseen keskustelua siitä, pitäisikö sekulaarissa yhteiskunnassa osoittaa tällaista erityiskunnioitusta tiettyjen muslimien uskonnollisille tunteille.

Kiistellyimpää pommihattukuvaa syyttäjä tulkitsi niin, että siinä Muhammed symboloi koko islamia, ja että kuva viittaa islamin nimissä tehtyihin pommi-iskuihin. Kuvaa tulee siten pitää puheenvuorona parhaillaan käytävässä terrorismikeskustelussa ja toteamuksena siitä, että uskonnollinen fanaattisuus on johtanut terroritekoihin. Kuvaa ei siis voi pitää Muhammedia tai islamia halveksuvana, vaan kritiikkinä terroritekoja uskonnon nimissä suorittavia islamistisia ryhmittymiä kohtaan.

Itse tulkitsin kuvan heti ensimmäisellä kerralla sen nähtyäni juuri näin. Jo kiistan alkuvaiheissa myös islamilaisesta maailmasta kuului ääniä, jotka korostivat kuvan esittämän tulkinnan olevan täysin ymmärrettävä, mahdollinen ja looginen kaiken sen jälkeen, mitä todellisuudessa on tapahtunut. Siksi en voinut olla hämmästelemättä, että monet arvostetut ja älykkäänä pidetyt suomalaiset tulkitsivat kuvat tarkoitukselliseksi islamin loukkaamiseksi ja kulttuuriseksi riidanhaastamiseksi.

Esimerkiksi arkkipiispa Jukka Paarman olisi tullut huolellisemmin miettiä, mitä hänen seuraava kannanottonsa (Kanava 2/2006, Uskonnonvapaus ja kulttuurien kohtaaminen) tarkalleen ottaen pitää sisällään:

Sytykkeenä [Muhammed-kuvien aiheuttamalle] väkivallalle on ainakin osaltaan ollut uskonnollisten tunteiden, pyhien arvojen loukkaaminen. Sellainen ajattelemattomuus saattaa kieliä sekä uskontokasvatuksen puutteista että oman uskonnollisen identiteetin ja pyhyyden tajun häviämisestä.

Paarma siis katsoo, ettei uskontoa, tässä tapauksessa islamia, olisi saanut kytkeä terrorismiin sillä tavoin kuin Jyllands-Postenin kuvassa tehtiin. Paarma kuitenkin unohtaa, ettei tämä kytkentä suinkaan ole Jyllands-Postenin, vaan Allahin nimiin vannovien islamistiterroristien käsialaa. Sitä ei saa tekemättömäksi sen paremmin länsimaisen lehdistön vaikeneminen kuin suomalaisen arkkipiispan holhoavat puheohjeistuksetkaan. Paarman kannanoton tekee erityisen arveluttavaksi se, että hän ilmaisee ymmärtävänsä väkivaltaa siinä tapauksessa, että se on saanut alkunsa uskonnon kaltaisen "pyhän" asian loukkaamisesta. Eikö Paarma katso ihmishengen pyhyyden oikeuttavan islamin ja terrorismin yhteyksien pohtimista? Paarmalle siis kuvien julkaiseminen kertoo "uskontokasvatuksen puutteista", mutta sitä seuranneen järjettömän riehumisen ja vandalismin hän kyllä ymmärtää.

Koko pilakuvakiistan absurdiutta alleviivatakseni laitan tähän linkin Cartoon Body Count -sivustolle, joka tätä kirjoitettaessa laskee kuvien vastaisen väkivaltaisen liikehdinnän johtaneen 139 ihmisen kuolemaan ja 823 ihmisen loukkaantumiseen. Kenenkään uskonnolliset tunteet eivät ole tämän arvoisia.

Ei hätää, Suomen maine on pelastettu!

Suureksi pettymyksekseni huomasin, että Kanava-aikakauslehti, joka joskus oli merkittävimpiä vapaan ja kriittisen älyllisen debatin foorumeita maassamme, asettuu uudessa numerossaan (2/2006) arkkipiispa Jukka Paarman ja dogmatiikan dosentti Jyri Komulaisen artikkelien kautta sille kannalle, että Muhammed-pilakuvien julkaisu oli ajattelematonta ja tuomittavaa. Hiljattain myös uutisoitiin Suomen ulkoministeriön virkamiehen näkemys, jonka mukaan pääministeri Vanhasen anteeksipyyntö pilakuvien julkaisemisesta Suomen Sisu-järjestön nettisivuilla "pelasti Suomen maineen arabimaailmassa".

Totesin tänään, että pilakuvat löytyvät nyt myös online-tietosanakirja Wikipediasta pilakuvakohua käsittelevän artikkelin kuvituksena. Olisikin ollut aika lailla hassua, jos lukijoilleen selvän kuvan tapahtuneesta antamaan pyrkivä sanakirja olisi tyytynyt vain asiaa käsittelevään tekstiin. Jo pilakuvakiistan yleisen merkittävyyden vuoksi on perusteltua, että ihmiset saavat tutustua sen kaikkiin vaiheisiin ja puoliin. Päätös julkaisemisesta on tärkeä, onhan Wikipedia nykyisin ylivoimaisesti käytetyin tietosanakirjamuotoinen informaation lähde, jota miljoonat ihmiset eri puolilla maailmaa päivittäin käyttävät.

Samalla Suomi asettuu entisestä oudompaan valoon. Kun Wikipedia nyt on tehnyt saman ratkaisun kuin Suomen Sisu, pyytääkö pääministerimme anteeksi tietosanakirjasivustonkin puolesta? Kun Vanhasen "pyhien asioiden loukkaamattomuutta" korostava linja yhdistetään kulttuuriministeri Tanja Karpelan ajatuksiin internetin sisällön rajoittamisesta, nousee näkyville jo melko totalitaarisia visioita. Eikö Vanhsen ja Karpelan logiikan mukaisesti nyt siis esim. julkisten kirjastojen tietokoneet tulisi varustaa sellaisella suodatusohjelmalla, joka estäisi Wikipediaa näkymästä, onhan sivusto nyt julkaissut materiaalia, joka itsensä pääministerin mielestä on moraalisesti tuomittavaa.

Tässä yhteydessä on pakko käyttää uskonnollisesti värittynyttä fraasia. Luoja varjelkoon meitä keskustapoliitikkojen pyrkimykseltä määritellä, mikä maailmassa on hyväksyttävää ja oikein.

Yliopistojemme toimintakulttuurin perusta uhattuna

HS:n sunnuntaisivuilla oli tänään Helsingin yliopiston koulutussosiologian professori Hannu Simolan erinomainen analyysi uudesta palkkausjärjelmästä (UPJ) ja sen sisältämän henkilökohtaisen suoritusarvioinnin soveltumattomuudesta yliopiston kaltaiseen, vapaaseen kriittiseen ajatteluun pohjautuvaan instituutioon. Simola kiinnitti huomiota myös kaavaillun tulospalkkausjärjestelmän radikaaliuteen siinä, että työntekijällä olisi jatkossa velvollisuus todistaa suorittaneensa työtehtävänsä hyvin ja asianmukaisesti, vaikka hän on siihen jo työsopimusta allekirjoittaessaan sitoutunut. Ellei hän tähän pystyisi, maksettaisiin palkkaa jatkossa vähemmän. Ajatus on suomalaisessa työmarkkinakulttuurissa ällistyttävä ja toteutuessaan heikentäisi työntekijän asemaa ennen näkemättömällä tavalla. Vaikka akateemisen alan ammattiliitot ovatkin katsoneet parhaaksi mukautua UPJ:n tuloon, luulisi näin jäätävän aloitteen kiinnostavan kyllä jo ay-liikettä kokonaisuudessaankin.

Olen itsekin kirjoittamassa aiheesta artikkelia, ja Simolan kirjoitusta lukiessani tuli mieleen toinen, hänen ja Turun yliopiston aikuiskasvatustieteen professori Risto Rinteen aikanaan aivan liian vähälle huomiolle jäänyt kirjoitus "Koulutuksen ylikansalliset paineet ja yliopistojen uusi hallinta" Tiede & Edistys -lehden numerossa 1/2005 (ss. 6-26). Tampereen yliopiston kansleri Jorma Sipilän ja Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäen ohella Simola ja Rinne kuuluvat niihin valitettavan harvalukuisiin tiedepoliittisiin vaikuttajiin, jotka ovat uskaltaneet nousta vastustamaan yliopistosektorilla yltyvää markkinaliberalistista myllytystä ja talousdeterminismiä tieteellisen kriittisyyden ja terveen skeptisyyden voimin.

Artikkelissaan Rinne ja Simola osoittivat, kuinka kritiikittömästi suomalainen koulutuspolitiikka 1990-luvulla lähti mukaan kansainväliseen New Public Management -euforiaan ja ns. laatuvallankumoukseen, jossa käsitteet lainattiin suoraan talouselämästä ja tavaratuotannosta. Suomessa tätä tendenssiä oli entisestään voimistamassa pyrkimys tavoitella kansainvälisissä vertailussa menestyvän EU:n mallimaan sädekehää ja olla ensimmäisten joukossa toimeenpanemassa eurooppalaisen korkeakoulualueen luomiseen tähtääviä toimenpiteitä. Suomessa omaksuttu EU:n ja OECD:n kaltaisten ylikansallisten organisaatioiden tarjoamien mallien kritiikitön ja hätiköivä omaksuminen saattaa pahimmillaan johtaa siihen, että yliopistojemme kriittinen potentiaali sulaa käsiin ja niiden älyllinen ääni sammuu hampaattoman yksituumaiseksi ja jargonistiseksi reformiretoriikaksi.

Opetusministeriön johdolla, ja mikä pahinta, yliopistojen itsensä tai ainakin niiden hallintoportaiden aktiivisella myötävaikutuksella ollaan nyt teknisenä uudistuksena runnomassa läpi jotain sellaista, joka toteutuessaan uhkaa koko yliopistolaitoksen historiallisen toimintakulttuurin perustaa. Näin asian kiteyttivät Rinne ja Simola:

Kyselemätön kiinnittyminen laatudiskurssiin on sitoutumista globalistisen, managerialistisen ja markkinavetoisen palvelutavaratuotannon logiikkaan, sen arvoihin ja tekniikkoihin. Laatupuheen yksituumainen valtavirta ja arviointiteollisuuden toimintalogiikka avaa oven kohti sellaisia korkeakouluja, jotka jatkuvan auditoinnin läpiluotaavalla järjestelmällä leikkaavat omaa perinteistä autonomiaansa, yliopistollisen kriittisen järjenkäytön mahdollisuuksia ja pitkäjänteisen tutkimustyön edellytyksiä.

Nyt nähtyjen lähinnä huutavan ääneksi korvessa jääneiden spontaanien ruohonjuuritason protestimielenilmaisujen sijaan yliopistojen tutkimus- ja opetushenkilökunnan tulisikin nyt sulkea rivinsä ja vaatia tieteellisesti pätevää tutkimukseen perustuvaa vastausta siihen, mitä on tämä "laatu" jota nyt OPM:n ja korkeakoulujen arviointineuvoston taholta yliopistoilta vaaditaan. Eikö sivistysvaltiossa tulisi olla itsestään selvää, että korkeimman tason tutkimusta tekevän ja siihen perustuvaa opetusta antavan instituution toiminta on laadultaan juuri niin korkeaa kuin se käytössä olevien resurssien puitteissa voi olla?

Mitä Irakissa on tapahtumassa?

Yhä useammat kansainvälisen politiikan asiantuntijat pelkäävät, että Irak on ajautumassa sisällissotaan, jossa sunnimuslimit iskevät shiiojen ja kurdien kimppuun. Shiiojen pyhän Askariya-temppelin räjäytyksestä Samarrassa alkaneet väkivaltaisuudet jatkuvat ja yltyvät, ja USA:n johtaman miehityskoalition mahdollisuudet estää kiistojen eskaloituminen täysimittaiseksi uskonnollis-etniseksi sisällissodaksi näyttävät yhä heikommilta.

Laajalle levinneen mielipiteen mukaan nykyinen umpikuja on yksinkertaisesti seurausta siitä, että USA arvioi Irakin tilanteen ja sisäiset olosuhteet täysin väärin. Päinvastoin kun kuviteltiin, Saddamin ja hänen tukijoidensa kukistaminen ei johtanut demokratian esiinmarssiin, vaan diktatuurikaudella pinnan alla pysyneiden sisäisten kiistojen leimahtamiseen avoimeksi väkivallaksi. Kriitikkojen mukaan USA on pyrkinyt soveltamaan Irakiin niitä opetuksia, joita saatiin Vietnamin sodassa tehdyistä virheistä. Lähtökohta on virheellinen, koska Irakissa ei ole kyse USA:n ja kommunistis-nationalistisen vapautusliikkeen taistelusta, vaan useiden keskenään kamppailevien erilaisten uskonnollisten ja etnisten ryhmien valtataistelusta, jossa USA on jäämässä pelkän sivustakatsojan rooliin. Amerikkalaisten päätös delegoida vastuuta maan turvallisuudesta paikallisille poliisijoukoille on vain kärjistänyt irakilaisryhmien sisäisiä kiistoja. USA:n olisi nyt käytettävä sotilaallista, taloudellista ja poliittista voimaansa saadakseen aikaan jonkinlaisen "kauhun tasapainon" sunnien, shiiojen ja kurdien välille sekä pakottaakseen nämä kompromissiin maan tulevasta hallinnasta, katsovat kriitikot.

Jotkut asiantuntijoista ovat kuitenkin sillä kannalla, että Irakin nykytilanne ei ole seurausta USA:n hallituksen virhearvioista, vaan päinvastoin sen tietoisen politiikan haluttu tulos. Johtavan uuskonservatiiviajattelija Daniel Pipesin hiljattain Jerusalem Postissa julkaisema kolumni on tässä suhteessa paljon puhuva:

Askariya-temppelin pommi-isku 22. helmikuuta Samarrassa oli tragedia, mutta ei amerikkalaisten tai koalition. Irakin ahdinko ei ole koalition vastuulla eikä se ole mainittava uhka lännelle. Irakin tilanteen korjaamisen taakka ei kuulu koalition vastuihin. Kun sunnit iskevät shiiojen kimppuun ja päinvastoin, todennäköisyys ei-muslimien joutumisesta uhreiksi pienenee. Lyhyesti sanottuna Irakin sisällissota olisi kyllä humanitäärinen tragedia, mutta ei strateginen.

Melkoisen hiuksianostattavalla tavalla Pipes näkee jopa edullisena sen, että Irakin demokratiakehitys nyt katkeaisi sisällissotaan. Kun Irakista ei olisi demokratian malliksi muulle Lähi-Idälle, paine järjestää demokraattisia vaaleja vähenisi. Nykyisessä tilanteessa tämä olisi Pipesin mukaan hyvä asia, koska se estäisi muita islamistisia poliittisia liikkeitä nousemaan valtaan vaalien kautta. Varoittavana esimerkkinä hän tietenkin käyttää Hamasin vaalivoittoa.

Todella huimiin sfääreihin Pipes kohoaa pohtiessaan Irakin tilanteen vaikutuksia koko Lähi-Idälle. Hänen mukaansa sisällissota lisäisi todennäköisyyttä sunnilaisen Syyrian ja shiialaisen Iranin sekaantumisesta tapahtumiin. Tämä taas voisi hyvin johtaa aseelliseen yhteenottoon niiden välillä ja nostaisi USA:n osakkeita alueella.

Islamismin vastainen manifesti

Julkisuudessa on tässä kuussa keskusteltu paljon 28.2. Jyllands-Postenissa julkaistusta 12 intellektuaalin islamismin vastaisesta manifestista. Julistus on tärkeä puheenvuoro erityisesti eurooppalaisen keskustelun kannalta, koska suuri osa allekirjoittajista edustaa tavalla tai toisella muslimimaailmaa. Sen luettuaan saa myös mukavasti perspektiiviä siihen, kenen taskuun Suomessa yleinen "pyhien asioiden loukkaamattomuutta" korostava lähetystymistapa itse asiassa pelaa. En onnistunut löytämään sitä suomeksi käännettynä, joten laitan tähän oman suomennokseni.

MANIFESTI
Yhdessä uutta totalitarianismia vastaan

Voitettuaan fasismin, natsismin ja stalinismin maailmalla on vastassaan uusi totalitaarinen globaali uhka: islamismi.

Me, kirjailijat, journalistit, intellektuaalit, kehotamme vastustamaan uskonnollista totalitarianismia ja puolustamaan vapautta, yhdenvertaisia mahdollisuuksia ja maallisia arvoja koko ihmiskunnalle.

Viimeaikaiset tapahtumat, jotka sattuivat eurooppalaisten lehtien julkaistua Muhammed-piirroksia, ovat paljastaneet näiden universaalien arvojen puolesta käydyn kamppailun välttämättömyyden. Tätä kamppailua ei voiteta aseilla, vaan ideologisella taistelukentällä. Käynnissä ei ole sen paremmin siviilisaatioiden yhteentörmäys kuin lännen ja idän vastakkainasettelukaan, vaan maailmanlaajuinen taistelu demokraatian ja teokratian välillä.

Kuten kaikki totalitarianismin muodot, myös islamismi saa käyttövoimansa peloista ja turhautumisesta. Vihanlietsojat käyttävät näitä tunteita muodostaakseen pataljoonia, joiden tarkoituksena on saattaa voimaan vapaudelle vihamielinen ja epätasa-arvoinen maailmanjärjestys. Me kuitenkin toteamme yksiselitteisesti ja päättäväisesti: mikään, edes epätoivo, ei oikeuta valistuksen ja sananvapauden vastustamista, totalitarianismia ja vihaa.

Islamismi on taantumuksellinen ideologia, joka tappaa tasa-arvon, vapauden ja maallisuuden kaikkialta vaikutuspiirissään. Sen menestys johtaa väistämättä ylivallan maailmaan: miehen ylivaltaan suhteessa naiseen, islamistien ylivaltaan suhteessa kaikkiin muihin. Tämän torjumiseksi meidän on taattava sorretuille tai syrjityille ihmisille universaalit oikeudet.

Me torjumme "kulttuurirelativismin", joka kulttuurien ja traditioiden kunnioittamisen nimissä hyväksyy sen, että muslimikulttuurin miehiltä ja naisilta riistetään heidän oikeutensa yhdenvertaisuuteen, vapauteen ja maallisiin arvoihin. Pelko "islamofobistiksi" syyttämisestä ei saa meitä luopumaan kriittisestä ajattelustamme. Koko "islamofobian" käsite on epäonnistunut, koska se sotkee toisiinsa islamiin uskontona kohdistuvan kritiikin ja islaminuskoisten leimaamisen.

Vetoamme ilmaisunvapauden universaaliuteen, jotta kriittistä ajattelua voidaan harjoittaa kaikissa maanosissa, kaikkia väärinkäytöksiä ja kaikkia dogmeja vastaan.

Vetoamme kaikkien maiden demokraatteihin ja mieleltään vapaisiin ihmisiin sen puolesta, että vuosisadastamme tulisi valistuksen ja vapauden, ei niiden vastustamisen, aikakausi.

12 allekirjoittajaa

Ayaan Hirsi Ali
Chahla Chafiq
Caroline Fourest
Bernard-Henri Lévy
Irshad Manji
Mehdi Mozaffari
Maryam Namazie
Taslima Nasreen
Salman Rushdie
Antoine Sfeir
Philippe Val
Ibn Warraq

Rock-asenteen ruumiillistuman musiikilliset muistelmat

Ettei joku vain luulisi, että Jokisipilän maailmassa on vain vialla olevia asioita ja valituksen kohteita, laitetaan väliin positiivisiakin kokemuksia. Levykaupasta tarttui mukaani Lemmy Kilmisterin uunituore koko uran kattava kokoelma Damage Case - The Anthology. Asiaan vihkiytymättömiä valistettakoon sillä nopealla johdatuksella, että Lemmy on nokkamies ja basistilaulaja legendaarisessa Motörheadissa, joka jo vuodesta 1975 on rikastuttanut rock-maailmaa jäljittelemättömällä, leppymättömällä ja tinkimättömällä piiskauksellaan. Viime jouluaattona 60 vuotta täyttänyt Lemmy on kulttihahmo, speed-, trash-, biker- ym. metallin isä ja isoisä, jonka suuntaan ovat kumartaneet ja lähtemättömistä vaikutteista kiittäneet mm. Slash, James Hetfield (Metallica), Kerry King (Slayer), Scott Ian (Anthrax) ja Dave Grohl (Nirvana, Foo Fighters). Ace Of Spades lienee tuttu kaikille. Lemmy itse totesi Motörheadista joskus: "Basically we're a blues band, only faster and louder".

Lemmy on kuitenkin heilunut kuviossa sen verran kauan ja niin laajalla kaarella, että Motörhead on vain yksi, joskin keskeinen, sarka hänen elämässään. Uuden kokoelman 31 kappaleesta 23 onkin jonkin muiden kokoonpanojen esittämiä. Mukana on Lemmyn uran alkupuolen bändit Rockin' Vickers ja Sam Gopal's Dream sekä hippi-ikoni Hawkwind josta Mr. Kilmister sai aikanaan monoa jumiuduttuaan Kanadan tulliin huumeiden hallussapidon (!) vuoksi. Yhteistyöprojekteista levylle ovat päässeet mm. Stand By Your Man -kantriklassikon kölinaltaveto yhdessä 1980-luvun punkpainajainen Wendy O'Williamsin kanssa, ex-Johnny Kidd and the Pirates Mick Greenin kanssa tykitetty Blues Suede Shoes Motörhead-tyyliin sekä ex-Stray Cats Slim Jim Phantomin ja Danny B. Harveyn kanssa soitetut alkuperäiskappaleita pieteetillä versioivat Big River (Johnny Cash), Learning The Game (Buddy Holly) ja Matchbox (Carl Perkins). Aikalaisilleen ja kollegoilleen Lemmy kumartaa Trooperilla (Iron Maiden), opetuslapsilleen taas Enter Sandman- ja Whiplash-raidoilla (kummatkin Metallica).

Toisin kuin monet viime vuosina uudelleen kasatut 1970- ja 1980-luvun menestyspumput, Motörhead ei ole ollut missään vaiheessa telakalla. Asenne on vuosikymmenten mittaan vain jalostunut ja practice as you preach -elämäntapa on pitänyt katu-uskottavuuden kunnossa: naisia, viinaa ja huumeita, joka päivä ja vuoden ympäri. Livenä Motörhead on yhä yksi bisneksen vavisuttavimpia kokonaistaide-elämyksiä. Oman 12 silminnäkijäkokemukseni nojalla uskallan todeta, että pohjaa maineelle maailman kovimpana (ja kovaäänisimpänä) livebändinä kyllä löytyy. Bändin henki ja syvin olemus ruumiillistuu tietenkin sen johtajassa.

Lemmy Kilmister on yksi harvoja rock'n'rollin alkuperäisen hengen ruumiillistumia nykyajassa. Lemmyn asemaa speed- ja trash metallin esi-isänä on korostettu niin paljon, että hänen tuotantonsa muut ulottuvuudet ovat jääneet sen varjoon. Kotioloissa Kilmister kuuntelee mieluiten 1950- ja 1960-luvun rock'n'rollia, rockabillya ja kantria. Omaelämäkertansa mukaan hänen elämänsä vedenjakajakokemus oli Little Richardin keikan näkeminen teininä, joka suisti hänet radaltaan ja synnytti päätöksen rock-uralle ryhtymisestä. Kun Motörheadin kitaristina lyhyesti 1980-luvun alkupuolella vieraillu Brian Robertson (ex-Thin Lizzy) kieltäytyi soittamasta ensimmäisten levyjen klassikoita, totesi Lemmy Motörheadin keikan ilman Ace Of Spadesia olevan sama kuin jos Little Richard jättäisi esittämättä Tutti Fruttin. Merkittävimmäksi rock-bändiksi hän on useassa yhteydessäkin nimennyt Beatlesin, ja hänen omasta top-kympistään. löytyvät mm. Eagles, Rolling Stones, The Who, MC5, Nirvana sekä tietysti Beatles ja Little Richard. Damage Case -kokoelmalla tämä myös hevigenren ulkopuolinen minä pääsee esille.

Jokaisella on tietysti oma käsityksensä siitä, mitä tällaiselle kokoelmalle tulisi sisällyttää. Itse jäin kaipaamaan biisejä Lemmyn vuonna 1984 tuottamalta Albert Järvisen (Hurriganes) maxisingleltä Countdown, jolla käsittääkseni hän myös itse soitti. Huhut kertovat Albertin kitaroinnin tehneen Lemmyyn niin ison vaikutuksen, että hän harkitsi tämän ottamista Motörheadin jäseneksi. Vuonna 1988 näin herrojen vaihtavan ajatuksia backstagen tuntumassa Hämeenlinnan Giants of Rock -festivaalilla. Hurriganesilla oli tuolloin reunion-kiertue ja Motörhead oli festivaalin pääesiintyjä.

Sanctuary Records ansaitsee kiitoksen kokoelman julkaisusta, se on alallaan merkittävä kulttuuriteko ja puhutteleva aikamatka rockin hämyisiltä alkuvuosikymmeniltä nykypäivään. Matka Jimi Hendrixin kitararoudarista rockin eläväksi legendaksi ja viralliseksi pahaksi pojaksi on ollut pitkä, mutta onneksemme Kilmister ei hyytynyt matkan varrelle.

Vuoret vapisivat ja syntyi hiiri (kuolleena)

Toissa päivänä TV-uutisissa puhuttiin jälleen kerran yliopistojen uudesta palkkausjärjestelmästä UPJ:stä. Asiastahan tuli valtakunnallinen uutinen viime keväänä kun professori Heikki Patomäen käynnistämä protestiliike kyseenalaisti koko uudistuksen. Pysäytetyksi se ei sitä kuitenkaan saanut, kun taas mentiin yliopistomaailmassa jo talon tavaksi tulleella "Tämä on jo päätetty, turha kapinoida, se tulee kuitenkin, tahdoitte tai ette" -logiikalla.

Ay-liikkeen hampaattomuudesta asiassa kertoo se, että uudistukseen kriittiseen kyseenalaistamiseen tarvittiin ruohonjuuritasolta spontaanisti käynnistynyt yliopistoväen oma liike. Työnantajan sanelu-uudistusten markkinoijiksi alentuminenkaan ei vaikuttanut olleen kaikille ay-toimijoille vierasta. Monilla oli ammattiyhdistysten järjestämistä kokouksista sellaisia kokemuksia, että uudistuksen kritisoijat oli leimattu paikalleen jämähtäneiksi ja uudistumiskyvyttömiksi epäsosiaalisiksi kaiken vastustajiksi.

Sama ruohonjuuritason kritisointi ohi ay-liikkeen jatkuu esim. Turun yliopistossa, jossa humanistisen tiedekunnan väki kerää nimiä omia kannanottoonsa UPJ:n käytännön toteutuksesta.

Koko homma on yksi uskomattomimpia episodeja mitä olen joutunut yliopistolla ja työelämässä ylipäätään todistamaan. Kymmeniä henkilötyövuosia on poltettu prosessiin, jonka lopputuloksena näyttää vahvasti olevan askel huonompaan suuntaan. Vaativuusarvioinnit ovat aiheuttaneet suurta epäluuloa ja pahaa verta, ja täysin aiheesta. Järjestelmän keskeiseksi perusteluksi annettu kannustavuus on osoittautunut pelkäksi puheeksi, koska merkittävästi uutta rahaa uudistuksen toteuttamiseen ei kuitenkaan ole tulossa. Ylhäältä on annettu tarkat budjettiraamit, jonka sisällä on pysyttävä, eli kyseessä on nollasummapeli jossa lisäys jollekin on joltakin toiselta pois.

Valtavan työmäärän aiheuttanut arviointirumba haastatteluineen, infotilaisuuksineen, keskusteluineen, arviointeineen ja erilaisten lomakkeideen täyttämisineen on osoittautunut pelleilyksi. Vaikka kaikki osalliset asian kiistävät, on ylhäältä annettu ohjeet, joiden mukaan ns. lähiesimiesten tulisi alaistensa henkilökohtaista suoriutumista arvioidessaan käyttää skaalaa 1-9 niin, että keskiarvo asettuisi neljän tienoille. Eri puolilta tihkuu myös tietoja, joiden mukaan n. 30 prosenttia väestä tulee saamaan ns. takuupalkan, eli uudistusta markkinoitaessa luvatun minimin.

Kannustamisen ja taloudellisen tehokkuuden lisäämisen nimissä lanseerattu järjestelmä painuu vaikutuksiltaan raskaasti pakkasen puolelle, kun ottaa huomioon kaiken sen hukkaan kuluneen työajan, jota nyt täysin kosmeettiseksi osoittautuneeseen uudistukseen uhrattiin. Keskustelujen, haastattelujen ja arviointien vaikutus todelliseen palkkaa jää minimaaliseksi, ja todellisuudessa uusi palkka tulee määräytymään hyvin pitkälle sen mukaan, mitä ihmiselle vanhassa järjestelmässä maksettiin.

UPJ ja käynnissä olevat laatujärjestelmäarvioinnit ovat esimakua siitä, mitä valtionhallinnon tuottavuusohjelma tulee yliopistoissa aiheuttamaan. Eri yliopistojen strategioissa puhutaan työntekijöiden sitouttamisesta, motivoimisesta ja kannustamisesta. Samaan aikaan suuri osa työntekijöistä rakentaa "uraansa" puolesta vuodesta maksimissaan kahteen vuoteen olevista pätkistä, ja suuri osa ajasta kuluu tulevan rahoituksen/palkan hakemiseen. Tällaisessa todellisuudessa ajatus sitoutumisesta on mieletön.

On selvää, etteivät yliopistot tule saamaan merkittävästi lisää rahoitusta. On selvää, että hyvin suurella osalla yliopistoihmisiä pätkätyöt ja epävarmuus ovat pysyvää laatua. On selvää, etteivät yliopistojen taloudelliset toimintaedellytykset riitä minkäänlaisten aitojen, esim. yksityisen sektorin kanssa kilpailukykyisten, kannustinjärjestelmien luomiseen. Vielä sekin on selvää, ettei yliopistojen perustoimintojen, tutkimuksen ja opetuksen, pyörittäminen ole mitään korkeampaa magiikkaa johon tarvittaisiin liikkeenjohdollisia ja/tai New Public Management -teorioita.

Miksi kissaa ei voisi nostaa pöydälle ja tunnustaa näitä kaikille selviä asioita? Itse olen valmis hyväksymään yliopistotutkijan elämään liittyvän epävarmuuden, jokin hinta akateemisesta vapaudesta on maksettava. Se kuitenkin saa minut näkemään punaista, kun strategiapuheissa valehdellaan valtio/yliopistotyönantajan olevan sitoutunut työntekijöihinsä ja ajattelevan heidän parastaan. Miksi fiksujen ihmisten älykkyyttä loukataan pakottamalla heidät kuuntelemaan uudistusten perusteluiksi lanseerattuja jargonistisia pölhöyksiä, joilla ei ole mitään liittymäkohtaa arkitodellisuuteen? Miksi heidät pakotetaan uhraamaan työaikaansa OPM:n hallintobyrokraattisesta logiikasta kumpuaviin "uudistuksiin" ja niihin liittyvään absurdiin paperinpyörittämiseen?

Tärkein edellytys luovan akateemisen työn tekemiseen on työrauha. Pyrkiessään profiloitumaan ministeriöiden välisessä kilpailussa ja eurooppalaisilla koulutusmarkkinoilla OPM on käynyt raivokkaasti tämän hyvän tutkimuksen ja opetuksen keskeisimmän resurssin kimppuun. Yliopistojen hallintokoneistot ovat lähteneet tukemaan ministeriötä, ja vähäisenkin puhevaltansa lopullista menettämistä pelkäävä ay-liike on katsonut parhaaksi mukautua.

Vapaus meni rannekellon vuoksi

USA:n puolustusministeriö hävisi tuomioistuinkiistan uutistoimisto AP:tä vastaan Guantanamossa pidettyjä vankeja koskevista asiakirjoista. Viime viikonloppuna Pentagon julkisti 5000 sivua tätä materiaalia nettisivuillaan, joka koski noin 300 Guantanamon vankia. Ihan kevyen selailunkin perusteella löytyi raporteista melkoisen absurdia dialogia vankien ja kuulustelijoiden välillä, ottaen huomioon että kuulustelijana sentään on "the land of the free and the home of the brave". Suomessakin uutisoitiin jo se tosiasia, että osalla vangeista vapaudenriiston jatkamisen perusteena on ollut se, että heillä on ollut hallussaan Casion halpa rannekello mallia F91-W, jota Pentagonin mukaan on käytetty islamistiterroristien monissa pommi-iskuissa ajastimena. Tiedot siitä, kuinka monella ko. kellon omistaminen oli vangitsemisperusteiden joukossa, vaihtelevat kuudesta kahteentoista.

Casion kyseistä mallia on myyty lukemattomia kappaleita ympäri maailmaa (ovh $ 18.95), ja se on ollut varsin suosittu esim. Kuwaitissa. Asiasta jutun kirjoittanut National Journalin toimittaja Corine Hegland löysi amerikkalaisista toimittajakollegoistaankin yhden, jolla löytyi ranteestaan kyseinen Casio.

Sitä näköjään voi tietämättään tulla liittyneeksi kaiken maailman klubeihin vaikka kellokaupassakin. Ovat tainneet USA:n puolustusministeriön virkailijat tutkia tarkkaan oheista kuvaa.


Ei siis savua ilman tulta...

Bensaa liekkeihin: lisää pilapiirroksia

Vastavetona Jyllands-Postenin Muhammed-piirroksille iranilaislehti Hamshari julisti muutama viikko sitten kilpailun siitä, kuka piirtäisi parhaan juutalaisen joukkomurhaa esittävän pilapiirroksen, ja ehti kertaalleen jo korottaa palkintosummaakin. Nyt myös satoa on alkanut pikku hiljaa tulla, ja keskeiseksi teemaksi totta kai on noussut Holokaustin kieltäminen.


Oheisessa pilakuvassa juutalaistutkija tuskailee kuuden miljoonan ruumislukuun pääsemisen vuoksi samalla kun vieressä seisova skeptikko epäilee ovatko Auschwitzin luurangot edes juutalaisia.


Toisessa kuvassa Holokaust-elokuvakäsikirjoitusta kädessään pitävä Steven Spielberg soittaa Taru Sormusten Herrasta -trilogian ohjanneelle Peter Jacksonille apua pyytäkseen, mutta Jackson epäilee että hänenkään mielikuvituksensa ei tähän hommaan riitä.

Piirtäjätietoja kuville en onnistunut löytämään, mutta varsinkin jälkimmäisen osalta tuntuu vahvasti siltä, että tekijä on itsekin lähtöisin länsimaisen kulttuurin piiristä. Samoin taitaa olla tämän kolmannenkin kuvan suhteen, jossa irvaillaan eurooppalaisten edistymismielisyyttä kuvaamalla naisen ja aasin vihkimistilaisuutta:


Ei näihin varmaan sen kummempia tulkintaohjeita ja moralisointeja tarvitse liittää. Omasta puolestani tyydyn toteamaan, että huomattavasti mieluummin näitä kuin tappouhkauksia, talojen polttamista ja ihmishenkiä vaativia hysteerisiä joukkomellakkoja.

Länsikään ei ole jäänyt laakereilleen lepäämään, eikä suomalaisille ominainen varovaisuus ja multikulturaalinen hyssyttely ole ollut suinkaan kaikkialla hallitseva suhtautumistapa. Tässä muutama esimerkki maailmalta.


John Branch, The San Antonio Express-News


Gary Varvel, The Indianapolis Star-News


John Darkow, The Columbia Daily Tribune

Eikö tasa-arvo tarkoita yhdenvertaisuutta?

Pari vuotta sitten jouduin selvittämään, miten pyörätuolilla kulkeva sukulaiseni pystyisi liikkumaan Turun yliopiston tiloissa. Törmäsin silloin moniin käytännön tason hankaluuksiin ja asia jäi vaivaamaan mieltäni. Esimerkiksi oma laitokseni poliittinen historia ja naapurissa sijaitseva valtio-oppi ovat pyörätuoli-ihmisille täysin mahdottomia jo siksi, että ne sijaitsevat vanhoissa kasarmirakennuksissa hankalien portaiden takana. Sisätilat ovat täynnä kapeita oviaukkoja ja kynnyksiä, eikä inva-WC:istä ole puhettakaan. Jyrkkä yliopistonmäki on osin hyvin vaikeakulkuinen ja monet muutkin tilat sijaitsevat vanhoissa puutaloissa, joihin on kertakaikkisen mahdotonta päästä pyörätuolilla.

Jotain asialle on koetettu vuosien saatossa tehdäkin: marraskuussa 2001 rehtori nimitti "esteetön utu"-työryhmän, ja helmikuussa 2005 työnsä aloitti erityinen vammaisasiamies. Yliopiston nettisivuilta löytyy jonkin verran tietoja eri rakennusten saavutettavuudesta, mutta esimerkiksi yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan uuden rakennuksen osalta ei laitoskohtaisia tietoja löydy. Esteetön utu-alasivuilla luvataan lisäinformaatiota esim. pyörätuolilla kulkemista varten, mutta ainakin tätä kirjoitettaessa sivuilla oli teksti "Esteetön utu-sivusto on parhaillaan työn alla. Arvioitu valmistumisaika on elokuussa 2005". Työryhmäraportti löytyy netistä, ja siinä on paljon hyvää perustietoa, mutta toisaalta seuraavanlaisiakin helmiä: "Suositeltavaa pyörätuolia käyttävälle on käyttää päärakennuksen pohjakerroksen sisäänkäyntiä ja edetä siitä kirjastolle kävellen piha-aukean toiselle puolelle".

Vammaisopiskelijat, -henkilökunta ja kaikki yliopistolla vierailevat liikuntarajoitteiset henkilöt ovat kiistatta epätasa-arvoisessa asemassa tervejalkaisiin nähden. Varmasti tämä puute on vahvasti huomioitu yliopiston paljon kiitosta saaneessa tasa-arvosuunnitelmassa, ajattelin. Yllätykseni olikin melkoinen, kun havaitsin tasa-arvon Turun yliopistossa tarkoittavan pelkästään naisten ja miesten välistä sukupuolten tasa-arvoa. Tasa-arvosuunnitelma puhuu vain sukupuolisesta syrjinnästä ja sivuuttaa kaikki muut syrjinnän muodot, esim. syntyperästä, rodusta, etnisestä taustasta, uskonnosta, iästä, mielipiteistä, poliittisesta vakaumuksesta, taloudellista tilanteesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, terveydentilasta tai ulkonäöstä johtuvan syrjinnän.

Laajennettuani tarkastelunäkökulmaa havaitsin, että tasa-arvolla muissakin yliopistoissa tarkoitetaan joko pelkästään tai valtaosaksi sukupuolten välistä tasa-arvoa, joskaan aivan yhtä yksisilmäistä määrittelyä kuin Turussa ei muualta sentään löytynyt. Esimerkiksi Helsingin yliopiston tasa-arvotyön tarkoituksena on "edistää ihmisten yhdenvertaisuutta ja estää kaikkinainen syrjintä", joskin sielläkin tasa-arvosuunnitelma keskittyy pelkästään sukupuoleen. Ylipäätäänkin tasa-arvotyössä otetut käytännön askeleet liittyvät suurimmaksi osaksi vain ja ainoastaan sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseen.

Kapea tasa-arvomääritelmä on valtakunnallinen käytäntö, joka näkyy jo siitä, että "Laki naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta" (8.8.1986/609) kulkee päivittäiskielenkäytössä tasa-arvolain nimellä. Sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen on totta kai kaikin puolin hyvä ja kannatettava asia, mutta tasa-arvon sisällön typistyminen vain sitä tarkoittamaan on huolestuttavaa. Turun yliopiston vammaisasiamies onkin aivan aiheellisesti huomauttanut täkäläisen tasa-arvotyön yksipuolisesta keskittymisestä sukupuoleen.

Tasa-arvon edistämisen näkökulmasta fyysistä liikkumista estävien portaiden ja kynnysten poistaminen tulisi mieltää aivan yhtä tärkeäksi ongelmaksi kuin naisten uralla etenemistä estävien ns. lasikattojen eliminoiminen. Poliittista historiaa et pysty Turussa opiskelemaan, jos liikut pyörätuolissa, olit sitten nainen tai mies.

Veronmaksajarahoitteista jargonia

Korkeakoulujen arviointineuvoston pääsihteeri Ossi Tuomi toteaa asiakirjassa nimeltä "Kuopion yliopiston laadunvarmistusjärjestelmän auditointi" seuraavaa:

Korkeakoulujen arviointineuvosto on halunnut pitää edelleen kiinni omaksumastaan kehittävän arvioinnin periaatteesta, joka auditoinnissa näyttäytyy dialogisuutena arviointineuvoston ja korkeakoulujen välillä sekä auditoitavan laadunvarmistusjärjestelmän ominaispiirteiden huomioon ottamisena auditoinnin käytännön toteutuksessa.

Raportin johtopäätöksissä Kuopion yliopiston laadunarvioinnista annetaan pääosin kiittävä arvio, mutta kehitettävääkin löytyy:

Ydin- ja tukitoimintojen laatutavoitteiden määrää olisi tarkistettava ja tavoitteet olisi priorisoitava. Tavoitteiden kytkentää yliopiston strategioihin ja visioon olisi selkeytettävä. Lisäksi olisi mahdollista kytkeä tavoitteet tuloksellisuusindikaattoreihin.

Skeptikko voisi kysyä, tarkoittavatko nämä jorinat ihan oikeasti jotain, ja jos tarkoittavatkin, onko niillä mitään liittymäkohtaa yliopiston arkipäivän todellisuuteen. KKA joka tapauksessa katsoi kuopiolaisten "läpäisseen auditoinnin hyväksytysti" ja saavan ylpeänä kantaa tätä sertifioitua statustaan seuraavat kuusi vuotta.

Päällikkö J. ja Kuningas A.

Vaikka olympiafinaali vielä kismittääkin, heitän väliin kevyen kommentin jääkiekkourheilun maailmasta. Leijonien hopeajuhlasta sunnuntain ja maanantain väliseltä yöltä kuvapätkiä nähneet eivät voineet olla panematta merkille, että finaalin viime hetkillä tuhannen taalan paikan missannut Olli "Päällikkö" Jokinen oli lavalle kivutessaan melkoisessa tunnelissa. Lavalta leijonien matka jatkui aamuneljän maissa helsinkiläiseen ravintolaan, jossa voi olettaa Jokisen jatkaneen kupittamista.

Suomen Liikunta ja Urheilu ry:n eettiset periaatteet kertovat, että "vastuunsa tunteva urheilija ja urheiluorganisaatio edistää terveitä elämäntapoja ja suhtautuu kielteisesti tupakointiin, nuuskan käyttöön, alkoholin humalakäyttöön sekä doping-aineisiin". Suomen Olympiakomitean urheilijaravitsemusohjeissa puolestaan todetaan,että "alkoholilla on käytännössä vain epäedullisia vaikutuksia suorituskykyyn – se hidastaa palautumista ja heikentää lihaksia rakentavan vasteen syntymistä". Lisäksi Olympiakomitea teroittaa urheilijoille, että alkoholin käyttö heikentää kehitystä suoraan suhteessa käyttömääriin, eli mitä enemmän juot, sen heikommin kulkee.

Jokisen NHL-seura Florida Panthers pelasi ensimmäisen olympiatauon jälkeisen ottelunsa tiistai-illalla, eli Suomen aikaa keskiviikkona aamuyöllä. Nukkumisen jälkeen Jokisella jäi siis vajaa vuorokausi juhlatunnelmista ja niitä seuranneesta varmasti tuntuvasta krapulasta selviämiseen. Samalla hänen oli tietysti myös tehtävä fyysisesti rasittava lento Atlantin yli.

Vallitsevan tiedon nojalla voisi kuvitella, ettei pelaamisesta tällaisella pohjustuksella tule mitään, varsinkin kun takana vielä oli äärimmäisen raskas olympiaturnaus, mutta kuinkas kävikään. Peli Tampa Bay Lightningia vastaan ehti vanheta vain 26 sekuntia, kun Jokinen iski illan ensimmäisen maalinsa. Jokisen kokonaistehoiksi tuli kaksi maalia ja yksi maalin johtanut syöttö, ja Florida voitti murskaluvuin 8-2.

Jokisen ei kannattane hakea mannekiinin hommia SLU:lta tai Olympiakomitealta. SLU:n ja OK:n puolestaan kannattaa visusti vaieta ko. pelin tuloksesta ja Jokisen edesottamuksista siinä. Episodi pistää myös miettimään niitä mitä erilaisimpia ja monisanaisimpia selityksiä säännönmukaisille epäonnistumisille, joita valitettavan usein joutuu suomalaisurheilijoilta kuulemaan: flunssaa, venähdyksiä, heikkoa palautumista, lihasarkuutta, herkkyyden puutetta tai muuten vain yleistä löysyyden tunnetta. Saman logiikan mukaan yössä tappiin saakka rypeneen Jokisen olisi tullut kai vajota jään läpi tai haihtua höyrynä ilmaan, mutta niin vain hän huseerasi pääarkkitehtina hallitsevien Stanley Cup -voittajien jyräämisessä jään rakoon.

Liian vakavissaan oleminen johtaa tarvittavan suoritusrentouden puuttumiseen, aina ja takuuvarmasti, kaikissa oloissa ja kaikilla elämän osa-alueilla.

Oulu tuli järkiinsä

Runsas viikko sitten Oulun kaupunki ilmoitti peruuttavansa taiteilija Ville Rannan kanssa tekemänsä sopimuksen J.V. Snellmania käsittelevän kirjan kuvituksesta. Syynä oli Kaltio-lehdessä julkaistu Rannan sananvapautta käsittelevä sarjakuva, jossa profeetta Muhammed esiintyi naamioituneena. Pääinkvisiittorina hääräsi kirjatyöryhmän johtaja, opetusviraston suunnittelija Päivi Mäki.

Nyt Oulun opetustoimenjohtaja Pekka Pasanen ilmoitti kaupungin pyytävän Rantaa takaisin. Pasanen näki kovasti vaivaa vakuuttaakseen, ettei Rannan hyllyttämispäätöstä ollut tehnyt kaupunki tai opetusvirasto, vaan suunnitelija Mäen johtajama kirjatyöryhmä. Kaleva-lehden mukaan työryhmä piti Rantaa sopimattomana kirjan kuvittajaksi "monikulttuurisista syistä"!

Panikointiin ja hurskasteluun syyllistyneen työryhmän toiminta on puhutteleva esimerkki hallintobyrokraatin logiikasta: alleviivataan omaa vieraiden kulttuurien kunnioitusta ja suvaitsevaisuutta rankaisemalla taiteilijaa teoksesta, jonka nyanssien ja monitasoisuuden ymmärtämiseen omaat eväät eivät riittäneet. Rannan teos oli hallintobyrokratialle itselleen vieraan kulttuurin tuote, jota se ei voinut ymmärtää eikä siten myöskään suvaita.

On hyvä, että typerä päätös kumotaan ja vielä niin, että sen primus motorit saavat samassa vähän julkista rapaa silmilleen. Toisaalta kumoamispäätöksen julkistamisen ajoitus herättää väistämättä ajatuksen siitä, olisiko asialla jotain tekemistä sen kanssa, että Oulu jätti eilen sisään hakemuksen Euroopan kulttuuripääkaupungiksi 2011.

Muhammed-kiistan jatkot netissä

Jo 1990-luvun puolivälistä alkaen mikä tahansa reaalimaailman kriisi näkyi nopeassa tahdissa myös internetissä mm. defacement-hyökkäyksinä kiistan osapuolten nettisivustoja vastaan. Alan klassikko on israelilaisten ja palestiinalaisten välinen "Interfadaksi" tai "e-jihadiksi" kutsuttu virtuaaliyhteenotto 2000-2001. Hizbollah-sissien kaapattua kolme israelilaista rajasotilasta Libanonin puolelle israelilaishakkerit jumittivat mm. Hizbollahin, palestiinalaishallinnon ja Hamasin nettisivut päiväkausiksi. Palestiinalaiset vastasivat samalla mitalla, ja lopulta sähköiseen joukkotappeluun osallistui sadoittain hakkereita eri puolilta maailmaa.

Tyypillisimpiä hyökkäysmuotoja näissä "kyperkonflikteissa" ovat vastapuolen nettisivujen sisällön muuttaminen esim. erilaista pilkkaavaa sisältöä tai vaikkapa pornografista materiaalia lisäämällä. "Interfadan" aikaan Hamasin sivuilla liehui eräässä vaiheessa Israelin lippu Israelin kansallislaulun tahtiin, Ariel Sharonille taas oli pääministerin virallisten sivujen kuvaan lisätty mojovat silikonirinnat.

Kuten kuvasta näkyy, sama ilmiö on ollut jo jonkin aikaa käynnissä myös Muhammed-kiistan tiimoilla. Yli tuhannen tanskalaissivuston kimppuun on hyökätty, ja ovatpa hyökkäykset levinneet Suomeenkin saakka. Kohteena tosin eivät olleet Suomen Sisun vaan useiden kuntien sivustot, joihin vanhentunut keskusteluohjelma oli jättänyt houkuttelevan turva-aukon.

Tietoturva- ja internetasiantuntijoiden keskuudesta löytyy erilaisia mielipiteitä siitä, kuinka vakavana asiana tällaisia netissä tapahtuvia informaatiohyökkäyksiä tulisi pitää. Joidenkin mukaan niitä ei tulee nähdä muuna kuin finninaamaisten teinihakkerien keinona kohottaa itsetuntoaan, toisten mukaan taas kyseessä on sähköinen haitanteko, jolla saattaa olla hyvinkin tuntuvia taloudellisia seurauksia. Israelissa ja USA:sssa tällainen vandalismi mielletään usein jopa terrorismin sähkäiseksi muodoksi, ja pelätään, että hakkerit taitojen karttuessa pyrkivät hyökkäämään internetin kautta fyysisen infrastruktuurin kimppuun ja aiheuttamaan muutakin kuin sähköistä tuhoa. Lisäksi on maalailtu kauhukuvia äärimmäisen organisoituneesta militantti-islamistien sähköisestä yhteisöstä, joka käyttää nettiä mm. itsemurhapommittajakandidaattien värväämiseen.

Erityisesti syyskuun 2001 jälkeen tällaiset pelot ovat olleet pinnassa, ja US Patriot Act -lakipaketti antoikin liittovaltiolle laajat valtuudet mm. sähköpostiyhteyksien seurantaan, mikäli vain terrorismiepäily löytyi. Ainakin toistaiseksi nämä konfliktit ovat kuitenkin pysyneet hakkereiden keskinäisinä kukkotappeluina, joissa osapuolet ovat pyrkineet pätemään teknologisilla taidoillaan. Ideologiset tekijät ovat usein täysin samantekeviä. Esimerkiksi "Interfadaan" otti osaa brasilialainen hakkeriryhmä, joka vyörytti tasaisesti niin israelilaisia kuin palestiinalaisiakin sivustoja vain osoittaakseen pystyvänsä kyykyttämään kumpaakin osapuolta.