Vuoret vapisivat ja syntyi hiiri (kuolleena)

Toissa päivänä TV-uutisissa puhuttiin jälleen kerran yliopistojen uudesta palkkausjärjestelmästä UPJ:stä. Asiastahan tuli valtakunnallinen uutinen viime keväänä kun professori Heikki Patomäen käynnistämä protestiliike kyseenalaisti koko uudistuksen. Pysäytetyksi se ei sitä kuitenkaan saanut, kun taas mentiin yliopistomaailmassa jo talon tavaksi tulleella "Tämä on jo päätetty, turha kapinoida, se tulee kuitenkin, tahdoitte tai ette" -logiikalla.

Ay-liikkeen hampaattomuudesta asiassa kertoo se, että uudistukseen kriittiseen kyseenalaistamiseen tarvittiin ruohonjuuritasolta spontaanisti käynnistynyt yliopistoväen oma liike. Työnantajan sanelu-uudistusten markkinoijiksi alentuminenkaan ei vaikuttanut olleen kaikille ay-toimijoille vierasta. Monilla oli ammattiyhdistysten järjestämistä kokouksista sellaisia kokemuksia, että uudistuksen kritisoijat oli leimattu paikalleen jämähtäneiksi ja uudistumiskyvyttömiksi epäsosiaalisiksi kaiken vastustajiksi.

Sama ruohonjuuritason kritisointi ohi ay-liikkeen jatkuu esim. Turun yliopistossa, jossa humanistisen tiedekunnan väki kerää nimiä omia kannanottoonsa UPJ:n käytännön toteutuksesta.

Koko homma on yksi uskomattomimpia episodeja mitä olen joutunut yliopistolla ja työelämässä ylipäätään todistamaan. Kymmeniä henkilötyövuosia on poltettu prosessiin, jonka lopputuloksena näyttää vahvasti olevan askel huonompaan suuntaan. Vaativuusarvioinnit ovat aiheuttaneet suurta epäluuloa ja pahaa verta, ja täysin aiheesta. Järjestelmän keskeiseksi perusteluksi annettu kannustavuus on osoittautunut pelkäksi puheeksi, koska merkittävästi uutta rahaa uudistuksen toteuttamiseen ei kuitenkaan ole tulossa. Ylhäältä on annettu tarkat budjettiraamit, jonka sisällä on pysyttävä, eli kyseessä on nollasummapeli jossa lisäys jollekin on joltakin toiselta pois.

Valtavan työmäärän aiheuttanut arviointirumba haastatteluineen, infotilaisuuksineen, keskusteluineen, arviointeineen ja erilaisten lomakkeideen täyttämisineen on osoittautunut pelleilyksi. Vaikka kaikki osalliset asian kiistävät, on ylhäältä annettu ohjeet, joiden mukaan ns. lähiesimiesten tulisi alaistensa henkilökohtaista suoriutumista arvioidessaan käyttää skaalaa 1-9 niin, että keskiarvo asettuisi neljän tienoille. Eri puolilta tihkuu myös tietoja, joiden mukaan n. 30 prosenttia väestä tulee saamaan ns. takuupalkan, eli uudistusta markkinoitaessa luvatun minimin.

Kannustamisen ja taloudellisen tehokkuuden lisäämisen nimissä lanseerattu järjestelmä painuu vaikutuksiltaan raskaasti pakkasen puolelle, kun ottaa huomioon kaiken sen hukkaan kuluneen työajan, jota nyt täysin kosmeettiseksi osoittautuneeseen uudistukseen uhrattiin. Keskustelujen, haastattelujen ja arviointien vaikutus todelliseen palkkaa jää minimaaliseksi, ja todellisuudessa uusi palkka tulee määräytymään hyvin pitkälle sen mukaan, mitä ihmiselle vanhassa järjestelmässä maksettiin.

UPJ ja käynnissä olevat laatujärjestelmäarvioinnit ovat esimakua siitä, mitä valtionhallinnon tuottavuusohjelma tulee yliopistoissa aiheuttamaan. Eri yliopistojen strategioissa puhutaan työntekijöiden sitouttamisesta, motivoimisesta ja kannustamisesta. Samaan aikaan suuri osa työntekijöistä rakentaa "uraansa" puolesta vuodesta maksimissaan kahteen vuoteen olevista pätkistä, ja suuri osa ajasta kuluu tulevan rahoituksen/palkan hakemiseen. Tällaisessa todellisuudessa ajatus sitoutumisesta on mieletön.

On selvää, etteivät yliopistot tule saamaan merkittävästi lisää rahoitusta. On selvää, että hyvin suurella osalla yliopistoihmisiä pätkätyöt ja epävarmuus ovat pysyvää laatua. On selvää, etteivät yliopistojen taloudelliset toimintaedellytykset riitä minkäänlaisten aitojen, esim. yksityisen sektorin kanssa kilpailukykyisten, kannustinjärjestelmien luomiseen. Vielä sekin on selvää, ettei yliopistojen perustoimintojen, tutkimuksen ja opetuksen, pyörittäminen ole mitään korkeampaa magiikkaa johon tarvittaisiin liikkeenjohdollisia ja/tai New Public Management -teorioita.

Miksi kissaa ei voisi nostaa pöydälle ja tunnustaa näitä kaikille selviä asioita? Itse olen valmis hyväksymään yliopistotutkijan elämään liittyvän epävarmuuden, jokin hinta akateemisesta vapaudesta on maksettava. Se kuitenkin saa minut näkemään punaista, kun strategiapuheissa valehdellaan valtio/yliopistotyönantajan olevan sitoutunut työntekijöihinsä ja ajattelevan heidän parastaan. Miksi fiksujen ihmisten älykkyyttä loukataan pakottamalla heidät kuuntelemaan uudistusten perusteluiksi lanseerattuja jargonistisia pölhöyksiä, joilla ei ole mitään liittymäkohtaa arkitodellisuuteen? Miksi heidät pakotetaan uhraamaan työaikaansa OPM:n hallintobyrokraattisesta logiikasta kumpuaviin "uudistuksiin" ja niihin liittyvään absurdiin paperinpyörittämiseen?

Tärkein edellytys luovan akateemisen työn tekemiseen on työrauha. Pyrkiessään profiloitumaan ministeriöiden välisessä kilpailussa ja eurooppalaisilla koulutusmarkkinoilla OPM on käynyt raivokkaasti tämän hyvän tutkimuksen ja opetuksen keskeisimmän resurssin kimppuun. Yliopistojen hallintokoneistot ovat lähteneet tukemaan ministeriötä, ja vähäisenkin puhevaltansa lopullista menettämistä pelkäävä ay-liike on katsonut parhaaksi mukautua.